Part 4

Pietarinkirkon vaikutus on niin valtava, ettei sitä käy sanoissa sanominen. Suuruuden suhteet selviävät jokaiselle, kun vaan mainitsen, että yhden kappelin puolivälissä kuvatun tavalliselta mieheltä näyttävän apostolin _kynä_ on yli _2 metrin_ pituinen! Koko kirkko on 123 m. korkea! Sinne ylös! Ensin 142 porrasta myöten varsinaisen kirkon katolle, jossa, kuten Zolakin Romassa meille kertoo, alituisesti asuu useampia työmiehiä erityisissä kammioissa. Ja sitte tornin huipulle! Oli työläs tehtävä sinne kiivetä! Matkalla loimme useammissa paikoissa katseen kirkon sisäpuolelle; mikä hurmaava näkö! En tarkota tuota marmorin ja kullan runsautta, en muutakaan prameutta, jota on yllin kyllin; ainoastaan kokonaisuuden suuremmoisuutta ja eri osien sopusuhtaisuutta. Miten pienet ja mitättömät ihmiset tuolla alhaalla! Tuskin näkyvät. Kuinka pikkunen sinä, ihminen kuitenkin olet suuressa luomakunnassa! Ja huipulta taas tuo ylevä näköala yli maitten ja mantereitten aina merelle saakka. Vielä valtavampi oli kirkon vaikutus seuraavana Pietarin suurena juhlapäivänä, jolle ainoastaan joulu ja pääsiäinen vetävät vertoja: se oli aivan hurmaavan loistavasti valaistu ja ylpeä kirkkoruhtinas Rampolla piti itse jumalanpalveluksen; soitto ja laulu täyttivät sen holvit ja tuhansia ihmisiä aaltoili sinne tänne sen avaralla lattialla. Semmoista jumalanpalvelusta ei saa nähdä koko protestanttisessa kristikunnassa. Elävästi johtui mieleeni kuningatar Kristiina, Kustaa Aadolfin tytär, joka luopui siitä uskosta, jonka edestä hänen isänsä oli taistellut ja kuollut, ja joka sen johdosta saikin viimeisen lepopaikkansa kristikunnan upeimmassa katedraalissa. Seisahduin hänen sarkofaaginsa eteen. Sydäntä ahdisti, kun näin hänen paavin edessä polvillaan ja luin marmoritaululla sanat: "abiurata haeresi" (hän luopui väärästä uskosta). Ja kaiken tämän rumensi vielä hänen kuvansa tuolla ylhäällä! Koko kirkko on täynnä paavien mahtavuutta; paavien hautapatsasten kuvatkin henkivät paljon enemmän kopeutta, kuin sen mieltä, joka kutsuu itsensä "jumalan palvelijain palvelijaksi" -- kauniin poikkeuksen tekee kuitenkin Canovan kuva Clemens XIII:sta, joka polveutuen rukoilee, pää kenossa jumalan edessä, alapuolella seisovat usko ristineen ja kuoleman enkeli alaspäin käännettyine soihtuineen. Tuskin Thorvaldseninkaan Pio VII:lle pystytetty hautapatsas vetää tälle vertoja (ainoastaan voiman symbooli on ihmeen kaunis). Kirkossa on monta muutakin kuuluisaa taideteosta, etenkin Michel Angelon Pietà ja sakaristossä Melozzo da Fortin ihanat enkelit; -- Pietarin kirkosta kiiruhdimme kuuntelemaan Amelungin viimeistä luentoa Vatikaanin antiikkiosastossa. Minun on mahdoton edes lyhkäisesti kertoa kaikesta siitä kauneudesta, minkä tässä kolmen tunnin kuluessa saimme nähdä. Useammat ovat kuulleet Laocoonista, Belvederen Apollosta, knidolaisesta Venuksesta, komeasta Augustuspatsaasta, Demosteneskuvasta, jonka kasvojen piirteissä niin mainiosti kuvastuu suru isänmaan alennustilasta, mahtavasta Zeus Otricolista, Lysippon raapijasta -- kaikki nämä patsaat seisovat siellä ylevässä kauneudessaan edessämme ja vielä monet, monet muut. Emme ehtineet edes kaikkea nähdä ennenkuin kokoelma oli suljettava -- täytyy säästää loput siksi, kun tulemme takasin Caprista. Edeltäpäin tehty suunnitelma määräsi meidät nyt Palazzo Rospigliosiin, jossa saimme ihailla Guido Renin mainiota "Aamuruskoa"; tästä valorikkaasta taulusta oli meidän sangen vaikea erota. Sivuutimme kuninkaallisen linnan (Kvirinaalin), tarkastimme noita kuuluisia hevosia sen ulkopuolella; menimme Maria maggioren kauniiseen basilikakirkkoon ja sitte -- oli jo kiire -- Rooman muinaismuistojen pääpaikalle, forumille, jossa professori Hülsen meitä odotti. Hänen kanssaan olimme edellisenä iltana kävelleet Palatiinon vuorella; jossa Rooman kaupunki ja maailmanvalta ensin syntyi, olimme katselleet keisarien ennen komeita palatseja, joista nyt vaan oli raunioita jälellä. Kävimme Tiberion seinämaalauksilla (Io ja Argus m.m.) koristetussa kotitalossa, maanalaisen käytävän läpi ja otimme huomioon, missä arvattavasti Ciceron huvila oli ollut. Nyt oli vuoro forumilla ja sen rakennuksilla. Ehdimme suurella uteliaisuudella tarkastaa "lapis niger'ia", jonka alla arveltiin Romulon hauta olleen, kävimme forumin museossa ja Juturnan lähteellä, jossa jumalatar paransi sairaita -- silloin sairastui oppaamme ja me saimme omin neuvoin ottaa lopusta selkoa. Paljon oli katsottavaa. Hauskimpia paikkoja oli entinen puhujalava, Vestan temppeli ja vestalisten neitsyitten talo, missä vieläkin seisoo monta päävestalien patsasta sekä yksi pontifex maximus, ainoa mies, joka tähän naisten pyhäkköön pääsi. Sangen omituista oli astua "via sacralla", pyhällä tiellä, vielä entisillä paasilla, joilla m.m. Rooman triumfaatorit valkoisessa neljävaljakossa ajoivat Kapitooliolle Jupiterin, Junon ja Minervan temppeliin; sille paikalle, missä nyt (palasso Caffarelli) Saksan lähetystön huoneusto seisoo. Monenmoiset muistot ja tunteet heräsivät sielussani nähdessäni nuo epäsuhtaiset katukivet via sacralla! Illempänä menimme hyvin kuuluisaan rakennukseen, Rooman entiseen vankilaan, Tullianumiin ja carceriin, jossa Jugurta ja Vercingetorix saivat loppunsa ja jossa Cicero mestautti Catilinan salaliittolaiset. Siellä näytetään myöskin se paikka muurissa; johon muka Pietari ja Paavali olivat kahlehditut. -- Tullianon on sen takia nykyään pyhä paikka, johon monta ihmistä vaeltaa. Saimme sen kokea, sillä kun emme tietänet ottaa lakkiamme päästä, huomautettiin meille siitä kohteliaasti. Yleensä ovat italialaiset kohteliaita eikä ole tietysti mitään syytä kohdella heitä toisella tavalla. He ovat siitä sangen hyvillänsä, myöskin siitä, että osaa puhua heidän kieltänsä.

Sunnuntaina kesäk. 28 p. läksimme kaikki huvimatkalle Frascati'in ja sieltä aasien selässä muinaiseen Tusculum'iin. Olin saanut jotenkin laihan eläimen ja kun en itsekään monien juoksujen takia ole ehtinyt lihota, väitti eräs muassa oleva norjalainen -- kursailematta -- että näytin Don Quichotelta, vaikka kyllä panin vastalauseeni, koska tämä kuuluisa ritari lienee ratsastanut hevoskaakin selässä. Komplimangi oli kumminkin kohteliaampi kuin Aug. Schauman vainajan Rafael Herzbergille, kun tämä oli valokuvauttanut itsensä aasin selässä -- kuten meitäkin nyt valokuvattiin -- ja kysyi Schaumanilta, oliko kuva onnistunut: "kyllä", sanoi S. kauan katsottuaan kuvaa, "mutta kuka hiidessä on tuossa selässäsi". -- Tusculum'issa näytettiin meille paikka; missä Ciceron huvila muka oli ollut jä entisen teaatterin edessä pysähdyimme levätäksemme. Seutu on nykyään aivan autio eikä voi saada leipäpalastakaan eikä vettäkään vanhassa Tusculum'issa. Se oli meille kaikille suuri pettymys. Pulasta pelasti meidät kuitenkin eräs saksalainen, sangen ystävällinen perhe, joka luovutti meille ateriansa tähteet, vieläpä hyvätkin tähteet, ja virkistynein voimin astuimme taas vähän ajan perästä aasiemme selkään. Aasi ei suinkaan ole mikään tyhmä eläin, ennen päinvastoin, mutta kiljua se osaa kuin oikea italialainen -- hänen herransa, ja ahne se näkyy olevan syömään: monta kertaa se huolimatta laitumella olostaan meidän levätessämme haukkasi ruohoa ja lehtiä oikealta ja vasemmalta pannen minut siten useasti harmilliseen välikäteen, kun en ollut mikään harjaantunut ratsastaja.

Matka kävi osittain erittäin hauskojen seutujen läpi: tunnin perästä saavuimme päivällispöytään, jossa kohta puheitten sarja alkoi (puhe latinaksi johtajalle johon tämä samalla vastasi, puhe isänmaalle Pohjolassa, puhe naisille, johon, vaikka se pidettiin ruotsiksi, eräs nainen vastasi latinaksi). Koko kotimatkalla laulettiin yhtä mittaa ruotsalaisia jä suomalaisia lauluja ja laululla saavuimmekin asemalle kaupungissa. Erittäin Hauska päivä!; Illalla menimme vielä Castel Constantinolle Aventinolle syömään, ja ihailemaan kaunista näköalaa ja myöhemmin "piazza Colonnalle", jonka keskellä Marcus Aurelion patsas seisoo, ja johon varsinkin "hieno maailma" kokoontuu hyvää soittoa kuulemaan.

29:säs päivä oli vapaa "omia tutkimuksia ja kävelymatkoja varten". Kumppalini ja minä menimme sen takia aamulla San Onofrion luostariin, jossa Italian suuri runoilija Torqvato Tasso eli mielipuolena. Siinä on hänen komea hautapatsaansa ja museo, täynnä Tasson kuvia ja muistoja. Olisin mielelläni myöskin nähnyt Leonoran, sen prinsessan kuvan, joka saattoi Tasson rakkaudesta hulluksi, mutta pater vaan hymyili herttaisesti, kun sitä kyselin. Vähän matkan päässä luostarista on vanha, jotenkin tuuhea, pönkitetty tammi, jonka siimeksessä Tasso (taulun mukaan) "silentioso" (hiljaisuudessa), mietti "miserie sue tutte" (kaikki elämänsä vastuksia). Niin, olihan Tasso onneton ihminen -- syyttä ja vielä enemmän syystä. -- Marcellon suuri teaatterijäännös houkutti sitte meidät suurten holviensa suojaan, jossa tuo kaunis isänmurhaajatar Beatrice Cenci istui vankina eräässä huoneessa, kunnes San Angelossa, Hadriaanon entisessä hautarakennuksessa, kuristettiin kuoliaaksi. Kävimme sitte katsomassa porticus Octaviae, Fortuna virilis'en sekä n.s. Vestan (Portunus'en) temppeliä, muinaisen suuren likaviemärin suuta, Janus qvadrifrons'ia ja sitte Rooman komeinta kirkkoa -- lukuunottamatta Pietarin -- San Paolo fuori le mura. Ehtoolla olimme kaikki kutsuttuina toht. Amelungin luo, joka asuu Kaptoliolla; vietimme siellä sangen hauskan illan yhdessä.

Ja sitte tuli viimemeinen kokonainen päivä Roomassa, kesäk. 30 p. Kaikki ajoimme useammissa vaunuissa varhain aamulla ulos kuuluisalle via appialle, jossa katsottiin Caecilia Metellan myöhemmin, kuten San Angelokin, linnana käytettyä hautaa, Maxention Circusta -- ainoata nykyaikaan jotenkin säilynyttä sirkusta Roomassa. San Sebastianon kirkossa saimme nähdä Kristuksen jäljet ja myös -- erään pienen kirkon, jonka luona Kristus muka kohtasi Pietarin hänen paetessaan Roomasta ja oli tämä kysynyt mestariltaan "domine, qvo vadis" (herra, minne menet), -- kuten Rydbergkin kertoo -- ja tästä sai sitten kirkko nimensä. Mutta merkillisin oli sinä päivänä käynti katakombeissa vahakynttilöitten ja soihtujen leimuessa, niihin kummallisiin hautakammioihin, joissa lepää montä miljoonaa ihmistä ja joiden yhteenlaskettu pituus lienee kaikkiansa noin 80 kilometriä! Kummallinen tunne valtaa ihmisen, kun hän astuu ihanalta maanpinnalta näitten kuolleitten asuntoon. Hän johdattaa mieleensä ne ajat, jolloin kristillinen kirkko vielä oli taisteleva (militans), jolloin sen tunnustajat saivat kärsiä, vieläpä kuollakin vakaumuksensa takia. Ja sen takia hiipii pyhä tunne mieleen, kun lähtee tuonne alas, jossa nuo vakaumuksensa puolesta taistelevat ovat saaneet viimeisen tyyssijan. Ja taistelua oli joskus itse katakombeissakin -- merkillinen todistus on siitä esim. se eräitten portaitten hävitys, jonka kristityt toimittivat, kun pakanat hyökkäsivät maanalaiseen turvapaikkaan, ja edelliset pitivät hartaushetkensä. Tämä on vieläkin nähtävissä Calixtus-katakombeissa. Käytävät ovat yleensä korkeintaan 100 centtimetriä leveät ja molemmin puolin ovat seinään haudat hakatut, joihin ruumiit kätkettiin ja peitettiin marmorilevyllä. Mutta pyhimysten luut eivät enää tavallisesti ole paikoillansa, sillä myöhemmin kävivät ne niin pyhiksi, että kaikki kirkot ja yksityisetkin tahtoivat semmoisia ja siten ovat katakombit niistä melkein tyhjät. Erittäin vetävät puoleensa paavien ja etevämpien, kuten esim. pyhän Cecilian haudat, useat niistä ovat muita komeampia. Vähän sen perästä, kun olimme jättäneet katakombien ummehtuneen ilman, saavuimme erääseen toiseen hautakammioon, ossuarioon eli kolumbarioon, johon laumottain vapautettujen orjien poltetut jäännökset kätkettiin. Seiniä myöten pieniä puoliympyräisiä koloja satoihin asti ja niihin kuolleitten tuhka! Mutta olihan tässä pieni elävä olentokin kuolleitten jäännösten seassa, eräs skorpiooni, joka meissä herätti hieman pelkoakin, vaikka eläin ei ollut suurikaan. Kotimatkalla poikkesimme vihdoin katsomaan Caracallan vielä nytkin raunioina mahtavaa kylpylaitosta, jossa muun muassa lämmityslaitoskin oli nähtävänä. Lämmitys tapahtui nimittäin saviputkien avulla, jotka kulkivat kahden seinän välillä.

Kuumuuden takia olimme jo klo 7 aamulla lähteneet matkalle, joten jo 1/2 12 siltä palasimme. Olimme viimeisen kokonaisen päivän Roomassa emmekä vielä olleet ehtineet Vatikaanin kuuluisiin ja suuremmoisiin maalaus- ja kirjastokokoelmiin, joita varten useimmat ihmiset juuri matkustavat Roomaan. Se oli nyt viimeisessä hetkessä korjattava. Kuinka kertoa kaikesta siitä kauniista, kaikesta siitä ihanasta, minkä saimme näissä paavin kokoelmissa katsella. Michel Angelo, mielestäni ehkä suurin taidenero, mikä milloinkaan on elänyt, on sixtiniläisen kappelin seinälle maalannut viimeisen tuomion, jolloin Kristus koko majesteettisuudessaan tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Mahtava taulu! Mutta se on tarkoin tutkittava, ennenkuin kaikki on selvillä. Millä ylevän uhkaavalla katseella Kristus langettaakaan tuomionsa vasemmalla puolella seisoville, niin että itse äiti hänen vieressään näkyy pelästyvän! Ja millä iloisella katseella taas manalan ruhtinas niitä vastaanottaa! Ja katossa taas suuren mestarin luomishistoriaa esittävät kuvat, miten ylen mahtava isä jumala, kun hän kiitää avaruuden läpi luojana ja miten suloinen äsken luotu Eeva, kun hän kohottaa rukoillen käsiään luojaansa kohti! Ja kaikki nuo lukuisat profeetat ja sibyllat, toinen toistansa parempia! Rafaelkin ja hänen oppilaansa ovat "loggioissa" kuvanneet raamatullisia tapauksia (huomioon astuu erittäin Mooses, kun hän kansallensa näyttää laki-taulut): se on Rafaelin kuulu "raamattu". Mutta vielä suuremmoisemmat ovat Rafaelin kuvat n.s. stanzeissa eli kuten lyhyesti sanotaan Rafaelin stanzit. En voi (tilankin puutteesta) ryhtyä näitä selittämään: erinomaisen vaikutuksen tekivät minuun varsinkin Ateenan koulu, jossa esiintyy yli 80 sivistyksen edustajaa, Platon ja Aristoteles ylimpänä, samoin Parnasso, jossa runottaret, Kreikan, Rooman ja Italian suuret runoilijat ja runoilijattaret ihastuneina kuuntelivat Apollon soittoa, Pietarin pelastuminen vankilasta (erinomainen valovaikutuksensa kautta), mutta muissakin kuvissa on paljon ihailtavaa, esim. nainen, joka "linnanpalossa" ojentaa käsiään paavia kohti, muistuttaen Paolo Veronesen "uskoa" edustavaa, ihmeen ihanaa naista Lepanto tappelussa Dogepalatsissa. Emme voineet olla menemättä vielä kerran viimeisenä päivänä näita yleviä kuvia ihailemaan, vaikka muut jo päivällä läksivät Neapeliin. Samalla, ehdimme heittää silmäyksen Vatikaanin komeaan kirjastoon, jossa katsottiin Vergilion codex vaticanus, vanhin painettu raamattu y.m. harvinaisuuksia. Myös paavin taulukokoelma sisältää monta erinomaisesti maalattua taulua; niin on esim. Loverinin suuri, syvästi uskonnollinen taulu "femina nobilis caput Alexandri martyris sustulens" hurmaavan kaunis värimaalaus, jolle harvat nykyajan taulut vetävät vertoja. Oltuani uimassa "keltaisessa Tiberissä" ponte mollen (pons mulvius'en luona, missä Konstantinus voitti Maxention, voitto, joka niin mainiosti on esitetty G. Romanon kuvassa Vatikanissa) kiiruhdimme Hülsenin luo illalliselle, jossa muutkin olivat ja jossa mieliala oli hyvin hilpeä. Saimme samalla nähdä Saksan arkeoloogisen institutin huoneuston, jossa professori Hülsen asuu; siltä paikalta pahantekijät ennen muinoin syöstiin alas Tarpejan jyrkännettä myöten. Palatessamme myöhään illalla, saimme nähdä, miten avonaisessa etehisessä varsinainen kansa, kokonaisia perheitä oli asettunut yölevolle, yhtä vähän riepuja allansa kun niillä päivällä on yllänsä.

Ennenkuin läksimme iltapuölella heinäk. 1 p. Neappeliin, menimme Panteoniin, tuohon mahtavaan Agrippan rakennukseen, jonka suuremmoinen kupooli on ollut Michelangelolle aiheena Pietarin-kirkon kupoolille. Panteonissa ei enää ole jumalien kuvia, mutta siellä on Rafaelin, Victor Emanuelin ja Umberton haudat ja tuo muinaisuuden komea sopusuhtainen temppeli synnyttää nykyajan katsojassakin yleviä tunteita. Ehdimme vielä ennen lähtöämme Roomasta käydä Neron "kultaisessa huoneessa", josta vielä on niin paljon jälellä, että tähteet herättävät ihmettelyä -- näimme myös hiukan niistä freskoistä, jotka Rafaelille antoivat aihetta loggioitten maalaamiseen -- katselimme Museo Kirchnerianossa kuuluisaa "ficoronilaista cistaa" ja tuota merkillistä praenestiniläistä aarretta kullasta, elektronista y.m. etenkin solkea, jossa on vanhin latinalainen kirjotus, mikä meillä on jälellä -- vanhempi kuin lapis nigerinkin, -- silmäilimme Agrippan perustaman Neptunontemppelin jäännöksiä (nykyinen pörssi) ja vihdoin -- ihailimme San Pietro in Vincoli-kirkossa uudemman taiteen ehkä suurinta mestariteosta, Michel Angelon Moosesta, jonka suuruuden kuvaamiseen (vaikka se seisoo liian alhaalla) eivät mitkään sanat riitä. Tämä mahtava kuva mielessämme lähdimme illalla Neappeliin.

III.

Ihana Napoli! Vihdoin olimme päässeet sinun luoksesi! Suuremmoisella tulituksella olit sinä meitä vastaanottamassa, kun myöhään illalla saavuimme. Oli festa di Gesù ja sen takia oli Napoli juhlapuvussa. Tulo oli muuten meille ikävä: se alkoi melkein tappelulla. Kun pääsimme junasta, oli näet kymmenkunta kantajaa vastassa, jotka tahtoivat matkakapineitamme kantaa. Saatiin tuskin muulla kuin kepillä häädetyksi. Mokomaa tungettelevaisuutta en ole missään tavannut, en edes Pragissa. Ja ajuri sitte! Se oli oikea italialaisen viekkauden tyyppi. Olimme selvästi sopineet markan korvauksesta vähän matkan ajosta ja saavuttuamme hotelliin maksoimme sen. Sattumalta katsoimme molemmat, että rahat olivut oikeat. Mutta heti sen perästä kun olimme sulkeneet hotellin oven, koputti ajuri sitä ja kun aukaisimme, oli tuo yksi liira muuttunut 20 pennin kappaleeksi ja vaadittiin markka sijaan. Suutuin moisesta epärehellisyydestä ja selitin, että me molemmat selvään näimme, mitä annoimme; mies vaan ei hellittänyt, niin että ovenvartijan vihdoin täytyi heittää hänet portaita myöten alas. Semmoista väkeä kuuluu olevan Napolissa paljon, niin että siellä on muodostunut erityinen seura vieraitten auttamiseksi.

Napolin varsinainen merkillisyys on sen suuri muzeo nazionale, jossa säilytetään muun muassa melkoinen osa niitä esineitä, jotka viime aikoina ovat Pompejissa esille kaivetut. Vaikka muuallakin on samallaisia (esim. Berliinissä, Dresdenissä ja Pariisissa), on täällä muinaistutkijalla täydellisin kokoelma semmoisia: monemmoisia talouskaluja, vieläpä leipiä, munia, hedelmiä, nuoria ja langanpätkiä aivan semmoisia kun ne olivat Pompejin hävityksen aikana -- nautittavat ainekset kuitenkin kivettyneinä. Erityisesti vetivät huomion puoleensa kuuluisat seinämaalaukset (Medea, Iphigenia y.m.) ja tuo komea mosaikki, joka esittää Aleksanteri suuren ja Dareion Isson tappelussa -- suurin, mikä meillä muinaisuudesta on jälellä. Täällä on myöskin muinaisuuden suurin meille säilynyt veistokuva, farnesilainen sonni, mahtava kaikissa suhteissaan. Sangen sievät ovat myös tanssiva Satyyri ja n.s. Narkissos, kaksi pronssikuvaa Pompeijista, mutta erittäinkin Orfeon jäähyväiset vaimollensa: -- satu näet kertoo, että Orfeus, Kreikan Väinämöinen, oli manalan jumalille laulanut niin liikuttavasta, että he suostuivat jättämään hänelle takaisin hänen kuolleen puolisonsa, jos mies ei vaan katsoisi häneen, ennen kuin oli maan päällä; mutta Orfeus ei voinut olla vaimoansa sitä ennen katsomatta ja silloin vaipui tämä taas manalan varjoihin takasin. Liikuttavan kauniisti on tämä eron hetki esitetty. -- Sangen hupaista oli meidän nähdä, miten nuo Herkulanossa löydetyt kreikankieliset papyros-lehdet, jotka kuuluivat erääseen Kristuksenaikaiseen kirjastoon, erityisellä gelatiiniprosessilla saatettiin lukukuntoon. Heitettyämme vielä katseen Tizianin ihanaan Danaeen, lähdimme Napolin suuremmoisestä museosta.

Ehtoopuolella pistäydymme kaupungin akvarioon, joka lienee suurimpia Euroopassa -- siellä oli myös noita kauheita haikaloja -- ja sieltä menimme kaikki n.s. Posilippoon, Vergilion haudalle, josta muistoksi otimme laakerioksan kotiimme (Vergiliolla on myös pieni temppeli, peristylos Napolin kauniissa puistossa, villa nazionalessa) ja Vergilion haudalta ajoimme lounaaseen päin, pitkin Mergellinaa, jota italialainen runoilija Sannazzaro liioittelematta on kutsunut "taivaasta maan päälle pudonneeksi kappaleeksi paratiisista".

Niin, kuinka sanoin lausua mitä sain täällä nähdä! Unohtumattomasti painui se mieleeni! Istuimme trattoria della Stella'n verannalla. Ilta lähestyi. Edessämme Napolilahden ihmeellinen sini, tällä sinisellä pinnalla valkoset purjeet, yltympäri rehottava luonto; taivaan sini tummeni tummenemistaan ja verhosi vähitellen tummenevaan vaippaansa koko tuon ihanan maiseman, juuri kun Vesuvius näköalan taustassa pimeätä sinitaivasta kohti heitti tulta ja kivensekaista savua. Ja vieressämme istui Italian mustavärisiä kaunottaria ja alhaalta kuului mandolinien ja gitarrien suloista soittoa! Semmoinen hetki ei milloinkaan voi lähteä ihmisen mielestä! Vaikeata, vaikeata erota siitä! -- Palattuamme myöhään kaupunkiin menimme katsomaan Napolin vilkasta kansanelämää ja eksyimme -- emme olleet panneet hotellimme katua ja numeroa mieleen; poliisikaan (!) ei tuntenut hotellia eikä ajurikaan: kello oli jo 1/2 12 yöllä. Ainoastaan kysymällä toiselta ajurilta pelastuimme pulastamme.

Seuraavana päivänä kävimme Napolin komean renesanssityyliin rakennetun Umbertobasaarin läpi, otimme vaunut ja teimme huvimatkan entiseen Bajaeen. Tahdoimme omin silmin nähdä nuo monet entiset paikat aina Misenoon asti. Ja sekin matka jätti useampia hauskoja muistoja mieleemme. Ensin jouduimme n.s. koiraluolaan. Tässä luolassa, josta jo koulupoikana olin maantieteen oppikirjassa ihmeekseni lukenut kertomuksen, nousee kuolettava kaasu jonkun puolen metriä maapinnasta, niin että vaaratta voi siinä seisoa pystyssä. Mutta koira ei tarvitse kuin vähän aikaa ennenkuin se on kuoleman oma. Vartija tarjoutui näyttämään tämän, suostuimme siihen vaan sillä ehdolla, ettei koiralle mitään vahinkoa kokeesta syntyisi; surkeata oli kuitenkin nähdä, miten vaikeata koiran oli toipua kengitettyhän tuota myrkyllistä kaasua, joka silmänräpäyksessä sammutti suuren loimuvan soihdun. Koko seutu on tulivuorista, vähän matkan päässä koiraluolasta on "pikku Vesuvius" ja Solfataran melkein sammunut tulivuori; hauska oli edellisen aukolla seistä ja katsoa, miten rikkihajuinen savu tupruili esille maan sisältä ja kuulla, miten ontolta maa kumisi, kun heitti suuren kiven maan siinä vaan jonkun kymmenen metrin paksulle kamaralle. Sitten saavuimme Horation ylistämälle Luorinos järvelle, jossa tarjottiin meille spinole kalaa (scamber?) ja ruokasimpukoita (conchylia) sekä läheiseltä Falerno vuorelta viiniä. Sen läheisyydessä on kuuluisa Arvernerjärvi, josta muinoisen tarun mukaan tie vei manalaan: mekin kuljimme soihtujen valossa hyvin pitkää maanalaista käytävää myöten n.s. kuumealaisen sibyllan asuntoon, vaikka emme tällä tiellä, kuten Aeneas, Vergilion kertomuksen mukaan päässeetkään manalaan saakka.

Kuljimme vielä monen merkillisen paikan ohitse, ja saavuimme Bajae'n, muinoisen Rooman kuuluisimpaan kylpypaikkaan, jossa ennen maailmankaupungin hienolla yleisöllä oli monen monta huvilaa ja jossa sen mellastelukenttä kesäisin oli: nyt se on mitätön kylä, jossa en enää voinut saada kunnollista merikylpyä, koska uimahuonetta ei ollut, vaan täytyi mennä läheiseen Puzzuoliin (Puteoliin)!!