Part 1

MUISTELMIA MATKOILTA POHJOSEEN ja ETELÄÄN I

Ystäviänsä varten julaissut

N. R. af URSIN

Vaasassa, Antti Hautalan Kirjapainossa, 1904.

SISÄLLYS:

Pohjoismaiden korkeimmasta parantolasta. Vedi Napoli e poi muori. Aix-Les-Bains -- Mont-Blanc.

Pohjoismaiden korkeimmasta parantolasta.

[Nykyään (V. 1904) löytyy toinen hiukan korkeampi sanatorio Norjassa, jota en tarkemmin tunne.]

I.

Fokstuen 25/8 98. Dovren vuoristossa.

Matkustin laivalla Turusta Tukholmaan. Siellä ostin kierto-piletin Kristianian kautta Otta'n asemalle eli niin pitkälle kuin nykyään pääsee Norjan pohjoisradan läntisellä osalla. Piletin hinta oli koko 872 kilometrin matkasta edes ja samasta verrasta takasin 79 kruunua 80 äyriä toisessa luokassa -- joka oli sangen kohtuullista. Jos lähtee Tukholmasta klo 7 esim. perjantai-iltana, voi jo lauvantaina myöhään, ellei poikkea Kristianiaan, olla Ottan asemalla. Täällä söin vaan päivällisen ja kiiruhdin nuo jälellä olevat 61 kilom. määräpaikalleni tavallisella hevoskyydillä. Norjan tiet ovat erinomaiset, mutta hevoset kulkevat hitaasti alasmäkiäkin ja kyytihinta on kallis, noin 2 mk. 40 p. 10:stä kilometristä. Oltuani yötä yhdessä noista Norjan yleensä sangen komeista ja hyvistä kestikievareista tulin seuraavana päivänä klo 1 tienoissa eli vähää ennen päivällistä tänne Fokstuenin Sanatorioon, joka on 991 metriä eli noin 3,200 jalkaa merenpinnan yli. Tie kulki tasaisesti ylöspäin Ottasta pitkin Gudbrandin ylistettyä laaksoa, mutta 10 kilom. ennen kuin tulee perille nousee se melkein äkkijyrkästi pystyyn; Dovren ylänkö alkaa.

Fokstuenin sanatorio sijaitsee Dovren vuoristossa eräällä tasangolla; yltympäri, varsinkin länsi- ja pohjoispuolella kohoavat Norjan tunturimaailman jättiläiset kaikessa loistossaan taivasta kohti: korkeimpien tunturien huiput ja osaksi laidatkin ovat alati valkoisen lumen ja jään peitossa. Näköala Sanatoriosta on sen tähden erinomaisen suuremmoinen, suuremmoisempi kuin mistään muusta Norjan lukuisista parantoloista. Ennen kaikkea vaikuttaa Dovren kaunotar, sen korkein huippu, Snöhättan, mahtavasti katsojaan. Ja kun aurinko iltasin luopi säteensä pilvien läpi tähän maisemaan, syntyy ihmeen kauniita värivaihteluja.

Päättäen Fokstuenin korkeasta asemasta voisi luulla, että ilmanala täällä on sangen kylmää ja koleata. Tosin voi lämpö-mittari illalla, kun päivä on laskenut, joskus osoittaa + 4° C, vieläpä sen allakin, mutta tämä on yleensä poikkeus, sillä tavallisesti on + 15° C ja monasti paljoa enemmänkin. Tänäkin yleensä kylmänä kesänä on ollut, etenkin loppupuolella, monta hyvinkin lämmintä ja herttaista päivää -- niin herttaisia, ettei parempaa voi toivoakaan. Skodde'a eli taage'a (sumua) on näillä seuduin hyvin harvoin, paljon harvemmin kuin esim. Gausdalin kuuluisalla sanatoriolla. Merkillinen on muuten luonnon vaihteleva ulkomuoto. Sadan askeleen päässä Fokstuenin portista tapaat monen sylen korkuisen kinoksen ikuista lunta; sen laitoja myöten juoksee Foksan joki ja toisella puolen rantaa rehoittaa kasvullisuus ja koivut levittävät siellä viheriät oksansa! Sille, joka täältä hakee terveyttä, varsinkin hermostuneelle, ei liiallinen auringonpaiste olekaan hyvä; hiukan kylmempi ilma tuon intensiivisemman valon ja kepeältä tuntuvassa ilmassa löytyvän ozonin kanssa vaikuttaa häneen terveellisemmin.

Fokstuenin parantola käsittää neljä päärakennusta. Vanhin niistä on n.s. Platourakennus, joka on saanut nimensä, professori Platoun mukaan; tämä on nimittäin paikkakunnan merkillisin henkilö: hän, hänen sisarensa ja perheensä pitävät ystävällistä huolta siitä ja sen vieraista. Toinen pienempi rakennus on "Palmehuset". jossa ei kuitenkaan ole mitään palmuja, mutta on nimitetty Fokstuenin ensimmäisen vieraan, erään ruotsalaisen kansakoulunopettajattaren mukaan. Sitä paitse löytyy kaksi suurta rakennusta, joista toinen alakerrassa käsittää ruokasalit, toinen seurusteluhuoneet. Valtion telefooni yhdistää kohta Fokstuenin muun maailman kanssa, sähkölennätinasema on peninkulman päässä. Vierashuoneisiin mahtuu yli 100 vierasta. Hinta _kaikesta_ (paitse pesusta) on yhteensä 3 kruunua (= 4 m. 20 p.) vuorokaudessa eli noin puolet siitä, mitä saapi maksaa esim. Gausdalissa. Ruoka on ravitsevaa ja hyvään uneen tuudittaa sinua, iltasin ohi juoksevan Foksajoen kohina, jonka selvään kuulee makuuhuoneeseensa. Ja, vihdoin ei saa unohtaa talon isäntää, hra Anton Sohlbergia! Hän on erittäin ystävällinen ja kohtelias ja koettaa saada jokaiselle täällä olon niin miellyttäväksi kuin suinkin. Olkoon tässä vaan yksi esimerkki hänen ystävällisestä menettelystänsä. Aikomukseni, oli ensin mennä Storlieniin Ruotsissa enkä sen tähden voinut antaa tietoja olopaikastani perheelleni Suomessa niin pian kuin suotava olisi ollut. Pahaksi onneksi joutui vielä vaimoni ensimmäinen kirje matkalla hukkaan. Kävin tästä levottomaksi ja lähetin sähkösanoman varhain eräänä aamuna. Mutta samana päivänä ei tähänkään tullut vastausta. Kun seuraavana päivänä tapasin isännän, kyselin sähkösanomaa: hän ilmoitti silloin, että semmoista ei vielä ollut tullut, mutta omalla kustannuksellaan oli hän minun tietämättäni lähettänyt peninkulman päähän hevosen ja pojan vartomaan, kunnes sähkösanoma tulisi, koska, kuten hän sanoi: "minä huomasin, että siitä olitte jotenkin levoton".

Jos muuten aika uhkaa käydä pitkäksi ja sinä olet metsästäjä, niin heitä pyssy olallesi ja mene ampumaan vesilintuja, joita on hyvin paljon läheisyydessä. Peuroja ja vasta 25 p:stä elok. metsä-lintuja voit myös metsästää. Suuri lauma villejä peuroja nähtiin äsken läheisessä vuoristossa ja toispäivänä lähti täältä nuori Platou niitä takaa ajamaan. -- Tahi tee useampien muitten seurassa huviretki 4 kilom. pitkälle Våla järvelle ja kalasta harr- ja örekaloja; kahvi ja ruoka maistuvat erittäin hyvin sen rannalla. Jos olet kasvien kokeilija, niin löydät täältä jotenkin paljon (noin 60-70 lajia) harvinaisimpia tunturikasveja: täällä kasvaa maailman pienin puu, tuumanpituinen Salix herbacea ja nuo sinisilmäiset Gentiana nivalis ja Veronica saxatilis katsovat sinuun niin viehättävän kauniisti, kun kuljeskelet tuntureilla. Voit myöskin retkeillä johonkin Sätern'iin ja juoda nuorta maitoa siellä tahi kävellä Foksajoen "paratiisiin" ja heittäytyä pitkäksesi sen koivistossa, jos vaan tuuli käypi, sillä muuten eivät hyttyset jätä sinua rauhaan. Mutta ennen kaikkea nouse ympärillä oleville vuorille (Smörbollen, Gråhö, Blåhö) ja katsele niiden huipuilta maailman kauneutta! Tahi vielä paremmin älä huoli näistä pienokaisista, vaan tee tuttavuutta suorastaan Dovren kauniimman naisen, Snöhättan kanssa, et unhoita sitä ikipäivinäsi!

Satuin tutustumaan erääseen norjalaiseen tukkukauppiaaseen ja hänen rouvaansa, jotka huviksensa matkustelivat ympäri. Päätimme yhdessä lähteä Snöhättalle. Ei se ole aivan pieni matka. Täytyy ensin vaunuissa ajaa 21 kilom. Hjerkin nimiseen taloon, jota myöskin käytetään sanatooriona; siellä astuimme hevosen selkään, jossa sai istua kokonaista 6 tuntia. Kello 4 1/4 lähdimme Hjerkin'istä, tie oli ensimäisen tunnin kuluessa Trondhjemiin vievää maantietä, mutta sitte kävi se yksinomaan kangasta myöten tullen yhä huonommaksi, monasti oli se ilman oppaan avutta melkein näkymättömässä, seutu kävi yhä autiommaksi. 1/2 8 tienoilla tulimme pienoiseen, matalaan ja kivistä rakennettuun Sätern'iin, Snöhätta näytti olevan aivan lähellä ja kuitenkin oli sinne vielä parin tunnin matka. Sangen tavallinen näköhäiriö, kun kulkee tuntureilla! Hämärä rupesi laskeutumaan seudulle, mitä kauemmas kuljimme; maassa ei näkynyt muuta kuin kiviä, soraa, peuranjäkäliä ja joku katajapensas; taustassa häämöitti Snöhättan loistava lumipeite ja valaisi meidän yksinäistä kulkuamme. Tähdet tuikkivat taivaan laella, täydellinen haudan hiljaisuus vallitsi tuossa kuolleessa luonnossa; ainoastaan Svonjoen kohina muistutti meitä siitä, että eloa oli ympärillämme. Tie kävi leveitten kristallikirkkaitten purojen ja lumikenttien yli, vihdoin katosi se kiviroukkioihin ja illan pimeyteen. Kaikki tämä tekee matkustajaan sanomattoman vaikutuksen, joka ei milloinkaan lähde elävän muistista. Vihdoin viimeinkin oli tie lopussa: olimme saapuneet Reinheim'iin (peurojen kotiin), pieneen sievään rakennukseen, joka suurella vaivalla ja suurilla kustannuksilla (10,000 kr.) oli tehty Snöhättan juurelle. Yksinäinen, ystävällinen mies asuu siinä kesän aikaan, herätimme hänet unesta, hän, valmisti meille aterian ja vuoteet. Kylmyys -- toista huonetta, jossa minä makasin, ei voitu lämmittää -- ja illan omituinen kauneus eivät sallineet minun maata. Nukahdin kuitenkin pariksi tunniksi, ja kun kello 5 aamulla heräsin, oli aurinko noussut taivaan rannalle kaikessa komeudessaan. En voinut olla kirjoittamatta Reinheimin vieraskirjaan (Vitaliksen mukaan) seuraavat säkeet:

Står jag om morgon på fjällets topp, Af den blånande himmelen krönt, Och ser solen i guld och purpur gå opp, Jag tänker, hvad lifvet är skönt.

Kello 6 rupeamme nousemaan Snöhättan huipulle, rouva piti matkaa liian vaivaloisena, kun ensin oli noin neljännestunnin voimiansa koettanut. 2 1/2 tuntia kuljimme me, tukkukauppias ja minä ylöspäin täydellisessä kiviroukkiossa (Ur'issa, kuten norjalainen sitä pimittää) -- kasvullisuutta ei ollut muuta, kuin jäkälät ja muutama Ranunculus glacialis ja Arabis alpina. Kun matka tuntui liian vaivaloiselta, panimme jollekulle paadelle lepäämään, otimme evästä esille, ja joimme raitista vettä, jota kuulimme lirisevän kivien välistä, mutta jota oli vaikea saada käsiinsä. Vihdoin loppui tuo suunnaton kiviroukhio, tulimme ikuiselle lumilakealle ja puolessa tunnissa pääsimme nyt sitä myöten huipulle. Ja tuolla huipulla (2,300 metrin korkeudessa) mikä äärettömän suuremmoinen näkö! Yltympäri komeita; valkopäisiä tunturihuippuja meidän _allamme_. Snöhätta oli kuin mahtava ruhtinatar, joita nuo suuret jättiläiset kaikessa nöyryydessä palvelivat! Norjan suuremmoinen luonto astui koko ylevyydessään silmiemme eteen! Vuorien juurella oli sininen lampi ("kedelen"-kattila), sen toista puolta reunustaa autio musta maa ja toista taas kiiltävä suunnattoman suuri lumikenttä, joka nousee Snöhättan tuonpuolista rinnettä myöten ylöspäin. Pilvet kulkevat lammen yli ja heijastuvat sen siintävään pintaan:

-- -- "jag ser på molnens tåg, hur ledda af en, osedd Rand, de växla i din våg".

Kaikki on niin sanomattoman kaunista! Kaikki näkyy niin selvästi, ainoastaan muutamat korkeat huiput eivät tahtoneet, kuin ihanat, kainot immet ainakin, näyttäytyä koko alastomassa kauneudessaan, vaan loivat ympärilleen hienon, läpikuultavan kooilaisen hunnun!

Tuuli oli huipulla läpitunkeva. -- puolen tunnin perästä astuimme alaspäin. Ei ole meneminen liian lähelle reunaa: ehkä joku lumikappale lohkeaisi ja veisi rohkean yrittelijän, kuten kerran Göteborgs Randelstidningenin toimittajan pojan, kapteeni Hedlundin, syvyyteen ikuiseen lepoon! Kello 9 olimme tulleet huipulle, kello 11 olimme taas Reinheimissä: ääniämme oli kauan kuultu, mutta mahdotonta eroittaa meidät kivimöhkäleitten välistä.

Kun tulimme Hjerkiniin, valokuvattiin meidät hevosen selässä ja siinä puvussa, jossa olimme nousseet vuorelle. Se on hauska muisto tältä matkalta, mutta verrattomat ovat ne kuvat, jotka hautaan asti ovat mieleeni painuneet tästä matkasta.

Tämmöinen voi eläminen olla Pohjoismaiden korkeimmassa parantolassa. Jokainen viepi sieltä kotiinsa koko sylillisen terveyttä ja -- unohtumattomia, haihtumattomia muistoja.

II.

Fokstuen kesällä 1902.

Väsyneenä useampien vuosien ponnistuksista ja työstä päätin lähteä uudelle virkistysmatkalle Fokstueniin pienen kuudenvuotiaan poikani kanssa. Eräänä lauvantai-iltana kello 10 j.p.p. lähdimme Turun yläsatamasta ja junan saavuttua kello 11 kävi matka ala-satamasta länttä kohti. Meidän piti saapua päivällisaikana Ruotsin pääkaupunkiin. Mutta sallimus oli toisin määrännyt. Jo kello 4 vaiheilla aamulla seisahtui laiva -- merimatkojen vanha vihollinen, sumu, oli meidät yllättänyt. Seitsemän tuntia seisoimme hiljaa, silloin loppui nähtävästi kapteenin kärsivällisyys. Ensimmäinen perämies lähti parin miehen kanssa veneellä tiedustelemaan seutua, tuli hyvällä mielellä takasin, kaikki oli muka selvällä: voimme hyvin lähteä liikkeelle. Matkustavaiset olivat hekin hyvällä mielellä, kun pääsimme pälkähästä. Kuljimme noin 10 minuuttia, seisoin poikani kanssa aivan etukannella ja tähystelin sumun läpi -- silloin tuntui kauhea sysäys koko laivassa ja etupuoli alkoi arveluttavasti kallistua toiselle kyljelle. Olimme sattuneet karille. Kiiruhdin toiselle puolelle, peläten, että laiva laskisi täydelleen vasemmalle puolelle veteen. Poikani oli aivan ihastuksissaan, mutta muut sangen totiset: oli niitäkin, jotka olivat olleet Bore I haaksirikossa ja ennustivat samaa kohtaloa. Mutta miehet tulivat kohta ylös ruumasta ja ilmottivat, että plootut olivat eheät. Rautainen emäpuu oli vaan kolahtanut kalliota vastaan, siinä kaikki. Kauan seisottuamme pääsimme arvion mukaan 1/2 tunnin päähän Söderhamnin majakasta, kun taas sumu kävi niin paksuksi, että täytyi lakata kulkemasta: mutta kun ei ankkuri saavuttanut pohjaa lähti aluksemme, koneen seisahduttua, tuulen ajeltavaksi Itämerelle etelää kohti. Vihellettiin joka viides minuutti, ettemme törmäisi yhteen jonkun toisen laivan kanssa -- pari kiitikin ohitsemme, kuten tuo lentävä hollantilainen ennustaen pahaa. Mutta kun vinha tuuli myöhään sunnuntai-iltana haihdutti sumun, huomasimme, että olimme joutuneet melkoisen matkan etelään väylän aukosta, ei aivan pitkälle eräästä suuresta laivasta, joka kahdeksan päivää ennen sumussa oli joutunut karille hylyksi. Kello 2 vaiheilla yöllä saavuimme vihdoin Tukholmaan iloisina siitä, että olimme päässeet suuttuneen merijumalan käsistä.

Seuraavana päivänä lähdin pohjoista kohti; ensin keski-Ruotsin viljavien vainioitten ja suurten kartanoiden ohi, sitte muuttui seutu jylhemmäksi ja autiommaksi, kunnes Jemtlandin lumivuoret tulivat näkyviin ynnä Åren ja Storlienin sanatooriot.

Juna ähki eteenpäin Störelveniä myöten Trondhjemlahtea kohti, jossa rauhotettu ejderlintu uiskenteli rannikolla ja lukemattomia lohiverkkoja oli näkyvissä. Luonto oli suuremmoinen ja ylentävä; sillä Trondhjemlahti on sekä laaja että mahtava muodostuksiltaan. Trondhjemin kaupungin varsinaisena vetovoimana on ja tulee aina olemaan sen ihana tuomiokirkko, joka aikoinaan oli Pohjoismaiden komein ja suurin kätedraalikirkko ja vieläkin on ihmeen kaunis. Viisi kertaa on tuli maan tahi taivaan puolelta hävittänyt tätä mahtavaa temppeliä, jonka pituus, kun se oli valmiina ja eheänä (vv. 1248-1328) oli 324 jalkaa ja leveys 124 j.; siinä oli 316 ikkunaa, 3,360 pilaria, 40 korkeata veistokuvaa ja 343 pienempää, alttaria oli ainakin 25. Se on enimmäkseen tehty vuolukivestä (klebersten, engl. soapstone) ja tämä, kun on suhteellisesti pehmeätä, on tehnyt mahdolliseksi koristaa kirkkoa erinomaisen runsaasti. Alkuperäinen yksinkertaisempi kirkko oli romaanilaista tyyliä, mutta kun kirkko v. 1152 muuttui arkkipiispan kirkoksi ja ponteva Eystein tuli v. 1160 hiippakunnan hoitajaksi, rakennutti hän sen uudestaan osaksi vanhalle perustukselle kauniiseen gootilaiseen malliin, joka silloin tunkeutui Ranskan maalta Englantiin ja täältä Norjaan.

Trondhjemin kirkkoa on ruvettu uudistamaan vuodesta 1869; Trondhjemin kunta ja valtio uhraa siihen noin 80-100,000 kruunua vuosittain ja eräs "premielotterie" on tuottanut 1/2 miljoonaa. Rahoja siihen tarvitaankin, kun ottaa huomioon, miten hienosti ja taidokkaasti tehtyjä kaikki pienet koristukset ovat olleet, joita nyt löydettyjen kappalten mukaan uudestaan muovaillaan. Korkeakuori ja sen alapuoli ynnä poikkilaiva ovat jotenkin kunnossa, mutta tuon suuren temppelin länsiosa eli varsinainen pitkälaiva, joka kuitenkin kaikesta päättäen oli sen komein osa, on vielä aivan keskeneräinen. Kun kaikki on valmista, on varmaankin Trondhjemin entinen katedraali Euroopan kauneimpia temppeliä; nytkin se tekee katsojaan mahtavan vaikutuksen. Läksin Trondhjemista sillä tunteella, että olin nähnyt jotain, joka ei hevin mielestä haihdu.

Olisin voinut ehtoolla lähteä Trondhjemistä Kristiansundiin ja Moldeen, mutta silloin olisi paljon jäänyt yön kuluessa näkemättä. Matkustin sen takia sieltä varhain aamusella ja ihailin Norjan mahtavia kalliorantoja ja Atlantin merta. Poikkesin Kristiansundissa alkuperäisestä matkasuunnitelmastani, lähdin Battefjordin perukkaan ja sieltä hevosella Fanefjordiin, jonka rantaa pitkin tie kulkee 2 peninkulmaa. Tämä rantatie on kerrassaan ihana; Hjelsetista asti on se kokonaan molemmin puolin istutettu komeilla, hienoilla puilla ja toisella puolen rantaa on pitkä jono lumisia jäävuoria. Erinomainen kontrasti! Vihdoin tulee Molden pieneen kaupunkiin. Sieltä on kolmen tunnin matka yli vuonon ja vuonoon: suunnattoman korkeita, kohtisuoria rantavuoria: -- tulemme sitte pieneen rantakylään Veblungsnäs'iin. Ja nyt samaa luontoa edelleen: tie luikertelee syvän syvässä laaksossa Raumajoen rantaa myöten, silmä tuskin kantaa ylös molemmin puolisten vuorien huipuille. Vaengetinderna, Troldtinderna, Romsdalshorn, kaikki seisovat ne tuolla koko majesteettisuudessaan -- ihminen on niin pieni näitten luonnon jättiläisten vieressä. Ja sitte nuo ihmeen ihanat kosket, kuten esim. Slettafosen ja, jos mahdollista, vielä ihanammat vedenputoukset aina vuorien huipuilta saakka, Mongefosen, Brudeslöret (= morsiushuntu), kun vesi sulaa tuntureilla ja heittäytyy uhkarohkeasti alas niiden huipuilta sillä seurauksella, että se hajoaa hienoihin vesipisaroihin, jotka useimmiten, kuten viime mainittu, tosiaan ovat morsiushunnun kaltaisia. Tuskin voi nähdä mitään kauniimpaa kuin näitä vesihuuruja, kun ne kimmeltelevät auringon paisteessa! Matka määräpaikalle on pitkä, mutta tämmöisen suuremmoisen luonnon helmassä se tuntuu lyhyeltä: elämän jokapäiväisyys haihtuu, tuntuu ihan kuin olisi puoleksi jumalien seurassa.

Tulemme vihdoin Domasiin, jossa usein tapaa monta suomalaista. Mutta siellä on vielä liian alhaista viipyäksemme kauemmin. Pyrimme korkeammalle; tie nousee melkein pystyyn; neljän kilometrin kuluessa nouset 350 metrin korkeuteen, ja vähän lisää, niin olet Pohjoismaitten korkeimmassa sanatooriossa, Fokstuenissa.

Moni pysähtyy alemmalla laaksoissa, lukemattomissa parantoloissa, mutta se, joka tahtoo tosiaan raitista tunturi-ilmaa, hän pyrkii, kuten minä, tänne, jossa ikuisen lumen peittämät vuoret ympäröivät Dovren ylänköä. Ilman eron huomaa silloin, kun Domasestakin nousee tänne. Meidän lääkärimme pelottavat kyllä joskus pyrkimästä näin korkealle, mutta ken on näistä pelottamisista huolimatta noussut nauttimaan Dovrefjeldin läpipuhdasta, kirkasta ilmaa yhdeksi kesäksi, hän ei sitä kadu ikinä. Ja hän saapukoon tänne samaa tietä kuin minäkin; ei hän tule sitäkään katumaan. Luonto palkitsee häntä pitemmästä matkasta ylevällä kauneudellaan.

Olen lyhyesti kertonut nämä matkamuistelmani sillä nimenomaisella tarkotuksella, että ne houkuttelisivat yhä enemmän kansalaisia hakemaan terveyttä Fokstuenin suurenmoisesta luonnosta ja mielen ylennystä Norjan korkeilta tuntureilta, mahtavilta koskilta ja syviltä, viheriöiviltä laaksoilta.

Vedi Napoli e poi muori.

I.

Venezia 20/6 03.

Tuo italialainen sananparsi; "näe Neaappeli ja kuole sitte" oli jo vuosikausia, kaikunut korvissani, mutta turhaan olin odottanut tilaisuutta voidakseni muuttaa tämän unelmani todellisuudeksi. Hain sitä varten erityistä matkarahaa; pyyntö hylättiin. Hain taas kasvatusopillista matkarahaa, sain kouluhallituksen yksimielinen suosituksen, mutta, senaatti katsoi minut sittenkin ansaitsemattomaksi. No niin -- mene sittenkin, kuului sisällinen ääni ja minä läksin matkalle.

Asia oli sitä paitsi siten, että matka ei ollut missään tapauksessa tarkotettu yksinomaan huvitukseksi. Roomassa alkaa kesäkuun 22 p. arkeolooginen kurssi, joka myös ulottuu Pompeijiin. Kukaties ei semmoista tilaisuutta enää tarjoudu sinulle, ajattelin minä -- ja seurassa on aina hauskempi ja hyödyllisempi tutkia muinaisjäännöksiä, varsinkin kun oli johtamassa eteviä tiedemiehiä, muun muassa entinen studiokumppalini Mommsenin seminaarista vv. 1880 ja 1881, prof. Chr. Hülsen.

Kesäkuun 6 p:nä otti meidät -- erään suomalaisen maisterin ja minut -- "Per Brahe", vastaan viedäksensä meidät Itämeren aaltojen yli Lybeckiim. Tämä reitti on parempi kuin toinen Tukholman ja Trelleborg--Sassnitzin kautta, koska tämä viimemainittu tulee melkoista kalliimmaksi. Meno- ja paluumatka Turusta Lybeckiin toisessa luokassa, etuhytissä, ei koko kesäpurjehduksen aikana maksa enempää, kuin 52 markkaa 50 p. -- joka tosiaan on tavattoman halpaa.[Nykyään (1904) on hinta korkeampi.]

Kun k:lo 6 paikoilla i.p. saavuimme Hankoniemen satamaan, ilmoitettiin meille, että me kyllä saisimme olla maalla kolmanteen laivasoittoon saakka, mutta jos toisen soiton perästä menisimme laivaan, emme enää saisi palata maihin. Tämä, pikku seikka ei kuitenkaan millään tavalla häirinnyt niitä juhlallisia tunteita, jotka valtasivat meidät, kun jätimme oman maamme rannikon ja yöpuolella "Hangon silmän" tuikkiessa ja suojellessa meitä lähdimme Itämeren aavalle ulapalle, jota me jo Bellevuen ravintolasta olimme koko majesteettisuudessaan ja mahtavuudessaan ihailleet.

Ilma oli kaunis ja pitkällä laivamatkalla tutustuvat melkein kaikki helposti toisiinsa, muodostaen niin sanoakseni yhteisen vellamolaisen perheen; Aika kuluikin hauskasti -- silloin tällöin valtasi minut kuitenkin kotoisten muistojen kaiho. Tuonnempana kiihtyi tuuli ja laiva rupesi kiikkumaan, kuitenkaan ei yhtäpaljon tietysti kuin eräs avonainen pieni purjevene, joka Saksan puolelta purjehti Möenin saarta kohti. Kapteenimmekin arveli, että hänkin olisi peloissaan tuommoisessa purtilossa keskellä Itämerta kovassa tuulessa, kun ei voi istua muuten kuin öljyvaatteissa eikä päivällä ehdi maalle.

Lybeckin kaupunki oli meille vanha tuttu, niin ettemme siellä liioin viipyneet. Kävimme vaan järjestämään piletti- ja raha-asiamme. Mutta siinä kohtasikin meitä heti vastuksia. Säästääkseni aikaa olin kirjeessä Piehl ja Fehlingiä pyytänyt Hamburgista hankkimaan minulle kiertopiletin Italian itärajalle ja taas sen länsirajalta Geneven, Pariisin ja Brüsselin kautta takasin. Mutta kun tulimme satamaan, ilmoitettiin heti minulle, että nyt oli jo Italiakin yhtynyt kiertopilettirayongiin ja kun en ellut maininnut kirjeessäni Italian paikkoja, joissa aijoin käydä, täytyi heidän jättää piletti ottamatta. Ei muuta kuin muuttaa matka ja lähteä Hamburgin kautta Berliiniin. Mutta ennenkuin lähdimme Lybeckistä, sattui matkakumppalilleni vielä suurempi ikävyys. Hän oli ottanut mukaansa yksinomaan Suomen rahaa ja se oli vaihdettava eri maitten rahoiksi, kuten minunkin vekselini, joka oli osotettu "Lybecker Privat-bank'ille". Kun minun asiani oli toimitettu, kävi hän vaihtamaan rahansa. Vaihdettiin kaikenmoiseksi rahaksi, loput oli annettava Saksan rahassa. Kun olimme jo lähteneet pois ja käyneet muualla, huomasi kumppalini, että nuo 1,000 Saksan markkaa (= 1,240 Smk.) olivatkin jääneet saamatta. Riensimme takasin, pelkäsimme pahinta, ainakin että meidän pitäisi odottaa, kunnes kassööri oli laskenut päiväkassansa. Mutta kun hänelle esitimme asiamme, hän vaan hymyili (arvattavasti säikähtyneille kasvojemme ilmeille) ja ojensi meille nuo 1,000 Saks. markkaa. Tämä saksalainen pankki-rehellisyys ansaitsee tosiaan mainitsemista. Jos olisimme särkeneet rahat jossakin tavallisessa "Wechslergeschäftissä", olisi luultavasti käynyt toisin. Asiaa ei arvattavasti olisi "muistettu"; muistin huonoutta tämmöisissä asioissa olemme usein matkallamme saaneet kokea -- se korjautuu vaan sillä, että pitää silmät auki.