Part 7

Kuljin vähän eteenpäin, tulin suuremmoisen Gudule kirkon edustalle, joka hiukan muistuttaa Notre-Damea, mutta jonka sisäpuoli ainakin minuun teki juhlallisemman vaikutuksen. Toisen gootilaiskirkon St. Sablonin edessä, erityisessä istutuksessa kulkevat nuo molemmat uljaat kreivit Egmont ja Hoorn mestauslavalle; kumpikin astuu katse rohkeasti ylöspäin käännettynä, niinkuin tahtoisivat he sanoa: "kuolo kaikille tiranneille! Historia on maailman lahjomaton tuomari". Belgian pieni kansa on tällä kauniilla muistomerkillä kunnioittanut niiden kahden suurmiehen muistoa, jotka eivät tahtoneet edistää vääryyttä ja väkivaltaa, vaan pelkäämättä puolustivat kansansa oikeuksia Espanjan suurvaltaisia anastuksia vastaan. He olivat oikeassa. Belgian kansa on eteenpäin menevä kansa, mutta tuo suurvalta Espanja on lahoamaisillaan kangistuneisiin muotoihinsa.

Place royalella seisoo kolmaskin aatteen sankari, hänkin kohottaen katseensa ylöspäin taivasta kohti, jonka edestä hän niin uljaasti taisteli, liehuva lippu oikeassa kädessään -- Gottfrid Bouillon, yksi Belgian suurimmista sankareista, innostuksen, uhrauvaisuuden ja nöyryyden mies kaikessa suuruudessaan, ajateltakoon ristiretkistä mitä tahansa. Mutta kummallista kyllä on brysseliläisten suosituin patsas eräs pieni poika, ihmeen suloinen muuten; joka eräässä katukulmassa seisoo ja laskee kursailematta -- puhdasta vettä. Brysseliläiset eivät rakasta -- yhtä vähän kuin italialaisetkaan -- ulkokultaisuutta ja joutavaa kainoutta ja sen takia tuo pieni vikare seisoo siinä suloisessa alastomuudessaan. Ja minkä tähden? Manneken-Pisistä kertoo todenmukainen taru seuraavaa. Pojan isä oli brabantilainen herttua Godofroid II, joka kuoli v. 1142, vuotta myöhemmin kuin poika oli syntynyt. Kun neljän miehen holhoushallitus sai käydä ankaraa sotaa vallananastajia vastaan, ottivat he pojan mukaan taisteluun ja ripustivat hänen kätkyensä puuhun siten elähyttääksensä sotilaita taistelemaan urhoollisesti hallitsijansa edestä. Voitto saavutettiinkin, mutta keskellä taistelua huusi eräs flaamilaisista vartijoista: "het manneken piss" (pikku mies heittää vettänsä). Tämän merkillisen tapauksen muistoksi pystytettiin patsas, jolla on oma hoitajansa ja oma kassansa sekä omat pukunsa. Se on ruhtinailtakin saanut monta kunnianosotustä (!) -- ei vaan teeskenteleviltä englantilaisilta misseiltä jotka paljon ostavat Sen pieniä kuvia suojeleviksi amuleteiksi.

Vähän matkan päässä pienestä poikaressusta on "taidepalatsi" jossa etenkin veti huomioni puoleensa öljymaalauksen keksijän Hubert van Eyckin elävästi esitetyt Adam ja Eeva Sekä Meunierin kuuluisa "putlaaja", sangen realistisesti kuvattu työmies. Mutta merkillisempi oli toinen taidekokoelma, jossa vaan on yhden ainoan miehen, Wiertzin taideluomia. Ja kyllä Wiertz -- sanottakoon hänestä muuten mitä tahansa -- onkin Rubensin arvokas jälkeläinen. Suuremmoisesti vaikuttavia ovat hänen taulunsa Homeeron jä Kristuksen aiheryhmistä -- esim. Golgatan majakka, jossa Kristuksesta lähtevät säteet heittävät valonsa hänen oppinsa kautta lohdutusta saaviin orjiin, jotka piiskan iskuista pystyttävät saatanan kammoksumaa ristiä. Suuremmoisuutta on tosiaan tässä taulussa. Wiertz vihaa leppymättömästi sotaa ja sen tuhoja -- sattuvasti on hän sen kuvannut monessa taulussa esim. "viimeinen kanuuna" monasti ivallisestikin, kuten taulussa: "19:sta vuosisadan sivistys", jossa raaka sotamies ampuu vaimoa ja hänen sylilastaan; samoin taulussa: "nykyajan asiat tulevaisuuden ihmisten edessä", jossa edistyneemmän tulevaisuuden, rauhan ja vapauden ihmiset katselevat kummastuksella kaikenmoista pikkutavaraa, kuten kanuunoja, sotalippuja, valtikoita y.m. Mutta W. maalasi muutakin, joskus vähän eriskummallistakin. Katso esim. tuota "kaunista Rosiinaa", täytelästä, rehevää, nuorta kaunotarta, jonka katse on tähdätty omaa luurankoansa kohti; eikö se, niinkuin useimmat Wiertzin taulut pane meitä ajattelemaan? Ja nuo elävän elävästi (muut sanovat konstikkaasti) maalatut "ruusun nuppu", "portinvahti", "salaisuus" ja "koira"; jokaisen edessä näin kopioivan taiteilijan. Vihdoin "orvot", jotka vielä kerran suonenvedontapaisesti tarttuvat äidin yksinkertaiseen kirstuun, kun se kannetaan köyhäin hautausmaalle. Olkoon kylläksi. Wiertz jätti jälkeensä pysyväisen muiston mieleeni.

Vastapäätä Wiertzin museota luonnontieteellisessä kokoelmassakin on suuruuksia -- luonnonluomia. Melkein kauhulla katselee noita ainakin satatuhansia vuosia sitte eläneitä jättiläissisilisköja ja muita eläimiä (iguanodon, ichtyosaurus-, kainosaurus, bos primigenius, elephas antiqvus, irlant. hirvi, mammuth y.m.); niiden luurangot, kuten suunnattoman suuret puut ovat Belgian rikkaista kivihiilikaivoksista löydetyt ja muutamat ylettyvät suuren salin kattoon asti. -- Kuljin sievän Leopold-puiston läpi, astuin raitiotievaunuihin ja saavuin pitkin kaunista Louise-katua myöten Brysselin upeimpaan puistoon, "Cambre metsään", jossa varsinkin, kuten Pariisin Boulogner-metsässä ylimystön ylelliset ajopelit kiertelevät sinne tänne.

Sivuutin täältä Alban entisen pelätyn vankilan, porte de Hal'in -- nykyään asemuseona -- ja jouduin kohta aivan toiseen maailmaan. Hal'in edessä kysyin eräältä konduktööriltä, missä työkansan "Maison du peuple" on, koska se (tietysti!) ei ollut kummassakaan minun matkakäsikirjassani. Hieman kopeasti vastasi hän (muuten ovat nämä herrat jotenkin kohteliaita): "tuota katua myöten". Se on "korkea katu". Rupesin astumaan. Kaikkialla vaan työkansaa ja sen moninaista ulkoelämää kadulla. Kauppapuoditkin olivat ilmeisesti työkansaa varten. Olin sangen mielissäni. Tuosta kadusta sanoi matkakirjani, että sitä ei kulje vaaratta. Mutta ei kukaan tehnyt koetustakaan pahaan suuntaan. Pitkä se oli. Vihdoin olin saapunut erään talon eteen, jota sanottiin "Kansantaloksi". Hämmästyneenä seisoin sen edessä ja katselin. Olihan se todellinen palatsi kivestä ja raudasta. Väri oli miellyttävän ruskea, etupuoli hieman kaareva sisäänpäin, melkein vaan ikkunoita ja balkongeja, ylinnä "Maison du peuple, societé cooperative ouvrière", yläbalustraadia myöten: "tiede, yhteistoiminta, työ" ja alempana nimet: "Jean Volders, Karl Marx, Proudhon, Caesar de Paepe, Lassalle, Benoit Malon, Multatuli, Fourrier, van Beveren, Rob. Owen, Brismée", kaikki sosialismin ja työväenaatteen suurmiehiä. Astuin sisään. Menin ensimmäisen pöydän luo ravintolassa, jossa istui joukko työmiehiä. Pyysin saada katsella rakennusta sisältä. Istujat katselivat minua hieman epäluuloisesti. Annoin korttini. Yksi oli lukenut kirjoitukseni eräässä ranskalaisessa aikakauslehdessä ja nyt olimme selvillä. Kohtasin vaan herttaisuutta. Tein tuttavuutta useampien työväenjohtajain, puolueen sihteerin ja le Peuple päälehden toimittajan kanssa ja niiden seurassa menin kaikkea katsomaan. Hollantilaiset aateveljet aikoivat tulla tervehtimään, sen takia oli lasten kanssa laulu- ja voimisteluharjoituksia, joita oli sangen hauska nähdä. Menimme suureen saliin, jossa on 1,400 ylenevää istuinsijaa, mutta johon mahtuu 2,400 ihmistä kaikkiansa; ja sieltä kirjastoon, teatteriin ja muihin huoneisiin, sitte kattoterassille, josta oli suuri näköala: muun muassa näkyi Euroopan suurin maallikkorakennus, komea oikeuspalatsi, joka on maksanut 50 milj. Smk. Ivallisesti sanovat sitä "epäoikeuspalatsiksi" (palais d'injustice), sillä tarkoittaen, että kansan ensimmäinen oikeus on yleinen äänioikeus ja sitä ei kansa vielä Belgiassa ole saavuttanut. Vihdoin vietiin minut suureen kauppapuotiin -- tuntui melkein kuin olisin käynyt Louvren suuremmoisissa "makasiineissa". Kaikkialla sähkövalo. Tosiaaan se oli kerrassaan suuremmoistä! -- Milloinka muitten maitten työkansa pääsee näin pitkälle! Täynnä ihailua ja kunnioitusta menin ravintolaan, jossa söin sangen hyvää sveitserjuustoa, leipää, voita ja maitoa, -- kaikki valmistettu omissa tehtaissa. Oli jo myöhä ilta. Pari hyvää aatetoveria tuli minua saattamaan pimeässä ja sokkeloisessa kaupunginosansa raitiotievaunuihin, joilla pääsin hotelliin.

Brysselistä läksin seuraavana aamuna Kölniin. Piti jo kiiruhtaa. Kölnissä olin katsomassa kuuluisaa tuomiokirkkoa -- kaunis, ihmeen kaunis se on ja mahtava, mutta hiukan liian jykeviltä nuo molemmat tornit tuntuivat ja laivojen risteikko on aivan pimeä ja autio. Kuljeskelin, ympäri tuossa kauniissa kaupungissa raatihuonetta, istutettuja "ring"-katuja ja sievää Volksgartenia katsomassa. Soutelin tämän järvellä ja ajattelin -- Suomea. Ehtoopuolella tein huvimatkan tuolla mahtavalla Reinvirralla ja palasin kuutamossa takasin. Lyhdyt heijastuivat niin maagillisesti virtaan, sen pinnalle loi kuu pitkän kimmeltelevän hopeanheleän viivan -- odotin, että satujen Loreley nousisi laineista: olin haaveilu-maailmassa!

Hampurissa en ehtinyt muuanne kuin eläintarhaan ja satamaan. Eläintarha, jossa olin kolme tuntia, lienee suurin maailmassa: olihan siellä melkein kaikki merkillisimmät eläimet. Maalarit ja kuvanveistäjät istuivat eläinten "jaloa" kuningasta kuvaamassa, pieni viime toukokuulla syntynyt tiikerin poika leikitteli viattomasti komean äitinsä vieressä, pahasisuiset babianit kurittivat toisiansa, ihmisen sukulainen simpanssi istui siellä juhlallisesti ja poimi pikkueläimiä turkistansa. Sieltä ulos Elbelle, viime hetkellä katsomaan mahtavaa satamaa! Tuossa hedelmäsatama, tuossa vuoriöljysatama, tuossa laivojen korjauspaikka, tuossa kello, jonka osottajat näyttävät vedenkorkeutta, tuossa nostokone, joka nostaa 3,000 sentneriä, tuossa viisimastoinen purjelaiva, johon mahtuu 7,000 tonnin lasti, niin mitä kaikkea siinä sai nähdäkään, kun laivalla kuljin ympäri ja ystävällinen kapteeni selitti. Samana päivänä tulin Lyypekkiin. Kumppalini oli jo saapunut Sveitsistä ja yhdessä läksimme Itämeren aaltoja kyntämään. Kahden vuorokauden perästä olimme -- Suomessa.

Tuo matka puolen Euroopan läpi ei milloinkaan haihdu mielestäni. Sieluelämäni on siitä melkoisesti rikastunut ja näköpiiri suuresti laajentunut. Ja kun koetan juohduttaa mieleeni takasin, mitä olen nähnyt, kuullut ja kokenut, silloin täytyy minun ehdottomasti huudahtaa kuten suuri ruotsalainen runoilija Malmström kauniissa Angelika laulussa: "muistojen suloinen paino painaa minut maahan". Mutta samat muistot ovat myöskin kohottaneet minua taivasta kohti, ihanteitten ylevään maailmaan.

Aix-Les-Bains -- Mont-Blanc.

I.

Finhaut Sveitsissä 31.7.04.

Kun minä viime kesänä haaksella halkasin Lago Maggiore'n ihanan siintävää selkää, kuulin äkkiä kahden matkustavan puhuvan rakasta kotikieltäni, suomea. Tuttavuus tehtiin heti ja juteltiin kaikenmoisista asioista. Toinen uusista tuttavistani kertoi muun muassa, että hän oli käynyt Aix-les-Bains'issa Ranskassa (Savojen'issa) ja siellä tykkänään päässyt luuvalostaan. Sepä mainiota, arvelin minä; ehkä minäkin koetan ensi kesäpä. Jä kun kesä tuli!, otin reppuni; ostin kiertopiletin jä lähdin matkalle.

Itämeri oli vanha tuttu ja kuten yleensä ennenkin, nytkin suopea. Matka kävi hyvin Travemündeen saakka, mutta tuskin olimme ehtineet Traven suulle, niin yllätti meidät sumu ja vaikka olimme tunnin matkan päässä Lybeckistä saimme siellä koreasti maata 2 tuntia, vieläpä ehdimme sitä ennen särkeä paalunkin joen suussa. Mutta quoi faire? sanoo ranskalainen. Ehdimme siksi aikaiseen kaupunkiin, että pääsin ensimmäiseen Hannoveriin vievään junaan.

Tämä Welfien vanha pääkaupunki ei tarjoa juuri mitään erityistä viehätystä, vaikka se on suhteellisesti komeakin rakennuksiensa puolesta. Hauskinta muukalaiselle on ehkä käynti Leibnitz'in entisessä talossa, jossa vielä tuon suuren monaadifilosoofin ja matemaatikon huone on säilynyt, vanha mukava nojatuoli, yksinkertainen kirjoituspöytä maapalloineen; myöhemmin on pöydälle pantu hänen v. 1903 esille kaivetun matalaotsaisen ja vinoisen pääkallon jäljennös. Kuten tunnettu on sen nojalla arveltu, että L. olisi ollut vendiläistä (slavilaista) syntyperää y.m.; ainakin se todistaa, että voi olla ihmiskunnan suurimpia älyniekkoja, vaikka kallo on epäsäännöllinen, -- tämä ulkonainen vika on yhtä vähäarvoinen kuin aivojen paino. Samassa talossa on museo, jossa muun muassa näin yhden samanlaisen rahan, kuin Juudas Iskariot sai Kristuksen pettämisestä. Pistäydyin sitte Herrenhausen'in kauniiseen puistoon -- siellä on 30 metriä korkea palmu, korkein, minkä vielä olen nähnyt --ja mausoleumiin, joka on melkein täydellinen jäljennös Charlottenburgin mausoleumista -- lepäävien marmorikuvat onkin sama mies, kuuluisa Rauch tehnyt -- vaikka jälkimäinen sinisen kattovalaistuksen kautta tekee paljon mahtavamman vaikutuksen. Illalla kävin vielä kerran kaupungilla ja, ajattelin, että täällä oleskelee paljon suomalaisiakin teknologisessa ja eläintieteellisessä laitoksissa -- kas silloin kuulin äkkiä suomea: puhuvat olivat maamiehiäni. Mikä ilo, ainakin minulle, joka kuljin maailmaa aivan yksin. Olin jotenkin väsyksissä, mutta kun maamieheni ilmoittivat, että siellä oli eräs oppilaanikin, joka matkoiltansa äsken oli muistanut minua lähettämällä kirjekortin Suomeen, päätin heidän seurassansa mennä tätä ystävällistä oppilasta Turun suom. lyseosta tervehtimään. Kauan juttelimme siinä yhteisistä muistoista: sitte saattoivat nuo kolme suomalaista minut Ernst-August Platzin varrelle tilapäiseen asuntooni.

Ja sitte jo seuraavana aamuna Kasseliin. Se on yksinkertaisempi kaupunki kuin Hannover, mutta tätä etevämpi monessa Suhteessa. Menin asumaan "Evangelisches Vereinshaus'iin". Näitä on useammissa Saksan ja Sveitsin kaupungeissa -- luettelon niistä saapi jokaisessa semmoisessa "Hospizissä" -- ja niillä on se suuri etu muihin hotelleihin verraten, että ne ovat samalla sangen hyvät (Baselissa ja Genevessä keskinkertaiset) ja halvat (hyvä huone 1-2 Smk) ja sen lisäksi lasketaan juomarahojen asemasta 5 tai 10 % koko laskusta, joten pääsee noista kiusallisista lisämenoista, jotka tietysti siveellisesti turmelevat palvelusväenkin. Kassel oli minulle rakas tuttava taidehistoriasta. Läksin sen takia ensin katsomaan sen taidekokoelmaa, joka on erittäin rikas Rembrandtin ja Halsin tauluista (varsinkin huomioon otettavat ovat edellisen Saskia ja Jakobin siunaus). Nuo komeat, Echtermeyer'in tekemät naiskuvat marmorista, jotka edustavat pääasiallisimmat taidemaat, tekevät seisoen molemmin puolin porraskäytävää juhlallisen ja tositaiteellisen vaikutuksen kävijään. Mutta vielä suuremman taidenautinnon tarjosi minulle das Kunsthaus, jossa Kasselin taideyhdistys vuosittain panee huomattavia taideteoksia näytteille. Nykyään oli siellä melkein yksinomaan belgialaisen maalarin Luyten'in (lue: Löyten) suunnattoman suuria tauluja (kappale à 10,000-12,000 Smk). Mutta ne olivat samalla kerrassaan mainioita -- melkein kaikki sosialistista sisältöä. Meneppäs ja maalaa paremmin työlakkoa kuin Luyten'in suuremmoisessa esityksessä. Maassa makaa mies kuolleena (nälästä), toinen kiipee hänen vieressään pöydälle punasen lipun luo pitämään puhetta tuolle suurelle joukolle, joka raivostuneena huutaa täyttä kurkkua: "leipää, leipää" (päättäen lipusta, johon nämä sanat ovat piirretyt), naiset ja miehet yhtä hurjistuneina, ja molemmissa syrjäosissa -- taulu on nimittäin siipialttarien malliin kolmessa osassa -- on alku ja loppu tähän tapaukseen: vasemmalla puolella kulkee köyhä vaimo pimeässä ja sateessa kahden värisevän lapsen kanssa kadulla valaistujen ikkunoitten ohi ja oikealla puolen seisoo sotamies painettiinsa nojautuen, kansan lapsi hänkin, kuolleiksi ammuttujen miesten ja naisten edessä, jotka työlakossa ovat heittäneet henkensä sotamiesten laukauksista -- sotilas on vaipunut syviin mietteisiin ja syviin mietteisiin vaipuu joka ajatteleva katsojakin tämän erinomaisen taulun edessä. Kaikki on niin elävästi, niin luonnollisesti esitetty, kauhistuttavan luonnollisesti välistä: tuo ammuttu nainen tuossa lasisine silmineen on kuin muutettu Pariisin la Morgue'sta Luytenin taululle. Ja. samaan suuntaan käyvät nuo muutkin taulut: "Yksin jätetty" yksinäinen nainen, joka kantaa painavaa risukimppua selässä ja pientä lasta sylissä, "Tiilenkantajat", "Polttonurmien kokoojat" tahi "Simpukkoja keräävät naiset", jotka ruskottuneina paljain jaloin tahi miesten saappaissa astuskelevat meren rannalla -- kaikki kuvaavat ne työväen raskasta taistelua elämänsä edestä. "Eivät rikkaat mielellään tahdo näitä tauluja katsella" sanoi minulle vartija. Ei voi olla mainitsematta vielä kahta taulua: "Myrsky", kolmiosastoinen sekin: toisessa sivuosassa riehuu myrsky, jota vaimo tyttärineen katselee; keskiosassa istuu hän kätkyen vieressä huolestuneena vilkasten kohta isättömään pienokaiseensa; epäilemättä on meri toisessa sivukappaleessa niellyt isän ikuiseen lepoon; Toisessa taulussa, "Leski", makaa tämä itse maassa kasvoillansa, vanhin tytär istuu jäykkänä pöydän vieressä, pieni paitaressu sylissä; keskikokoiset lapset kumartuvat kuolleen isän vuoteella -- köyhyys vallitsee talossa ja yksinäinen kynttilä palaa ristiinnaulitun Kristuksen edessä. Sydän täynnä lähdin tästä kauniista näyttelystä ja selvittelin tunteitani Kasselin suuressa 200-vuotisessa puistossa. Sitte pistäydyin siellä marmoriseen kylpylaitokseen, jonka avarassa bassinissa Jerome Napoleon kuuluu kylpeneen pelkässä viinissä ja seuraavana päivänä kävin katsomassa Wilhelmshöhen linnaa ja puistoa, jossa viimeinen Napoleon, "le petit Napoleon", saksalaisten vankina vietti ilottomia päiviänsä -- niin maailman suuruus häviää!

Kasselista tulin Frankfurt am Mainiin päivää ennen kuin Gordon-Bennetin suurten automobiilikilpa-ajojen piti tapahtua läheisestä Homburgista. Tämä tietysti maailman historiassa merkillinen tapaus oli lähellä panna minut kadulle asumaan yöksi, kun kaikki hotellit olivat täynnä. Olihan se suuri kansainvälinen kilpailu ja itse Saksan keisari, automobiilien suosija, oli läsnä! Minunkin piti luonnollisesti varhain seuraavana päivänä lähteä Homburgiin, jos tahdoin käydä sivistyneestä ihmisestä; vaikka en vielä ehtinyt heittää silmäystäkään itse Frankfurtiin. Suunnattomia hintoja maksettiin paikoista. Mutta minä pysyin rauhallisena enkä maksanut mitään. Kun ajot olivat alkaneet ja ensimmäinen kiihko asettunut, rupesin radan varrelle seisomaan Saalburgin vanhan roomalaiskastellin viereen ja kas tuossa -- kiiti jo ensimmäinen automobiili huimaavaa vauhtia ohitse. Se oli saksalainen ja englantilainen seurasi sitte, kolmantena itävaltalainen. Kauemmin en viitsinyt seistä tuossa väentungoksessa, jossa miehet ja naiset, kauhea kiihko kasvoissa, odottivat kello kädessä. Arvelin vähän kuin Plato Ananiceris'esta, että voisi ehkä ihmisellä olla parempaakin tekemistä tässä maailmassa. Mutta chacun à son goût. Läksin tietysti suuresti rikastuneena henkisen puoleni suhteen takasin Frankfurtiin.

Frankfurtissa on oikeastaan kaksi kaupunkia: uusi kaupunki ja vanha kaupunki ynnä juutalaiskortteli kaakkoisessa. Toisessa on Rotschildin, toisessa Göthen lapsuudenkoti. Sangen eriskummallista on kulkea tuossa ahtaassa vanhassa kaupunginosassa eriskummallisine ulkonevine yläkerroksineen, jossa enimmäkseen juutalaisia vieläkin asuu; sieltä tulee kohta historiallisille paikoille, "Römer" raatihuoneelle, entiseen keisarisaliin ja sen viereiseen huoneeseen, jossa vaaliruhtinaat aina valitsivat Saksan keisarin, Saalhofiin, siihen paikkaan, missä arvattavasti Kaarle suuren keisarinlinna ennen muinoin sijaitsi, tuomiokirkkoon, jossa keisarit kruunattiin ja Saksan uudessa historiassa merkilliseen Paul-kirkkoon, jossa tunnettu Frankfurterparlamentti istui. Pistäydyin täältä katsomaan Bethmannin museossa Danneckerin ihmeen kaunista antikiseen malliin luotua Ariadnea pantterin selässä, joka jo ennen kuvana oli ollut minun lempiteoksiani -- nyt se näyttäytyi koko ihanuudessaan, varsinkin kun vartija monta kertaa käänsi sen ympäri. Illalla olin komeassa Palmengartenissa, jossa suuressa ruusutarhassa kuuntelin soiton säveliä.

Mutta pitihän minun kiiruhtaa matkan päämäärään. Läksin Mainzin kautta Strassburgiin -- matkalla olin katsomassa saksalaisten chauvinismin muistomerkkiä, "die Wacht am Rhein", joka tuskin tekee minkäänlaista vaikutusta -- kävin Strassburgin komeassa Ministerissä (sen sinikeltainen rosetti-ikkuna on varsinkin kaunis) ja saavuin sieltä Baseliin. Basel on monessa suhteessa merkillinen kaupunki. Kadut ovat keskiaikaiset, mutkaiset suureksi osaksi, niin että muukalaisella on vaikea löytää; rakennukset ovat niin ikään osaksi sangen vanhanaikuisia: niin ränstynyttä yliopistorakennusta en ole nähnyt missään muualla kuin Pragissa. Mutta Baselissa on myöskin komeita rakennuksia: tuomiokirkko (erittäin sisältä), raatihuone, uusi (rokokotyyliin rakennettu) yliopistokirjasto (sangen käytännöllisine kirjahyllyineen) y.m. Rikkaus ja köyhyys asuvat vieretysten tässä kaupungissa, jossa kuten Genevessä löytyy noin 200 miljonääriä. Mutta hauskin ja merkillisin laitos Baselissa on kuitenkin sen taidemuseo, joka kätkee Böcklinin ja Holbeinin paraimpia tauluja. Miten mahtavan vaikutuksen tekikään minuun esim. edellisen kuuluisa "Uhrilehto", jossa vaaleissa puvuissa jono naisia pimeähkön metsän läpi lähestyy palavaa uhritulta alttarilla! Miten ihana kontrasti tuohon tummaan metsään valonheijastus taustalla... Tahi, "Odysseys ja Kalypso", jossa O. seisoo pimeään vaippaan verhottuna kalliolla ja kaipuulla katselee isänmaatansa kohti; Kalypso taas vaaleassa, ruumista tuskin peittävässä puvussa ikäänkuin pyytää häntä jäämään. Samoin tuo ihmeellinen "Elämä on unelma", jossa elämä alkaa lapsen leikillä, mutta loppuu tutisevan ukon rauenneeseen katseeseen taulun yläpuolella! Kaksi kaunista ja liikuttavaa patsasta omistaa Basel myöskin: Jakopin muistomerkki ja Strassburgin patsas: edellinen pystytetty todistukseksi sveitsiläisten urhollisuudesta maatansa puolustaessa vihollisia vastaan ("Jumalalle sielumme ja vihollisille ruumiimme"); toinen on yksityisen ranskalaisen paroonin asettama kiitokseksi siitä avustuksesta, jonka Basel antoi Strassburgin avuttomille vaimoille ja lapsille viimeisessä suuressa ranskalais-saksalaisessa sodassa. -- Huvikseni kuljin vielä Rheinvirran yli lauttaveneessä, joka viistoon oli kiinnitetty kahteen virran yli pingoitettua nuoraa myöten kulkevaan pyörään siten, että vene kulki aivan itsestään. Hauska oli myös pistäytyä Schützenhaus'issä, jossa nuo Sveitsissä niin suositut kilpa-ammunnat toimeenpannaan. Brienne'n, Neuchatel'in ja Lausänne'n kautta saavuin Geneveen. Matkalla Lausanne'sta Geneveen pysähtyy laiva myöskin Rollen pienen kaupungin laiturille. Tämä pikkukaupunki on tavallansa meillekin suomalaisille sangen merkillinen, koska siellä syntyi tunnettu sveitsiläinen valtiomies Laharpe, joka oli Aleksanteri I:sen kasvattaja liberaliseen suuntaan. Epäilemättä oli siis tämä mies välillisesti vaikuttanut 1809 vuoden valtiomuotoomme. Hänen patsaansa seison pienellä ihanalla saarella Geneve-järvessä vastapäätä kaupunkia.

Genèven kaupunki oli minulle ennestään tuttu enkä sen takia siellä viipynyt. Sieltä pääsee Aix-les-Bains'iin noin puolessatoista tunnissa, jos kulkee läntistä tietä Culoz'in kautta pitkin Rhonejokea, mutta kun jo ennen olin siitä kulkenut, läksin itäistä tietä myöten, joka halkaisee Haute-Savoie'n korkeita seutuja, tarjoten mitä kauniimpia näköaloja. Juhannusillan edellisenä päivänä olin matkani ensimmäisellä määräpaikalla -- Aix-les-Bains'in kuuluisassa kylpykaupungissa.

II.