v. 1614 tehtiin Solovetsin luostarin ja Haren välillä rauha -- kolme

vuotta ennen rauhaa Ruotsin ja Venäjän välillä. Raja Oulun läänin ja Karjalan välillä jäi entiselleen.

Voitollisesti, niinkuin näemme, oli siis luostari osannut selvitä ajan myrskyistä ja päästä rauhan satamaan, ja oikeutetulla ylpeydellä venäläiset voivat viitata luostarin tämänaikuiseen historiaan. Se kysymys, josta täällä pohjan perillä kiisteltiin, ei nimittäin, niinkuin tarkemmin tutkiessa kohta huomaamme, ollut kysymys tämän taikka tuon valtaanpyrkijän kannattamisesta ja vapaasta marssista Karjalan läpi hänen avukseen, vaan ihan toinen: se oli kysymys Karjalan tulevaisuudesta, pitikö sen yhä edelleen jäädä Venäjän valtaan vaiko asevoimin yhdistyä muuhun Suomeen. Meidänpuolisten pyyteitä tässä suhteessa ilmaisee aivan selvästi eräs kirje, joka lähetettiin luostariin ja jossa vaaditaan Ruotsille annettujen lupausten täyttämistä; kopio kirjeestä säilytetään luostarissa. Siinä muun muassa sanotaan: "Teidän tsaarinne Vasilij ja ruhtinas Mihail lupasivat meille palveluksestamme Karjalan kaupungin [Käkisalmen], Kuollan ja Orjeshokin [Pähkinälinnan eli Lyssenin Laatokan rannalla], ja vaihtoivat sitten Orjeshokin Suman linnaan. Ja me menimme ja panimme päämme teidän edestänne alttiiksi. Älkäät siis luopuko lupauksistanne. Meidän armollinen kuninkaamme ei tahdo ruveta viholliseksenne, vaan tahtoo saada vanhan rajan _Dubiin_ ja _Solotsiin_ asti. Mutta jos ette hyvällä anna takaisin vanhaa rajaa Dubiin ja Solotsiin, niin armollinen kuninkaamme tulee sotavoimalla ja valloittaa kaikki hänelle luvatut kaupungit ja Suman linnan." Missä Dub eli Starij Dub ("vanha tammi") on, en tiedä sanoa, luultavasti jossakin Laatokan rannalla,[23] mutta Solots on luostarikirjain mukaan _koski_ niillä tienoin, missä _Uiunjoki_ laskee Vienanmereen. Länteen Vienajoesta tulevan maan, toisin sanoen koko Karjalan, siis mainittu kirje vaatii Suomelle. Kirje näyttää lähetetyn talvella 1610-11, mutta todennäköisintä on, että jo alusta pitäen Karjalan valloitus oli se päämäärä, johon Ruotsin puolelta pyrittiin. Luostari-isäin käytös kuitenkin viittaa siihen, että he paikalla aavistelivat jotakin tämmöistä tarkoitusta "liittolaisten" puolelta, ja heidän tarkkanäköisyydellensä täytyy siis antaa täysi kunnioitus. Kaikki tiedot Antonijsta, niin vajavaiset kuin ne ovatkin, vakuuttavat, että hän oli etevä valtiomies, joka täydellisesti käsitti aikansa olot ja jonka rinnalle hänen vastustajansa, Oulun läänin johtavat miehet, valitettavasti eivät ollenkaan voi pyrkiä.

Näiden levottomain aikain perästä, joiden muistona luostarin aarrekamarissa vielä säilytetään Venäjän vapautussankarien, ruhtinasten Mihail Shuiskijn ja Dmitrij Posharskijn miekat, seurasi Solovetsin asukkaille puolen vuosisadan rauhanaika, jolloin he saivat hoitaa yksityisiä sisällisiä toimiansa. Tärkeimpänä tältä ajalta mainitaan, että munkki Eleasar, monta vuotta asuttuaan autiolla Hanhisaarella ja tuon tuostakin vieraana luonansa nähtyään itse pimeyden ruhtinaan, perusti sinne erakkoluostarin. Siinä m.m. Venäjän vastainen patriarkka, Nikon, vietti kolme vuotta kovissa katumuksenharjoituksissa.[24] Myös mainitaan, että luostarista lähetettiin tsaarille milloin 13,000, milloin 14,000, milloin 22,000 ruplaa. Kemiin rakennettiin noin v. 1650 kivinen linna, jota vastaan meidän puolelta tehtiin turha retki. Mutta kohta koitti taas rauhattomuuden aika luostarille, tällä kertaa ei kuitenkaan ulkomaisen vihollisen kautta. Se oli silloin kun patriarkka Nikon otti korjatakseen eli oikaistakseen Venäjällä jumalanpalveluksessa käytetyt käsikirjat, joihin oli aikojen kuluessa tullut monenmoisia virheitä. Nämä korjaukset herättivät yleistä mielipahaa sekä kansassa että papistossa, sillä Venäjän uskonnossa pannaan yksinomaisesti kaikki arvo ulkonaisiin menoihin ja temppuihin ja niiden noudattamiseen tarkasti määrätyllä tavalla; vähintäkin poikkeusta entisestä tavasta pidetään epäuskon ja jumalattomuuden merkkinä. Kun uudet, noudatettavaksi määrätyt kirjat tulivat Solovetsiin, veivät munkit ne aukaisematta asekamariin, jyrkästi kieltäytyen rupeamasta niitä seuraamaan. Moskovasta sitten tuli kovempi käsky, mutta nyt munkit ja luostarissa majailevat kasakat ryhtyivät julkiseen kapinaan arkkimandriitti Nikanorin ja ruhtinas Ljovin johdolla, joka jälkimmäinen oli tuomittu maanpakolaisuuteen tänne. Kapinan kukistamiseksi ilmestyi aluksi neljänä kesänä Jänissaarelle satakunta streltsiä eli tarkkampujaa, jotka eivät kuitenkaan luostarille voineet mitään. Sitten lähetettiin tuhat streltsiä Jevlevin komennossa, joka talveksi muutti leirinsä itse Solokan saarelle, mutta yhtä vähän pystyi luostaria kukistamaan. Viimein tuli vojevodi Meshtsherinov päälliköksi, ja hän rupesi luostaria säännöllisesti piirittämään, rakentaen vallituksen sen ympärille. Luostarista tehtiin rohkeita uloskarkauksia, jotka hän kuitenkin torjui; mutta hänen omat rynnäkkönsä eivät myöskään onnistuneet. Viimein luostari kuitenkin petoksen kautta joutui hänen käsiinsä, sittenkuin se 10 vuotta oli tehnyt hallitukselle vastarintaa. Tammikuussa 1676 -- piiritystä jatkettiin näet talvellakin -- eräs munkki Teofiil karkasi luostarista ja ilmaisi piirittäjäin päällikölle salaisen käytävän kirkkomaan puolelta valkean tornin alitse; ja eräänä myrskyisenä talviyönä piiritysjoukko puolustajain arvaamatta pääsi tätä tietä muurien sisäpuolelle, jossa kaikki, jotka ase kädessä tavattiin, heti hakattiin kappaleiksi. Henkiin jääneitten kanssa pidettiin sitten ankarat tutkinnot, ja ne, jotka yhä pysyivät kiellossaan, mestattiin tahi lähetettiin pois; mutta suuri määrä oli ennättänyt päästä pakoon ja levitteli vastustushenkeään rantamaitten asukkaisiin. Näitä pakolaisia siirtyi myöskin joukko Tuoppajärvelle Karjalaan, jossa rakensivat keskellä tuota suurta järveä olevaan saareen uuden luostarin, n.s. "Saaren monasterin".

Kapina oli "katkera sivu luostarin aikakirjoissa", mutta sitten luostari "loisti kahta kirkkaammin hurskaudellansa". Hallitus näyttää kuitenkin aluksi katselleen sitä epäilevin silmin, sillä uusi hiippakunta, Holmogorin (Arkangelin), perustettiin Vienanmeren tienoille, ja sen alueeseen liitettiin nyt Solovetsi, joka ennen oli kuulunut Novgorodin hiippakuntaan. Syyksi uuden hiippakunnan perustamiseen tosin luostarikirjassa mainitaan lahkolaisuuden tehokkaampi vastustaminen sen puolen kansassa -- ja tämä syy kyllä on pätevä; sillä se eripuraisuuden henki, jonka Nikonin uudistustyö Venäjän kansassa herätti ja joka siitä ajasta saakka on jakanut kansan kahteen pääosaan: "raskolnikoihin" eli starovertseihin (vanhauskoisiin), jotka noudattavat ennen Nikonia voimassa olleita kirkonmenoja ja sääntöjä ja vihaavat kaikkia uudistuksia paholaisen tekoina, sekä "oikeauskoisiin", jotka noudattavat valtiokirkon menoja, se eripuraisuus oli varmaan näillä pohjoisilla seuduilla suhteellisesti vielä voimakkaampi kuin muualla; mutta toiselta puolen Vienassa asuva piispa tietysti saattoi pitää Solovetsiäkin likemmän tarkastuksen alaisena. Kohta luostari kuitenkin taas pääsi hallituksen suosioon, sittenkuin Pietari Suuri oli noussut valtaistuimelle. Hän kunnioitti luostaria kahdella käynnillä (v. 1694 ja 1702) ja teki silloin paljon lahjoituksia sille; kun Hanhisaarelle siihen aikaan ruvettiin laittamaan uutta skiittaa, auttoi hän sitäkin runsaalla kädellä. Luostarin arkkimandriittina oli Pietarin aikana ensin Firs (1687-1717), sitten Varsonofij, joka kutsuttiin Pietarin perustaman Pyhän Synodin jäseneksi ja 1737 nimitettiin Arkangelin piispaksi. Hänen aikanansa keisarinna Anna lahjoitti luostarille 1,000 ruplaa sekä komeita arvoesineitä.

Hanhisaaren ensimmäinen skiitta oli Pyhän Kolminaisuuden nimeen rakennettu; toinen rakennettiin Ristiinnaulitsemisen muistoksi Golgatan vuorelle ja sitä nimitetään sentähden "Golgofo-Raspjatskijn" skiitaksi. Sen perustaja oli _Job_, joka aikoinaan oli ollut Pietari Suuren rippi-isä, mutta syyttömästi epäluulon alaiseksi jouduttuaan oli lähetetty Solovetsiin vihittäväksi munkkisäätyyn. Nöyryydellään hän kuitenkin aivan pian niin voitti munkkien sydämet, että hänet nimitettiin Hanhisaaren vanhan skiitan esimieheksi. Kun hän kerran kesällä 1710 skiitasta oli tapaamassa kuuden virstan päässä korkealla vuorella asuvaa erakkoa, ilmestyi hänelle yöllä unennäössä Neitsyt Maaria vanhan skiitan perustajan Eleasarin seurassa ja sanoi, että vuorta oli siitä lähin nimitettävä Golgataksi, että siihen oli rakennettava kivikirkko ja munkki-asunto ristiinnaulitsemisen muistoksi ja että hän, Neitsyt Maaria, tulisi vuorella käymään ja iät kaiket heidän luonansa asumaan. Ukko Job oli silloin 74 vuoden vanha. Kirkon rakennukseen ryhdyttiin v. 1714, mutta ainoastaan puinen jaksettiin aluksi saada, joka parin vuoden perästä oli valmis; vasta toista sataa vuotta myöhemmin eli v. 1828 arkkimandriitti Dosifei rakensi uuden, kivisen. Puisen kirkon luo muutti sitten Job ja eleli siellä kuolemaansa saakka 6 p. maalisk. 1720, saatuaan vielä toisenkin kerran luonansa nähdä taivaallisen Neitsyen, joka osoitti hänelle paikan vuorenhuipulla, mistä saattoivat löytää vettä.

Kuvasta päättäen tämä skiitta on erinomaisen sievällä paikalla, pienen järven rannasta jyrkästi kohoavan, keilamaisen vuoren huipulla. Tuossa kirjassa "Solovetskij paaterik" sanotaan paikasta: "Vuoren kukkulalta aukenee kirkkaana kesäpäivänä majesteetillinen näköala Vienanmeren äärettömille ulapoille, suurelle osalle Solokan ja Muksalmen saaria, mannermaan rannikolle ja Shigshinin saarelle. Koko Hanhisaari kukkuloinensa, joita kesän aikana tuuheat petäjiköt ja koivikot peittävät, sekä erisuuruisine järvinensä on ikäänkuin jalkain alla." Kirkon korkeuden sanotaan kirjassa olevan vuoren juurelta 86 sashenia eli noin 600 jalkaa, ja se näkyy 5 penikulman päähän merelle.

Pietari Suuren ajoista Solovetsin luostarin merkitys maallisena mahtina alkoi aleta, kun Venäjän hallitus kaikin puolin lujeni, ja kun vuosi 1764 koitti, menetti luostari tämän merkityksensä kokonaan. Silloin nimittäin kaikki luostarin alusmaat siirrettiin vastaperustetun Ekonomiakollegion eli hallituksen talousosaston hoitoon (jonka ohessa luostari sai hallitukselle "antaa" 35,000 ruplaa). Heikko korvaus oli, että luostari samassa korotettiin "stauropigialnajaksi" eli suoraan Pyhän Synodin alle kuuluvaksi. Arkkimandriittina oli silloin Dosifei (1757-72). Vaikka luostarin tulolähteet näin olivat suuresti ehtyneet, hän kuitenkin pystyi m.m. rakentamaan kellotapulin ja siihen valamaan 300, 500 ja 1,000 puudan painoisia kelloja. Samanniminen arkkimandriitti eli myöskin v. 1826-36 ja isännöitsi kiitettävällä tavalla, rakentaen laivoja, siltoja, kanavia ja, niinkuin jo kerrottiin, myöskin Ristiinnaulitsemisen skiitan Hanhisaarelle uudestaan.

Mutta vaikka luostari on herennyt olemasta varsinaisena poliittisena mahtina, on sille kuitenkin jäänyt jonkinlainen merkitys linnoitettuna paikkana, ja sentähden sen yhä vielä toisinaan on täytynyt turvautua muuhunkin kuin ainoastaan hengen miekkaan. Kustaa III:n sodan aikana Katarinaa vastaan lähetettiin Vienasta Solovetsiin, arkkimandriitin käskyn alaiseksi, sotajoukko torjumaan mahdollista hyökkäystä vihollisen puolelta sekä sotainsinöörejä, jotka rakensivat kolme patteria ulkopuolelle muureja; niin ikään keväällä 1801, kun englantilaisten rynnäkköä pelättiin, tuli luostariin kaksi krenatööripataljoonaa kenraali Doktorovin komennossa. Näillä kerroilla ei kuitenkaan mitään taistelua tapahtunut, mutta puoli vuosisataa jälkimmäisen perästä tuli tosi eteen itämaisen sodan aikana 1854. Heinäkuun 18 p. klo 8 aamulla ilmestyi kaksi englantilaista höyryfregattia "Brisk" ja "Miranda" amiraali Erasmus Ommaneyn komennossa penikulman päähän luostarista. Luostari oli nyt heikommin varustettu kuin koskaan ennen: ainoastaan 50 invalidisotilasta ja 5 tykkimiestä ynnä 10 pientä tykkiä oli sitä puolustamassa. Mutta arkkimandriitti, Aleksander, oli pelkäämätön ja jumalaansa luottava mies. Heti kun laivat oli nähty, hän määräsi kolmipäiväisen paaston, piti jumalanpalveluksen Neitsyt Maarian ja Kunnianarvoisten (isien) kunniaksi sekä järjesti juhlallisen kulkueen ympäri luostaria. Samaan aikaan kuin kulkue päättyi, nostivat laivat ankkurinsa ja lähtivät pois Kemiin päin, niin että luostarissa saatiin vähän hengähdyksen aikaa, jota muun muassa käytettiin kahden tykin asettamiseen meren rannalla ennestään olevaan patteriin. Äkkiä laivat kuitenkin taas ilmestyivät Kemin puolelta, toinen lähti aivan lähelle luostaria ja alkoi parista tuliputkestaan lennätellä terveisiänsä luostariin. Kolmannen laukauksen perästä, sanoo luostarikirja, vastattiin rantapatterista ja niin onnellisesti, että yksi englantilainen haavoittui. Ammuttuaan yhteensä 30 laukausta siirtyi laiva ulommaksi toisen laivan luo, johon jäivät yöksi. Yö vietettiin luostarissa rukouksilla ja valvomalla. Aamulla varhain 19 p. heinäk. tuli Ommaneyltä vaatimus luostarin viipymättömästä antautumisesta, muussa tapauksessa seuraisi sen pommittaminen. Kun kieltävä vastaus annettiin, alkoi pommitus klo 8 aamulla ja kesti sitten lakkaamatta 10 tuntia iltapäivään asti. Se oli kuuma päivä luostarille, sillä fregattien 120 tykistä lenteli yhtenä tuiskuna luostariin pommeja, kranaatteja, kartesseja ja kuumennettuja kuulia. Vihollisen tuleen koetettiin rantapatterista ja metsästä vastata, mutta itse luostarissa ainoastaan rukoiltiin kirkoissa tai kuljettiin juhlasaatossa keskellä pommisadetta ympäri muureja. Merkillistä kyllä oli hävitys luostarissa verrattain vähäpätöinen, ja vielä merkillisempää on, ettei yksikään siinä olijoista menettänyt henkeänsä. Klo 6 illalla hiljeni tykkituli, samaan aikaan kuin luostarissa soitettiin iltakirkkoon, ja seuraavana aamuna fregatit lähtivät pois.

* * * * *

Luostarin pommitus eli "piiritys", niinkuin luostarikirja sanoo, on viimeinen mainittava tapaus sen historiassa tähän saakka. Millä tavoin tämä historia jatkunee, on tulevaisuuden helmaan kätketty, mutta että se ei tähän lopu, näyttää hyvin todennäköiseltä. Vielä seisovat nuo vankat muurit eheinä luostarin ympärillä, ja mikä tärkeämpää on, luostarin arvo pyhänä paikkana on pommituksen jälkeen ollut vain kasvamassa, koska sen silloista kummallista pelastusta on selitetty Jumalan ja pyhän Neitsyen nimenomaisen suojeluksen aikaansaamaksi. Meidän suomalaisten varsinkin tulee luostarin olemassaoloa muistaa. Sen ansio tai syy -- kuinka tahtoo sanoa -- oli etupäässä, että menneinä aikoina Karjalan yhdistäminen muuhun Suomeen raukesi, ja jos kerran se aika koittaa, jolloin suomalaiset Maanselän kummallakin puolen huomaavat olevansa yksi kansa ja sen johdosta pyrkivät liittymään yhteen, voi luostarista tulla ehkä suurempikin vastus. Jo yksistään se hengellinen lumousvoima, jolla luostari vetää puoleensa niin karjalaisten kuin venäläistenkin mieliä, on vaikeasti poistettavissa.

Viiteselitykset:

[1] Kauppaneuvos Hemming Åström. _Hj. B:n lisäys_.

[2] Nämä muistelmat julkaistiin ensiksi "Pohjois-Suomi" nimisessä oululaisessa sanomalehdessä.

[3] Ystäväänsä O.A.F. Lönnbohmia, joka nykyisin toimii Kuopion kaupungin kansakoulujen tarkastajana. Mainittu Hövelön talo sietää muistaa, koska siinä ovat lapsuutensa kultaiset päivät viettäneet maanmittari Lönnbohmin nuoremmatkin pojat, kuulut runoilijat Kasimir ja Eino Leino. _B:n lisäys_.

[4] "Pohjois-Suomessa" oli keväällä 1878 laaja lähetetty kertomus Venäjän karjalaisten oloista, jossa muun muassa sanottiin, että karjalaisilla pirtin ja porstuan _alla_ on navetta. Lieneekö etelä-Karjalassa rakennustapa semmoinen, en tiedä, mutta pohjois-Karjalassa, jossa nyt liikuimme, emme _ainoassakaan_ paikassa nähneet taikka kuulleet, että navetta olisi pirtin alla ollut.

[5] Niiden joukossa yksi outoniminen: _Sakrarvi_; "arvi" on väännös "järvestä", -- gen. Sakrarven. Alempana Kemijoen varrella on nimeltänsä samanmuotoinen järvi _Pieparvi_ (Inbergin kartassa Pääpäjärvi). Kenties on muitakin.

[6] Inbergin kartassa suunta on toisin, mutta varmaan väärin merkitty, jonka voipi siitäkin päättää, että Paanajärven asema ei ole oikea. Sillä kartan mukaan tulee Suopassalmelta Paanajärvelle noin 3 penik. ja sieltä Usmanalle lähes 10, kun taas kansa lukee edellisen välin 4:ksi ja jälkimmäisen 8:ksi penikulmaksi -- joka luku tuntui jotenkin oikealta.

[7] Muistikirjassani on tämän nimen jälestä sulkumerkkien välissä _Samo_, joka siis lienee ollut miehen suomalainen nimi(?).

[8] Tätä kylää Inbergin kartta nimittää "Usmanalaksi", mutta sitä muotoa tai siitä johdettuja en kuullut milloinkaan. Tavalliset muodot olivat: Usmanalla, -lta, -lle, ja pari kertaa kuulin selvään muodon "Usmanan kylä", josta paikan nimeksi tulisi Usmana. Epäilemätöntä on kuitenkin, että kylä on saanut nimensä koskesta, ja se taas nimensä siitä höyrystä, usmasta, joka sen päällä näkyy.

[9] Liittokuntiin varakas isäntä arvatenkin yhdistää myöskin renkinsä.

[10] Pää-ostotavaran, ketunnahkojen, kaupan suhteen vallitsee itse asiassa sama turvattomuus niiden sääntöjen johdosta, joihin tämä kauppa on sidottu. Nahkoja saadaan nim. tuoda ainoastaan Pietarin tullikamarin kautta, ja ilmoitus on senaattiin ja Pietariin tehtävä vuoden kuluessa tuotavasta määrästä -- että nähtäisiin, paljoonko tuonti nousee ja tuleeko mikään tulli kysymykseen; sillä 10,000 punaista ketunnahkaa saadaan Suomesta vuosittain tullitta tuoda Venäjälle, kun niitä seuraa todistus, että ne ovat Suomesta kotoisin, mutta sen yli menevästä määrästä on maksettava tulli. Näitten sääntöjen hankaluus houkuttelee varsinkin pohjoiskarjalaisia yrittämään saada nahkakuormansa kutakuinkin pian rajan tuolle puolen; mutta pitkin rajaa väijyy takavarikon aikeilla maapoliisi -- ei Venäjän, niinkuin luonnollista olisi, vaan Suomen -- joka aina väliin sieppaa kuorman ja saattaa sen omistajan häviöön.

[11] Vienanmeren länsirannikko Kannanlahdesta Sumaan on noin 40 penik. pitkä, ja siinä ovat seuraavat kauppalan- tai kaupungintapaiset paikat: _Kannanlahti_ samannimisen 10 penik. pitkän soukanlaisen lahden pohjassa, Imandrasta juoksevan Nivajoen suussa, _Näsiä_ (Knäsöi) ja _Kouta_, jälkimmäinen Tuoppajärvestä lähtevän Koutajoen suussa, _Kieretti_, Kannanlahden suussa, vastapäätä Vielijoen suussa lahden itärannalla olevaa Umbaa, _Kemi_ 19 penik. etelämpänä Kierettiä, _Sulku_ ja _Sorokka_, jälkimmäinen Uiun- (Viegi-) joen suussa, noin 5 penik. etelään Kemistä, sekä _Suma_, Sorokasta 5-6 penik. kaakkoon päin.

[12] Uskonnollisista syistä vangittuja kuulimme luostarissa olevan kuusi henkeä. Sotamiehiä 20.

[13] Kun toista päivää luostarissa ollessamme satuimme rannalla seisomaan, juuri kun toinen luostarin höyryistä, Vienasta tullen, laski rantaan, kuului laivasta hyvin selvään ja puhtaasti huuto: _kukkokiekaa_! Tietysti luulimme tätä kukon ääneksi; mutta maihin astuvista, sivutsemme kulkevista pyhiinvaeltajista muuan ryysyinen raukka juuri kohdallamme nosti tuon huudon uudestaan, joten lienee varmaa, että ensimmäinenkin huuto oli hänestä lähtenyt. Oliko hän mielipuoli -- vai petturi?

[14] Nimittäin säälistä ja surusta, vaan ei kait muusta!

[15] Tämännimisiä järviä on Karjalassa kaksi: toinen, isompi Kuhmoniemen rajalla Lentiiran kohdalla, toinen 4-5 penik. pohjoisempana Vuokin tienoilla. Jälkimmäisen rannalla on samanniminen kylä ja siitä neljänneksen verran pohjoisempana _Paahkomienvaaran_ kylä; tokko edellisen rannalla on samannimistä kylää, en varmaan tiedä. Nimi Paahkomienvaara näyttää Nahumin synnyinpaikaksi kehoittavan ajattelemaan pohjoisempaa Kivijärveä.

[16] "Karjalaisten Sanomissa" jouluk. 15 p:ltä 1917 on Hj. Basilierin kirjoitus "Uistinta vetämässä Kieretinjoella", josta lainaamme Ervastin kuvauksen täydennykseksi seuraavan kohdan:

"Kieretinjoki on kahden kolmen Helsingin kadun levyinen, rannat enimmäkseen matalat ja lehtimetsäin peittämät. Oikea uistinjoki! Ilmakin oli muutamien kolkkojen päivien jälkeen käynyt herttaisen lämpimäksi tuulen kääntyessä etelän puolelle. -- -- Kaivoin kapineistani Renforsin tavallisen lusikkauistimen, kirkastin sen Oulun poikain kalataikoja Antin ahvenesta y.m. sanellen ja viskasin veteen.

"Ja nyt alkoi kaloja tulla, minkä vain lappaa ehti, enimmäkseen keskikokoisia uistinahvenia, joita tässä joessa näytti olevan loppumattomiin. Usein oli kala kiinni samalla kuin uistin veteen läiskähti. Haukiakin saatiin yhteensä 15. Näistä oli kolme suurempaa, yksi noin 6-7 kilon painoinen. Muistan hyvin tämän hauen ja paikan missä se otti. Toista tuntia oli kaloja vetäen soudettu, kun joki leveni ja sen keskellä näkyi pienoinen 'käenkukunta-saari'. Saaren toisella puolella olivat rannan äyräät jyrkät kuin kallion seinät ja alla oli syvää suvantovettä. Soutaessamme tätä suvantoa pienessä kaaressa kävi kiinni suurempi kala... Kävi kuin olisi uistin pehkoon tarttunut. Vetelin kalan veneen viereen, jossa se odottamatta 'pääsi'. Heitin uistimen uudelleen veteen, ja samalla oli hauki jälleen kiinni. Nyt se tuli koreasti veneeseen. Ervastikin, joka ei ollut kalastamiseen tottunut eikä siitä erittäin välittänyt, vaikka olikin ahkera tuoreen kalan syöjä, huudahti hymyillen ominaisella tavallaan: 'Ähäh, olipa aika äijä!'

"Äijä, harmissaan että tuo outo elukka ensi kerralla suusta karkasi, olikin toisella kerralla hotkaissut tanakasti, niellen koko uistimen. Sitä irti päästellessäni joutui käteni hauen hampaisiin ja alkoi vuotaa verta. Viruttelin aina väliin kättäni virrassa; siinä arvelivat saattajani jonkun taian piilevän. Kuulin heidän supattavan verestä... Lapin tietäjistä... nostopöpöstä..."

Kuvauksensa lopussa B. sanoo monesti katuneensa, ettei antanut uistintaan näille "maallista ja henkistä nälkää näkeville karjalaisille", jotka sitä pyysivät.

[17] B:n kirjoituksesta "Karjalaisten Sanomista" lainattakoon vielä seuraava kuvaus samoista asioista:

"Ei olisi luullut Kirilän kaltaisen rotevan miehen kirveellä ja pyssyllä varustettuna tarvitsevan kontiota kovinkaan pelätä. Muutenkin tuntui koko puhe kylään menosta salaperäiseltä. Saattajat lienevätkin ehdotuksellaan etupäässä tarkoittaneet saada jommankumman meistä metsään taikatempuilla karkoittamaan kontion heidän kylänsä seutuvilta. Sillä kun myöhemmin -- tuossa 1/2 10:n tienoilla -- saavuimme määräpaikalle ja nousimme salopolkua astumaan, ottikin Kirilä heti puheeksi kontion, jonka joku pahansuopa oli heidän köyhän kylänsä kiusaksi nostanut. Tämä 'nostopöppö' oli jo kuluvana kesänä ehtinyt tappaa hevosen ja lehmän sekä repinyt pahasti toisenkin lehmän. Kylässä oli keväällä ollut 15 lehmää, mutta piakkoinhan se 'pöppö' kaikki lopettaa -- -- -- ellet sitä karkoita. Ennenkin hän muisti samanlaisen 'nostopöpön' heidän kylänsä läheisyydessä asustaneen eikä sille mitään voitu, ennenkuin sinunkaltainen maankulkija oli sen (jotenkin metsään risuja ristiin asettamalla ja luvuilla) ajanut tiehensä. Vaikka kuinka koetin vakuuttaa, etten kykene kontiota loitsuilla karkoittamaan, ei Kirilä tätä uskonut, vaan uudisti yhä pyyntönsä. Ja lorujen lopuksi tästä syntyi turhan pedagogisen kiivauteni vuoksi riita, joka päättyi niin, että Kirilä suuttui ja sanoi: 'sie oot räähkä', -- minkä jälkeen ääneti astuttiin jylhää korpea kylään saakka.

Kontiota emme tavanneet, mutta kun iltamyöhällä saavuimme Kirilän tupaan, olivat ensimmäiset sanat, joilla Kirilän äiti makuultaan uuninpankolta meidät vastaanotti: 'Voi, voi, voi poikaseni, jo taas kävi pöppö karjassa!' -- Ja yhteen menoon, ikäänkuin itkuvirttä laulaen, vanhus nyt elävästi kuvaili, miten karhu vähää ennen tuloamme aivan kylän kupeella oli käynyt karjan kimppuun ja repinyt nuoren, hyvän lehmän, jotta siitä tuskin eläjää tulee; oli kuitenkin paimenen ja kylänväen huudoista siksi hellittänyt, että lehmä pääsi sen kynsistä irti juoksemaan muiden perästä kylän aitaukseen...

"Seisten kuuntelimme kaunissanaista kertomusta. Sillä välin Kirilän emäntä oli pukeutunut ja, saatuaan tietää uutiset m.m. suuresta kalansaaliista, pani teeveden kiehumaan sekä siivoili pirtin lattiaa, kantaen siihen porontaljoja meille makuupaikoiksi... Pian saapuivat veneellä-tulijatkin, ja rantaan mentiin kaloja noutamaan. Suureen 'kesseliin' eli konttiin sullottiin ahvenet, ja se tuli täpötäyteen. Haukia kannettiin erikseen, ja yhden lihavan hauen emäntä keitti iltaruuaksi...

"Aamulla varhain uituamme Kieretinjoessa kuljeskelin kylän laidalla ammuskellen muutamia laukauksia revolilla (revolverilla) muka kontiota karkoittaakseni. Lähtiessämme talonemännät kaloista hartaasti kiittelivät ja siunailivat... Iloinen kuitenkin olisin, jos joku 'Vienan urho, maailman vikevin miesi' toisi tiedon, että tuo nostokarhu käyntimme jälkeen oli jättänyt Uudenkylän rauhaan."

[18] Niinkuin "Pohjois-Suomen" lukijat tietävät, ei vangituita kuitenkaan pidetty Kemissä kuin pari kuukautta, vaan laskettiin kotiseudullensa takaisin, jossa he kuitenkin joutuivat poliisivalvonnan alaisiksi eivätkä saaneet passeja meidän puolelle.

[19] Joka tekisi noin 5 mk penikulmalta. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Rimpiranta, joka souti meitä 1 penik. ja kantoi kapineemme 2 penik., pyysi kaikesta 90 kop. tai 1 ruplan (s.o. 2 mk 50 p). Hän sai 1 r. 30 kop., mutta viiankilaiset vain 15 kop.

[20] Leninki = ruots. klädning; röijy = ruots. tröja.

[21] Tämä selostus oli edellisessä painoksessa sijoitettu keskelle matkamuistelmia kirjan viidenneksi luvuksi, jolloin se kuitenkin pahasti katkaisi varsinaisen matkakuvauksen. Sisällyksensä puolesta se paremmin sopinee _liitteeksi_ näihin muistelmiin. Kustantajan huom.

[22] Inbergin kartan mukaan paljon pitempi. Kartta luultavasti on väärä.

[23] Dubno-niminen paikka on Laatokan etelärannalla vähän idempänä Lava-ojan suuta, johon ojaan asti v. 1617 Ruotsin valtakunnan raja siirrettiin.

[24] Joka päivä hän m.m. notkisti polviaan 1,000 kertaa!