v. 1833 Vuokkiniemellä olleen 70 taloa "yhdessä ryhmässä"; oliko

jokivarrellakin silloin taloja, ei hän mainitse. Jollen väärin käsittänyt isäntämme Rämsyn _Teppanan_ (Tapanin) selitystä, oli nyt 90 taloa itse kirkon kohdalla ja siitä vähän ulompana, siis etupäässä joen varrella, 38 taloa, joka yhteensä tekee lähes kaksi vertaa enemmän kuin Lönnrotin käydessä. -- Kirkonkylän länsipäässä luimme muutaman rakennuksen seinältä puuhun leikattuna: "Utshiilishtshe", s.o. koulu.

Vuokkiniemestä on 5 virstan päässä lännen puoleen _Tsenaniemen_ seitsentaloinen kylä, joka on rakennettu 5 virstaa pitkän ja kannaltaan 2 virstaa leveän, lännestä itäänpistävän niemen päähän. Vesi eteläpuolella kylää ja nientä on Tsenanjärvi eli Keynäsjärvi; pohjanpuolisen nimeä en muista. Tsenaniemestä luodetta kohti tulee _Venejärven_ 20-taloinen kylä penikulman päähän, ja siitä on sama matka, 1 penik., Ponkalahteen. Keynäsjärven länsipäästä on etelää kohti 2 penik. kangasmaata Kivijärven kylään ja siitä 4 virstaa rajalle. Pikainen silmäys Inbergin karttaan riittää vakuuttamaan, että näiden paikkain asema siinä on aivan väärin merkitty.

Isäntämme Teppana, joka oli varakas mies, oli pitänyt poikaansa Kemin venäläisessä koulussa ja näytti meille hänen koulutodistustaan, joka tuntui olevan hyvänlainen Poika tietysti kulki siinä venäläisellä nimellä, Remsujev vai mikä se lie ollut. Tästä joutui kielikysymys puheeksi ja isäntä osoitti aluksi samaa oman kielen halveksimista, jota niin usein meidänkin puolella tapaa, mutta kun varsinkin kumppalini rupesi häntä ahtaalle panemaan, lausui hän kohta aivan toisia mielipiteitä, mainiten m.m., että itsekin oli aikonut myöhemmin siirtää poikansa meidänpuoliseen suomalaiseen kouluun. Tämä äkillinen mielenmuutos oli vähän vaikea ymmärtää: mahdollista ettei hän ensin tahtonut meille tuntemattomille suoraan ilmoittaa ajatustaan, mahdollista myöskin, että hänen ajatuksensa asiassa eivät vielä hänelle itselleenkään olleet aivan selvät. Että "suomikiihkon" aate ei hänelle ollut ihan tuntematon, näkyi hänen puheestaan ja saapi siitä selityksensä, että hän oli ahkerasti liikkunut meidän puolella, jossa hänellä sitäpaitsi on Lapualla maakauppiaana elävä veli. Ilta kului hauskasti hänen seurassaan. Vierashuoneessa, jossa olimme, sai esteettömästi polttaa tupakkaa, jota hänellä itsellään oli kaupaksikin, ja nautittavien joukossa, joita talossa saatiin, oli myöskin kahvi, jota emäntä osasi laittaa oivallista.

31 p. heinäk. oli viimeinen päivä, minkä olimme rajan takana. Se kului kokonansa matkustamiseen. Matka Kivijärvelle kävi vastamainittua suuntaa ensin vuorotellen maitse ja vesitse Keynäsjärven länsipuoleen, siitä sitten maitse. Saattajana oli vanhanpuoleinen mies, Onuhrie (hämäläinen luullakseni suvultaan), _Rimpirannan_ pikku talosta Tsenaniemen tältä puolen; vakava, hiljainen mies. Sivumennen poikettiin hänen pieneen mökkiinsä järven rannalla, koska hän pyysi saada vähän haukata, ennenkuin varsinaiselle taipaleelle lähdettiin -- joka haukkaus oli niin äkkiä tehty, että tuskin rannassa kerkesimme uida, ennenkuin mies jo oli valmis, vaikka olimme arvelleet saavamme odottaa tunnin tai pari. Meidän puolen sydänmaissa ei tämmöinen tärkeä toimi olisi niin äkkiä suoritettu. Keskitaipaleella Kivijärvelle tuli meitä vastaan parikymmentä henkeä, miehiä ja naisia, jotka olivat matkalla Vuokkiniemeen seuraavan päivän juhlaa, "Iljan (Eliaan) päivää", varten; heidän kirjavat pukunsa, varsinkin naisväen, tarjosivat silmälle miellyttävää vaihtelua erämaan yksitoikkoisuudessa. Seurassa oli myöskin toinen niistä laukkumiehistä, jotka lähellä Kajaania tapasin, ja hän tunsi heti minut. Tuttavain tavoin muuten kaikki toisetkin käyttäytyivät, niin että melkein jokaista sai kätellä ja puhutella. Tämä tuttavallisuus, joka on karjalaisen luonteelle ominaista, ei mitenkään loukkaa, kun sen perustukseksi selvästi huomaa hyväntahtoisen sydämellisyyden, ja varsinkin se tuntuu mieluiselta keskellä synkkää sydänmaata, missä luonnon suuruus uhkaa kerrassaan masentaa yksinäisen ihmisen mielen. Pari kolme vaimonpuolta jäi toisista jälkeen puhuttelemaan saattajaamme, jakunkohdalle tulin, kuulin heidän hartaasti rukoilevan häntä täyttämään heidän pyyntönsä ja käymään Kivijärvellä katsomassa muuatta mielenvikaan langennutta vaimonpuolta. Ukko koki estellä, kiirettänsä syytellen, mutta lupasi viimein kuitenkin käydä katsomassa. Asian laita oli nimittäin, että Rimpiranta oli mahtava tietäjä, niinkuin sitten kuulin; kumppalilleni hän oli taipaleella selittänyt loitsimisen alkutyötä, johon kuului taudin _synnyn_ selvillesaanti: oliko paha lähtenyt ilmasta, vedestä, metsästä vai kalmistosta, jonka mukaan sitten luvut oli sovitettava. Kun perille oli tultu, alkoikin hän majatalon isännältä kysellä sairaan tilaa ja lähti meistä erottuaan hänen luoksensa.

Matka, joka kulki Maanselän syrjäharjanteiden poikki, oli hyvin mäkistä. Eräästä kohti korkealta törmältä näkyi kahden penikulman päässä kappale Ylä-Kuittisen sinistä selkää. -- Kivijärvestä 3-4 virstaa pohjoiseen kulki tie _Paahkomienvaaran_ kylän läpi, johon kuuluu pari kolme taloa ja josta luoteeseen päin penikulman parin päähän tulee _Lapukkajärvi_, muistettava siitä, että parhaat runolaulajat ovat eläneet sen rannalla. Vähän arvelin kulkea sen kautta, mutta luovuin aikeestani, kun kuulin, että _Arhippainen Miihkali_, etevin sikäläinen runoniekka, ei ollut kotona, vaan oli lähtenyt Sorokkaan -- _kerjuulle!_

_Kivijärven_ kylässä samannimisen järven itärannalla oli 35 taloa. Majapaikkamme oli Isossima eli Iisakki _Lesosen_ pieni mökintapainen talo, joka heti herätti mieltymystämme sen erinomaisen siisteyden vuoksi, joka siinä vallitsi ja joka teki, että pirtissä kaikki oikein kiilsi puhtaudesta. Ateria, jonka isäntä valmisti, sillä emäntä ei ollut kotona, oli yksinkertainen, mutta hyvänmakuinen, kaikki siinäkin puhtautensa puolesta silmäänpistävää. Eniten sentään herätti huomiotamme ja kummastustamme se altis palvelevaisuus ja sydämellinen kohtelu, jota isäntämme meille osoitti. Vaikka karjalaiset ylipäänsä ansaitsevat kiitosta näistä ominaisuuksista, olimme kuitenkin tuskin koko matkalla tavanneet hänen vertaistaan näissä suhteissa. En tiedä, olivatko isäntämme silmät mitenkään toisenlaiset kuin muiden ihmisten, mutta kun häntä puhutteli tai häneltä pyysi jotain, niin ne loistivat aivan ihmeellisellä kirkkaudella, josta saattoi lukea niiden omistajan hartainta halua pyynnön täyttämiseen. Talonväellä ei ollut lapsia, ja siitä tuo erinomainen puhtaus talossa osaksi saapi selityksensä.

Ennenkuin talosta jonkun tuntikauden levättyämme painuimme viimeiselle taipaleelle, joimme yhdessä isännän kanssa teetä muka läksiäisiksi. Matka Karjalassa oli ylipäänsä ollut hyvin mieluinen, niin että puolittain ikävällä ajattelimme sen loppumista; niin, jos asiat eivät olisi vaatineet, emme varmaan olisi vielä rajan tälle puolen pyrkineet. Pienet erojaiset olivat sentähden mielestämme paikallaan, ja mitäpä täällä olisi niitä varten ollut muuta saatavana kuin teetä? Isäntä lähti meille itse saattajaksi. Veneellä kuljettiin ensin runsas virsta pitkin järveä, joka kuului olevan hyvin "laiska" kaloja antamaan, sittenkuin sen lappi aikoinaan oli kironnut; sitten oli joku neljännes jalkamatkaa rajalle, jonka poikki nyt kuljimme 5-6 penik. pohjoisempana kuin Karjalaan mennessä. Rajalta tuli näpeä virsta _Viianginjärven_ rantaan, ja siinä tapasimme venekunnan viiankilaisia, jotka niityltä olivat palaamassa kotia ja joiden äänet olimme rajalle kuulleet. Niiden veneessä päästiin kulkemaan järven toiseen päähän, johon saattoi tulla pari virstaa ja josta hyvästä ei vaadittu enempää kuin 1 markka![19] Järveltä oli sitten neljännes toista _Hyryn_ taloon, johon jäimme yöksi.

Taipaleen loppupäässä tuli vastaamme pari meidänpuolista miestä. Me sivumennessä heitä tervehdimme, mutta he vain töllistelivät meitä suu ja silmät auki, niinkuin olisimme olleet mitäkin kummituksia. Sen arvoisina eivät meitä pitäneet, että kohteliaaseen tervehdykseemme olisivat vastanneet.

Hyrystä jatkettiin matkaa seuraavana päivänä, 1 p. elok., aikaisin aamusta, sittenkuin talossa myöskin yötä olleelle Isossimalle oli sanottu jäähyväiset, jotka hänen puoleltaan varsinkin olivat hellät. Matka kulki aluksi pitkin erästä täältä lähtevää Oulujoen lähdehaaraa, joka oli niin pieni, että venosemme tuskin ui; sitten tultiin vesirikkaammalle _Vuokkijärvelle_, jonka pohjoisrannalla Kyllösessä käytiin päivällistä syömässä. Iltasella laskettiin _Alanteen_ rantaan ja siitä sitten astuttiin Suomussalmelle Ämmän ruukkiin, jonka hoitajan luo saattajamme äkkinäisestä toimesta vastoin tahtoamme tulimme yövieraiksi.

Matkasta Kiannalta Ouluun Puolangan ja Utajärven kautta, jonka ajoimme 2 ja 3 p. elok., ei ole erityisempää kertomista. Kyllähän kulku tuntui mukavammalta, kun oli sileä maantie edessä. Huvittavinta oli huomata, kuinka matkalla ketkä täydessä uskossa, ketkä enemmän tai vähemmän epäillen luulivat meitä karjalaisiksi, johon luuloon tietysti heidät jätimme. Kuitenkin oli kohtelu ylipäänsä kiitettävää, josta päättäen karjalaisia meillä kohdellaan hyvin; joku harva paikka teki poikkeuksen. Kun Muhoksen läpi ajoimme, täytyi meidän arvella: Toisennäköiset ovat täällä pellot ja viljat kuin Karjalassa; siellä tuskin koko matkalla yhteensä näimme sen verran viljeltyä maata kuin tässä yhdellä silmäyksellä.

Loppulause,

Ennenkuin lukijasta erkanen, olkoon vielä muutama sana sanottu karjalaisista ja Karjalasta.

Meikäläiselle, joka tulee Karjalaan, pistää ensi katseella moni seikka outona silmään. Kylien ja talojen rakennusmalli, kansan puku, sen kieli ja osittain käytöstapakin ovat toisenlaiset kuin meillä ja tuntuvat siis vierailta. Joka tyytyy paljaaseen pintapuoliseen silmäykseen eikä huoli asioita sen tarkemmin tutkia, voipi sentähden jäädä siihen luultavasti jo ennestään hänessä olevaan vakaumukseen, että hän rajan poikki tultuaan tosiaan vaeltaa vieraassa maassa.

Mutta ken tahtoo lähemmin tarkastella rajantakaisia oloja sekä vähän enemmän oppia tuntemaan Karjalan kansaa, hän varmaan tulee kohta huomaamaan, että tuommoinen vakaumus on väärä. Se vierauden tunne, joka hänessä aluksi syntyy, katoaa vähitellen, kuta enemmän hän maahan ja kansaan perehtyy, ja aivan toisentapaiset tunteet pääsevät hänessä vallalle, kun hän havaitsee, että yhdenlaatuisuus molemmin puolin rajaa on monta vertaa suurempi kuin erilaisuus, ja että erinäköisen ulkokuoren alla on aivan yhtäläinen sydän.

Rehellisyys, lainkuuliaisuus, mielen vakavuus, kohtuullisuus ja jumalanpelko ovat ominaisuuksia, joista suomalaisia, s.o. tässä tapauksessa suuriruhtinaskuntalaisia, yleensä kiitellään, mutta nämä ominaisuudet sopivat yhtä hyvin myöskin karjalaisten tunnusmerkeiksi. Mitä ensin _rehellisyyteen_ tulee, niin olkoon mainittu, että matkalaukuistamme, jotka olivat lukottomat ja siis helposti kenen hyvänsä aukaistavat, ei nuppineulan arvoista kadonnut, vaikka ne usein taipaleilla tuntikausia olivat näkyvistämme poissa. Lönnrot todistaa karjalaisten rehellisyydestä samaa; mutta paras todistaja on ehkä Friis, jolla niinkuin norjalaisilla ylimalkaan ei näy karjalaisista olleen erittäin ylevä ajatus, mutta jonka täytyy tunnustaa, että häneltä ei Karjalassa kadonnut edes tulitikkua, ja joka sen ohessa kertoo, kuinka m.m. kerran eräs hänen isäntänsä eräässä paikassa tuli monta penikulmaa soutaen hänen jälkeensä tuomaan muutamia vaatteita, jotka hän oli pesettänyt, mutta unohtanut taloon. Joku lukija kenties on valmis tähän muistuttamaan, että meillä liikkuvain laukkumiesten kauppa yleisen puheen mukaan isommassa tai vähemmässä määrässä perustuu petokseen. Että semmoinen puhe käypi, ei sovi kieltää, mutta varmaa on, että se suureksi osaksi on perää vailla. Kuinka esim. voisi ymmärtää, että sama laukkumies aina joka vuosi palaa samoille paikoille, jos koko hänen kauppansa olisi sulaan pettämiseen perustettu? Totta kai hän siinä tapauksessa tarkasti varoisi tulemasta takaisin siihen paikkaan, jossa olisi petoksiaan harjoittanut. Ja olkoon että tarkempi arvostelu voisi muistuttaa niitä näitä laukkumiesten kaupanteon suhteen, sitä en tahdo mahdottomaksi väittää, koska karjalaiset lähimmiltä kauppatuttaviltaan venäläisiltä eivät liene saaneet erittäin kehuttavia perusteita kaupantekotavan suhteen; tässä on yksi seikka huomioon otettava, ja se on, että kauppa ja mitä siihen kuuluu on karjalaisten mielestä jonkunlaisena poikkeuksena muista elämän oloista. "Se on kaupan asia", on vastaus, jonka usein saapi karjalaisilta kuulla ja joka merkitsee, että tavalliset toiminnan säännöt eivät puheenalaisessa tapauksessa tule kysymykseen. Tämä lause tosin tavallansa ikäänkuin vaieten myöntää, että kaupan suhteen ei aina käy eikä tehdä niinkuin pitäisi, mutta toiselta puolen se taas on tukena väitteelle karjalaisten rehellisyydestä ylipäänsä, koska vanhastaan on sanottu, että _exceptio firmat regulam_, poikkeus vahvistaa säännön.

Mitä karjalaisten _lainkuuliaisuuteen_ taikka ehkä paremmin sanoen oikeudentuntoon tulee, mainitsee Friis Tshubinskijn mukaan, että Kemin kihlakunnassa, joka käsittää noin puolet koko Karjalasta, rikosten luku viiden vuoden kuluessa yhteensä teki 39. Niistä oli varkauksia 5, murtovarkautta 1, luvatonta metsänhakkuuta 22, kunnianloukkausta 6, väkivaltaa naista vastaan 2, murhayritystä 1, tottelemattomuutta virkakuntia vastaan 1, karanneen sotamiehen salaamista 1. Jos tästä lukumäärästä suljetaan pois luvattomat metsänhakkuut, vähenee rikosten määrä 17:ään, joka tekee noin 3 rikosta vuosittain eli 1 rikoksen 5,500 henkeä kohti ja 1 varkauden vuosittain 16,000 henkeä kohti. -- Meillä teki v. 1865 vangittujen lukumäärä 1,461, ja kun väkiluku silloin oli noin 1,800,000, tuli siis 1 rikos 1,232 henkeä kohti eli runsaasti neljä kertaa niin paljon kuin Karjalassa Vangituista tosin joku saattoi olla syytön, niin ikään niiden luvussa saattoi olla semmoisia, jotka vedellä ja leivällä sovittivat metsänhakkuu-sakkojansa.

_Kohtuullisuudessa_ karjalaiset epäilemättä jättävät meikäläiset pitkän matkan jälkeensä. Kemiä ja Kierettiä lukuunottamatta emme koko matkalla kuulleet väkeviä juomia olevan missään emmekä nähneet ainoaakaan juopunutta; Uhtualla ainoastaan Ondronon talossa tarjottiin jonkunlaista mietoa rommin-tapaista. Friis kuitenkin mainitsee, että Pan-oserossa, joka merkinnee Paanajärveä, oli hänen Karjalassa käydessään ollut kapakka; vieläkö se nyt oli olemassa, emme tulleet tiedustelleeksi. Sama kohtuus vallitsee muassa; leipä ja kala ovat pääravintona ei ainoastaan paastopäivinä kahdesti viikossa, vaan muinakin, joina sentään on lehmänantia särpimeksi. -- Tämän ohessa mainittakoon, että Friis sanoo Karjalan naisia tunnetuiksi siveydestänsä.

Karjalaisten uskonto on kreikkalais-katolinen. Varsinaista uskonoppia heillä tuskin sentään saattanee sanoa olevan, sillä melkein koko heidän uskonnollinen tietonsa rajoittuu ristinmerkin tekoon ja kumarruksiin pyhänkuvan edessä sekä paastoamiseen. Pakanallinen taikauskoisuus sentähden Karjalassa vallitsee ainakin samassa määrässä kuin kristillisyys, mutta _jumalanpelkoa_ ei siltä puutu, jos jumalanpelvolla käsitetään nöyryyttä korkeampaa valtaa kohtaan, joka maailman menoa ohjaa. Erämaa, jossa ihminen häipyy niin mitättömäksi, on varsin omansa tämmöistä nöyryydentunnetta synnyttämään, ja samaa saapi aikaan juhlallisten kirkonmenojen katseleminen esim. Solovetsin luostarissa, joita karjalainen ei ymmärrä ja jotka sentähden ehkä kahta tehokkaammin häneen vaikuttavat. Hartaus eli se mielentila, jolla ihminen korkeinta olentoa ja luojaansa lähestyy, voipi siis rajan tuolla puolen olla yhtä elävä ja innollinen kuin tällä puolen, jos kohta uskonnolliset käsitteet siellä ovatkin epäselvempiä.

Mikä Karjalassa kuitenkin tuntuu tuttavimmalta ja kotoisimmalta ja josta sentähden tässä viimeksi mainitsen, on asukasten yleinen mielenlaatu. Se ei suinkaan, niinkuin moni ehkä luulee, ole häilyvä ja vaihteleva, vaan päinvastoin yhtä vakava kuin meikäläistenkin. Liikkuva kauppaelämä on sille antanut vähäisen iloisuuden vivahduksen, joka pintapuolista katselijaa ehkä voipi erehdyttää, mutta vähänkin tarkempi tutkimus osoittaa sen olevan pääluonteeltaan aivan samaa kuin meikäläisten. Ja mikäpä sen olisikaan toisenlaiseksi muuttanut? Karjalaisten elämä on yhä samoin kuin meidän ollut lakkaamatonta taistelua kovaa luontoa ja kovia oloja vastaan, sillä ainoalla erotuksella, että sekä luonto että vieras valta siellä ovat olleet monta vertaa kovemmat kuin meillä. Tämmöisessä taistelussa kevytmielisyys kyllä häviää, ja siksi karjalaistenkin luonteen pääjuonne on _vakavuus_. Sama velvollisuudentunne, sama nöyrä tyytymys kovaan kohtaloon vallitsee siellä kuin täällä. Se tapa, jolla niin monet tuttavamme siellä: Timo, Rahikainen, Pikkarainen y.m., kertoilivat elämänsä vaiheista ja huolista, oli aivan semmoinen kuin suomalaiselta odottaa: asiallinen ja tyyni, ilman turhia huudahduksia; kertomuksissa helähtelevä valituksen sävel oli ainoastaan tarkan korvan kuultava, koska kertoja esitteli tapahtumia filosofin tasapuolisuudella, ikäänkuin ne olisivat koskeneet vierasta ihmistä eikä häntä itseään. Nuo yksinkertaiset kertomukset lumosivat sentähden minut kokonaan, koska ne olivat tehdyt aivan oman mieleni mukaan, ja niitä kuullessa valtaavat tunteet täyttivät sieluni: sääliä ja surua herätti se kurjuus, jota kertojat olivat kärsiä saaneet, ihmetystä ja kunnioitusta se kärsivällisyyden ja kestävyyden suuruus, joka kertomuksissa kertojain itsensä arvaamatta tuli ilmi ja josta juuri tunsin heidät kansalaisikseni ja veljikseni; sillä kovan onnen kestäminen, sehän on suomalaisen ylpeys.

Kun edellämainittujen yhtäläisyyksien lisäksi muistetaan, että kieli molemmin puolin rajaa muutamilla vähillä erotuksilla, joista heti enemmän, on sama, ei ole sijaa vähimmällekään epäilykselle rajantakaisten asukasten kansallisuudesta, vaan on se vakaumus järkähtämätön, että sama Suomen kansa yhä asuu sekä täällä että Karjalassa.

Nuo erilaisuudet, joista mainittiin, jäävät kyllä jälelle, mutta osaksi ne eivät juuri suurenarvoisia ole, osaksi on huomattava, että jos niiden nojalla ruvetaan väittämään, että karjalaiset ovat meistä muukalaistuneet ja vieraantuneet, ei tehdä oikein. Sillä asianlaita, niinkuin tutkiessa kohta näkee, on, että jos karjalaiset ovat saaneet kärsiä muukalaisuuden vaikutusta idän puolelta, _meikäläiset samassa määrässä ovat saaneet vaikutusta lännestä päin_, eikä kumpikaan siis ole voinut säilyttää suomalaisuutta täysin puhtaana.

Esim. talojen _rakennustapa_, joka rajan tuolla puolen ensin meikäläiselle näyttää niin oudolta, onko se meillä rajan tällä puolen kotimainen ja alkuperäisesti suomalainen? Epäilemättä useimmat meikäläiset niin arvelevat. Mutta mitä norjalainen Friis sanoo? Hän on kirjaansa painattanut valokuvan eräästä Kuusamon ja Oulun välillä olevasta kestikievarista, joka on samannäköinen kuin ylimalkaan kaikki talot maassamme, ja arvelee: "Helposti voidaan nähdä, että kyytipaikka, josta tässä annan kuvan, on siihen määrään norjalaisen kyytipaikan näköinen, että jollei tietäisi sen sijaitsevan Suomen sisämaassa, kernaasti voisi luulla, että alkukuvana on ollut _valokuva Österdalista_" (Norjassa). Tästä huomaa, että meillä on sama rakennustapa kuin norjalaisilla, ja kun norjalaiset eivät tiettävästi ole käyneet sitä meiltä oppimassa, täytyy ajatella, että se on meille lännestäpäin tuotu, jos ei Norjasta suoraan, niin Ruotsista. Ja tämä ajatus on varmaan aivan oikea. Norjalaiset ja ruotsalaiset ovat alkuaan sama kansa, ja monen muun hyvän keralla on skandinaavilainen rakennustapakin Ruotsista meille tullut.

_Vaatteuksesta_ voipi ylimalkaan sanoa samaa. Karjalassa varsinkin naisten puku näyttää venäläiseltä, mutta onko meikäläisten naisten puku kotimainen? Eivätkö semmoisten tärkeiden vaatekappalten kuin "leningin" ja "röijyn" pelkät nimetkin[20] jo osoita, mistä ne on meille tuotu?

Mitä Karjalan _kieleen_ tulee, joka meikäläiselle aluksi tuntuu vähän oudolta, niin siinä on huomattava kaksi puolta: yleinen murteellisuus ja venäläiset lainasanat. Edellinen ei ansaitse sen laajempaa mainitsemista, sillä niinkuin on olemassa Savon murre, Hämeen murre, Turun murre j.n.e., jotka kaikki kuitenkin ovat samaa suomen kieltä, niin on Karjalankin murteen laita. Sen omituisiin poikkeuksiin muista murteista hyvin pian tottuu (paitsi eteläisimmässä Karjalassa Äänisjärven puolella ehkä, jossa puhe kuuluu olevan niin meikäläisen kuin pohjoiskarjalaisenkin vaikeampaa ymmärtää). Enemmän huomiota ansaitsevat venäläiset lainasanat. Niitä on jommoinenkin määrä: ylimalkaan sivistyssanat ovat kaikki tai suurimmaksi osaksi venäjänkielisiä. Niin esim. virkamiesten nimitykset: tuomari on mirovoi (ven. mirovoi sud, oikeastaan rauhantuomari), pormestari ispravnikka, nimismies stanovoi (stanovoi pristav), metsäherra lesnitsei, kunnanesimies starshina, veronkantaja sbortshikka, sihteeri piissari j.n.e. Vieraskamari on gornitsa, porstuankuisti sintsi, huone porstuan lattian alla poklietta (ven. podkljet). Hyvänpuoleinen naisen lakki on sorokka, leninki on sarahvaana ja kumasniekka, tohveleita sanotaan myöskin stupniksi. Pyssy on myöskin pissali, kanuuna puuska, ruuti myös porohha, purje myös paarusa, sluupin eli parkassin tapainen vene karpaso. Sokeri myös saahhari, tee myös tshaju, teekeitin samovaari, puntari pesmeli (ven. besmeen), 2 leiviskää puuta j.n.e. Hallinnollisia toimia osoittavista sanoista ovat useat myöskin venäjänkielisiä. Näitten lainasanojensa kautta Venäjän Karjalan murre eroaa muista kielimurteistamme, ja jos puhe siirtyy alalle, jossa tämmöisiä sanoja viljalti käytetään, voipi se muuttua käsittämättömäksi ja vieraalta tuntuvaksi. Mutta varokaamme tämänkään suhteen liian ääneen puhumasta karjalaisten muukalaistumisesta. Sillä onko meidän oma laitamme tässä suhteessa parempi kuin heidän? Emmekö ole ruotsista lainanneet kaikki tahi ainakin melkein kaikki samanlaatuiset sanat, kuin he ovat lainanneet venäjästä? Eikö esim. tuomari suorastaan ole domare, pormestari borgmästare, vallesmanni ja vorstmestari (joita käytetään yhtä paljon kuin nimismiestä ja metsäherraa) betallningsman ja forstmästare, kruununvouti (veronkantaja) kronofogde, sihteeri sekter, j.n.e.? Ovatko semmoiset sanat kuin hattu, silkki, musliini, karttuuni suomea? Eikö kamari ole kammare, sali sal, kyökki kök, kuisti (förstugu-)qvist, rappuset trappor? Eikö pyssy ole bössa, kanuuna eli tykki kanon eli stycke, ruuti krut, seili segel, sokeri socker, puntari pyndare j.n.e.? Selvästi siis tässäkin näemme, että vieras valta on vaikuttanut ei ainoastaan itä-, vaan yhtä paljon länsipuolella Maanselkää ja että jos toinen puoli soimaa toista muukalaistumisesta, saa sanoa, että "pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallai". Esimerkkejä sitäpaitsi on, että missä me käytämme ruotsalaista lainasanaa, käytetään karjalassa suomalaista; niin esim. pyssyn latinkia (ruots. laddning) kuulimme uusikyläläisten sanovan "panokseksi".

Meidän talonpoikaiselle maalaisväestölle Karjalan kansa täällä liikkuvain laukkumiesten kautta on jossakin määrin tuttu, ja se suosio, jolla rahvaamme ylipäänsä kannattaa lain kieltämää kulkukauppaa, osoittaa, että tuttavuus on sille mieluinen; mutta sivistyneelle säädyllemme Karjalan sekä maa että kansa ovat yhtä tuntemattomia. Ainoa tahi ainakin päätieto, mikä meidän sivistyneillä Karjalasta ja karjalaisista on, perustunee siihen kuvaukseen muutamista laukkumiehistä, minkä Runeberg mainiossa "Hirvenhiihtäjät" runoelmassaan antaa. Mutta tämä kuvaus, jos noita laukkumiehiä samoin kuin toisia runoelman henkilöitä ajatellaan joiksikin kansalaistensa tyypeiksi, on niin väärä kuin suinkin. Sen mukaan karjalaiset harjoittavat kulkukauppaansa ainoastaan "houkuttelevaa kultaa kootaksensa" (för att vinna det lockande guldet); kun muut runoelman henkilöt lähtevät töihinsä, jääpi Ontro kumppaleineen toimettomana talon pirttiin, jossa juovat itsensä päihdyksiin; tässä tilassa nuori Topias turhaan kosii kaunista Heddaa; kun Ontro sitten lähtee veljensä puhemieheksi tytön luo, hän asian esiteltyään aukaisee lompakkonsa ja viskelee ilmaan ainakin viisituhatta ruplaa seteleissä, joitten välitse ja päällitse hän "säihkyvin silmin, hurjassa innostuksessa" hyppelee, mutta kun tyttö ylenkatseella hänet jättää yksin, hän kohta lopettaa hyppynsä ja etsii "hartaudesta vapisevin käsin" (med darrande händer af andakt) setelinsä, joita jokaista, "jo ennestään tuhansin kerroin suudeltua", ihastuksissaan taas suutelee (!!); lopuksi "ryssäin" koko iloinen joukko humaltuneena vaipuu unen helmaan, "ei sopiville paikoille, vaan mihin kukin on sattunut kaatumaan", Ontro yksinään istuu "juopuneena ja autuaana" oluthaarikan ääressä, katsellen toisten lepoa. Voipiko tästä kuvauksesta, jos se, niinkuin sanottiin, on pidettävä tyyppien kuvauksena, tulla muuhun käsitykseen, kuin että karjalaiset ovat jonkinlaista roistoväkeä, laiskoja, juopumukseen taipuvaisia, turhamielisiä, joitten kaikki kaikessa on raha ja jotka kunniallisten ihmisten puolelta ansaitsevat ainoastaan säälivää ylenkatsetta?

Lähempi tutustuminen Karjalaan ja karjalaisiin varsinkin sivistyneittemme puolelta olisi sentään ei ainoastaan hyvä, vaan aivan tarpeellinenkin. Sumu peittää nykyään tässä asiassa meidän sivistyneitten silmät; mutta kun he tarkemmin oppisivat rajantakaisia oloja tuntemaan, putoaisivat suomukset heidän silmistään ja he näkisivät mitä tähän saakka eivät ole voineet ajatellakaan. He näkisivät, että rajan takana Suomenmaa vielä jatkuu kolmannella osallaan; että siellä asuu ei suinkaan mitään roistoväkeä, jota pitää ylenkatsoa ja halveksia, vaan puhtaita suomalaisia, heidän omia kansalaisiansa, jotka heidän puoleltaan ansaitsevat ei halveksimista, vaan kunnioitusta, eikä ainoastaan kunnioitusta, vaan mitä hellintä rakkautta. Toisenlaiset tunteet kuin mitkä "Hirvenhiihtäjäin" erehdyttävä kuvaus synnyttää, pääsisivät heissä vallalle, ja jos heissä vielä olisi jotakin säälin tunnetta, niin se olisi sitä sääliä, jota veli tuntee tavatessaan kauan kadoksissa olleen ja kovaa kokeneen velimiehensä. Vastustamattomalla voimalla heidän sydämensä ääni heille ilmoittaisi, että nuo halpana pidetyt asukkaat rajan takana ovat lihaa heidän lihastansa, luuta heidän luustansa, ja turhat ennakkoluulot hälvenisivät yhtä äkkiä kuin usva auringon edestä.

Mutta yhtä tarpeellista olisi, että tämä tutustuminen ei jäisi epämääräiseen tulevaisuuteen, vaan tapahtuisi kohta, kutakuinkin pian. Tosin karjalaiset, niinkuin edellisessä usein on osoitettu, kummastuttavalla tavalla ovat Venäjän suhteen säilyttäneet jonkinlaisen itsenäisen kansallistunteen, joka luullakseni vain tarvitsee herätystä ja rohkaisemista varttuakseen vahvaksi voimaksi, mutta kieltämätöntä toiselta puolen on, että venäläisyys jo Karjalassa on saanut paljon alaa ja että se nykyajan nopealla edistyksellä uhkaa yhä voitollisemmin levitä joka taholle. Ja mikä loppupäätös tästä taistelusta eri kansallisuuksien välillä tulee olemaan, jos tuo kourallinen karjalaisia yksinään jääpi seisomaan lukemattomia laumoja vastaan, lienee helposti arvattavissa. Heidän täytyy siis ulkoapäin saada apua, jos heidän itsesäilytystänsä ollenkaan voidaan ajatella mahdolliseksi, ja vaaran varmuuteen katsoen tämä apu ei kovin kauan saa viipyä, muuten se voipi tulla liian myöhään. Mutta mistä se apu on saatava, jollei meiltä, heidän veljiltänsä? Ja niin kauan kuin me onnettomassa tietämättömyydessämme pidämme heitä vain halpoina muukalaisina, niin kauan ei mikään avunanto meidän puolelta tule kysymykseen.

Kaksi keinoa on olemassa, joilla heti voisimme tehokkaasti vaikuttaa karjalaisten hyväksi, toinen enemmän väliaikainen, toinen kestävämpi. Edellinen olisi _kulkukaupan laillistaminen_ maassamme. Kulkukauppa on tätä nykyä pakostakin karjalaisten pääelinkeino, ja sen asetuksen poistaminen, joka tämän kaupan meillä kieltää, antaisi Karjalan taloudelliselle menestykselle ihan uuden vauhdin. Meillä on kulkukaupasta yhä vielä riitaiset ajatukset, ja vaikka asia valtiopäivillä on useat kerrat ollut puheena, on enemmistö sen sallimista yhä vastustanut. Jo olisi kuitenkin aika, että tämä vastustus lakkaisi. Kulkukaupan. hyödyllisyys on kaikissa sivistyneissä maissa tunnustettu ja sen tarpeellisuutta meilläkin osoittaa jo yksistään se seikka, että sitä kaikista ankarista kielloista huolimatta on vuosisadat harjoitettu. Elinkeinovapauden aatteen kannalta sen kieltäminen on aivan käsittämätön, ja ulkomailla varmaan kummasteltaisiin, jos tiedettäisiin, kuinka meillä on tässä suhteessa laita. Jos nykyään meillä harjoitettua kulkukauppaa vastaan voidaan tehdä joitakuita perusteltuja muistutuksia, niin epäilemättä tällaisten muistutusten aiheet poistuisivat samalla kuin kauppa luvalliseksi tehtynä myöskin tarkemmin järjesteltäisiin. Sillä kun se on ollut kokonaan kielletty, ei tarvitse mielestäni oudoksua, jos sitä joskus olisi harjoitettu tavalla, joka sietäisi oikaisua.

Toinen keino, jolla voisimme tulla karjalaisten avuksi ja jonka vaikutus olisi edellistä pitemmälle ulottuva, olisi sen _käytöksen_ muuttaminen, joka karjalaisten osaksi varsinkin meidän sivistyneitten puolelta on tullut. Kun ajattelee, että sivistynyt luokkamme yleensä on pitänyt täällä liikkuvia laukkumiehiä muukalaisina, ryssinä, vieläpä semmoisina, joitten olo vain on tarkoittanut lain rikkomista ja maan vahinkoa, on helppo arvata, minkälaista kohtelua karjalaiset esim. virkamiehiltämme ylimalkaan ovat saaneet osakseen. Ollen tylyä ja ylenkatseellista se ei ole voinut vaikuttaa muuta kuin vihamielisyyttä tai masentavaa nöyryytystä heissä. Toisenlainen käytös, parempaan asiantietoon perustuva, kantaisi toisia hedelmiä. Jos me rupeaisimme karjalaisia kohtelemaan niinkuin omia kansalaisiamme ainakin, pitäen vain muistissa, että he ovat kovaonnisempia, heikompia ja meistä jälemmäksi jääneitä, niin heidän itsetuntonsa vahvistuisi, heidän luottamuksensa enenisi, ja he saisivat uutta voimaa kestämään elämän taistelussa. Tähän saakka heitä on kahdelta puolen ahdistettu: idästä he ovat olleet Venäjän ylivoiman masennettavina, lännestä heitä on kohdannut omain kansalaisten sorto. Meidän muutetusta käytöksestämme he pian huomaisivat, ei ainoastaan että sorto ja vaino on lakannut, vaan myös että sen sijaan on astunut veljenrakkaus, ja lohdutus ja iloinen toivo täyttäisi heidän sydämensä.

Lopetan tämän puutteellisen kertomukseni sillä hartaalla toivomuksella, että kansalaiseni suuriruhtinaskunnassa vähitellen rupeaisivat katsomaan _Karjalan kysymystä_ silmiin ja alkaisivat ajatella, mitä se heiltä vaatii. Tukahutettu tuskanhuuto nousee Karjalasta; voimmeko, saammeko sille kuuroina pysyä? Se apu, minkä rajantakaiset kansalaisemme meiltä aluksi voivat saada, ei kyllä ole niin suuri kuin heidän tarpeensa vaatisi, mutta sen merkitys on juuri siinä, että se voisi heihin luoda rohkeutta ja toivoa. Älkäämme sentähden viivytelkö tekemästä heidän hyväkseen mitä voimme, muistaen, että kun koemme heitä säilyttää, samassa koemme itseämmekin säilyttää. Odottamattoman hyvällä menestyksellä karjalaiset tähän saakka ovat kestäneet pitkällisessä taistelussaan kansallisuutensa säilyttämiseksi; jos me annamme heille sen avun, mikä meidän on annettava, voimme täydellä syyllä toivoa, että voitto viimein on kallistuva heidän ja samalla meidän puolelle, ja kaunis Karjalan maa pysyy puhtaana muukalaisuudesta. Sitten kerran maailmassa taas koittaisi aika jolloin suomalaisella isänmaalla olisi samat laajat rajat kuin sillä muinoin oli, ennenkuin lännestä Ruotsi, idästä Venäjä sen lohkaisivat kahdeksi kappaleeksi. Veren ääni ei silloin enää puhuisi käsittämätöntä kieltä, vaan sydänten sykintään lännen puolella Maanselkää vastaisi sama sykkiminen toiselta puolen. Me emme enää karjalaisten silmissä olisi ruotsalaisia eivätkä he meidän silmissämme venäläisiä. Sama Suomenmaa sulkisi syliinsä molemmat.

LIITE.

Lyhykäinen Solovetsin luostarin historia.[21]

Toinen niistä kirjoista, jotka luostarista ostimme, oli, niinkuin jo sanoin, lyhykäinen kertomus luostarin merkittävimmistä vaiheista. Näitä vaiheita ei meikäläisten suinkaan sovi välinpitämättömyydellä katsella. Vielä tänä päivänä luostari on rajantakaisten suomalaisten hengellisen keskustana, ja aikoja on ollut, jolloin se on seisonut valtiollisena mahtina meikäläisiä vastassa, ei ainoastaan hengellinen, vaan maallinenkin miekka kädessä, huolellisesti hoitaen ja voitollisesti turvaten Venäjän etuja pohjan perillä. Luokaamme siis pikainen silmäys sen historiaan. Tässä mainittu kirja on meille hyvänä johtona, ja apua sitä paitsi antavat jo puheena olleet elämäkerrat sekä Castrénin ote luostarikronikasta (Suomi, 1843).

Solovetsin luostarin perustajaksi mainitaan tavallisesti erästä munkkia, _Sauvattia_, joka syntyi noin 500 vuotta takaperin. Hän eleli ensin Kirilän luostarissa Valgetjärven rannalla, mutta rakastaen yksinäisyyttä muutti sieltä Neva- eli Laatokanjärvessä olevaan Valamon luostariin; ja kun sielläkään ei mielestään ollut tarpeeksi syrjässä ja yksinänsä, päätti siirtyä yhä edemmäksi erämaahan, tuolle autiolle, keskellä pauhaavaa merta sijaitsevalle Solokan saarelle, josta kulkupuheita oli hänen korviinsa ennättänyt. Munkkiveljestensä varoituksista ja rukouksista huolimatta hän panikin päätöksensä toimeen, käveli tuon 20 penikulmaa laajan erämaan halki, joka erottaa Laatokan Vienanmerestä, ja saapui Uiunjoen varrelle. Siellä hän tapasi samanmielisen munkin nimeltä _German_, ja yksissä he sitten pienellä veneellä purjehtivat saarelle, pystyttivät ristin ja asettuivat asumaan lähelle kalakasta järveä. Tämä tapahtui v. 1429. Kohta he saivat nähdä, kuinka Jumala suosiollisin silmin katseli heidän yritystänsä. Mannermaan rantalaiset, pitäen kalanpyyntiä meressä sekä sen saaria omanansa, eivät näet tästä uutisasutuksesta olleet hyvillään, ja yhteisen päätöksen mukaan eräs kalastaja perheineen muutti saareen. Eräänä sunnuntaiaamuna hänen vaimonsa rantaan kulkiessaan kohtasi kaksi kirkasta nuorukaista, joilla oli (ei miekat, vaan) vitsat kädessä; niillä he kovasti löivät vaimoa ja käskivät hänen joukkoineen siirtyä saarelta pois, sillä Jumala oli sen määrännyt munkkien asunnoksi. Pelästyksissään mies vaimoineen päivineen palasi takaisin kotikylään, eikä sittemmin kukaan maallikko saarelle tullut. Mutta munkit ylistivät Jumalan armoa.

Kuusi vuotta saarella elettyään Sauvatti, tuntien kuolemansa lähestyvän, purjehti mannermaalle rippi-isää saamaan ja kuoli sitten Uiunjoen suulle 27 p. syysk. (v.l.)1435 German, joka vähää varemmin myöskin oli saarelta lähtenyt ruokavaroja hankkimaan, ei enää yksin palannut saareen, joka siis uudelleen jäi autioksi.

Seuraavana vuonna 1436 kuitenkin ilmaantui uusi jälkeläinen pyhälle Sauvatille -- se oli _Sosima_. Hän on Solovetsin luostarin varsinainen perustaja, sillä Sauvatti oikeastaan vain on ensimmäinen munkki, joka saarella asui. Syntyisin Toivojan kylästä Äänisjärven luoteisrannalta (läheltä Sunkua) hän jo nuorena rupesi munkiksi Paleostrovin luostarissa, mutta häntä vaivasi sama halu yksinäisyyteen kuin Sauvattia, ja kun hän tapasi Germanin ja kuuli hänen kertovan Solovetsin saaresta ja olosta siellä, päätti hänkin siirtyä sinne. Sumanjoen suulta, josta on lyhyempi matka Solovetsiin kuin Uiunsuulta,[22] he purjehtivat saarelle ja nousivat maihin sille kohdalle, jossa luostari nykyään on. Taivaallinen ilmestys, tai oikeastaan kaksikin, oli saarella valmiina Sosimalle samoin kuin Sauvatille. Aamulla lehtimajastaan astuessaan hän näki kirkkaan valon ja sen loisteessa idän puolella ilmassa kauniin ja suuren kirkon. German tämän kuultuaan ja muistellessaan kalastajaperheen karkoitusta ymmärsi lohdutella säikähtynyttä Sosimaa, ja niin he päättivät rakentaa luostarin; sillä Sauvatin ajalta ei ollut muuta rakennusta kuin kaksi lehtimajaa. Syksyllä Germanin täytyi lähteä mannermaalle ruokaa ja muita tarpeita hankkimaan, mutta kun hän myrskyjen tähden ei saattanutkaan palata takaisin, sai Sosima aivan ypö-yksin viettää talven saaressa. Nyt hänelle tapahtui toinen ilmestys. Kun ruokavarat olivat lopussa, tuli kaksi tuntematonta hänen luokseen tuoden leipää, jauhoja, voita; mennessään lupasivat toistekin tulla. Nämä olivat Herran enkeleitä, ja niiden käynnistä Sosimalla oli suuri lohdutus taistelussaan paholaista vastaan, joka alituisesti ihmisen muodossa kävi häntä kiusaamassa. Keväällä German palasi erään uuden kumppalin, Markuksen kanssa, ja kesällä alkoi toisia kumppaleita ilmestyä, niin että pystyttiin rakentamaan pieni puinen kirkko, ruokasali ja sellejä; niin oli luostari perustettu.

Ensimmäiset kaksi apottia olivat Novgorodista, mutta eivät menestyneet saarella. Silloin munkit valitsivat Sosiman päällikökseen, ja Novgorodin arkkipiispa vahvisti vaalin, vihittyään Sosiman papiksi. Yhä lisääntyvän veljeskunnan tähden Sosima sitten rakensi uuden kirkon sekä laajensi muut rakennukset. Pyhän Sauvatin ruumiin, jonka haudalla kaikenlaisia ihmeitä tapahtui, hän tuotti Uiun rannalta luostariin. Kun karjalaiset ja muut rannikkoasukkaat kateellisin silmin katselivat munkkien uutisasutusta, kielsivät heitä kalastamasta ja muuten sanoilla ja töillä heitä loukkasivat, vieläpä uhkasivat hävittää koko luostarin ja ajaa munkit siitä pois, päätti Sosima mennä apua hakemaan Novgorodista, jonka aluetta Karjalan rannikko oli. Jonkun vastuksen perästä kaikki hänelle onnistuikin, ja hän palasi luostariin muun muassa varustettuna mahtavimman novgorodilaisen ylimysnaisen Maria Boretskajan lahjoituskirjeellä, jossa tämä luostarin omaksi antoi kaikki laajat tiluksensa ja kalavetensä Vienanmeren tienoilla; tämä kirje vuodelta 1470 on vielä tallella luostarin riisnitsassa.

Pyhä Sosima kuoli 18 p. huhtik. 1478 ja haudattiin arkkuun, jonka hän oli itse valmistanut. Ihmeitä alkoi hänenkin haudallaan tapahtua.

Muutamia vuosia hänen jälkeensä kuoli kolmas luostarin alkuperustajista, German. Hän oli kotoisin Totman kaupungista. Ei osannut lukea, mutta oli ahkera työmies. Häntä pidetään yhtä suuressa arvossa kuin Sauvattia ja Sosimaa.

Hauska olisi tietää, mihin kansaan nämä kolme miestä oikeastaan kuuluivat. Jos syntymäpaikka yksinään riittäisi määräämään kansallisuuden, täytyisi ainakin Sosimaa sanoa suomalaiseksi, koska Toivoja on Karjalassa, ja tavallansa myöskin Sauvattia, jos hän oli Valgetjärveltä kotoisin, sillä siellä vielä tänäkin päivänä asuu suomensukuista kansaa. Nimi Sosima muuten on merkillisesti Suosiman kaltainen ja sopisi hyvin olemaan vanha suomalainen nimi. Germanin nimi ei taas ollenkaan kuulu venäläiseltä -- vaikk'ei kyllä suomalaiseltakaan. Hän oleskeli aikaisemmin Vienanmeren rannikolla, joka silloin vielä lienee ollut aivan suomalainen.

Sivumennen tässä muutama sana luostarisaarista. Niitä on neljä isompaa ja useampia pienempiä. Pääsaari "Solovki" on kolmatta penikulmaa pitkä ja kahta leveä, toinen saari "Anseer", ensimmäisestä koilliseen, puolta pienempi, kolmas, "Muksalma", vieläkin pienempi, Anseerista etelään päin, ja neljäs, "Sajatshij", on pääsaaren etelänokan länsipuolella. Saaret ovat hyvin kauniita, mäkisiä ja järvisiä, kasvaen lehti- ja havumetsiä sekä runsaasti heinää. Pahin haitta on niiden etäisyys mantereesta, 5-6 penik., joka vaikuttaa, että yhteys mannermaan kanssa on puolisen vuotta katkaistuna. Että suomalaiset ovat saarille ensiksi nimet antaneet, näyttää epäilemättömältä, vaikka ainoastaan Sajatshia kuulin _Jänissaareksi_ mainittavan. Anseer selitetään muodostetuksi _Hanhisaaresta_, ja Muksalman saari on mielestäni jotenkin selvästi _Mutkasalmen_ saari. Mitä pääsaareen tulee, nimitetään sitä meillä kirjoissa tavallisesti _Solokan_ saareksi, vaikk'en sitä kuullut enemmän kuin muuksikaan (paitsi luostarisaareksi) sanottavan. Millä perustuksella tämä nimi (Solokka) sille on annettu, en tiedä taikka en muista, ja voipihan se kyllä olla oikea. Sopivampi kuitenkin olisi "Solukkasaari" ja siitä lyhennettynä Solukka, koska saari on täynnä lahdenperukoita ja salmen solukoita. Solukoista muistuttaa myöskin nimi Mutkasalmi.

Ensi ajat Sosiman kuoleman jälkeen eivät tarjoa mitään erittäin mainittavaa. Kun tsaari Iivana III, v. 1478 kukistettuaan Novgorodin tasavallan, oli laskenut valtansa alle sen alusmaat Vienanmerenkin rannalla, vahvisti hän kaikki luostarille annetut lahjoitukset, etupäässä saaret, joihin ruhtinaallisen vihansa uhalla kielsi kaikkia rantalaisia tulemasta. Luostarin apotit seurasivat tiheästi toisiansa; puolen vuosisadan kuluessa oli kaksikymmentä miestä luostarin päällikköinä. Aleksein esimiehyyden aikana saapui luostariin tuntematon vieras, joka jumalisuudellaan ja ahkeruudellaan kohta alkoi vetää kaikkien silmät puoleensa ja viimein niin viehätti veljeksiä, että hänet kymmenen vuoden perästä valittiin apotiksi; se oli pyhä _Filip_, aatelisnimeltään Feodor Kolitshev, joka hovielämään kyllästyneenä rupesi munkiksi. Hän on Solovetsin luostarin uudestaperustaja. Hänen hallituskautensa kesti 18 vuotta (1548-66), ja melkein kaikki ne rakennukset, jotka nykyään luostarissa herättävät ihmetystämme, ovat sinä aikana joko rakennetut tai ainakin perustetut. V. 1538 oli näet ukkosen tuli polttanut suurimman osan luostaria, ja Filipin tullessa esimieheksi ei uutisrakennuksiin vielä ollut jaksettu ryhtyä. Hän kävi niihin innolla käsiksi. Maarian taivaaseenastumisen ja Kristuksen kirkastuksen puukirkkojen sijaan hän, niinkuin jo edellä on mainittu, rakensi nykyiset komeat kivikirkot, jotka lisäksi varusti kaikilla tarpeellisilla kaluilla: maljoilla, suitsutuskupeilla, pyhillä kuvilla, puvuilla y.m. Munkkeja varten hän rakensi kaksi- ja kolmikerroksisia kivihuoneuksia luostarin sisälle, -- sen ulkopuolelle pyhiinvaeltajia ja työmiehiä sekä sairaita varten laajan hospitaalin. Muksalman saarelle hän perusti karjatalon ja Jänissaarelle erakko-asumuksen eli skiitan. Hän rakensi maanteitä pääsaaren halki ja yhdisti saaren monilukuisista järvistä 52 toisiinsa kanavilla, saadakseen vettä luostarin syrjään asetetulle myllylleen. Lopuksi hän järjesti niiden laajain alusmaitten hallinnon, jotka tsaari Iivana Julma luostarille lahjoitti sen tulipalossa saamien vammain parantamiseksi. Kaikissa muissa paitsi hengenrangaistusasioissa nämä alusmaat kuuluivat luostarin alle, josta saivat virkamiehensä ja jolle maksoivat veronsa. -- Munkkihallitus ei näy olleen helpointa laatua, sillä tuossa kirjassa "Solovetskij paaterik" mainitaan kehumalla, kuinka Filip esim. määräsi, milloin mitkin työt oli tehtävä, tai millä siemenillä pellot oli kylvettävä; niin ikään ilmoitetaan, että juoppous ja nopanheitto kiellettiin jalkapuurangaistuksen ja alusmaista karkoituksen uhalla.

Filip sai katkeran palkan elämänsä töistä: marttyyrikruunun. Niin kauan kuin hän asui Solovetsissa, oli Moskovan tsaari Iivana, jonka lapsuudenystävä Filip oli, monin tavoin osoittanut mielisuosiotansa häntä ja luostaria kohtaan. Hän oli luostarille lahjoittanut alusmaita, hän kohotti sen määrän suoloja, jonka luostari ilman veroa sai myödä, 6,000:sta puudasta 10,000:een (20,000 leiviskään) ja salli luostarin sillä summalla ostaa tarpeitansa ilman tullia; kirkkojen rakentamiseen hän puhtaassa rahassa antoi tuhansia ruplia. Viimein, kun ylin hengellinen virka Venäjällä, metropoliitan virka Moskovassa, tuli avoimeksi v. 1566, hän kutsui siihen Filipin Solovetsistä. Mutta tämän jälkeen kohta tapahtui jyrkkä käänne ystävyydessä. Iivana oli mielivaltainen ja julma, aina valmis himojensa yllytyksiä noudattamaan; piispa Filip, joka nuoruudesta asti oli ruumistaan kurittanut, oli taas elämässään hyvin tarkka ja mielenlaadultaan vakava. Että Iivanan hurja elämä häntä loukkasi, oli luonnollista, ja kun Filip Venäjän hengellisen vallan edustajana tavallaan oli Iivanan vertainen sekä luostarinpäällikkönä oli tottunut käskemiseen ja ehdottomaan tottelevaisuuteen käskynalaisten puolelta, oli yhtä luonnollista, että hän rupesi Iivanaa ensin siivommin, sitten yhä kovemmin nuhtelemaan hänen elämästään. Loppupäätös oli, että Iivana pani hänet viralta ja sulki hänet vankeuteen -- jossa muun muassa kerran piti häntä nälistyneen karhun kanssa samassa huoneessa! -- sekä viimein surmautti hänet Tverissä 23 p. jouluk. 1569. Hänet haudattiin Tveriin, mutta v. 1591 ruumis siirrettiin Solovetsiin ja sieltä v. 1652 tsaari Aleksei Mihailovitshin ja patriarkka Nikonin toimesta Moskovan Taivaaseenastumiskirkkoon.

Ne alusmaat, joiden isännäksi luostari Iivanan anteliaisuuden kautta oli tullut ja jotka Vienanmeren länsipuolella käsittivät suurimman osan, jollei koko Karjalaa, tekivät luostarista maallisen (poliittisen) mahdin; ja nyt alkaa luostarin historiassa ajanjakso, joka hyvin likeisesti koskee meitä. Tähän aikaan olivat näet Oulujärven seudut ja Oulujoen latvahaarat alkaneet meikäläisten puolelta kansoittua, ja kun maan asutus Karjalassakin lienee jo noussut Kemijoen latvoille asti, tultiin Maanselällä yhteen. Yhtyminen olisi kernaammin saanut olla ystävällinen, koska saman kansan jäsenet siellä kohtasivat toisensa, mutta että niin ei käynyt, siihen oli monta syytä vaikuttamassa. Ensinnäkin valtiolliset: Venäjä nim. väitti, että Pähkinäsaaren rauhassa v. 1323 määrätty raja pohjoisessa kulki Savosta Pyhäjoen suulle, ja vaati sen nojalla koko Oulun läänin omaksensa, jota vaatimusta Ruotsi taas vastusti; tässä siis jo hyvä riidan aihe. Toisena syynä vihollisuuteen olivat uskonnolliset seikat. Olemme nähneet, kuinka Solovetsin luostari menestyi, ja voimme arvata, että se ahkerasti koki levittää uskoansa, mutta Ruotsin puolella alkoi taas jo varmaan se uskonpuhdistus, jonka Kustaa Vaasa oli pannut toimeen, vähitellen juurtua kansankin mieleen; valtiolliseen erimielisyyteen yhtyi siis uskonnollinenkin, joka, niinkuin tiedetään, voipi ihmisten mielet kiihdyttää yhtä suureen vimmaan, jollei suurempaankin, kuin edellinen. Lopuksi käsitys samasta kansallisuudesta epäilemättä oli hyvin hämärä jo siihen aikaan, sillä karjalaiset olivat silloin jo pari sataa vuotta kuuluneet Venäjän alle ja meidänpuolelaiset vielä kauemmin Ruotsin; ja että seuraus kaikista näistä asianhaaroista oli kylmäkiskoisuus ja vihamielisyys, joka tilaisuuden sattuessa leimahti ilmi sotaan, täytyy myöntää luonnolliseksi, niin katkerasti valitettavaa kuin toiselta puolen onkin, että veli veljeään ryhtyy sokeudessansa toisten hyväksi raatelemaan.

Solovetsin luostaria uhkasi vaara ulkonaisen vihollisen puolelta ensi kerran v. 1570, jolloin muutamia ruotsalaisia laivoja ilmestyi Vienanmerelle; vaara kuitenkin meni ohitse vahingotta. Mutta sen johdosta toimitettiin luostarin puolustukseksi Moskovasta sotapäällikkö muutamain tarkk'ampujain ja tykkiniekkain kera ynnä neljä tykkiä, 400 kivääriä ja muita aseita sekä satamäärä puutaa ruutia, jota varastoa kohta sen jälkeen vielä lisättiin; sen ohessa päällikkö valtuutettiin alusmaista nostamaan sata sotamiestä, ja luostarin ympäri rakennettiin puinen linnoitus. Varusväki oli kesäkaudet luostarissa, mutta siirtyi talveksi Sumaan tai Kemiin mannermaalle. Ensimmäinen laajempi retki tapahtui Suomen puolelta v. 1579, jolloin luostarikronikan mukaan suuri määrä "Kajaanin nemtsejä" hyökkäsi Kemin volostiin oli piirikuntaan, hävitti paikkakuntia ja hajoitti maakunnan avuksi rientäneen vojevodi Oserovin sotajoukon, jolloin Oserov itse ja suurin osa hänen miehiänsä kaatui. Seuraavana vuonna 1580 kajaaninpuoliset, 3,000 miestä luvultaan (?), uudistivat retken, mutta vähemmällä menestyksellä: turhaan yritettyään valloittaa Kemin saarta he kolmipäiväisen tappelun perästä, jossa kaksi heidän päämiestään kaatui, saivat lähteä pakoon. Nyt seurasi lyhyt aikakausi, jolloin ei ainakaan laajempia retkiä tehty; sitä käytettiin Venäjän puolella niiden paksujen kivimuurien rakentamiseen luostarin suojaksi, jotka vieläkin sitä ympäröivät, sekä Suman kauppalan varustamiseen puisella linnoituksella. Ensinmainittuun laajaan työhön ryhdyttiin v. 1584, mutta ennenkuin se saatiin valmiiksi, tapahtui taas hävitysretki Suomen puolelta sen retken kostamiseksi, joka vuotta ennen oli Karjalasta Kajaaniin tehty. Iiläisen Juho _Vesaisen_ johdolla meidänpuolelaisia 700 miestä v. 1589 (tai 1590) kulki alas Koutajokea Kantalahden tienoille, ryösti ja poltti Koudan, Kantalahden, Umban, Kieretin ja muita kyliä, tuli sitten Kemin piirikuntaan niin ikään hävittämään ja palasi ylös Kemijokea kotiin. Nyt lähetettiin luostariin 600 miestä apuväkeä, jotka syksyllä 1590 siirtyivät Suijuun ja sitten talvella 1590-91 muiden joukkojen kanssa tekivät retken Oulujokea alas Pohjanlahden rannalle, jossa hävittivät rantamaan Siikajoelta Kelloon asti. Venäläisten lähteiden mukaan tämä retkikunta käsitti 1,300 miestä. Vesainen ei silloin ollut kotiseuduilla; hän oli joukkoineen lähtenyt Jäämerelle, jossa perinpohjin hävitti venäläisten rakentaman Petshingin luostarin ja teki rynnäkön Kuollaakin vastaan, joka ei kuitenkaan onnistunut. Seuraavina vuosina tehtiin Suomen puolelta ainakin kaksi retkeä rajan taa: toinen Kuollaa vastaan, taaskin turhaan, toinen, suurempi, Baggen johtamana Vienanmerelle, jossa kuitenkin Suman edustalla viimein kärsittiin tappio. Yrjö Koskisen historian mukaan tapahtui viimeinen ryöstöretki näillä ajoin Venäjän puolelta kevättalvella 1592, jolloin ruhtinas Volkonskij 4,000 tataarilaisen ratsumiehen kera muutti Oulun tienoot suitseviksi raunioiksi. Tästä retkestä ei Castrénin otteessa mainita mitään; kenties se on pidettävä samana kuin äskenmainittu talvella 1590-91 tehty, josta Koskinen taas ei mainitse mitään. Sen sijaan Castrénin otteen mukaan suomalaiset syyskuussa 1592 Maurits Laurinin ja eversti Hannun komennossa vielä tekivät retken Vienanmerelle, jossa hävittivät koko maan aina Sumaan asti, ja venäläiset seuraavana talvena kostivat tämän retkellä Kajaanin seuduille. Kenties tämä Laurinin retki on sama kuin Koskisen mainitsema Baggen, ja tuo retki Kajaanin seuduille sama kuin Volkonskijn, niin että ainoastaan vuosiluvut olisivat yhteen sovitettavat.

Luostarin merkitys näissä tapahtumissa ei suinkaan ollut vähäinen. Se tarjosi jo pelkän asemansa kautta keskellä merta sotavoimalle luotettavan turvapaikan; rikkauksillaan, joita sille yhä karttui, se vielä lisäksi pystyi elättämään satamäärin sotamiehiä, ja ennen kaikkea se tarkasti valvoi ja piti silmällä tämänpuolisia oloja sekä antoi niistä joutuisan tiedon hallitukselle Moskovaan. Edellämainitut retket Venäjän puolelta olivat kuitenkin arvattavasti yksistään hallituksen toimittamia, jota siihen aikaan johtivat nerokkaat miehet: ensin Iivana Julma (vuoteen 1584) ja sitten Boris Godunov (vuoteen 1605), eikä luostarin puolelta siis vaadittu mitään itsetointa -- paljas kuuliaisuus ja alttius riitti. Mutta seuraavan vuosisadan alussa, kun Venäjän vanha hallitsijasuku oli kuollut ja sisäiset puolueet sekä ulkomaiset viholliset uhkasivat kerrassaan kappaleiksi hajoittaa koko valtakunnan, tuli aika, jolloin luostari-isien ei sopinut toisen neuvoa tai käskyä noudattaa, vaan itse täytyi tehdä päätöksensä; ja tämän koetteen he kestivät kunnialla.

Alusta vuotta 1593 tehtiin aselepo Venäjän ja Ruotsin välillä, jota kohta seurasi varsinainen rauha Täyssinässä 1595. Nyt elettiin sovussa toistakymmentä vuotta. Solovetsin apottina oli silloin Jaakov. Hänen aikanansa valmistuivat 1594 muurit luostarin ympärille kahdeksine torneineen. Koko tämä laaja 10-vuotinen työ tehtiin luostarin kustannuksella, ja lähimpänä päällysmiehenä oli munkki Trifon. Jaakov laski perustuksen Anseerin skiitalle siten, että kun 20 vuotta varemmin rakennettavaksi määrätty Nikolain kivikirkko alkoi valmistua, hän muutti sen sijalla ennen seisoneen puukirkon Hanhisäärelle; sanotun skiitan varsinainen perustaja on muuten munkki Eleasar. Jaakovia seurasi esimiehenä ensin Isidor (1598-1605) ja sitten _Antonij_ (1605-12), liikanimeltä "miehuullinen" (dooblestnij). Hänen aikanansa sattui juuri tuo arveluttava tila Venäjän kansan elämässä, jolloin avonaiselle hallitusistuimelle ilmestyi jos jonkinlaisia pyrkijöitä, niin omamaisia kuin ulkolaisia, jotka virittivät sodan ja kapinan liekin kaikkialla palamaan. Aluksi Solovetsi oli tapauksista vähän syrjässä, mutta kohta sekin vedettiin pyörteeseen, kun helmikuulla 1609 hallitseva puolue Venäjällä teki. Ruotsin kuninkaan Kaarle IX:n kanssa liiton Viipurissa, jonka mukaan Kaarle lupasi tsaari Vasilij Shuiskijlle apuansa puolalaisten kannattamia kapinoitsijoita vastaan sillä ehdolla, että Käkisalmen eli Karjalan lääni jätettäisiin Ruotsille. Oulun ja Kajaanin sotapäällikkö Isak Behm (Böhm?) lähetti tämän johdosta jo keväällä v. 1609 kirjeen luostariin, jossa hän mainittuaan Viipurissa tehdystä sopimuksesta ilmoitti, että kuningas oli käskenyt hänen Karjalan kautta sotaväkineen tulla Venäjälle avuksi, ja sen johdosta kysyi, kenen puolta luostari piti: Vasilij Shuiskijn vaiko Vale-Dmitrijn ja kapinallisten, ja saisiko hän esteettömästi marssia luostarin alusmaitten läpi. Mitä Antonijn piti tähän hankalaan kysymykseen vastata? Pitikö hänen vastata myöntävästi -- ja siten vapaaehtoisesti jättää maansa avoimeksi niille, jotka kymmenkunta vuotta sitten olivat tulella ja miekalla sitä hävittäneet ja jotka kenties jättäisivät marssinsa keski-Venäjälle sikseen, kun Karjalan olisivat haltuunsa saaneet? Vai kieltävästikö -- ja siten synnyttää epäluuloa siinä ruotsalaisten pääjoukossa, joka Novgorodissa jo oli yhtynyt tsaarin sotavoimiin? Tuossa kirjassa luostarin "sankaritöistä" sanotaan epämääräisesti, että Antonij hylkäsi kaikki "vihollisten" esitykset; mutta Castrén sanoo, että kronikasta ei selvästi näy, tokko mitään vastausta kirjeeseen lähetettiin, ja vaitiolo näyttääkin olleen sopivinta luostarille. Sillä että se kannatti Vasilijn asiaa, voipi jotenkin varmasti päättää siitä, että luostarista lähetettiin tsaarille yli 3,000 ruplaa ja hänen sotapäällikölleen ja veljenpojalleen Mihail Shuiskijlle 5,000 ruplaa; mutta kummallista ja varomatonta olisi tietysti ollut samalla ilmoittaa, että se piti tsaarin hyviä ystäviä, ruotsalaisia, ei minään liittolaisina, vaan verivihollisina. Oli miten oli, ainakaan ei luostarista varmasti myöntävää vastausta saatu, ja kenties se vaikutti, että meikäläisten aiottu retki siltä vuodelta raukesi tyhjiin, -- asia, joka luostari-isille arvattavasti oli hyvin mieleen.

Seuraavana vuonna 1610 täältä kuitenkin lähdettiin matkaan. Mutta kun rajan yli tultiin, pakeni kaikki kansa asuinpaikoiltaan, niin että ruokavaroista syntyi kova puute ja töin tuskin päästiin "Tshopan" (_Suopas_-salmen?) kylään, josta oli pakko palata takaisin. Vastaanotto ei siis ollut erittäin ystävällistä, ja kiitos käynnistä oli vielä kummempi, sillä kohta sen jälkeen Karjalan puolelta tehtiin hävitysretki meidän puolelle rajaa -- samaan aikaan kuin Suomen armeija pelastajana marssi Moskovan porteista sisään!

Tähän karjalaisten käytökseen oli varmaan luostari suuressa määrin syypää, sillä se hallitsi yksinvaltaisesti näillä seuduin ja olisi epäilemättä, jos olisi tahtonut, voinut pakottaa alamaisensa noudattamaan toisenlaista käytöstapaa.

Täytyy myöntää, että meidänpuolelaisilla oli syytä harmiin; ja harmia lienee lisännyt se ajatus, että luostarissa ehkä oli aavistettu, mikä Ruotsin oikea tarkoitus oli. Se nimittäin ei ollut mikään vähempi kuin saada koko Karjala Vienanmereen asti Ruotsin valtaan. Kun kahtena edellisenä vuonna ei hyvällä ollut voitu toimittaa mitään Karjalan suhteen, päätettiin nyt vihapäissä tehdä varsinaiset vainoretket rajan taa; mutta sitä ennen sentään vieläkin kerran yritettiin sovinnolla jotakin saada aikaan. Kajaanin ja Oulun käskynhaltijan Erik Haren (Jäniksen?) kautta tuli näet arvatenkin