v. 1854 englantilaisten rynnäkköä odotettaessa kaikki turviin

mannermaalle, Vologdaan tai Kasaniin. Kun lisäksi ei kirjoista ollut mitään luetteloa, lähdimme kohta pois; ainoat kirjat, joita katselin, olivat venäläisiä hengellisiä aikakauskirjoja viime vuosilta.

Merkillistä on, että luostarin asujamista, päällikköä, arkkimandriittia ehkä lukuunottamatta, ei yksikään osaa mitään vierasta kieltä. Luutnantti Sandeberg, ruotsalainen retkeilijä, joka on täälläkin käynyt ja matkastansa kirjoittanut pienen kertomuksen, sanoo, että varsin moni munkki ymmärtää ja puhuu joko ranskaa tai saksaa, mutta tämä on erehdys. Ensi iltana puhuttelimme saksaksi erästä munkkia luostarin höyryveneessä saadaksemme tietää, milloin höyry lähtee, mutta sitä hän ei voinut selittää, vaikka jonkun saksalaisen sanan koki änkyttää; ja hän varmaan oli ylimpiä munkkipappeja, koska hän seuraavan päivän puolipäivämessussa seisoi arkkimandriitin rinnalla kultakaapu yllään. Ensin arvelimme omaa heikkoa kielitaitoamme syyksi keskustelun huonoon menestymiseen, mutta että vika vielä enemmän oli hänessä, huomasimme seuraavina päivinä, kun tuntikausia saatoimme saksaksi pakinoida vastamainitun Goebelin kanssa. Hän muuten myöskin vakuutti, että vieraita kieliä ei luostarissa osata ollenkaan.

Illalla oltiin taas kirkossa, ja kun messu oli loppunut, ryntäsivät kaikki kiireesti pappien perästä tuomiokirkosta sen pitkän gallerian päähän, josta Taivaaseenastumisen kirkkoon eli refektorioon mennään. Miikkula ja Huotari nykäisivät meitäkin takinhelmasta, ja niin astuimme huoneeseen, jonka oikealla puolella oli pitkä pöytä pappeja ja munkkeja varten, vasemmalla samanlaiset rahvasta varten. Meille muuan nuori palvelija asetti syömäneuvot keskellä huonetta paksun pylvään suojassa seisovalle pöydälle. Aterian aluksi kuului pappien pöydästä kellon helähdys. Yhteinen malja täynnä sahtia eli "kvassia" sekä lautanen, jolla oli vastasuolattua silakkaa (seldiä), palasiin leikeltyä, seisoi edessämme, sitä paitsi oli kullakin lusikka, lautanen, kahveli ja paksu leivänpalanen. Kun tuota erinomaisen hyvää silakkaa ja niin ikään hyvää hapanta leipää oli maistettu, kuului äkkiä toinen helähdys yläpöydästä. Joutuisaan kannettiin pöydille maljoissa kalakeittoa; ja kun sitä parhaillaan syötiin, helähti kello taas, passarit hyökkäsivät esiin ja toivat uuden maljan keittoa, joka varmaankin oli turskasta valmistettua. Tämä samoin kuin edellinenkin oli makunsa puolesta erittäin hyvää. Liian väleen vain sekin oli syötävä, sillä taas kajahti kellon ääni, ja ateria oli loppunut. Syönnin aikana muuan nuorenlainen mies saarnastuolin tapaisesta luki pitkäveteisellä äänellä jostakin kirjasta, kenties pyhimysten elämäkertoja, mutta katkaisi kellon helähtäessä aina lukunsa keskellä lausettakin. Että aterian jälkeen olisi veisattu joku virsi ja kumarrettu pyhimyslippaan edessä, niinkuin Dixon kertoo käynnistään luostarissa, en jaksa muistaa. Päinvastoin liiankin hätäisesti kiirehdittiin huoneesta pois.

Nyt oli paaston aika, ja ruuat siis olivat tavallista laihemmat, mutta mausta ei voi sanoa muuta kuin hyvää. Seuraavana päivänä oli paasto loppunut, ja silloin kuului m.m. annetun voita, puuroa ja maitoa sekä vehnästä, niin että kumppalimme olivat kerrassaan tyytyväiset. Me emme käyneet ruokasalissa muuta kuin tämän yhden kerran.

* * * * *

Vielä seuraavan päivän, 12 p. heinäk., viivyimme luostarissa. Silloin m.m. kävimme kirkkomaalla, joka on etelään päin luostarista. Pitkissä riveissä ja hyvässä järjestyksessä, niinkuin ajattelee urhoollisten sotilasten kaatuvan, seisoivat siinä vainajien ristit kaunisten koivujen ja kuusten suojassa; itäpäässä oli kirkonkokoinen kappeli, jonka lukitsemattomasta ovesta saattoi astua sisään. Myöskin pistäysimme niissä neljässä pienessä, ulkoa valkeaksi rapatussa ja sisältä maalauksilla koristetussa kappelissa, jotka ovat luostarin edustalla, kolme sataman itäsyrjällä ja yksi vähän pohjoisempana törmällä. Ne ovat useimmat pystytetyt muistoksi keisarillisen perheen jäsenten käynneistä luostarissa; ainoastaan yksi, keskimmäinen rannassa, on Dixonin mukaan rakennettu seuraavan merkillisen tapauksen muistoksi, jonka tähden sitä sanotaankin "ihmeen kirkoksi". Eräs pyhiinvaeltaja, syödessään papin siunaamaa leipää, pudotti palasen siitä maahan. Samassa tuntematon koira sieppasi leivän, mutta se näytti paisuvan koiran kurkussa ja putosi suusta pois, aivan kuin elävä olento. Tämä koira -- usko pois -- oli itse pimeyden ruhtinas, ja tapauksen johdosta kappeli rakennettiin. Näin Dixon.

Paljon olisi kuitenkin vielä ollut katsottavaa. Olisi pitänyt käydä "riisnitsassa" eli aarrehuoneessa, jossa luostarin kalleudet, niinkuin mitrat, messukaavut, piispansauvat y.m. säilytetään, joiden arvo nousee miljooniin; niin ikään olisi saattanut käydä asehuoneessa, jonka vanhanaikuisia kaluja: sotakirveitä, jousia, pertuskoita y.m. ainoastaan ikkunasta pikimmältään katsastimme; työhuoneet ja tehtaat, joita luostarissa on jos jonkinlaisia: pajoja, nikkarin-, suutarin-, sorvarin-, ja kutomaverstaita, leipomoita, sahdinpanimoita, veneveistämöltä y.m., olisivat myöskin ansainneet katsomista. Sitten olisi voinut tilata hevoset ja ajoneuvot ja lähteä ajamaan esim. noin penikulman päähän pohjoiseen tulevalle korkealle _Sikerni-vuorelle_ (Sekirnaja gorá), jonka huipulle valotorni on rakennettu ja jonka juurella ihanan lammen rannalla yhä vieläkin (Dixonin mukaan) on se matala mökki, jossa Sauvatti asui, ja lähellä sitä se sammalpenkki, jossa hän polviaan notkisteli; tai veneellä kulkea esim. _Hanhisaarelle_ (Anserskij) katselemaan siellä olevia Kolminaisuuden ja Ristiinnaulitsemisen skiittoja eli erakkoluostareita, joista varsinkin jälkimmäinen, rakennettu melkein pystyjyrkälle, Golgataksi ristitylle vuorelle, kuvasta päättäen on erinomaisen kaunis nähtävyys; taikka käydä _Jänis-_ eli _Muksalmen-saarissa_, joissa luostarin karjoja pidetään. Kaikki nämä käynnit jäivät kuitenkin meiltä tekemättä. Osaksi ajan lyhyys ei olisi sallinut, sillä samana päivänä olimme päättäneet taas jatkaa matkaa, osaksi emme kaikkia katseltavia paikkoja silloin tietäneet, osaksi oli venäjän kielen taitamattomuutemme suureksi haitaksi; sitäpaitsi olimme -- ja se oli pääsyy -- kerraksi jo saaneet kylliksemme siitä, mitä olimme nähneet. Luostari tarjosi niin paljon odottamatonta, niin paljon hämmästyttävää, että mieli masennuksiin asti täyttyi kummastuksen ja ihmettelyn tunteista, ja usean päivän olisi saanut levähtää, ennenkuin taas olisi jaksanut uusia ihmeitä katsella.

Iltapäivällä siis siirryimme "Kemi" nimiseen höyrylaivaan, joka tuprutteli savua piipustaan laiturin kupeella ikkunaimme alla, ja lähdimme sen turvissa taas Vienanmeren laineita kyntämään.

Munkkielämä.

Tuon kirkkorakennussarjan läpi kulkevan pitkän gallerian varrella oli myöskin muuan huone, jossa oli kaupan kaikenlaisia muistoksi sopivia, munkkien valmistamia pikku esineitä, niinkuin puisia ja metallisia ristejä ja medaljongeja, puulusikoita y.m. Näiden halpahintaisten, mutta taidokkaasti tehtyjen kapineiden joukossa havaitsimme myös kaksi kirjaa, joihin tietysti etupäässä kävimme käsiksi. Toinen niistä, nimeltä "Solovetskij paaterik", painettu Pietarissa v. 1873 ja värikuvilla varustettu, kooltaan 208 siv. suurta oktaavoa, sisältää luostarin mainioimpain miesten elämäkertoja; toinen nimeltä "Podvigi Solovetskoj obiiteli", neljäs painos Moskovassa 1876, 71 siv., on historiantapainen kertomus luostarin sankaritöistä, etupäässä englantilaisten pommituksesta v. 1854. Suurella uteliaisuudella olen näitä kirjoja katsellut, ja ehkä lukijoita huvittaa kuulla jotakin niiden sisällyksestä, kun nyt kiikumme Vienanmeren väljillä vesillä, yhä kulkien tuntemattomia maita kohti.

Edellisen kirjan johdannossa on tarkalta tuntuva kertomus Solovetsin munkkien elämästä, joka ei ole omituista viehätystä vailla, jos kohta se monessa suhteessa näyttää meikäläisistä oudolta. Muutamia kappaleita sanotusta johdannosta tahdon senvuoksi suomentaa.

Munkkielämä -- siinä sanotaan -- on sekä tarkoituksensa että olentonsa puolesta sisällinen, salattu. Vaikka ulkonaisetkin tapaukset, jotka jossakin luostarissa ovat tapahtuneet, erikoisella tavalla vetävät puoleensa historioitsijan huomion, on niillä kuitenkin munkkisäädyn historialle ainoastaan alempi merkitys, koska erakkoelämän päämääränä on sielun pelastus. Ei taistelu ulkonaisia Vihollisia vastaan, ei aineellisen eikä taloudellisen elämän menestys, ei toimeliaisuus maailmassa yksistään maallisten etujen tähden ole munkkien tarkoitusperä, vaan sielun salaisessa asunnossa tapahtuva taistelu pelastusta uhkaavia sisällisiä vihollisia vastaan, siveellisen elämän menestys, hengellinen toimeliaisuus suurimmassa määrässä -- siinä munkin kutsumus. Voitot tällä kilpakentällä enimmäkseen ainoastaan kaikkinäkevä Jumala tulee tuntemaan.

Jos seuraamme Solovetsin munkin elämää hänen monasteriin tulostansa alkaen aina kuolemaan saakka, huomaamme, että hänen tavallinenkin elämänsä on sankarityö (podvig).

Ainoastaan vilpitön, luja tahto kokonaan palvella Jumalaa sielun pelastamisen tähden voipi houkutella ketään hakemaan turvapaikkaa Solovetsin autiolta saarelta. Tämän saaren erottaa asutuista paikoista vähintään neljäkymmentä virstaa Vienanmeren laineita, jotka jäillänsä kahdeksaksi kuukaudeksi katkaisevat yhteyden rannikon kanssa. Saaren laiha kasvullisuus ja kahdeksankuukautinen pimeä, sumuinen ja kostea talvi eivät tarjoa erityistä viehätystä elämälle, paitsi yksinäisyyden ja maailmasta eroamisen etua. Tähän katsoen saattaisi näyttää siltä, että jo pelkkä tahto elää tämmöisellä saarella riittäisi todistamaan vilpitöntä halua munkkielämään; ketään ei kuitenkaan oteta suorastaan noviisien eli munkki-alokasten joukkoon. Jokainen monasteriin pyrkijä elää aluksi vuosikauden bohomoltsina (pyhiinvaeltajana, oikeastaan jumalanrukoilijana), joita myötäänsä on vähintään 300 henkeä, jotka asuvat ulkopuolella luostaria kolmessa rakennuksessa taikka myöskin muurien sisäpuolella, miten tarve sekä kelvollisuus erityisiin ammatteihin vaatii. Vuoden kuluessa on munkiksi aikovalla, erinäisiä töitä toimittaessaan, hyvä aika miettiä, tokko munkkielämä hänelle sopii, hyvä aika oppia tuntemaan veljeskuntaa, jonka parissa hän haluaa taistella, sekä valita itselleen rippi-isä, johon hengellisissä asioissa voipi turvata. Jos vuoden kuluttua hänen aikomuksensa yhä pysyy muuttumatonna, ottaa luostarin esimiehistö vielä tarkemmin pitääksensä häntä silmällä ja vasta muutamain vuosien perästä kirjoittaa hänet noviisien luokkaan. Ei yhdellekään tulokkaalle myönnetä mitään etuoikeuksia; kaikki veljellisesti nauttivat samaa ruokaa, munkeista erillään olevassa rakennuksessa, kulkevat samanlaisessa puvussa, asuvat yhteisissä kamareissa ja työpäällikköjen määräyksestä yhteisesti menevät töihin. Ainoastaan ruumiillisten voimain suuruudella pidetään väliä, ja vähävoimaisille määrätään helpompia töitä. Näissä töissä kevytmieliset ja vallattomat ihmiset, jotka ovat munkiksi sopimattomia, kohta tulevat ilmi, ja toiselta puolen vieraan määräämät eikä aina mieluisat työt harjoittavat mieltä nöyryyteen, tottelevaisuuteen ja kärsivällisyyteen. Työntekijälle ei aivan pian myönnetä omaa erityistä asuinkammiota, ja vielä enemmän aikaa kuluu, ennenkuin munkkikaapu puetaan hänen päällensä. Sen hän saapi pitkällisillä hurskaudenharjoituksilla ja raskailla töillä ja vastaanottaa sen siitä syystä mielihyvällä ja ilolla. Harva katsotaan ansainneeksi mantteliin-vihkimisen ennen kuin 10 vuotta luostarissa oltuaan. Vihkimispäivä on hengellinen juhlapäivä vihityille ja kaikille muillekin, sillä eikö munkeilla ole syytä iloon, kun näkevät uskollisen jumalan-orjan liittyvän joukkoonsa? Eikö itse vihityn sovi iloita, kun monivuotisten ponnistusten perästä on päässyt vilpittömäin toiveittensa perille? Syrjäisenkään sydän ei voi olla sulamatta,[14] kun hän katselee liikuttavaa vihkimistoimitusta, jossa vastainen munkki, luopuen maailmasta ja kaikista sen viettelyksistä, liikuttavasti sitoutuen naimattomuuteen, kaikesta omaisuudesta luopumiseen ja kuuliaisuuteen, ottaa päällensä Kristuksen siunatun ikeen. Niinkuin vastasyntynyt lapsi kasteen sakramentissa ojennetaan kummille kasvatettavaksi uskon ja jumalisuuden oppiin, niin vastavihitty munkkikin juhlallisesti alttarin edessä, pyhästä evankeliumista, ikäänkuin Kristuksen kädestä, jätetään pojaksi rippi-isälle, jonka tulee häntä ohjata uskon tiellä.

Hiljaisesti ja ilman melua, vuosi vuoden jälkeen kuluu munkin elämä sillä tiellä, jonka hän on valinnut, viimeistä, kaikille ihmisille yhteistä päämaalia kohti. Vihkimispäivästä alkaa vihkimisessä annettujen lupausten pakollinen täyttäminen, joihin munkiksi-aikoja on harjoittanut itseään luostariin tulostansa saakka. Varsinkin lupaus kuuliaisuudesta esimiestä ja veljeskuntaa kohtaan hallitsee Solovetsin munkin kaikki ajatukset, kaikki henkiset ja ruumiilliset voimat, niin että suurin osa munkeista, täyttäen monilukuisia toimiansa, ei saa lepoa ennenkuin sairasvuoteella tai haudassa. Papillista arvoa ja erinäisiä luostarinvirkoja eivät munkit saa tahtonsa, vaan ainoastaan kuuliaisuutensa mukaan. Jättäen iäksi maailmalle hyvästi harvat heistä lähtevät mannermaalle, paitsi milloin puute ja yhteiselämän etu käskee jonkun lähteä luostarista joksikin aikaa.

Ylhäiseen _s'hiimaan_ (jossa sitoudutaan kovempaan askeesiin) vihkiytyvät ainoastaan ikäkulut, jotka ovat työstä käyneet voimattomiksi tai sairastavat kuolemantautia; mutta s'himnikatkin, ahtaassa kammiossaan, toimittavat ahkerasti jotakin työtä: toiset, silmälaseilla varustettuina, neulovat; toiset kutovat uutta verkkoa tai purkavat vanhaa; voimattomin repii vanhoja köysiä laivantilkkeiksi.

Siitä minuutista alkaen, jolloin aamulla, keskellä yön hiljaisuutta, kellon ääni luostarissa kaikuu, kutsuen aamurukouksen pitoon, on Solovetsin munkin jokapäiväinen elämä alituista _rukouksen_ ja _työnteon_ vaihtelua.

Majesteetillinen on yö luostarissa, joka kaikilta puolin on raskailla salvoilla teljetty. Kaikkialla on äänettömyys ja synkkä pimeys, jonka keskeltä, ikäänkuin testamentin tähti, pilkoittaa heikko valo sammumattomasta lampusta, joka palaa korkealla vihollisen nuolien särkemän Neitsyt Maarian kuvan edessä. Mutta kas, jo tuli sydänyö: kesken yleistä hiljaisuutta tuntia ennen soittoa aamukirkkoon kaikuu muurien välissä ja pitkin korridoreja herätyskellon pikainen helähdys, aivan kuin ääni pääenkelin torvesta, joka maailman viimeisenä päivänä nostattaa kuolleet. Kellon soinnista ei vielä liike ala luostarissa, sillä munkit, nyt nousten vuoteiltansa, joilla vähän aikaa ovat levähtäneet edellisen päivän vaivoista, suorittavat sellisääntönsä ja pyhittävät Jumalalle mietteittensä ja tunteittensa esikoiset alkaneena päivänä. Aamujumalanpalvelus tavallisesti alkaa kello kolme, mutta juhlapäivinä kahden ja yhdenkin aikana. Vähän ennen kellonsoittoa ilmaantuvat munkit eri suunnilta, ohjaten askeleensa etupäässä kunnianarvoisten Sosiman ja Sauvatin temppeliin, koska voimassaolevan tavan mukaan kukin pitää velvollisuutenaan ennen kaikkea notkistaa polvensa noiden pyhimysten ihmeitätekeväin jäännösten edessä ja anoa heidän siunaustaan ja apuaan senpäiväiselle taistelukentälle. Työtätekevät veljekset suureksi osaksi jäävät tulematta sydänyön messuun Kunnianarvoisten kirkkoon; mutta esimies ja kaikki papit sitoutuvat tulemaan kaikkiin palveluksiin tuomiokirkossa. Aamujumalanpalveluksesta ei vapauteta ketään: sentähden herättäjä, sydänyön messun alussa, rukoiltuaan paikan pyhäinkuvain edessä ja saatuaan esimiehen siunauksen, tarkastelee ensin laululehteriä ja kulkee sitten ympäri koko kirkon nähdäkseen, ovatko kaikki läsnä; huomattuaan ketkä ovat poissa hän lähtee heitä uudestaan herättämään ja messun jälkeen ilmoittaa esimiehelle poissaolijat, samalla selittäen syyt poissaoloon. Kun kiitoslaulu "Herralle Jumalalle" on veisattu, niin leipoma- ja keittiötöitten hoitaja, tavan mukaan kumarrettuaan paikan pyhäinkuvain edessä, vastaanottaa esimiehen siunauksen ruuan valmistamiseksi ja lähtee sitten kirkon pyhimmän kuvan edessä palavasta lampusta otetulla valkealla keittiöön virittämään tulta takkoihin, joissa ruokaa valmistetaan. Kun ruvetaan kafismeja (?) lukemaan, lähtevät munkit, noviisit ja bohomoltsit niin ikään kirkosta ryhtyäksensä määrättyihin töihin, joita sitten tekevät koko päivänkirkkoon jäävät rukoilemaan ainoastaan kirkonpalvelijat, vanhimmat munkit ja kivulloiset. Jumalanpalvelusta jatketaan tuomiokirkossa kauemmin kuin muissa kirkoissa. Aamullinen palvelus kestää tavallisesti kolme tuntia; sen jälkeen pidetään kolme taikka viisi messua, niin että kirkollisten rukoilemisten harrastaja voipi kirkoissa oleksia sydänyöstä puolipäivään saakka. Viimeinen messu aamulla pidetään klo 10, ja siihen taas tulevat esimies ja kaikki papit poikkeuksetta. Niinkuin aamu- ja iltakirkossa, niin varsinkin messussa ylistetään suurella hartaudella ja kunnioituksella kuolleitten isäin ja veljien sekä kaikkien luostarin hyväntekijäin muistoa, joitten nimet ovat synodiikkaan kirjoitetut. Näiden muistiaisten toimittaminen on hieromonakkojen ja arvokkaimpien munkkien tehtävänä. Messun lopussa hieromonakko pyhällä vedellä pirskottaa ruokasaleissa katetuita pöytiä, mutta keittiössä kaikki ruuat, niin ikään leipomatuvassa pyhittää taikinan tai jauhot, jotka seuraavana päivänä ovat leivottavat. Viimeisen messun jälkeen, yhteydessä aterian kanssa, suoritetaan joka päivä pyhän leivän juhlakulkue. Kanonarha etunenässä, lukien kovalla äänellä 144 psalmia, kulkevat järjestään tuomiokirkosta ruokasaliin ensinnä laulukunta, sen jälkeen hieromonakko kantaen korkealla vadilla saastuttamattoman Neitsyt Maarian kunniaksi valmistettua suurta rippileipää eli öylättiä, sitten esimies ja hänen perässään veljeskunta päättäen tämän juhlallisen matkueen. Aterian alussa koko veljeskunta veisaa Herran rukouksen 'Isä meidän', jonka jälkeen esimies tai hänen poissaollessaan ensimmäinen hieromonakko siunaa ruuan ja juoman. Ennen syömään rupeamista kannetaan pikku palasiin taitettu puolisko rippileipää kaikkien veljien pöydille. Päivälliseen kuuluu aina neljä eri ruokalajia, joiden joukossa lihansyöntiaikana, arkipäivinä, suolattu turska on ensimmäinen -- joka ruoka äkkinäiselle ei maistu erittäin hyvältä, mutta merenrannikon asujamille on mitä mieluisin ja itse luojan osoittama syömisen ja terveyden pohja ja alku. Kesällä pyydetään merestä tarpeeksi paljon silakoita (seldejä), joista keitetään kalalientä; joulu- ja tammikuulla saadaan jään alta saitoja (? _navaga_); mutta saarten monilukuiset järvet antavat aivan vähän kaloja, ja sentähden useammin kuin mikään muu näkyy veljesten pöydässä jauhoilla suurustettu keitto kuivatusta turskasta; päivällinen päättyy puurolla ja maidolla; juhlina myöskin annetaan vehnästä. Paastoruokana on sieniä, marjoja ja hedelmiä, joita saarilla kasvaa. Munkkien aterioimisessa on jonkinlaista juhlallisuutta, joka koskee sydämeen ja mieleen. Ruokasali on Neitsyt Maarian taivaaseenastumisen tuomiokirkossa; kaikki sen seinät ja holvit ovat kaunistetut Vapahtajan kärsimisiä, evankelisia autuuksia ja kunnianarvoisia isiä kuvaavilla suunnattoman suurilla maalauksilla; aina 400 munkkia ja palvelevaa veljeä istuu pitkien pöytäin ääreen; kaikkialla vallitsee syvä hiljaisuus, jossa kuuluu ainoastaan saarnamiehen kaikuva ääni hänen selitellessään päivän pyhimyksen hyviä tekoja tai sankaritöitä tahi sulopuheisen Jefrem Sirinan liikuttavia varoituksia, jotka kehoittavat kohtuullisuuteen ja katumukseen: Päivällisen loputtua toimitetaan säädetyllä tavalla rippileivän kohotus pyhiä virsiä veisattaessa. Syötyään munkit taas hajaantuvat eri työpaikkoihinsa. Viiniä ei munkeille koskaan anneta pöydässä; ainoastaan juhlapäivinä sallitaan vanhimpain veljien nauttia viini-annos, jonka esimies on kellarissa siunannut; suurimpina juhlina tämmöinen kestitys tapahtuu esimiehen huoneissa. Kylmä ilmanala, talven pituus, kosteat usvat, myrskyiset merituulet, suolainen ruoka ja lakkaamaton työnteko, joka kovasti runtelee ruumista, puolustavat tarpeeksi tämmöistä ihmisen heikkoudelle osoitettua myöntyväisyyttä.

Klo 4 ip. pidetään peräkkäin kaksi varempaa iltahartautta; viimeiseen jumalanpalvelukseen soitetaan klo 6, mutta talvella klo 5, sittenkuin kaikki työ on loppunut, ja sentähden siihen ottavat osaa kaikki päivällä työssä olleet munkit ja pyhiinvaeltajat. Jumalanpalveluksen jälkeen syödään ruokasalissa illallinen, jossa on kolme ruokalajia, ja ennen salista lähtöä veljet kuuntelevat rukouksia levon ajaksi. Jokainen jumalanpalvelus toimitetaan tarpeellisella hartaudella ilman vähintäkään kiirehtimistä, niin että arkipäivinäkin kaikkiin kirkonmenoihin kuluu 7-8 tuntia.

Munkkien ohjesäännön, jonka muutamat luostarit suorittavat kirkossa, lukee Solovetsin luostarissa samoin kuin Athos-vuorella kukin munkki sellissään. Siinä ottavat illallisiin rukouksiin osaa myöskin vuotuiset bohomoltsit ja kesällä kaikki pyhiinvaeltajat. Paitsi kumarruksia ja harjoittelemista hiljaisessa rukouksessa on jokainen munkki ja noviisi velvollinen joka päivä lukemaan vissin määrän kafismeja ja muistorukouksen eläväin ja kuolleitten veljien ja sukulaisten kiitokseksi; muutamilla on myöskin tapana lukea joku luku evankeliumeista tai Apostolein teoista ja erinäisiä kirkkovirsiä. Sellirukousharjoitusten lukumäärä, pituus ja aika riippuvat, rukoilijan hartauden mukaan, hänen rippi-isänsä tahdosta ja määräyksestä. --

Kun munkkien jokapäiväiset hartaudenharjoitukset näin on kerrottu, seuraa sitten johdannossa selitys luostarin viroista, ammateista ja töistä. Ylin virka on esimiehen (nastajaatelin), jota Pyhän Synodin valitsema arkkimandriitti hoitaa. Hän on laumansa "isä, pää ja johtaja", joka rajattomalla vallalla määrää kaikesta ja jolle jokaisen munkin tulee osoittaa ehdotonta kuuliaisuutta. Esimiehen viran jälkeen tulevat vara-esimiehen, kassan- eli taloudenhoitajan, kirkko-inspehtorin, aarteidenhoitajan ja rippi-isän virat, sitten muut alempain kirkonpalvelijain ammatit. Paitsi näitä varsinaisesti kirkollisia virkoja on olemassa suuri määrä muita toimia ja ammatteja. Niiden luetteleminen ottaa kirjassa 15 riviä, enkä siis tahdo sillä lukijoita vaivata, mainitsen vain, että siinä on jos minkä työn tekijöitä, verkonkutojasta, veneenveistäjästä ja kirvesmiehestä alkaen mekaanikkoihin, merikapteeneihin, kivenhiojiin ja taidemaalareihin asti. Ja kutakin ammattia ei suinkaan yksi mies toimita; niin esim. suutareita ja räätäleitä oli (1873) 70 henkeä, meriväkeä 60 henkeä, kalamiehiä 40 henkeä; pajassa on toisinaan 10 ahjoa työssä. Tämä monipuolisuus luostarin työtoimissa juuri herättää vieraan kummastusta. Ne kaksi höyrylaivaa esim., "Viera" ja "Nadeshda" ("Usko" ja "Toivo"), jotka kulkevat luostarin ja Vienan väliä, ovat luostarin munkkien rakentamat, ja niitä kuljettavat yksistään munkit, kapteenista kajuuttavahtiin asti! Semmoista laivamiehistöä kuin näitä pitkäpartaisia munkkeja, joilla on hartioille valuvat hiukset, piippalakki päässä ja maahan asti ulottuva, kämmenenlevyisellä nahkavyöllä uumilta kiinnitetty hameentapainen puku yllään, ei monessa paikoin maailmaa saane nähdä.

Käsitöissä -- kuuluu sitten jatko kirjassa -- vallitsee jumalinen tapa. Aina työn alussa käännytään rukouksella Jumalan puoleen, ja jos työ tehdään muitten seurassa, kääntyy sitten kukin vanhimman puoleen sanoen: "siunaa, isä", ja saatuaan vastaukseksi: "Jumala siunaa", tekee varjeluksekseen ristinmerkin sekä ryhtyy työhön, jota rukous mielessään toimittaa, ikäänkuin Jumalan katsannon alaisena ja hänen väkevällä johdollaan ja avullaan.

Siunatut ovat ne munkit -- sanotaan johdannossa lopuksi -- jotka munkkisääntöjen mukaan, luopuen omasta tahtomuksesta, täydellisellä nöyryydellä ja evankelisella itsensäkieltämisellä kulkevat elämänsä polkua eteenpäin alituisessa työssä ja jokapäiväisissä rukouksissa. Kaikista mainetöistänsä he eivät odota mitään palkintoa maan päällä. Munkki kuolee -- ja kolme lyöntiä suureen kelloon ilmoittaa veljeksille kanssarukoilijan kuoleman; hänen jäännöksensä, käärittyinä mantteliin (munkkikaapuun?), kannetaan kirkkoon, jossa ennen sielumessua luetaan Psalttaria tai evankeliumeja, jos vainajalla on ollut papin arvo. Sielumessun jälkeen, viimeisen suutelon saatuaan, kannetaan kuollut kirkkomaalle ja lasketaan hautaan kaikkien kirkonkellojen soidessa, joten ilmaistaan kirkon iloa siitä, että vainaja, elämänjuoksunsa päätettyään, on mennyt rauhan satamaan. Temppeliin palattuaan ja ennen hautajaisateriaa toimitettuaan viimeisen messun, esimies ja kaikki munkit 12 kertaa lankeavat polvilleen rukoillen: "suo, Herra, nukkuneen palvelijasi hengelle rauha", ja sama rukous ja polvilleenlankeaminen tulee jokaisen munkin 40 päivänä uudistaa. Vainajan nimi kirjoitetaan kaikkiin kirkon synodiikkoihin iäti muistettavaksi, ja samoin jokainen veli sen panee muistikirjaansa selliohjesäännössä luettavaksi Kullekin haudalle pystytetään suuri puuristi, johon pannaan ilmoitus, että vainaja syntymästään aina loppuunsa asti kantoi ristiänsä, oli Jumalallisen Ristinkantajan vilpitön seuraaja ja siirtyi maallisesta elämästä loppumattomaan iankaikkisuuteen, Lunastajansa ja Vapahtajansa ansiotekoihin turvaten. --

Onhan tämä kertomus Solovetsin munkkien elämästä sangen viehättävä? Että se pääsuunniltaan on todenperäinen, on aivan epäilemätöntä. Sydämen ajatukset noissa alituisissa rukouksissa ainoastaan Jumala tuntee, mutta kaikki, minkä luostarissa näkee, todistaa, että työtä siellä pidetään kunniassa.

Niistä useasta kymmenestä elämäkerrasta, jotka kirja sisältää, tahdon tässä mainita ainoastaan yhden: isä _Nahumin_. Niille, jotka ovat lukeneet Dixonin useinmainitun kirjan, tämä nimi ei ole tuntematon, sillä Dixonkin puhuu Nahumista, sanoo, että hän itsensäkieltämisessä oli täysi ihme, ja ennustaa, että hänestä kerran tehdään Solovetsin pyhimys. Käyneekö ennustus toteen, sen tulevaisuus on osoittava, mutta luostarikirjan elämäkerta kyllä on niin ylistävä, että ennustus ei näytä kovin uskaliaalta. Mitä Dixon ei kuitenkaan ole maininnut, mutta joka meidän suomalaisten huomiota varsinkin kiinnittää mieheen, on se, että hän kansallisuudeltaan oli _karjalainen_. Ukko Nahum syntyi v. 1777 "Kamennoje oseron", s.o. Kivijärven[15] kylässä samannimisen järven rannalla, "noin 300 virstan päässä luostarista". Hänen vanhempansa, Pahomij (Paahkomie) ja Maura, olivat köyhiä kyläläisiä ja kuolivat äkkiä, niin että poika aivan nuorena jäi orvoksi. Muuan varakas sukulainen, nimeltä Nemtshinkin (?), jolla oli arennilla merieläinten pyynti "Reboldskoin" satamassa Solovetsin saarella, otti pojan luokseen ja vei hänet kesällä 1791 luostarisaareen. Täällä poika kesäkauden otti osaa meripyyntiin, mutta syksyn tullen jäi luostariin, "viehättyneenä luostarin kauneudesta ja hiljaisuudesta", eikä sieltä sen koommin enää lähtenyt. Pitkät ajat hän siellä teki kaikenlaista halvempaa työtä: oli meripyynnissä, harjoitti vähän maanviljelystä, palveli nahkurintöissä tai toimitti luostarissa vähäisiä askareita, niinkuin halonhakkuuta, nuotankutomista j.n.e., mutta viimein hän noin 45-vuotiaana pääsi alempaan kirkonpalvelukseen ja sai kantaa munkkipukua. Isä Nahumin teki kuuluisaksi se erinomainen ankaruus, jolla hän hylkäsi maalliset mukavuudet ja kuritti ruumistansa. "Hänen pukunsa oli niin huono, ettei edes kerjäläinen olisi hänen repaleitaan päällensä ottanut, jos olisi ne tien varrelta löytänyt; ei hän juonut viinaa, ei teetä, ei olutta, kahdesti päivässä vain kävi yhteisessä ruokapöydässä ja jakeli silloin parhaat palat syömätovereilleen; sellissään, jonka hän viimein sai oman, hänellä oli vuoteena lauta ja päänaluksena -- halko." Selityksen tämmöiseen itsensä nöyryyttämiseen voipi löytää ainakin jonkunlaisen, jos muistelee, että hän erämaan viheliäisistä mökeistä tuli suoraan luostarin huikaisevaan loistoon: oman halpuuden tunne, jota vielä voitiin hänen karjalaisella syntyperällään sopivasti kiihottaa, jäi välttämättä vallitsevaksi juonteeksi hänen varmaan alkuansakin herkkätunteisessa luonteessaan. Kun hänen nimensä tuli tunnetuksi, alkoivat sekä ylhäiset että alhaiset käydä hänen puheillaan neuvoa ja johdatusta pyytämässä, niin että hän syystä olisi saattanut ylpeillä, jos turhamielisyys olisi häntä vaivannut; mutta hän pysyi kuolemaansa asti samanlaisena kuin aina ennenkin, yhtä halpana ulkonaisesti, yhtä nöyränä sisällisesti. Karjala, hänen syntymämaansa, ei mennyt hänen mielestään: kun Aunuksen piispa kävi häntä tervehtimässä, kiitti hän häntä siitä, että Petroskoin pappisseminaarissa oli ruvettu opettamaan suomeakin papiksi aikoville, ja kun luostariin saapui karjalaisia, jakeli hän heille hedelmiä, joita viljeli kasvitarhoissaan.

Ukko Nahum, pääsi tämän maailman vaivoista 76 vuoden ikäisenä 22 p. kesäk. 1853. Koko veljeskunnan tahdon mukaan hänet haudattiin luostarin sisälle tuomiokirkon alttarin alle pyhän Sosiman viereen -- kunnia, jota osoitetaan ainoastaan arkkimandriiteille. Pyhiinvaeltajat kumartavat ja rukoilevat joukoittain sen graniittikappaleen ympärillä, joka osoittaa tämän maallisen kurjuuden apostolin viimeistä leposijaa.

V.

Vienassa ja sieltä Kierettiin.

Niinkuin varemmin on mainittu, oli Solovetsin luostari matkamme äärimmäinen pää, josta viimeistään olimme aikoneet kotimatkalle kääntyä. Mutta jos lukija luulee, että kääntyminen nyt on tehty, kun luostarista on erottu, täytyy minun ilmoittaa, että hän erehtyy. Asianlaita nimittäin oli, että matka tänne saakka oli tullut vähintään puolta halvemmaksi kuin ensin olimme laskeneet ja sitäpaitsi tapahtunut joutuisammin kuin olimme luulleet, ja kun siis oli säästynyt sekä aikaa että rahaa, heräsi meissä halu laajentaa matkaa vähän edemmäksi kuin alkuaan oli ajateltu ja käydä katsomassa Arkangelinkin kaupunkia Vienajoen suussa. Täältä on vain yhden vuorokauden matka niille paikoin, jossa nykyään pohjois-Venäjän etevin, kautta maailman tunnettu kauppakaupunki sijaitsee ja jossa ennenaikaan suomensukuisten permalaisten valta kukoisti; nyt meillä on tilaisuus siellä käydä, mutta jumala tietää, milloin vasta sellainen tilaisuus on tarjona; jos emme nyt sitä käytä, tulemme ehkä ikämme sitä ajattelemattomuuttamme katumaan, -- näin arvelimme. Ja mietittyämme sinne tänne päätimme viimein kuin päätimmekin lähteä matkalle, kun lisäksi olimme Jepifanovilta kuulleet, että Arkangelissa oli norjalainen hotelli, josta kielen puolesta voisimme tulla toimeen. Vienaan siis lukija nyt saa meitä pikimmältään seurata.

Vienanmeri on laajempi kuin moni meikäläinen luulee. Kemijoen suusta länsirannalla Vienajoen suuhun vastapäätä toisella puolen merta tulee lähes 40 penik. meritse, enemmän kuin 50 maitse. Luostarista on merimatka vähän lyhyempi. Höyrylaiva "Kemi", jossa Jepifanovin neuvosta olimme lähteneet kulkemaan, koska se muka oli luostarihöyryjä parempi, viipyi matkalla luostarista Vienaan runsaasti 20 tuntia, lauvantai-illasta klo 6 sunnuntai-iltapäivään noin klo 3; se teki 11 1/2 solmua, s.o. noin 17 virstaa tunnissa, joten matkan pituudeksi tulee noin 35 penik. "Kemi" oli Englannissa rakennettu, siipirattailla kulkeva, kooltansa kenties hiukan pienempi kuin Oulun ja Pietarin väliä kulkevat höyrylaivat. Se oli sen puolesta mukavampi kuin meidän höyryt, että hyttien makuusijat olivat laitetut ei ainoastaan poikittain laivaa, niinkuin meillä, vaan myöskin pitkittäin, joka jälkimmäinen järjestys on erinomaisen hyvä merikipuun taipuvaiselle, sillä silloin ei tarvitse pelätä, että pää maatessa koskaan painuisi jalkoja alemmaksi, niinkuin meidän höyryjen makuupaikoilla tekee, jos laiva vähänkään keikkuu, ja josta täytyy tulla kipeäksi. Merikipu olisi tällä matkalla muuten ollut tarjona -- usea sitä lie sairastanutkin -- sillä jo luostarista lähdettäessä tuuli kova pohjanen, joka aika lailla hypitteli heti perässämme lähtevää pientä "Onegaa", ja kuta edemmäksi ennätettiin, sitä vankemmaksi kiihtyi tuuli, niin että yöllä oli ankara myrsky. Minä kuitenkin jo hyvissä ajoin pakenin kannelta alas hyttiin ja panin maata enkä tietänyt myrskystä taikka merikivusta sen enempää. Aamulla tuuli alkoi tuntuvasti hiljetä, vaikka merenkäynti vielä oli kova, ja kun päivällä lähenimme matkan määrää, oli melkein tyyni.

_Vienankaupunki_ eli lyhyesti vain _Viena_, s.o. Arkangeli, niinkuin meillä tavallisesti sanotaan, on rakennettu näillä paikoin laajaksi merenlahdeksi levenevän Vienajoen (Dvinan) oikealle rannalle, noin 3 penik. lahden suusta ylöspäin. Siinä voidaan helposti erottaa kaksi eri kaupunginosaa: varsinainen kaupunki ylempänä joella ja satamakaupunki, "Solombala"; ainoastaan jälkimmäisen kohdalle uivat suuremmat laivat. Solombala saattaa olla paria virstaa pitkä, varsinainen kaupunki neljää, ja kun välissä on joku virsta harvaan asuttua alaa, tulee koko Vienan pituudeksi päästä päähän ainakin 7 virstaa Kun asukasluku ei ole enempää kuin noin 25,000 henkeä, on arvattava, ettei näin pitkä kaupunki voi olla erittäin leveä; leveys onkin keskimäärin vain 3 tai 5 kaupungin korttelia. Talot ovat enimmäkseen puusta rakennetut samaan tapaan kuin Kemissä, vaikka varakkaamman näköisiä rakennuksia on enemmän; kivirakennuksia ei satamakaupungissa ollut kuin muuan kirkko, sotaväen kasarmit ja lääninvankila, mutta varsinaisessa kaupungissa niitä näkyi runsaammin. Esplanaadeja ja puistoja oli molemmissa, mutta etenkin varsinaisessa kaupungissa niiden määrä oli suuri. Mikä aluksi etupäässä veti huomiota puoleensa, oli kirkkojen paljous, joita luimme tusinamäärän; niiden joukossa oli saksalainen, puolalainen ja Solombalassa englantilainen kirkko. Solombala muuten ei ole mannermaalla, vaan suurella saarella, jonka erottaa manteresta puolta tai täyttä virstaa -- en muista kumpaa, vaikka askelten mukaan luin -- leveä jokihaara; sen poikki vie ponttonisilta, joka talveksi aina otetaan pois. Keväisin kuuluu saari enimmäkseen olevan veden vallassa. Paitsi maata myöten pääsi saaresta varsinaiseen kaupunkiin kulkemaan pitkin jokeakin pienessä höyryveneessä, mutta kun sillä ei ollut määrätyitä tulo- ja lähtöaikoja, oli mukavampi kulkea maitse joko jalkaisin tai ajurilla. Viimeksimainittua kulkutapaa laivain kapteenit näyttivät enimmäkseen käyttävän.

Se talo, jossa me asuimme, oli Solombalan alapäässä, rantakadun varrella. Sen omistaja oli nuori norjalainen nimeltä Hansen, joka naimisen kautta oli tullut talon isännäksi. Itse hän ei kuitenkaan täällä asunut, vaan eli vaimonsa kanssa varsinaisessa kaupungissa, jossa piti saksalaista klubia, ja hoidatti taloansa Solombalassa vanhemmalla veljellänsä sekä äidillänsä, joka vuosi pari takaperin oli Norjasta muuttanut lastensa luo Vienaan. Taloa nimitettiin muhkeasti kyllä "hotelliksi" (gotel Gansen), joka kuitenkin rakennuksen pienuuteen ja vanhuuteen katsoen tuntui pikemmin korunimeltä. Yläkerran kolmesta tai neljästä huoneesta annettiin meille suurin, ja hinnaksi sovittiin 1 rupla 20 kop. hengeltä vuorokaudessa, siihen luettuna kaikki. Tämä hinta, Suomen rahassa kolme markkaa, tuntui meistä hyvinkin halvalta, vaikka jälestäpäin eräs toinen vuokralainen ilmoitti asuvansa 1 ruplasta ja arveli, että mekin tinkimällä olisimme päässeet samalla.

Olomme Vienassa kesti yhteensä viisi päivää, jonka ajan kuluessa hyvin kerkesimmekin oppia tuntemaan kaupungin, sikäli kuin saattoi kysymykseen tulla. Solombala oli pian katsottu, koska siinä ei ollut mitään erittäin katseltavaa. Rantakadulla oli joka toisen talon seinällä englannin- ja venäjänkielinen ilmoitus kaikenlaisten laivantarpeiden myynnistä; toisen pitkänkadun varrella oli muun tavaran kauppoja; hyvin tiheässä muitten välissä oli luettavana ilmoitus "pradaasha lutshih vadok" eli parasten viinain kauppa, joka samalla lienee merkinnyt kapakkaa. Kaikissa ikkunoissa oli kukkia. Varsinaisessa kaupungissa oli hiukan enemmän katselemista. Siellä kävimme tuomiokirkossa, joka on olevinaan hyvinkin korea, mutta Solovetsin kirkkoihin verraten ei ole mitään; kauneinta siinä on rauta-aitaus sen ympärillä. Sen porstuassa säilytetään kolmea ruotsalaista tykkiä, jotka Pietari Suuri vei saaliikseen ruotsalaisilta isonvihan aikana; sisällä kirkossa on niin ikään kaksi ruotsalaista lippua. Puuristi, jonka Pietari omakätisesti teki, kun myrskyn käsistä Vienanmereltä pääsi hengissä maihin, seisoo kirkossa seinää vasten. Niiden kirkon kalleuksien joukossa, jotka lukkari vai mikähän lie ollut meille näytti, oli esim. _mitra_ (piispan hiippa), jonka hän sanoi maksavan 8,000 ruplaa, _piplia_, joka paksujen kansiensa tähden painoi 2 puutaa (4 leiviskää) -- jos sanon, että kannet olivat kullasta, taidan valehdella -- y.m. y.m. Sitten kävimme museossa, joka oli pienenlainen, niin että mahtui kahteen huoneeseen. Siihen oli Venäjän pohjoisosista keräilty kaikenlaisia esineitä ja esineiden kuvia, joita huvikseen katseli; semmoiset kokoelmat olisivat hyvin paikallaan meidänkin maan kaupungeissa. Myöskin pistäysimme jo mainitussa saksalaisessa klubissa, jonka suuri sali veti vertoja Helsingin Seurahuoneen salille. Lähellä museota joen rannalla on matala, liiterintapainen rakennus, jonka etupuolella luettava kirjoitus ("dvorets Petra I:a") ilmoittaa, että se on ollut Pietari Suuren asunto. Kaupungin yläpäässä on teatterihuone, muistaakseni kivestä. Siinä valitettavasti emme tulleet käyneiksi, vaikka eräs teatteriseurue paraikaa siinä antoi näytäntöjä; eräänä iltana kyllä tuumailimme lähtöä, mutta silloin saimme luoksemme muutaman nuoren saksalaisen, johon olimme höyrylaivassa tutustuneet, ja niin ei sinä iltana tullut lähtöä eikä muina iltoina enää sopinut. Muutamalla torilla keskellä kaupunkia on runoilija Lomanosovin kuvapatsas.

Se mikä Vienassa kuitenkin kiinnittää huomion etupäässä puoleensa, on tietysti joki ja sitä pitkin kulkeva kauppaliike. Joen leveys kaupungin kohdalla on ainakin neljännes, mutta kenties kaksikin, niin että toinen ranta vain epäselvästi siintää. Virta ei arvattavasti ole kovin kova, mutta kuitenkin siksi väkevä, että esim. tukkilautat sen voimasta kulkevat eteenpäin. Paitsi näitä lauttoja, jotka kaupungin sivutse lasketaan Solombalan alapuolella olevaan saareen, jossa on suuri joukko höyrysahoja (ja jonka Maimaksin kanava erottaa Solombalan saaresta), tulee Vienaa alas toisenlaisia lauttoja eli parkkoja, joissa on syltä korkeat hirsiseinät ja hieman kalteva katto; ne ovat liikkuvien linnain kaltaisia, ja niissä tuodaan jauhoja, talia, hamppua ynnä muuta tavaraa. Ne lasketaan jonkun laivan kupeelle, ja kun ovat siihen tyhjentäneet sisustansa, myydään ne polkuhinnasta kaupunkilaisille. Venekulkua ei joella paljon näkynyt, mutta matalakulkuisen ratashöyrylaivan, oudon katsella, näimme kerran lähtevän jokea ylöspäin; kuinka kauas tuo sitten kulkenee. Laivoja oli joella tullessamme noin 70-80, niiden joukossa lähes kymmenkunta suurta, arvatenkin englantilaista höyryä eli "tamppia" (dampfer), niinkuin ystävämme Jepifanov sanoi; mutta lähtiessämme luimme lähes 200 purjetta. Solombalan möljä on samalla tavoin hirsistä rakennettu kuin salmen möljät Oulussa; varsinaisessa Vienassa ei muuta möljää ole kuin joen rannat paitsi laiturit valkamapaikoissa. Solombalan möljässä oli tullessamme 30 laivaa, mutta lähtiessämme 70; noin kolmas osa niistä oli norjalaisia.

Viena on perivenäläinen kaupunki. Karjalaisia siellä ei ole kuin joku ainoa sotaväessä ja joku kauppa-asioissa sattumalta kulkeva -- karjalaiset ylimalkaan eivät Vienassa tee kauppaa. Maaseudun harvalukuiset kylät ovat nekin joko venäläisiä tai pohjan puolella samojedilaisia; karjalaisia ei ole eikä Europaeuksen mukaan ole koskaan ollutkaan. Kemin kaupunki kyllä ensi silmäykseltä näyttää yhtä venäläiseltä kuin Viena, mutta siellä sentään aina voipi suomen kieltä osaavia löytää ilman isoja hakemisia; toisin on Vienassa, ja molempain välillä on siis sen puolesta suuri erotus. -- Muutamia samojedeja saimme nähdä. Juuri Hansenin hotelliin tullessamme oli portilla pari kolme mustatukkaista, turkkirepaleisiin puettua lasta, joihin viitaten ajurimme sanoi: samojedeja. Vanhin niistä lähestyi meitä ja sanoi omalla kielellänsä muutaman sanan, jolla hän luultavasti pyysi jotakin. Olihan niille lantti kullekin annettava, kun muka sukulaisia olivat, ja siitä nousi iloinen hälinä heidän joukossaan.

Venäläisten kielitaidosta on Suomessa se ajatus jotenkin yleinen, että jokainen sivistyneeksi sanottava venäläinen osaa joko ranskaa tai saksaa. Tämä ajatus tuskin sentään on suunnilleenkaan oikea. Solovetsin munkkien heikosta kielitaidosta olen jo maininnut, ja heidänhän kuitenkin pitäisi olla jonkunlaisia sivistyksen kannattajia; matkalla Vienaan ja Vienassa sain uusia todistuksia erehdyksestäni. Kun ennen luostarista lähtöä menimme höyrylaivan saliin syömään, istui siellä kannua kallistellen muuan munkki, jonka kuulimme olevan luostarihöyryn kapteenin, ja eräs toinen herra, jolla oli musta, vaikka jo harmahtava huuli- ja leukaparta sekä kultasankaiset silmälasit ja jota meillä olisi heti sanottu oppineeksi maisteriksi. Miehet olivat iloisella tuulella, ja munkkikapteeni kääntyi kohta meidän puoleemme pitkällä ja luultavasti hyvinkin lystillisellä puheella, koska hän näytti erinomaisen ihastuneelta, mutta me emme ymmärtäneet "ni sloova", kun hän puhui niin nopeasti. Hänen kumppalinsa silloin yritti ruveta asiaa saksaksi ja ranskaksi selittämään, ja se kyllä näkyi, että hänellä joskus oli niiden kielten oppikirja ollut kädessä, mutta tolkkua ei tullut puheesta mitään. Tämä mies olikin, kuulimme jälestäpäin, koulumaisteri, ja olisi häneltä siis sopinut odottaa vähän enemmän kielitaitoa, varsinkin kun hän tahtoi taidollansa kerskailla, sikäli kuin huomasimme. (Kenties sentään tämä taito oli aikanaan ollut parempi, mutta sitten huoliin haihtunut, sillä hän oli 10 vuotta elänyt maanpakolaisuuteen tuomittuna Onegassa ja vasta tänä kesänä saanut luvan esteettömästi liikkua Arkangelin läänin alueella, jota lupaa hän nyt käytti Vienassa käydäkseen.) Että laivan kapteeni ei osannut vieraita kieliä, olen jo maininnut, ja hänkin oli sentään merikoulun opettaja. Sama kielitaidon puute tuli esiin Vienassa. Solombalasta kuljin kerran pikkuhöyryssä yläkaupunkiin nuoren miehen kanssa, joka oli Vienasta syntyisin, mutta asui Pietarissa. Hän oli sivistynyt mies, niinkuin puheensa nihilisteistä, virkakuntain tuomiovallasta, luostareista y.m. osoittivat, mutta ranskaa ja saksaa, joita kumpaakin minun oli keskustelussa pakko käyttää apuna, hän ei ymmärtänyt ollenkaan, ei edes tavallisimpia sanoja. Toista olisi sentään nuorelta pietarilaiselta odottanut.

Vielä mainittakoon Vienasta, että lapset siellä olivat erittäin ahkeria kerjäämään, tehden pitkät matkat seuraa huudellen: "käptin, käptin, daitte mnje kapeitshiku", s.o. kapteeni, antakaa mulle pikku lantti; kaikki ulkolaiset herrasmiehet kun näet siellä ovat laivankapteeneja, niin mekin kävimme semmoisista. Aikaihmisiä emme huomanneet kerjäämässä, mutta heillä kuului olevan tapana ryöstämällä viedä toisen omaisuutta. Edellämainitulla asumattomalla taipaleella molempain kaupunginosain välillä on kolme siltaa, ja keskimmäisestä kertoi meillä käydessään se nuori, saksalainen, johon olimme laivassa tutustuneet, että siinä pimeän aikana syksyllä joka yö koetetaan tehdä ryöstöjä; siltaa sentähden sanotaankin "vaaralliseksi sillaksi". Eräältä oululaiselta, joka merimatkalla oli käynyt Vienassa, jolloin heidän laivansa oli ollut Maimaksin kanavassa (luoteeseen Solombalasta), olen myöskin kuullut, että joka yö sinä parin viikon aikana, minkä he siellä viipyivät, hätyytettiin kaupungista palaavaa meriväkeä sillä parin virstan pituisella, myöskin autiolla taipaleella, joka on Solombalan ja kanavan välissä. Turvallisuuden tila ei siis näy olevan aivan tyydyttävällä kannalla Vienassa. Kun kysyimme tuolta saksalaiselta, eivätkö poliisit ryhdy väkivaltaa estämään, hän hymyillen vastasi: "Ne ne parhaita ovatkin." Ne poliisit, jotka itse näimme, olivatkin kyllä hirtehisen näköisiä.

Sen vuoksi että isäntäväkemme, herrasväki Hansen, meitä hyvin ymmärsi ja että he olivat siivoja ja varsin ystävällisiä ihmisiä, kului aikamme Vienassa verrattain hauskasti, varsinkin kun kanssamme talossa asui eräs Vienaan konttoripaikkaa hakemaan tullut nuori norjalainen Kolstad, joka aina oli valmis pakinaan ja seurusteluun. Koska sentään matkallamme tänne ei ollut ollut varsinaista tarkoitusta paitsi uteliaisuuden tyydyttämistä, ja tämä oli jotenkin äkkiä tapahtunut, aloimme vähitellen yhä enemmän odottaa sitä päivää, heinäkuun 18:tta, jolloin taas päästäisiin liikkeelle lähtemään, ja kun se oli koittanut, astuimme keventynein mielin "Kemin" kannelle Karjalaan takaisin kääntyäksemme. Kolstad, jonka tuumat Vienassa eivät olleet onnistuneet, oli päivää ennen lähtenyt kauppalaivassa Englantiin, sieltä onneansa etsimään.

"Kemin" lähtöpaikka oli ylhäällä varsinaisessa kaupungissa, ja sinne meidät kuljetti vienalainen issikka jyskyttelevissä ajopeleissään, kiskaisten siitä hyvästä 1 r. 20 kop. Taisi tuota tulla 4-5 virstan matka. Ennenkuin höyry lähti kulkemaan, tuli muuan poliisi kohteliaasti kysymään nimiämme, jotka kirjoitti muistiin. Passeja ei tiedusteltu.

Viimeinen, jonka kättä Vienasta erotessamme puristimme, oli Jepifanov. Hän oli luultavasti tullut "Kemin" lähtöä katsomaan ainoastaan saadakseen sanoa meille jäähyväiset. Me olimme yhdessä hänen kanssaan tulleet "Kemissä" Vienaan ja usean kerran Vienassakin olleet yksissä. Niinkuin jo ennen olen maininnut, sovimme hyvin yhteen, sillä toimellisuutensa ohessa hän osoitti semmoista hyväntahtoisuutta ja sydämellisyyttä, jota ainoastaan luonnon helmassa elävä karjalainen pystyy osoittamaan. Kun matkalla Vienaan vähän pahasti voiden aamusella kuljin laivan kannella ja keulan puoleen tullessani tapasin Jepifanovin paraikaa ruokailemassa, hän kohta minulle tarjosi muka lääkkeeksi kalakukkoansa, joka oli hiukan suolaista, ja lausui äänellä, jota meikäläinen ei voisi jäljitellä: "Syö sie, syö -- syö syö -- syö kaikki!" Ainoastaan yhdessä asiassa eivät ajatuksemme käyneet aivan yksiin, ja se oli kielikysymyksessä. Että hän karjalan kieltä, s.o. suomea, olisi pitänyt itsessään mitenkään halpana, olisi väärin sanottu, mutta _venäjän_ rinnalle sitä ei voinut ajatellakaan asetettavaksi. "Mitäs minä karjalan kielellä teen, mihin sillä pääsen", oli hänen väitteensä. Hän katsoi asiaa käytännölliseltä kannalta, ja hänen mietteensä kulkivat sentähden ihan samaa suuntaa kuin esim. Oulun kauppamiesten ja merikapteenien, sillä luonnollisella erotuksella, että samalle sijalle, jolle he panevat ruotsin, hän pani venäjän. Että äidinkieli on toinen asia, vieraiden kielten taito toinen, ja että äidinkielen rinnalle ei kelpaa yksikään vieras kieli, jos kuinka hyödyllinen, sitä hän ei ollut tullut ajatelleeksi. Mutta sopiko häntä siitä kovin ankarasti nuhdella? Eiväthän meidänkään liikemiehet vielä jaksa tätä erotusta tehdä, vaikka heiltä paljoa paremmalla syyllä voisi sitä vaatia. Välimme eivät siis tästä eriävästä katsantotavasta olleet mitenkään kylmenneet eli rikkuneet, ja hyvinä ystävinä siis erosimme toisistamme, niinkuin luulen, molemminpuolisella kaipauksella.

* * * * *

Paluumatkasta Solovetsiin ei ole paljon kertomista. Ilma oli ensi päivänä kaunis, tuuli tosin vastainen, mutta niin heikko, että sitä tuskin huomasikaan, niin kauan kuin jokea kuljettiin alas, jota kestää 3-4 penik. Purjelaivoja tuli ehtimiseen vastaan. Aavalla merellä alkoi tuuli paremmin tuntua ja kiihtyi illempana yhä kovemmaksi, niin että yöllä ja seuraavana päivänä taas oli täysi myrsky. Useat matkustajat sairastivat merikipua. Kun toisena päivänä olimme Hanhisaaren tasalla, peitti meren niin sakea usma, että tuskin saattoi nähdä kivenheiton päähän. Kapteeni, jolle ainoastaan yksi Norjassa käynyt matkustaja teki laivankannella seuraa, osoitti kuitenkin tarkasti kaikki tunnuspaikat, joitten ohi muka kuljettiin. Hän oli hyvin pienikasvuinen, mustaverinen mies ja käyttäytyi merkillisen hiljaisesti, niin että komentoa tuskin kuului koskaan, mutta virkansa hän ymmärtääkseni hoiti hyvästi ja saattoi tarvittaissa näyttää myöskin lujuutta. Niinpä menomatkalla Vienaan joen suussa souti vastaamme vene, jossa muuan korkeahko upseeri istui, mutta häntä ei otettu laivaan, vaikka vene jo oli aivan vieressämme, sillä kapteenia oli kielletty matkalla pysäyttämästä laivaa. Luostarin satamaan tulimme vasta puolenpäivän jälkeen, niin että tämä matka oli kestänyt vähän kauemmin kuin menomatka, eli noin 25-26 tuntia.

Luostarissa viivyttiin moniaita tunteja, jolla välin söimme -- sillä tuo kova merenkäynti oli estänyt mitään nauttimasta -- ja kävimme herra Goebelin luona, joka yhä oli luostarissa. Hän oli hyvin tyytyväinen oloonsa siellä ja näytti meille aika kokoelman lintujen munia, joita hän arkkimandriitin nimenomaisella luvalla oli saanut saarelta kerätä; valitti kuitenkin, että ampuminen oli kielletty, joten hän ei voinut viedä mitään täytetyltä lintuja muassaan. Luostarista puhuttaessa hän m.m. myöskin mainitsi, että hänen ja arkkimandriitin välillä oli tullut puhetta noista eriskummaisista maalauksista kirkkogalleriassa, joista jo olen kertonut. Hänen muistutuksensa, että ne olivat joutavia ja tarpeettomia, oli arkkimandriitti heti myöntänyt oikeaksi, mutta oli arvellut, että yhteinen kansa niitä kernaasti katselee, jonka tähden niitä ei hävitetä.

Maatapanon aikana sanottiin luostarille hyvästit ja lähdettiin kulkemaan Kemiä kohti. Me asetuimme kohta levolle, enkä siis tiedä kumpaa puolta Kusovoin saarta nyt kuljettiin, mutta luultavasti pohjoista. Heti sydänyön jälkeen meidät herätti kova melu, ja arvelimme siis oltavan perillä, mutta kun kannelle noustuamme havaitsimme lähellä olevalla saarella korkeapiippuisen rakennuksen, hoksasimme, että oltiin vielä penikulman päässä Kemistä. Laivamme kupeella oli toinen, pienempi höyry, "Onega", johon "Kemin" lastia, jauhomattoja, ruvettiin lossaamaan; "Kemi" näet ei uinut kaupunkiin asti. Hetken aikaa lossausta katseltuamme aloimme pitkästyä odottamiseen, varsinkin kun yö oli erittäin kylmä, ja kun tiedusteltuamme saimme kuulla, että lossausta kestäisi ainakin 2-3 tuntia, kysyimme muutamilta vaimonpuolilta, jotka istuivat eräässä "Kemin" perään ilmestyneessä veneessä, tokko heidän kanssaan voisimme jo varemmin päästä kaupunkiin, johon he heti vastasivat myöntävästi. Noudimme siis hytistä kapineemme, sanoimme kapteenille jäähyväiset ja hankkiusimme astumaan veneeseen. Samassa muuan nuori mies, jota emme ennen olleet havainneet, kääntyy puoleemme ja ilmoittaa olevansa veneen haltija; häneltä siis oli lupa uudestaan kysyttävä, jonka hän, vaihtaen puheensa suomeksi, kernaasti antoikin. Vene oli näet ystävä Mäkushkinin, ja mies tunsi meidät viime käynniltämme kaupungissa, vaikka me emme muistaneet nähneemme häntä. Lähtöä ei kuitenkaan tapahtunut, ennenkuin eräs univormuun puettu tullivirkamies oli tullut veneeseen alas. Hänhän se vasta oikea isäntä oli, ja luvanpyyntimme oli siis kolmas kerta tehtävä; hän suostui siihen hymyillen, ikäänkuin turhaan olisimme luonnollista asiaa pyytäneet. -- Tämän olen kertonut näytteeksi siitä, millä alkuperäisellä kannalla olot Vienanmeren länsirannalla ovat; Oulussa varmaan ei isännän luvatta otettaisi vieraita veneisiin.

Kemissä saimme viipyä iltapäivään asti, sillä vasta silloin "Onega" oli valmis lähtemään. Me olimme näet päättäneet ei palata ylös Kemijokea, jota olimme tulleet, vaan meritse ensin kulkea _Kierettiin_ Kannanlahden suuhun ja sieltä vasta poiketa kotia päin, jotta tulisimme laajemmalti näkemään Karjalaa. Tämä viipymys oli erään seikan tähden meille varsin hyödyllinen. Luostarissa olimme Mäkushkinin veljelle jyskyjärveläiselle jättäneet liinavaatteitamme vietäväksi Kemiin pestäväksi, mutta kun niitä nyt kävimme perimässä, eivät ne vielä olleet valmiit, vaikka viikko oli kulunut, vaan olivat muka edelleen muutaman pesijän luona. Usean muistutuksen jälkeen ne viimein ilmoitettiin tuoduiksi, mutta silittämättöminä, jonka vuoksi emäntämme täytyi itse pyhäpäivänä ryhtyä niitä silittelemään. Mitä perää kaikissa näissä ilmoituksissa oli, en tiedä, mutta erityistä toimeliaisuutta ei talonväki mielestämme tässä asiassa ollut osoittanut. Viimein kuitenkin vaatteet puolenpäivän korvissa olivat valmiit.

Ukko Mäkushkin muuten otti naukun ja siveli partaansa yhtä tyytyväisenä kuin ennenkin, ja emäntä laittoi hiljaisuudessaan myöskin yhtä hyvänmakuista sekä ruokaa että kahvia ja teetä kuin edellisellä kerralla, niin että sen puolesta ei ollut muuta kuin hyvää talosta sanottavaa.

"Onega" ei ollut aivan kaupungin rannassa, vaan kappaleen matkan päässä, niin että siihen oli kuljettava isäntämme veneellä. Se oli paljoa pienempi laiva kuin "Kemi"; siinä oli ainoastaan kaksi taikka tarkkaan ottaen vain yksi matkustajahytti, jossa oli neljä makuusijaa, ja kun suuressa sluupissa tuli koko joukko matkustajia lisää, rupesi meitä arveluttamaan, miten kaikki voitaisiin tulla toimeen. Huolemme kuitenkin haihtui, kun kappaleen matkaa oli kuljettu ennenmainitun höyrysahan luo, sillä siellä oli "Kemi" odottamassa ja suurin osa "Onegan" herrasmatkustajia siirtyi siihen, niin että paitsi meitä jäi jälelle ainoastaan muuan keski-ikäinen mies, joku viinakontrollööri tai veronkantaja; ja hänen puolikasvuinen tyttärensä -- juuri niin monta kuin hytissä saattoi olla. Hetimiten sitten lähdettiin, noin klo 5 ip., kulkemaan kumpikin taipaleellensa, "Kemi" etelään päin Onegan kaupunkiin, "Onega" pohjoiseen Kierettiä kohti.

Ilma oli kolkonlainen, mutta saarten suojassa matkustettiin maatapanon aikaan asti. Yön nukuimme levollisesti, mutta aamulla riehui mitä ilkein luoteismyrsky, niin että pieni aluksemme hyppeli kuin kaarnanpalanen vaahtopäisten aaltojen vallassa. Kannella ei voinut ollenkaan liikkua. Laivan muut matkustajat olivat kaikki ruumassa kannen alla, josta kuului merikipua sairastavain voivotuksia. Sairas oli meilläkin hytissä, nim. vastamainittu tyttö, joka ei päivän pitkään muuta tehnyt kuin antoi ylen, niin että lopulta olimme aivan kummissamme; kuitenkin hän kesti tuskansa ihmeteltävällä kärsivällisyydellä. Kemistä luetaan Kierettiin 18 1/2 penikulmaa, ja tällä matkalla saimme ponnistella runsaan vuorokauden, niin että vasta maanantaina 21 p. heinäk. klo 5 illalla tulimme Kieretin lahdelmaan.

Loppupuoli matkaa kului kuitenkin helpommin, kun päästiin maan ja saarten suojaan. Erittäin suloiselta tuntui tämmöisen myrskyn perästä kulku pitkän- ja kaitaisen salmen, "Kaitasalmen", kautta, juuri ennenkuin perillä oltiin. Oikealle tulevan saaren nimeä en muista; Inbergin kartan mukaan se voisi olla Uunisaari, mutta karjalaiset, jotka seuraavana päivänä meitä saattoivat, nimittivät sitä joko Palo- tai Hevossaareksi. Salmen yläpäästä aukeni vasemmalle päin pieni lahdelma, jonka pohjassa Kieretin kauppala näkyi. "Onega" jäi nytkin vuoroveden takia lahdelman suuhun, ja laivan jollalla viinakontrollööri tyttärineen sekä meidät soudettiin kauppalan rantaan.

Piletin hintaa Kemistä Kierettiin en muista tarkkaan, 2 1/2 ruplan paikkeilla se oli. Vienasta Solovetsiin hinta keulahytissä oli 3 r. 25 k. hengeltä, ja Vienasta Kemiin 3 r. 70 k. Luostarihöyryissä kuului hinta pyhiinvaeltajilta olevan yksi rupla Vienasta luostariin.

VI.

Kieretistä Uhtuan kautta kotiin.

Jo edellisessä olen silloin tällöin tehnyt muistutuksia Inbergin karttaa vastaan, että paikkain asema ei siinä ole oikein osoitettu. Paluumatkalla Kieretistä rajalle näitä muistutuksia täytyy myötäänsä tehdä, sillä _tuskin ainoakaan_ paikka on ihan oikein merkitty. Kuitenkin kiiruhdan lisäämään, että tätä en suinkaan lausu hra I:iä moittiakseni, koska tietääkseni hänellä Karjalan kartallepanossa on ollut ohjeenaan vain virheellisiä venäläisiä karttoja; ja toiselta puolen hänen kartastansa aina sentään on arvokasta apua, kun paikat ovat sekä oikein nimitetyt että sangen tyystin merkityt (niin että ani harva on jäänyt pois), jos kohta asema on vain suunnilleen sattunut.

_Kieretin_ kauppala eli kylä ei, niinkuin kartta osoittaa, ole Kannanlahden suusta länteen tunkevan syvän merenlahden rannalla, vaan etelämpänä pienen lahdelman pohjassa, johon Kierettijoki vähäisen kosken kautta purkaa vetensä. Kauppalassa on satamäärä taloja, jotka koskelta ulottuvat itäänpäin pitkin lahdelman pohjoisrantaa noin kivenheiton matkan. Kaareva katu kulkee niiden halki. Talot olivat tavallisia venäläisiä hirsirakennuksia. Ainoastaan kylän länsipäässä oli meidän tapaan rakennettu talo, kaksikerroksinen, laudoitettu ja valkeaksi maalattu, etusivulla toistakymmentä ikkunaa kummassakin kerroksessa itäänpäin kauppalaa kohti ja sen edustalla pieni ryytimaa, lännenpuolisissa sivurakennuksissa oli seitsemän ikkunaa rinnakkain. Jälkimmäiset muistan tarkemmin siksi, että asuimme niitä vastapäätä. Talon omistaja oli upporikkaaksi sanottu kauppias Feodor Vasiljevitsh, karjalaisten kesken lyhyesti nimitetty Huotariksi, joka lienee väännös Feodorista.

Vaivalloisen merimatkan perästä, jolla olimme nähneet sekä vilua että nälkää, tuntui todelliselta nautinnolta, kun aluksi saimme lämmitellä jäseniämme loimottavan tulennoksen edessä majatalossamme, joka oli jonkunlainen varakestikievari kauppalassa. Ruuan saannin puolesta oli ensin hiukan hankaluutta, kun emäntä oli venakko, mutta siitäkin kohta selvittiin, kun avuksemme ilmestyi muuan venäjää osaava karjalainen, joka kuultuaan, että "ruotsin" miehiä oli laivassa saapunut kylään, itsestään tuli majataloon. Hän, tämä Suomen kansan ensimmäinen edustaja, jonka täällä tapasimme, oli vanha ukkorassu, puettu karkeaan säkkikangastakkiin, jonka alta rinnan kohdalta näkyi hurstipaita; päähineenä oli ikäloppu lammasnahkalakki. Hän oli nimeltään Maksima, Maksima Soavanen, kotoisin Uudestakylästä, joka tulee Kieretistä 4 penik. länteen. Hänen kanssaan pian syntyi puhe matkan jatkamisesta sisämaahan, ja hän arveli meille parhaaksi kulkea Uudenkylän kautta, johon ensin olisi venematkaa 3 penik. vastamainitun syvän lahden pohjaan, sitten vähän jalka- ja lopuksi taas venematkaa Kierettijokea ylös. Tämä kieltämättä olikin paras tie, ja suunnasta siis äkkiä sovittiin. Nyt tuli ensi kerta matkallamme kysymys siitä, oliko meillä "podoroshnajaa" eli "otkriiti-listaa", s.o. kuvernöörin tai ministerin antamaa paperia, joka oikeuttaa kulkemaan hollikyydillä. Maksimalla ei näet ollut venettä, kestikievarissa ei myöskään (isäntä taisi olla matkalla jossain), ja M. selitti, että semmoinen paperi pitäisi olla, jos mieli panna kestikievaritalon velvollisuudeksi hankkia meillä venettä. Tietysti totuuden mukaan vastasimme, ettei meillä sellaista asiakirjaa ollut, ja M. sai siis toimekseen hankkia sekä veneen että myöskin soutukumppalit, joita arveli saavansa, koska hänen kyläläisiään oli kauppalassa paraikaa. Sitten kun turhaan olimme ukolle tarjonneet teetä, jota hän ei sanonut juovansa, hän lähti ulos toimellensa. Myöhemmin illalla tapasimme kadulla toisen uusikyläläisen, nimeltä Kirilä (Tervanen), joka oli vähän varakkaamman näköinen kuin vanha Maksima ja hiukan esteltyänsä lupasi 90 kopeekasta lähteä huomispäivänä meitä saattamaan -- Maksimalla ei ollut tarkkaa vaatimusta, hän sai sitten 60 tai 70 kop. Vene oli heidän hankittava mistä hinnasta saivat (se sitten maksoi 70 kop.) ja niin ikään kolmas soutaja, ja päätettiin, että he jo aamulla varhain, tuossa 5:n seudussa, tulisivat meitä noutamaan, niin että ennätettäisiin tuon syvän lahden pohjaan semmoiseen aikaan, jolloin olisi nousuvesi ja vene siis juoksisi perille asti.

Tuota Maksimaa sanoin Suomen kansan täkäläiseksi edustajaksi, ja semmoinen hän kaikessa viattomuudessaan olikin. Puhellessamme tahdoin saada selville, ymmärsikö hän venäläisten ja karjalaisten välillä tehdä erotusta, ja tein hänelle siis kysymyksen, jonka eri sanoja en enää muista, mutta jonka koetin esittää niin, että en panisi vastausta hänen suuhunsa. Hänen vastauksensa on muistikirjassani ja kuuluu: "Monta karjalaista eletääh (elää) täällä, jotka ovat Karjalasta tulleet tänne." Kysymykseni oli luultavasti ollut, tokko "hänen puolen" miehiä oli Kieretissä, mutta vastatessaan hän ei Uudestakylästä, kotikylästään, maininnut erittäin mitään, vaan puhui Karjalasta yleensä, asettaen sen siis jonkunlaisena kokonaisuutena Kierettiä ja venäläisten maata vastaan. Kieretti nim. samoin kuin Kemi ja luultavasti kaikki muutkin kylänpaikat Vienanmeren länsirannalla on aivan venäläistynyt. Tämä oli ainakin _neljäs_ kerta, kun karjalaisten kansallisuuskäsitteitä tutkiessani tein tyydyttävän havainnon, ja erehtymättä voinee siis väittää, että oman kansallisuutensa tunne ei karjalaisilta puutu, jos kohta se vielä lähenee epämääräistä vaistoa enemmän kuin tarkasti käsitettyä tietoa.

Luostarissa oli Goebelin kanssa m.m. tullut puheeksi ne ristit eli muistomerkit, joita karjalaiset pystyttävät vainajainsa haudoille. Kysyttyään, olimmeko tulleet niitä huomanneiksi, johon meidän täytyi vastata kieltävästi, hän otti muistikirjansa esille ja näytti meille muutamia "ristien" kuvia, jotka etelä-Karjalan kautta tullessaan oli kirjaan piirtänyt, sekä selitti, että ne ovat aivan "jakuuttien jumalankuvain" näköisiä. Näitä jumalankuvia totta puhuen en tarkemmin tunne, mutta kirjan kuvista saattoi nähdä, että hautapatsas ei ollut tavallinen risti yksine tai useampine poikkipuineen, vaan pölkky, jota oli paikoittain leikelty ohuemmaksi, niin että ylin osa vilkkaalle mielikuvitukselle saattoi näyttää pitkältä ihmisen päältä ja keskiosa ihmisvartalolta. Kierettiin päästyämme olimme päättäneet ottaa asiasta selvän, ja nyt siis kaupungin katseltuamme lähdimme hautausmaata hakemaan. Se löytyi heti kaupungin länsipuolelta, koskeen loivasti viettävältä törmältä. Varsinainen "kirkkomaa" niinkuin meillä se ei sentään ollut, sillä sitä ei erottanut mikään raja muusta kankaasta, ei aita, ei oja. Ei siinä edes kasvanut puita, joista muualla Karjalassa heti kalmiston tuntee; yläpuolella valtatietä, s.o. karjapolkua, vain näkyi törmän laidassa joukko patsaita ja "ristejä", josta arvasi millä paikalla oli. Friisin mukaan lappalaisten kaikki hautauspaikat ovat näin huolettomasti hoidetulta, ja koska Kieretti on jotensakin lähellä lappalaisten asuinsijoja, oli tämä hautausmaa arvatenkin Lapin mallin mukainen. Tässä nyt hautoja ja hautapatsaita tähystelimme. Haudat olivat ympärinsä lasketut pienillä kivillä, ja niiden keskellä oli puuarkut samanlaiset kuin Paanajärveltä mainitut. Mitä patsaisiin tulee, niin heti havaitsimmekin, että melkein kaikki olivat jotenkin sentapaisia kuin Goebel oli meille näyttänyt. Ainoastaan joku ani harva venäjänmallinen risti näkyi siellä. Useimpain patsasten otsaan oli kuitenkin lyöty korttelinpituinen tai lyhyempi vaskilevy, jossa näkyi pyhän neitsyen ja vapahtajan kuva.

Eikö tämä seikka voisi muinaistutkimukselle tarjota jotakin utelemista? Koko paluumatkalla rajalle asti olivat hautapatsaat kaikkialla tämmöisiä, sillä erotuksella, että sisämaassa alkoivat käydä yhä yksinkertaisemmiksi, kunnes Kivijärvellä Kiannan rajalla olivat paljaita seipäitä, joitten ympärille oli sidottu liina. Ja tuo kivien laskenta piiriin haudan ympäri, eikö se muistuta n.s. "jatulien tarhoista"?

Saattomiestemme oli määrä hyvin aikaisin aamulla tulla meitä herättämään, mutta itse havahduimme jo varemmin paimentorvien oudoista äänistä. Kun aloimme olla matkaan valmiit, tulivat kumppalitkin kapineitamme noutamaan, ja ilman mainittavaa kiirettä sitten siirryttiin rantaan, jossa pari aittaa muistutti meriliikkeestä ja jossa kolmas saattaja, Iivana, mies, jolla oli pikimusta paksu parta ja joka oli puettu yhtä halvasti kuin Maksima, istui odottamassa. Matka kävi ensin itää kohti lahdelman suuhun joku virsta pari, sitten saman verran pitkin jyrkästi pohjaan tai luoteeseen päin kääntyvää salmea, jonka jälkeen ruvettiin purjein kulkemaan sitä länteen tunkevaa, lähes 3 penik. pitkää ja puolta penik. leveää merenlahtea, jota Inbergin kartassa nimitetään _Uittolahdeksi_, vaikk'eivät saattajamme tätä nimeä tunteneet. Vastamainitun salmen keskikohdalla päättyi Kieretin manner korkeaan jyrkkään kallioseinään, _Lehmivaaran_ niemeen, jonka nimen se on saanut siitä, että lehmä karhun ajamana kerran oli siitä hypännyt alas salmeen. Tuon pitkän lahden rannikot ovat aivan viljelemättömiä ja autioita. Pari mökkiä ainoastaan näkyi muutamassa kohti pohjoisrannalla, missä muistaakseni Kotajärvestä juokseva Puulonginjoki laskee vetensä "gubaan" (lahteen), mutta niissäkään ei ollut asujamia. Kyllä täällä taas sai tuntea olevansa yksin luonnon helmassa. Etelärannalla käytiin maissa "Ambarskoin" eli _Aittaniemellä_, noin penikulman päässä Kieretistä, katsomassa sikäläistä suolakeittimöä. Se oli hyvin mutkaton laitos. Suuremmassa huoneessa oli eräässä nurkassa rautalevystä taottu suunnaton laatikontapainen, jonka tasainen pohja oli kolmea syltä neliskulmassa ja laidat kahta korttelia korkeat; sen alla oli tulisijat ja yläpuolella kuurna eli ränni, joka seinän läpi kulki viereiseen pienempään huoneeseen ja jonka kautta tuohon eriskummaiseen kattilaan laskettiin merestä pumputtua vettä. Yhdessä vuorokaudessa sanoivat saattajamme näin voitavan "keittää" 40-50 puutaa suoloja. Hintansa puolesta nämä suolat ovat olleet noin 1/5 halvemmat muita suoloja; mutta suolojen keitto merivedestä on viime aikoina ollut kielletty. Kieretissä oli nykyään suolain hinta 1 rupla 20 kop. puuta, siis meidän rahassa noin 25 markkaa tynnyri. Aittaniemeltä soluttiin hiljakseen eteenpäin tuota sangen kaunista lahtea, jonka vihannat, havu- ja lehtipuita kasvavat rannat, väliin loivana ruohokenttänä, väliin jyrkkänä kallioseinänä vedestä nousten, olivat ihanat katsella Vienanmeren aavain, myrskyn pieksämäin ulappojen perästä, kun lisäksi sattui niin somasti, että tänään ensi kerta usean päivän takaa ilma muuttui kesäiseksi ja taivas kirkkaaksi. Parin "merisvierin" eli hylkeen näimme kohottelevan päätään vedenpinnalle, useissa paikoin uiskenteli vesilintujen poikueita, muutamalla saarella (Hailisaarella?) astuskeli porovasikka; ne olivat ainoat elonmerkit matkallamme. Klo 3-4 iltapäivällä lähenimme lahden pohjaa parhaan nousuveden aikana, eikä meidän siis tarvinnut ulompana nousta liejuisille rannoille, vaan Vienanmeren viimeiset laineet kantoivat veneemme hyvää vauhtia perille asti, jossa ranta oli korkea ja kuiva.

Inbergin kartan mukaan tästä olisi pitänyt olla noin penikulma Uuteenkylään ja suoraan etelää kohti. Niin ei kuitenkaan matka käynyt. Kun oli tässä maisteltu myötätuotuja eväitä sekä muka levähdetty, astuttiin noin puoli penikulmaa entistä suuntaa, s.o. länttä kohti. Silloin tultiin Kieretinjoelle, jota veneessä noustiin yhä länteen päin penikulman verta (koska matkalla viivyttiin 3-4 tuntia). Uusikylä on siis merenlahdesta noin 1 1/2 penik. _länteen_ päin. Sen asema kylänjärven itärannalla on muuten kartalla oikein merkitty.

Kieretinjoki, vaikka pienenlainen, oli erinomaisen kalaisa. Suvantopaikoissa -- siinä on ainakin kaksi pahempaa koskea: Krivoi (eli väärä) ja Kuiva koski -- heitimme aina huviksemme ulos uistimen eikä tarvinnut muuta kuin lappaa veneeseen minkä kerkesi haukia ja suuria ahvenia. Moni niistä oli kiinni vatsasta tai leuan ulkopuolelta. Perille tullessamme täyttyi suuri "kesseli" eli kontti ahvenista täpötäyteen, ja sitäpaitsi oli tusinamäärä pienempiä ja kolme noin 12-15 naulan painoista haukea, joista illalliseksi keitimme yhden. Saattajat sanoivatkin, että "tällä joella Uusikylä elää". He olivat kuitenkin hiukan kummissaan tuosta saaliista, jonka vertaista he huonoilla koukuillansa eivät aina liene saaneet, ja persoilivat suuresti kumppalini uistinta, mutta kun se valitettavasti oli ainoa Renforsin tekoinen, joka oli otettu mukaan, ei hän voinut sitä heille antaa.[16]

Jokea tulee lopputaipaleella mutka kylään, ja siksi 3-4 virstan päässä kylästä päätettiin, että joku mies jalkaisin lähtisi sinne suoraan majapaikkaa ja illallista valmistamaan. Kirilä, joka koko ajan oli käyttäytynyt ikäänkuin toisten isäntänä, oli kyllä valmis tähän, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että saisi toisen kumppaliksi, "koska saattaisi kontio tiellä tulla vastaan". Ladatulla pyssyllä ja kirveellä varustettuna sekä itse ollen roteva mies hänen ei mielestämme olisi tarvinnut tämmöistä ehtoa asettaa, mutta kumppali B. oli kuitenkin revolvereineen heti halukas lähtemään mukaan. Karhua he eivät tavanneet, mutta ilman aikojaan ei Kirilä ollut pelkoa osoittanut, sillä vähää ennen kuin he kylään tulivat, oli karhu aivan kylän pohjoislaiteella heidän tiensä ja järven välissä hätyyttänyt lehmikarjaa, ja kumma oli, ettei se tullut heitä vastaan.

Majapaikkamme Uudessakylässä oli Kirilän talo, jota toiset saattajamme kehuivat kylän varakkaimmaksi. Talorakennukseen kuului pienoinen pirtti, jossa oli rikkinäiset ikkunat, sekä porstua ja navetta, taisipa syrjempänä olla pieni aittakin. Meidän puolella ei tämmöinen talo voisi antaa aihetta mihinkään puheeseen varallisuudesta, mutta kaikki on suhteellista maailmassa. Pirtissä oli lämmitetty uunia, joka otti neljännen osan koko huoneesta, ja voipi siis arvata, että lämmin, hohti tulijaa vastaan. Vilustuneesta matkustajasta se kuitenkin tuntui hyvin suloiselta ensin, kunnes ruvettiin teetä juomaan, mutta sitten täytyi jokaisen kupin jälkeen vähennellä vaatteita, niin että syödessä jo olimme kelteisillämme. Makuusijaksi saimme osan pirtin lattiaa -- sänkyä talossa ei arvatenkaan ollut koskaan nähty; toisella puolen nukkui jo tullessamme moniaita lapsia ja talon vanha muori. Isäntä ja emäntä pakenivat yöksi johonkin ulos. Vankan aterian jälkeen alkoi lämmin tuntua todella rasittavalta, niin että yhäti täytyi nousta makuulta vähentämään vaatteita, kunnes viimein oli yllä aivan paratiisillinen puku. Sittenkin sain vielä kauan taistella kuumuutta ja ikkunanraoista sisäänpyrkiviä sääskiä vastaan, ennenkuin viimein pääsin uneen.

Pari, korkeintaan kolme tuntia nukuttuani heräsin siitä hälinästä, minkä liikkeelle noussut talonväki pirtissä sai aikaan. Kello oli silloin vähän yli 5:n. Pää ei tuntunut juuri keveältä, ja kun kumppali, joka myöskin näytti jotenkin levähtämättömältä, esitti, että mentäisiin uimaan, suostuin siihen kernaasti. Kylmä vesi virkisti melkolailla voimia, niin että toisina miehinä palattiin tupaan.

Uuteenkylään kuuluu yhteensä 10 rinnakkain, mutta ei aivan toisiinsa kiinni rakennettua taloa -- taikka paremmin sanoen mökkiä, sillä semmoisia ne oikeastaan olivat. Mökkien alapuolella järven rantaan oli niittymaata, yläpuolella muutama kapan-ala peltoa. Kylän kallein omaisuus oli lehmät, joita kesän alussa oli yhteensä koko kylällä ollut 15, mutta joista karhu nykyään oli kaatanut yhden, niin että se täytyi lopettaa, ja repinyt toisen hyvin pahasti, joten siis kylän lehmiä oikeastaan oli 13. Hevosten luku, joka Kieretissä teki kolmattakymmentä, oli täällä talvella ollut neljä, mutta niistä karhu taas oli yhden kaatanut, niin että niitä siis oli kolme. Kolmetoista lehmää, kolme hevosta, kymmenen vanhaa mökkiä ja joku vähä kalanpyydyksiä -- kuinka kalliiksi lukija Uudenkylän arvioi?

Köyhyyttä, vaikka se oli näin suuri, eivät kyläläiset kuitenkaan valittaneet, ja kerjääminen näytti täällä olevan yhtä tuntematonta kuin muuallakin Karjalassa. Ainoa valituksen aihe, haikea kyllä, oli kontio ja sen tuhotyöt, johon valitukseen, niinkuin vastamainitusta näkyy, kyllä olikin syytä. Jo aamulla heti Kieretistä lähtiessä saattajat meiltä kysyivät, oliko meillä vai tunsimmeko mitään karhun "pelottimia". Mitä he näillä tarkoittivat, olisi ollut hyvin hauska saada kuulla, mutta pahaksi onneksi ei kumppalini malttanut olla vaiti, vaan vastasi, että mitä muita semmoisia voisi olla kuin hyviä pyssyjä, kirveitä ja keihäitä. Että heillä oli jonkunlaiset taikatemput mielessä, saattoi arvata, kun viimein kumminkin sain heidät selittämään, että Kieretinkin tienoilla karhu oli tuhojaan tehnyt, kunnes sisämaasta tuli paimen, joka luvuilla (muistaakseni) ynnä muilla teoillaan oli karhut kokonaan karkoittanut pois. Kumppalini neuvo epäilemättä oli oikea, mutta toinen kysymys on, saattoivatko he sitä seurata. Pyssyjä esim. oli luultavasti koko kylässä ainoastaan se vanha piilukkoinen rämä, joka meillä oli matkalla muassa ja josta karhun vastaan tullessa ehkä olisi ollut enemmän haittaa kuin apua.[17]

Taikauskoisuuden alalta täällä muuten varmaan olisi voinut korjata runsaan sadon, jos olisi tahtonut ja joutanut. Uskonnollinen ja maallinen valistus näyttivät kilpailevan siitä, kumpaa vähemmän oli. Tuomitkoon lukija itse. Matkalla kysyy muun muassa yksi saattajista: "Onko niissä teidän pyhissä kirjoissa sanottu, mikä rangaistus tulevassa elämässä sille tulee, joka sekoittaa vettä viinaan?" Kysymyksen kuultuani loin silmäni kysyjään nähdäkseni puhuiko hän leikkiä, mutta siltä ei ollenkaan näyttänyt. Vastaukseksi kysyin: mitäs teidän kirjoissa siitä sanotaan? "Kova kuuluu niissä rangaistus olevan määrätty", oli vastaus. -- Taipaleella Uudestakylästä eteenpäin lähti kerran saattajamme Iivanan puhe taas taikauskoiselle uralle, mutta kumppalini kerkesi nytkin ruveta asiata oikaisemaan, ennenkuin puhe oli loppunut, ja sitten ei Iivana enää tahtonut ajatustaan selittää.

Uimasta tultua ruvettiin tuumimaan, miten matkaa eteenpäin jatkettaisiin. Kaksi tai oikeastaan kolmekin tietä oli tarjona: Tyrhyyn, johon tuli runsas penikulma, enimmäkseen soista jalkamatkaa, sekä Suurijärveen, johon jalkaisin pitkin kuivaa kangasta tuli 2 penik., veneellä vähän enemmän. Syistä, joita en tässä tahdo laajemmin ruveta esittelemään, päätimme lähteä ensimmäistä tietä. Saattomieheksi tuli Iivana, otettuaan kirveen ja 7-vuotiaan poikansa mukaan turvaksi karhua vastaan.

Uudestakylästä vielä mainittakoon, että siellä tapasimme kaksi nuorta miestä Vuonnisen kylästä Kiannan rajalta, jotka olivat tulleet simpukoita Kieretinjoesta pyytämään. Pyynti olikin onnistunut hyvin, kuulin seuraavana talvena Oulussa heiltä, kun täällä kävivät metsälinnun kaupalla.

Taipale Uudestakylästä Tyrhyyn, jolle nyt lähdimme keskiviikkona 23 p. heinäk., oli matkamme vaivalloisimpia. Ensin soudettiin Uudenkylänjärven eteläpään poikki, astuttiin sitten virstan verran kangasmaata, tultiin joelle ja kuljettiin sitä virsta pari -- jos en muista väärin, myötävirtaa, sillä Kierettijoki on hyvin mutkitteleva -- vedettiin sitten eräässä paikassa vene kannaksen yli ja kuljettiin _Hirvasjärven_ poikki. Tähän saakka, nelisen virstaa, matka kyllä oli käynyt laatuun, mutta nyt alkoi kahdeksan virstan pituinen taival yhtämittaista rämettä ja suota. Polkua tuskin yhdessäkään kohti saattoi erottaa, ja onnen kauppa oli, jos porrasten palasia joskus löysi. Siinä sai ponnistaa voimiaan, eikä matka kovin isosti edistynyt. Ainoa toivoni, että tarpeellisen matkan päästä saataisiin nähdä metsänkuningasta, ei myöskään käynyt toteen, ja kun viimein päästiin _Neitijärven_ rantaan, jonka tuolta puolen muuan talo näkyi, oltiin aivan uuvuksissa. Pahaksi onneksi ei, niinkuin vähän olimme toivoneet, järven rannalla ollut venettä, ja vaikka "ve-net-tä" huudettiin minkä jaksettiin, vieläpä revolveri laukaistiin pari kertaa, ei vain kylästä alkanut venettä näkyä tulevaksi. Tässä nyt kyllä olisi saattanut asettua levähtämään ja odottelemaan vähäksi aikaa, mutta oli yksi seikka, joka ei sitä sallinut: _mäkäräiset_. Lammen eli järven ranta oli tällä kohdalla alava ja viidakkoa kasvava, ja kun hetkeksikään seisahtui, keräysi noita pikku itikoita aivan kuin tomupilvi ympärille, niin että koivunlehvillä sai viuhutella päänsä ympäri niin paljon kuin suinkin kerkesi, jos mieli vähänkään rauhassa saada olla. Iivanalla oli hyvänmakuisia voileipiä muassa, mutta hädin tuskin sain yhden syödyksi, ja monta vihollista seurasi myötä; kun vedin kelloni, en voinut muuten painaa kuorta kiinni kuin että pari mäkärää jäi väliin, jotka yhä vielä ovat muistona siinä. Lyhyen viivähdyksen jälkeen lähdettiin siis painamaan järven etelärantaa pitkin -- Neitijärvi tekee näet länsipäässään pienen lahden etelää kohti, ja kylä on sen lahden tuolla puolen. Kun ei kylässä ketään liene kotona, arvelimme, niin tehdään lautta, jolla mennään lahden poikki, ja kun viimein nousimme kankaan harjulle lahden itärannalla, tapasimmekin valmiita lautan aineita, nim. pitkänään makaavia kuorittuja mäntyjä, kyläläisten "leipäpuita", niinkuin Iivana sanoi. Mutta samassa vene toiselta puolen laski meitä rannasta noutamaan, joten lautan rakennus ei tullut kysymykseen, ja niin päästiin välehen veden poikki. Huutomme kyllä oli kuulunut kylään, mutta ennenkuin olivat ehtineet saada meidät näkyviin, olimme jo siirtyneet pois, selitti noutajamme.

_Tyrhy_ ei ollut suuren suuri kylä: siinä oli kokonaista kolme taloa (lue mökkiä) ja tekeillä neljäs. Lehmiä oli yhteensä 9, hevosia 1; talojen ympärillä oli hiukan peltoa. Varallisuutensa puolesta se siis saattoi vetää Uudellekylälle vertoja.

Tyrhy on Kierettijärven pohjoisimmassa päässä, penikulman, niinkuin jo sanoin, etelämpänä Uuttakylää. Siitä voidaan kulkea ja kuljetaan suoraan Kieretin kauppalaan, johon tulee ihan sama matka kuin Uudestakylästä eli 4 penik. Nämä kolme paikkaa siis muodostavat tasakylkisen kolmion. Inbergin kartta ei anna mitään käsitystä Tyrhyn asemasta.

Se mökki, jossa olimme majaa, oli jotenkin siivoton paikka, -- köyhyys ja lika tekivät siinä uskollisesti seuraa. Syönnistämme varmaan ei olisi tullut mitään, jos nälkä olisi ollut vähempi, ja muutaman palan haukattuamme täytyi jo paeta pihalle. Minkälaiset toiset kaksi taloa kylässä olivat, en tiedä, kun emme niissä käyneet, mutta arvatenkin samanlaiset. Puhtaus huoneissa oli muuten, niinkuin jo varemmin olen sanonut, asia, joka kaikkialla Karjalassa pisti silmään, ja Tyrhy siis tässä suhteessa teki huomattavan poikkeuksen. Ainoastaan yhdessä toisessa paikassa, Lohilahden kylässä, tulimme myöskin taloon, joka puhtautensa puolesta antoi syytä muistutukseen.

Tyrhy on muuten omituisen viehättävälle paikalle rakennettu. Etelään päin tulee Kierettijärven pohjoisin osa _Särkijärvi_ salminensa, saarinensa, pohjaan tai koilliseen päin Neitijärvi, ja korkeahko kannas molempain välissä on kapeimmalta kohdalta ainoastaan muutaman sylen levyinen, niin että mökki siihen juuri sopii. Tuo Neitijärvi näytti olevan kauniin nimensä arvoinen. Harvoin, ainoastaan joskus sydänmaissamme, tapaa syrjäisen lammen, jonka rannalta katselijalle aukenee sellainen neitseellistä viattomuutta muistuttava rauhallisuuden kuva kuin minulle nyt Neitijärven länsipäästä. Kirveen koskemattomina männyt ja petäjät uljaasti kohottivat hoikkia vartaloitaan taivasta kohti, ja koivut kuvastelivat ihanaa lehtipukuansa järven kirkkaassa pinnassa. Ei mikään ääni eikä liike häirinnyt luonnon hiljaisuutta, tyyneys ja suloinen lepo vallitsi kaikkialla. Tämmöisen näyn edessä ajatus ikäänkuin sammuu, huolet haihtuvat, mieli vaipuu unelmiin, elämän levoton riento unehtuu hetkeksi pois, ja sielu täyttyy ihanuuden äänettömästä nautinnosta.

Tyrhystä oli venematkaa _Pinkaan_ 20 virstaa. Suurenlainen vene otettiin ja siihen valmistettiin mukava sija, että voisimme levähtää, koska tuntui hiukan väsyttävän. Alkutaipaleella hetken aikaa nukuimmekin. Matka kävi ensin etelää kohti puolen penikulman pituisen Särkijärven poikki, joka ainoastaan kaitaisen salmen kautta on yhteydessä Kierettijärven kanssa. Särkijärven luoteisesta kulmasta (ei koillisesta, niinkuin I:n kartta osoittaa) lähtee Kierettijoki juoksemaan, yhtyen pian Neitijärvestä länteen juoksevaan ojaan. Varsinaista Kierettijärveä kuljettiin sitten lounaista suuntaa runsas penikulma _Virtasalmeen_, johon Tyrhystä luetaan 16 virstaa. Virtasalmesta tuli länttä kohti _Alasenjärven_ poikki 4 virstaa Pinkaan, järven länsipäähän. (Niin tästä kuin myöskin siitä, että Pinkasta tulee Lohilahteen 2 penik., voipi huomata, kuinka väärälle paikalle Pinkakin on I:n kartalla merkitty.)

Kulku Kieretin poikki säilyy mieluisena muistissani. Ilma oli niin tyyni, ettei järven sileällä pinnalla näkynyt vähintäkään värettä, ja pilvettömältä taivaalta aurinko lähetti lämmittäviä säteitään alas maahan. Kieretissä ei ole sanottavia selkiä: siinä luetaan saaria yhtä monta kuin päivää vuodessa, vieläpä kolme päälle, siis yhteensä 368, ja matkamme kulki sentähden ihastuttavalla tavalla lukemattomain lehtirantaisten saarten sivutse ja välitse. Vaikka Kieretti on monta vertaa Neitijärveä isompi -- kolmea penik. pitkä ja toista leveä -- vallitsi täälläkin sama hiljaisuus ja yksinäisyys: ihmisen jälkeä ei missään näkynyt, ja jos veneessä oltiin vaiti, oli airojen tasainen loiske ja veden kohahtelu keulassa, kun vene sujahti eteenpäin, ainoa ääni joka kuului. Hyvä tilaisuus siis taasen vaipua samaan haaveksivaan mielentilaan, minkä Neitijärven katseleminen juuri ikään oli synnyttänyt; eipä tarvinnut pelätä häiritsemistä! Tämä tila epäilemättä aluksi syntyi luonnon ihailemisesta sekä ruumiillisesta hyvinvoinnista, mutta kuta edemmäksi kuljettiin, sitä selvemmäksi alkoi ajatukselleni käydä, että tässä myöskin oli kolmas syy vaikuttamassa. Se näky, minkä Kieretti tarjosi varsinkin muutamalta saarelta, johon matkalla noustiin, ei ollut ainoastaan kaunis, vaan samalla niin kerrassaan tuttu: tuo saarekas järvenpinta -- satoja samanlaisia matkamies näkee Savossa ja meidänpuolisessa Karjalassa. "Jopa päästiin kotimaahan", rupesi ääni kuiskuttelemaan sydämessäni. "Kotimaahanko", vastasi toinen ääni, "ei suinkaan". Mutta kotimaalta tämä ainakin tuntui: kaikki, mihin silmät sattuivat, oli aivan kuin kotona, eivätkä korviakaan enää vaivanneet nuo oudot, käsittämättömät äänet, joita edellisinä viikkoina olimme saaneet kuulla; selvä suomenkieli niitä hyväili. Tosiaan, miksi ei tämä olisi kotimaata? Jos tuo linja tuolla Maanselällä, jota rajaksi sanotaan, kasvaisi umpeen, kuka voisi väittää tai edes ajatella, ettei koko väli Pohjanlahdesta Vienanmereen ole yhtä samaa Suomen maata ja kansaa? Ja sanomattoman suloinen tunne levisi mieleeni siitä ajatuksesta, että taas oltiin kotimaassa -- tosin ainoastaan muutamassa sen syrjäisessä, unohtuneessa kolkassa, mutta mitä se merkitsi? Saman armaan isänmaan alaahan sekin oikeastaan oli.

Sama kotimaisuuden tunne pysyi elävänä koko paluumatkallamme. Sillä pohjoisin Karjala on täynnä isompia ja pienempiä järviä ja lampia, niin että myötäänsä luulisi "suloisassa Savossa" vaeltavansa.

Yksi Kieretin selistä on nimeltä _Hopioselkä_, ja sen syrjällä on _Hopiosaari_, jotka runolliset nimet ovat saaneet alkunsa siitä, että lappi "ammoin" oli sanottuun saareen kätkenyt aarteen. Aarre olisi tarun mukaan kyllä saatavissa, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että tahtoja "loisi kirveen salmen poikki" (joka erottaa saaren toisesta saaresta tai mantereesta), tahi "puhuisi metson kuvun sen poikki" tai tekisi jonkun kolmannen tempun, jota en muista, mutta joka oli yhtä mahdoton kuin edelliset -- salmi oli näet ainakin puolta virstaa leveä. -- Lapinhautoja kertoivat saattajamme olevan Tyrhyn kylän tienoilla.

Se talo, johon meidät Pinkan (ei Pingan) kylässä vietiin, oli ensimmäinen kylässä ja toisista taloista vähän erillään sekä sen puolesta mieluinen katsella, että se oli rakennettu meidän puolen malliin: asuinrakennus toiselle, ulkohuoneet toiselle puolelle pihaa. Talon nimi oli _Dmiitrola_ eli Dmiitroila. Siinä isännöi nuorenlainen mies, Ondrei Dmiitroinpoika Jemeljanov, joka viraltaan oli starshina eli kunnan esimies; mutta talossa asui myöskin hänen isänsä ja äitinsä, molemmat hyvissä voimissa, vaikk'eivät isännyyttä pitäneet. Kaksi isännän veljeä oli kaupoilla meidän maassa, ja heidän tahtonsa mukaan talo oli rakennettu erilleen kylästä ja meidän malliin, sittenkuin entinen talo kylän sisässä joku vuosi sitten oli palanut. Dmiitrola oli varakas talo, jonka todisteeksi maininnen, että siinä elätettiin 9 lehmää; huoneet olivat suuret ja siistit. Talonväki kilpaili keskenään hiljaisen kohteliaisuuden osoituksissa meitä kohtaan. Ondrei itse meitä kylvetti saunassa, ja illallinen oli verrattain ylellisesti valmistettu. Hyvillä mielin jäimme taloon yöksi.

Paitsi meitä oli talossa muitakin yövieraita, nimittäin kyläkunnan kirjuri eli "piissari" ja hänen vaimonsa, joitten kanssa meillä oli kunnia maata samassa huoneessa. Vaimo oli Karjalasta, mutta mies oli ryssä, niinkuin suurin osa piissareita on, koska kirjoitustaito, varsinkin venäjän kirjoituksen, lienee hyvin harvinainen Karjalassa. Mikä merkitys näillä kirjureilla kuntain hallinnossa on, tokko muu kuin ainoastaan päätettyjen asiain paperillepano, en tiedä sanoa, mutta kovin kummalta ei kuuluisi, jos he kokisivat itselleen anastaa laajemmankin vallan, he kun luultavasti aivan yksin selittävät kaikki kirjat ja kirjoitukset. Että piissari on starshinan ei herra, vaan käskyläinen, sen kuitenkin isäntämme näytti täydellisesti ymmärtävän, kun asiasta tuli puhe.

Kunnanhallitus (miero, mir) on muuten Venäjällä hyvin edistyneellä kannalla. Kaikki verot esim. kunta itse kantaa ja jättää laajemman alueen rahastoon (Karjalassa Kemiin).

M. Wallacen mukaan kunnanhallitus niin ikään esim. jakelee kyläkunnan maat asukkaiden kesken sekä ratkaisee sen johdosta syntyneet riidat. Muitakin riita-asioita se käsittelee ja voipi määrätä vissin summan sakkoja. Suuremmissa Karjalan kylissä, niinkuin Jyskyjärvella, Uhtualla, Paanajärvellä j.n.e., oli kunnanhallituksen istuntoja varten erityinen rakennus, jonka seinällä oli kirjoitus: "volostnoje pravlenie" (piirikunnan hallitus) ja jossa myöskin oli ristikkoikkunainen vankihuone.

Pinkasta luetaan Kemiin 162 virstaa, jota väliä postimies kulkee; Kemistä Ponkaman ja Umangoserskajan kylien kautta Pilsijärveen 106 v., Pilsijärvestä Enkijärven poikki Sarviniemen kylään, siitä Vitsakylään muutamassa suuressa Kierettijärven saaressa ja Vitsakylästä Pinkaan yhteensä 56 virstaa. Inbergin kartasta päättäen pitäisi Pinkan ja Kemin välin tehdä lähes 20 penik.

_Suurijärven_ kylä tulee Pinkasta luodetta kohti 15 virstan päähän.

Majapaikastamme, kun torstaina 24 p. heinäk. vankan eineen jälkeen varustausimme taipaleelle, vaati isäntä yhteensä 30 kop. Me olimme silloin syöneet kaksi hyvää ateriaa lämpimine ruokineen sekä kahteen toviin juoneet teetä; maksu siis, meidän rahassa 75 penniä, ei ollut ylellinen. Minä kohotin summan 40 kopeekkaan, mutta isäntä empi ottamasta; silloin arveli vanha taatto, joka oli läsnä: "Ka ota, kun tarjotaan." Isäntä muuten persoili sitä puukkoa, jonka Oulussa olin matkaa varten ostanut, ja kun häneltä sain venäjäntekoisen linkkuveitsen, syntyi heti vaihtokauppa.

Matkamme Pinkasta kulki ensin jonkun virstaa Pinkajärven poikki ja Pinkan kylän sivu, sitten saatiin astua 15 virstaa kangasta, jonka jälkeen tultiin noin virstan pituisen _Lohijärven_ itäpäähän; veneellä kuljettua sen länsipuoleen laskettiin etelärannalla maihin. Matkan suunta oli tähän saakka ollut länsi, mutta tässä tehtiin jyrkkä käännös etelää kohti, noustiin järven eteläsyrjää rajoittavan korkean vuoriselänteen harjalle, johon _Riihivaaran_ 10-taloinen kylä on rakennettu, ja jatkettiin sitten matkaa noin 3-4 virstaa _Lohilahden_ kylään. Tavaroittemme kantajana oli taipaleella majatalomme vanha isäntä, ukko Dmiitri, joka, ollen pitkä vankka mies, siihen virkaan hyvin pystyi, vaikka jo oli 62 tai 63 vuoden ikäinen. Neljäskin kumppali meillä oli, nimittäin eräs nuori, Venäjän sotaväessä asevelvollisena palvellut "soldatto" eli sotamies, joka kivulloisuuden tähden oli laskettu kotiin, vaikka oli vasta 5 vuotta ollut palveluksessa. Häneltä m.m. saimme sen valaisevan tiedon, että karjalaiset rekryytit sotaväkeen tultuaan _rangaistuksen uhalla ovat kielletyt suomea puhumasta_! Tuolta Riihivaaralta aukeni yhtä laaja kuin ihana näköala eteemme: vasemmalla loppumaton jakso vihreitä laaksoja ja korkeita vuoria, oikealla _Tuoppajärven_ sininen ulappa, jonka tällä kohtaa paria penikulmaa leveän selän takaa toiset vaarat siintivät. Melkein suoraan edessämme oli _Lohivaara_ järven rannalla; toisia vaaroja oli _Vasamo-_ ja _Vannavaarat_ y.m. Tämä näköala ei olisi maalarin siveltimelle liian halpa.

Lohilahden kylä on Lohivaaran pohjoispuolitse Tuoppajärvestä itään tunkeutuvan lahdelman päässä. Inbergin kartalla tätä kylää nimitetään Lohivaaran kyläksi, mutta Lohivaaraksi me kuulimme sanottavan ainoastaan tuota lahden suusta kohoavaa korkeaa vuorta. Riihivaaran paikalla taas on kartalla nimi Lohila, ja siitä on merkitty kolmatta penikulmaa pitkä lahti kulkevaksi Tuoppajärveen, jota lahtea ei kuitenkaan ole olemassa Lohijärveä Riihivaaran pohjoispuolella ei kartalle ollenkaan ole merkitty.

Kun astelimme Lohilahden köyhän kylän läpi rannimmaiseen majataloon, tuli muutamasta mökistä vanhanlainen naishenkilö meitä kohti, syleili sotamiestä s.o. laski vasemman käsivartensa hänen selkänsä taa ja oikean hänen vasemmalle hartiallensa, niinkuin "hihhulit" meillä tekevät, koetti änkyttää jonkun sanan ja hyrähti ikäänkuin valitellen itkuun. Sotamies lausui hänelle muutamia lohdutussanoja, nosti meille lakkia, sanoen "hyvästi, herrat", sekä seurasi vaimoa mökkiin. Tämä oli näet hänen kotinsa ja vaimo hänen äitinsä. Jonkunlainen koti, johon tulla, tuokin iänikuinen pöksä! Ja semmoisestakin raskitaan vuosikausiksi viedä ehkä ainoa työhön kykenevä mies turhanpäiväistä kunniaa maailman mahtaville hankkimaan!

Lohilahdessa oli 11 taloa, s.o. mökkiä. Se johon saattaja meidät vei, ei ollut siisti, ja lisäksi se oli niin köyhä, että päivälliseksi emme saaneet kuin leipää ja maitoa; voita oli emäntä lähettänyt kylältä noutamaan, mutta kun emme siitä tienneet, olimme jo syöneet, kun se saapui. Ei tehnyt mieli tässä kauan viipyä, ja siis laittausimme niin pian kuin mahdollista taipaleelle Kiestinkiin, johon kolme vaimonpuolta lähti pitkin Tuoppajärveä meitä saattamaan.

_Tuoppajärvi_ on pohjois-Karjalan isoin vesi; sitä sanottiin 9 penik. pitkäksi ja paikoittain neljättä leveäksi. Pääsuunta on luoteesta kaakkoon, niinkuin kartallakin on merkitty. Keskellä järveä on penikulmaa pitkä suuri saari, jolla tietääkseni ei ole muuta nimeä kuin Tuoppajärven _Saari_. Tähän saareen pakenivat Venäjän "uskonpuhdistuksen" aikana Solovetsin luostarista ne munkit, jotka eivät voineet mukautua uusiin uskonnontemppuihin, ja perustivat tänne uuden monasterin, jonka olemassaolosta ei hallituksen sanota sataan vuoteen tietäneen mitään. Se menestyi sangen hyvin päättäen siitä, että siinä kuuluu kansan kertomusten mukaan asuneen aina 300 henkeen, joka on näillä seuduin suuri väestö yhdelle paikalle, sillä nykyisissä kylissä järven rannalla ei liene ainoassakaan edes 200 henkeä. Tästä luostarista, jota varsinainen "oklada" eli hirsiaitaus ympäröi, sittemmin, niinkuin ainakin, syntyi haaraosasto eli "skiitta" vastapäiselle länsirannalle, ei kuitenkaan mies-, vaan naispuolinen. Skiitta on yhä vielä olemassa, mutta itse monasteri hävitettiin hallituksen käskystä perinpohjin 1800-luvun puolivälissä: rakennukset poltettiin ja asukkaat vietiin kukin kotiseudullensa, niin että koko saarella nyt asuu ainoastaan "oikeauskoinen" pappi ja lukkari.

Tuoppajärven rannoilla on yhteensä kymmenen kylää. Inbergin kartalla ne kaikki näkyvät, mutta niiden keskinäiset etäisyydet eivät liene kartalla oikein osoitetut, koska ne ilmoitukset matkoista kylien välillä, jotka kahdelta eri isännältämme aivan yhtäpitävästi sain, eivät käy yksiin kartan määräin kanssa. Näiden ilmoitusten mukaan tuli Tuoppajärven pohjoisimmasta kylästä _Kiestingistä_ Lohilahteen 15 virstaa, Lohilahdesta _Lampahaiseen_ 4, siitä _Njilmalahteen_ 15, Njilmalahdesta _Kuorilahteen_ 20 ja siitä _Suolapohjaan_, järven eteläpäähän, myöskin 20 virstaa; nämä kylät ovat itärannalla; länsirannalla on ensin _Kiisjoki_ (Friesin _Gisok_!), johon Kuorilahdesta tulee 20 virstaa, (siis Suolapohjasta 40), _Skiitta_ 10 virstan päässä Kiisjoesta, _Valasjoki_ 15 virstaa Skiitasta; Valasjoesta tulee _Kokkosalmelle_ pohjoisrannalla 20 ja siitä Kiestinkiin myöskin 20 virstaa. Jos vertaa näitä määriä karttaan, huomaa kohta, että sen ja niiden välillä on suuri erotus.

Matkani määristä puhuttaessa mainittakoon tässä samalla ne ilmoitukset, jotka Kiestingissä isännältämme sain pohjanpuoleisista taipaleista. Kiestingistä niiden mukaan tulee _Jelettijärven_ rantaan 2 penik. (kartalla tuskin puolta!), samannimiseen kylään 3 penik., _Ahvenlahteen_ 22 virstaa, Ahvenlahdesta _Heinijärveen_ 10 virstaa, Jelettijärvestä Heinijärveen 8 tai 10 virstaa ja _Särkiniemeen_ 12 virstaa. Tiiksijärvi, jonka itärannalla Särkiniemi on, on 2 penik. pitkä.

Kiestingin kirkonkylässä on 30 taloa. Me olimme majaa erään kauppiaan Sergein luona, joka tuntui olevan varakas mies. Makuupaikkana oli kuitenkin täälläkin vain pirtin lattia, sillä vierashuoneessa säilytettiin kaikenlaista varsinkin nahkatavaraa, josta lähti väkevä haju, niin että pidimme pirtin lattiaa parempana.

Kiestinki tulisi olemaan Kuusamosta Kierettiin aiotun _maantien_ puolivälissä. Iltasella isännän kanssa puhellessa tuli myöskin kysymys tästä maantiestä, jonka toimeensaanti on kuusamolaisten hartaimpia toivomuksia. Koko hommasta isäntämme kuitenkaan, kumma kyllä, ei tiennyt mitään. Kieretissä siitä kyllä tiedettiin. Minun oli siellä pitänyt ostaa uudet kalossit, ja kun myömämies oli itse pohatta Feodor, käytin tilaisuutta kysyäkseni häneltä, tokko siellä oli ollut puhetta Kuusamon maantiestä. Kyllä, stanovoille oli Vienasta tullut asiaa koskevat paperit, ja hän oli sen johdosta jo keväällä kysellyt kierettiläisten ajatusta, johon oli vastattu, selitti valkoparta ukko, että semmoinen tie olisi erinomaisen hyödyllinen. Uudenkylän Kirilää oli stanovoi myöskin puhutellut ja kysellyt maitten laatua Kieretistä ylöspäin, johon Kirilä oli tietänyt ilmoittaa, että ne enimmäkseen olivat tasaisia ja kuivia kankaita. Kirilällä ja hänen kumppaleillansa oli muuten erittäin epäselvä ja pelokas käsitys koko hommasta, ja moneen toviin meidän täytyi oikein selittämällä heille selittää, mitä kaikkea hyvää tämmöisestä kulkuväylästä sekä koko maakunnalle että heille itsellensäkin olisi.

Tässä muistuu mieleeni, koska uusikyläläisistä on puhe ne nimet, joilla he ja arvattavasti muutkin pohjoiskarjalaiset _tuulia_ nimittävät ilmansuunnan mukaan. Ne ovat: pohja, puoli-öinen (itäpohja eli koillinen), mennen (itä), obedniekka eli murkinatuuli (kaakko), suvi (etelä), otuksinen (lounas), luotehinen (länsi) ja pobereshniekka eli makuutuuli (luode). Huomattava on, että luotehinen siellä siis on meidän länsi. -- _Viikonpäivät_ ovat pohjoiskarjalassa: pyhä, ensi arki, toinen arki, serota (keskiviikko, ven. sredá), neljäs päivä (torstai), pätnitsa ja suovatta. Siinä on siis suomen- ja venäjänkielisiä päivännimiä sekaisin; meillä kaikki nimet, paitsi ehkä lauantai, ovat ruotsinmukaisia. Keskiviikkoa Karjalassa myöskin sanotaan kesk-neteliksi, jossa sanassa keski on suomea, niinkuin meilläkin, mutta neteli (viikko) on lainattu venäjän sanasta nedjelj, samoin kuin meidän viikko on lainattu ruotsalaisesta sanasta vecka, vicka.

Perjantaina 25 p. heinäk. lähdettiin Kiestingistä taas Tuoppajärven selkiä halkomaan. Matkan määränä oli aluksi _Sohjenanniska_, jonka kautta Tuoppajärvi purkaa vetensä luoteeseen päin; tässä nimittäin piti olla "pystyjyrkkä" koski eli varsinainen vesiputous, jota kyllä sietäisi poiketa katsomaan. Ilma oli yhä kaunis, päivänpaiste kirkas ja tuuli niin heikko, että tuskin sai väreille järven pintaa; kulku oli siis miellyttävä. Saattajina meillä oli kaksi nuorta naista, joista toinen, nimeltä _Marina_, kauneutensa ja iloisen luonteensa vuoksi teki matkan vielä miellyttävämmäksi. Hänen katseensa vilkkautta, hänen hymyään ja varsinkin kaulan pyöreyttä ei rupeamassa ennättänyt väsyä katselemaan, ja se luonnollinen, itsetiedoton keimailu, johon meidän käytöksemme ehkä osaksi häntä kehoitti, ei sisältänyt mitään loukkaavaa, päinvastoin vain enensi hänen sulouttaan. Hän oli tavallaan meidänpuolelainen suvultaan, sillä hänen äiti-vainajansa oli ollut kotoisin Askolasta läheltä Porvoota, Uudeltamaalta. Hän oli naimisissa erään leskimiehen kanssa, jonka suhteen hänen tunteensa eivät kuitenkaan olleet erittäin hellää laatua, kun mies oli vuosikausia ollut Ruijassa ja kokonaan vaimonsa huoleksi jättänyt pari kolme lastaan edellisestä avioliitosta. Muiden puheiden muassa pyysimme häntä myöskin kertomaan jonkun sadun eli "saarnan", niinkuin täällä sanottiin, ja hän kertoikin niitä muutamia, jotka ainakin osaksi olivat juoneltaan tuttuja meille. Kun sadussa joku tärkeämpi kohta tuli mainittavaksi, sanoi hän aina jonkun sanan useaan kertaan ja korotti samalla äänensä kutakuinkin kimeäksi; niin esim. kuului muutamasta tytöstä, joka oli joutunut "pieklain" (ven. bjegli), s.o. karkurien eli ryövärien käsiin, että tyttö "astui, astui, astui", jossa viimeinen "astui" oli ylimmällä falsetti-äänellä lausuttu. Tästä kertomatavasta Lönnrotkin mainitsee matkamuistelmissaan (Helsingin vanhassa Morgonbladissa). Saarnan kestäessä oli hauska katsella, millä huomiolla toinen soutajamme sitä kuunteli; sadut näyttivät kokonaan lumonneen hänet, ja kun kertoja puhuessaan joskus hetkeksi vaikeni, toinen jo ehätti kysymään: no, kuinkas sitten kävi? Saarna tavallisesti alkoi sanoilla: "Oli ennen _ukko takka_", s.o. oli ennen ukko da (ja) akka. Näille sanoilleen kertoja aina ensin itse nauroi.

_Sohjenanniskan_ koski, joka on ehkä puolisen virstaa alempana joen lähtöä Tuoppajärvestä, on koskeksi kyllä sievä, syösten vetensä kahtena eri putouksena kivenheiton matkalla 4-5 syltä alas. Sekä Friisiä että Boreniusta se näkyy suuresti ihastuttaneen. Totta puhuen minä kuitenkin vähän pettyneenä sitä katselin, sillä se oli vain tavallinen koski, mutta ei ensinkään mikään oikea vesiputous, niinkuin Ämmä Kajaanissa tai Kyröskoski Hämeessä, vaikka Friiskin sitä semmoiseksi sanoo (lodrätt strömfall). Ainoastaan sentähden olin lähtenyt sitä katsomaan, kun varmasti oli vakuutettu, että vesi siinä putosi "ihan kuin huoneen katolta", mutta tämä vakuutus ei pitänyt paikkaansa. Veneellä sitä kyllä ei voida laskea, vaan on vene vedettävä pölkkyjen päällitse pitkin kosken länsisyrjää. Sentapaisia koskia muuten meillä ja Karjalassa on sadoittain, ja esim. Usman rinnalle sitä ei mitenkään saata asettaa.

Kosken seutu on asumatonta. Lähin kylä on Kokkosalmi Tuoppajärven rannalla, johon tulee 5 virstaa -- Kiestinkiin tulee koskelta 25 virstaa. Jokea alaspäin on noin penikulman päässä _Sohjenansuu_ (Friisin _Sofiansuu_!) Pääjärven rannalla.

Sohjenanniskalta olisi linnuntietä tullut vain kolmisen penikulmaa Kuusamon rajalle ja kylien kautta ehkä neljä. Huomispäivänä, jos olisimme tahtoneet, olisimme siis saattaneet taas olla "omassa" maassa. Mutta luvalla sanoen ei meidän ensinkään tehnyt mieli päästä "omaan" maahan, koska siellä, missä vaelsimme, olimme kuin kotona ainakin. Kun siis olimme koskea katselleet, palasimme kappaleen matkaa takaisin sitä tietä, jota olimme tulleet, Kokkosalmeen, jonka sivu oli tullessa kuljettu, vaikk'ei kylä järvelle näy. Sohjenanniskasta vielä mainittakoon, että joki koskelta järveen asti on hyvin matala, tuskin missään syltä syvä. Kovin suuri vedenpaljous ei siitä siis pääse kulkemaan.

_Kokkosalmen_ kylään kuului 13 taloa, jotka olivat rakennetut enemmän hajalleen toisistansa kuin Karjalan kylissä tavallisesti. Emäntä siinä talossa, jossa kävimme syömässä, oli itsekin vieras samoin kuin me, s.o. hän oli kyllä täältä syntyisin, mutta asui Lohjalla, Uudellamaalla, johon hänen miehensä oli hakenut maakauppiaaksi, ja oli täällä vain käymässä. Sinne hän hartaasti halusi päästä takaisin niin pian kuin suinkin; kotikylässä oli niin ikävä olla. Sama halu saada muuttaa meidän puolelle näkyi muuallakin, esim. Uhtualla, varakkaampia asukkaita vaivaavan -- itsessään kyllä arveluttava seikka, sillä jos ainoat vähän varakkaammat eläjät Karjalasta siirtyvät pois, mitä sinne sitten jälelle jääpi? Olo meidän puolella oli kenties vaikuttanut, että emäntämme käytös oli hiukan toisenlainen kuin Karjalan naisten yleensä; minä tosin en tuota erittäin hoksannut, mutta kumppalini oli siihen aivan ihastunut eikä voinut jälestäpäin kyllin kiitellä häntä. Nuori, hyvännäköinen ja muuten miellyttävä hän kyllä oli. Ruuasta ei tahtonut maksua ottaa.

Kokkosalmelta meitä kuljetti yksi mies ja kaksi naista yhteensä 90 kopeekasta suoraan etelään päin Valasjokeen, johon luetaan 2 penik. Aikomuksemme oli ensin yrittää Saareen, monasteripaikkaa katsomaan, sitten Skiittaan, mutta tuuli yltyi niin kovaksi myrskyksi, ettei ollut muuta neuvoa kuin laskea mainittuun Valasjokeen. Nuo paikat jäivät siis kumpikin katsomatta.

_Valasjoella_, joka on rakennettu kahden puolen syvän lahden pohjaa ja jossa oli 17 taloa ja 110 asukasta, olimme yötä _Vaskola_ nimisessä talossa, jossa poikansa poissaollessa talon yli 90 vuotta vanha, mutta vielä aivan täysivoimainen vaari, kunnianarvoinen ukko "Mihhei", piti isännyyttä. Täältä jatkettiin seuraavana päivänä 16 p. heinäk. matkaa jalkaisin ensin _Vaarakylään_, johon tuli 1 penik., sitten _Röhöön_, Vaarakylästä suoraan 2 penikulman, mutta _Suurijärven_ kautta 2 1/2 penik. päässä. Ensi taipaleella kohtasi eräässä paikassa tuttu näky silmää, nim. kolometsä; eräs vaarakyläläinen, Sohvanainen Osippa (Jooseppi), oli näet ollut aikeissa ryhtyä tervanpolttoon, josta ei sentään ollut tullut sen valmiimpaa, sillä kun metsäherra sai asiasta tiedon, tuli kielto, vieläpä Sohvanaista sakotettiin. Tämän Sohvanaisen talo oli korkealla vaaralla pohjoispuolella kylää erillään muista taloista. Vaarakylässä oli 30 taloa; kestikievarin nimi oli Paavilainen, ja siinä pidettiin 10 lehmää ja 4 hevosta -- siis varakas talo. Isäntä, joka meitä palveli, oli aikanaan Ruijassa kalastusretkellä palelluttanut molemmat jalkansa, niin että ne oli täytynyt leikata pois, jonka tähden hän kulki polvillansa. -- Vaarakylästä oppaanamme ja kantomiehenämme oli 60-vuotias mies Stahvei Pikkarainen, joka taipaleella huvitti meitä kaikenlaisilla kertomuksilla nuoruutensa ajoilta, jolloin hän oli etelä-Suomessa laukunkannossa ollut. "Sitä", sanoi ukko, "kaikkein enimmän pelättiin, että laukun ryöstössä mieskin joutuisi kiinni, koska hän siinä tapauksessa rautoihin lyötynä lähetettiin Pietarin kautta kotiin." Tämä kamala kohtalo oli ukolle itselleenkin kerran ollut tarjona. Lähellä Tammisaarta "tullisluuparit" tapasivat hänet muutamassa mökissä, anastivat 300 ruplan edestä tavaraa, jota hän eräältä Helsingin kauppiaalta oli ostanut -- Pietarista eivät karjalaiset vielä silloin tavaroitaan ottaneet - ja julistivat hänet itsensä vangituksi sekä tahtoivat heti lähteä häntä kuljettamaan veneeseensä. Likellä olevan talon eli rusthollin emäntä, joka tunsi Stahvein, saapui kuitenkin samassa tupaan ja aloitti tulliniekkain kanssa kiivaan sanasodan, niin että hämmästynyt Stahvei ennätti vähän tointua, ja kun sitten kumminkin tuli lähtö rantaan, pyysi Stahvei muutaman ladon kohdalla mennä luonnolliselle asialle, jota pyyntöä sanakiistassa olevat tullimiehet, eivät hoksanneet epäillä petokseksi; mutta se joka silloin pötki niityn poikki pakoon metsään niin paljon kuin koivista lähti, se oli Stahvei. Metsässä hän sitten makasi piilossa vuorokauden toista, ja kun nälkä pakotti hänet sieltä pois, olivat vainoojatkin menneet. Kysymykseeni hän selitti olleensa aikoinaan hyvinkin naisväen suosiossa, koska ulkomuotonsa nuoruudessa oli ollut "jonkunlainen" -- asia, jota minun olisi tehnyt mieli hiukan epäillä. -- Taipaleella muuten saimme nähdä, kuinka _verensulku_ lukemalla toimitetaan. Ukko Stahvei oli nimittäin virsuaan leikatessaan haavoittanut vähän sormeansa, ja kun veri ei herennyt tippumasta, hän muutamassa levähdyspaikassa arveli, että pitäisi lukea haava umpeen, jos viitsisi, niin kyllä sitten herkeäisi. Me kohta häntä kehoittamaan, että viitsisi, ja niin ukko viimein nosti sormensa ylös, kääntyi sen puoleen ja alkoi lukea enimmästi muistaakseni raudan herjaussanoja, jolloin hän tuon tuostakin ankarimmilla kohdilla muutti äänensä hyvin vihaiseksi sekä aina väliin sylkäisi sormensa päälle. Viimein hän ruohotukolla pyyhkäisi sormen verestä puhtaaksi ja pisti tyytyväisenä kätensä lapaseen ilmoittaen, että nyt oli loihtu valmis. Vaikka isosti "Tuomaana" mielessäni kysyin kuitenkin hyvin totisella äänellä, että jokohan tuo veri nyt tyrehtyi, johon ukko järkähtämättömällä vakaumuksella vastasi, että kyllä se nyt lakkasi vuotamasta. Toisessa levähdyspaikassa ukko kumminkin tuli kätensä paljastaneeksi, ja mikäs sormesta yhä hiljakseen norui jollei veri? En kuitenkaan siitä huolinut mainita ukolle mitään. Merkillistä oli, että ukko sanoi nuo luvut oppineensa kahdelta siikajokelaiselta, joitten seurassa kerran nuorena oli meidän puolella kulkenut.

Ukon elämänvaiheet olivat olleet jotenkin surulliset. Laukunkannosta hänen täytyi luopua, kun ainoa veli vietiin sotamieheksi. Sitten paloi talo, joka lienee ollut vakuuttamatta, koska hän valitti vahinkoa kovin tuntuvaksi. Sitten hän oli käynyt kalastuksella sekä Kuollassa että Novaja Semljassa, josta ei ollut kovin paljoa hyötynyt. Mitä hän sentään piti pahimpana, oli se järjestys, joka maan viljelemisen ja metsänhoidon suhteen Venäjällä ja Karjalassa vallitsee ja joka, mitä edelliseen tulee, vaikuttaa, että omistusoikeuden turva kokonaan puuttuu. Meidänkin mielemme tuli liikutetuksi, kun kuuntelimme ukon kertomuksia, jotka hän esitti teeskentelemättömällä, yksinkertaisella vakavuudella, niinkuin suomalaisen sopii.

_Röhöön_ tulimme vasta sydänyön aikana, vaikka jo klo 3-4 oli taipaleelle lähdetty. Me olimme valinneet tuon oijustavan suotien, jossa kulku oli hyvin hidasta, ja kun pääsimme Röhönjärven pohjoispäähän, josta toivottiin veneellä saavan loppumatkan kulkea, ei rannassa venettä ollutkaan, niin että uupunein voimin täytyi joku neljännes vielä rämpiä pitkin järven alavaa länsirantaa. Saattaja vei meidät Luukkosen taloon, jossa isäntä, vaikka makuulta nostatettiin ja sairasteli kovaa kolotustautia sääressään, erinomaisella kohteliaisuudella ja ystävyydellä otti meidät vastaan. Tuota pikaa teekeitin pihisi pöydällä vierashuoneessa, ja kun teen olimme juoneet, oli illallinen jo pirtissä valmis. Sisemmässä vierashuoneessa sitten valmistettiin meille makuutila, jolle mielihyvällä heittäysimme pitkäksemme.

Röhönjärvi ulottuu pohjasta etelään, mutta tekee syvän lahden itäänpäin. Kylä, johon kuuluu 21 taloa, on rakennettu sekä länsirannalle, jossa me olimme, että itäpuolelle, sille niemelle, joka tulee itäisen ja pohjoisen lahden väliin. Luukkonen taisi olla varakkain talo kylässä. Niitä oli ainakin ollut kolme veljestä, mutta yksi oli kuollut Oulussa ja toinen oli murhattu Jokijärven sydänmailla moniaita vuosia takaperin. Hän oli Pudasjärveltä pestannut muutaman heittiön kesämiehekseen ja lähtivät tavallisia sydänmaan oikoteitä Karjalaan, mutta kun muutaman järven rannalle asettuivat maata, löi mies isäntäänsä kivellä päähän ja upotti ruumiin järveen. Tornion markkinoilla nykyisen isäntämme onnistui jonkun ajan kuluttua toimittaa veljensä murhamies kiinni, joka sitten tutkittiin ja tuomittiin Pudasjärvellä. Murhatuksi eli ammutuksi oli tämä kolmaskin veli kerran ollut vähällä joutua muutaman meidänpuolisen herran toimesta Ukkolan kestikievarissa Kiimingillä, josta tapauksesta aikanaan paljon puheltiin. Syyksi säärensä kolotukseen isäntämme selitti vetehisen vikaa. Joku vuosi takaperin häneltä keväällä oli nuori hyvä hevonen uponnut sulaan eikä hän yksin ollut saanut sitä ylös, vaikka tuntikausia oli puuhannut, vaan se oli mennyt veden saaliiksi. Tästä vimmoissaan hän oli puhjennut kirouksiin ja sadatuksiin, ja niistä vedenhaltia nyt oli hänelle kostanut laittamalla taudin. Kun arvelin, että hän pelastuskokeissaan ehkä oli kovasti vilustunut, hän hetkisen näytti miettivältä, mutta pudisti sitten päätään ja pysyi entisessä ajatuksessaan.

Sunnuntaina 27 p. heinäk. matkustimme Röhöstä Uhtualle. Paitsi alkuosaa, vajaata neljännestä, joka veneellä kuljettiin pitkin järveä ja siihen juoksevaa puroa, oli koko taival jalkamatkaa, aluksi suota, sitten kangasmaata. Inbergin kartan mukaan tämän taipaleen pitäisi olla vain runsaasti 2 penikulmaa, mutta se on toista vertaa pitempi, eli neljä; Uhtua on kartassa aivan väärälle paikalle pantu, niinkuin kohta osoitan. Tämä oli pisin taival koko matkallamme, nim. jalan kuljettava. Kantajina meillä oli kaksi naista ja yksi mies -- ammatiltaan paimen ja muuten niin etevä taidoltaan, ettei veneessä osannut pitää perää --; he olivat muutenkin menossa Uhtualle, sikäläisestä kruununmakasiinista jauhoja saamaan. Kolmelle hengelle jaettuina eivät kapineemme paljoa painaneet, ja kun itse koko ajan kuljin etupäässä, joutui matka niin, että kun 8:n aikana aamulla oli liikkeelle lähdetty, jo 6:n tienoissa illalla oltiin _Kivinenän_ hiekkaharjulla, josta Uhtuan kylä ja Keski-Kuitti järvi sen edustalla näkyy. Tahtoivathan nuo vaimonpuolet tuon tuostakin muistuttaa, että "elä sie astu niin terävään", mutta perässä he sentään kokivat pysyä. Kantopalkka teki muistaakseni kutakin kantajaa kohti 40 kop. Stahvei Pikkarainen oli eilisestä taipaleesta saanut 1 ruplan.

Puolitoista penikulmaa pohjoiseen päin Uhtualta oli muutamia, lännestä itään kulkevia, erittäin jyrkkiä vuorenharjuja, joiden ylitse oli mentävä ja joista korkeimman nimi muistaakseni oli _Ironsyrjä_. Sen lähellä, jollen erehdy, olivat _Reuhonjärvi_ ja _Pälkjärvi_.

* * * * *

_Uhtuan_ kylä on rakennettu loivasti Kuittijärveen viettävälle lakealle kankaalle eli tasangolle kolmeen eri ryhmään, jotka ovat noin 1 1/2 virstan päässä toisistaan. Pohjoisin ryhmä, _Lamminpohja_, sijaitsee kappaleen matkaa järvestä ylöspäin molemmin puolin luoteiselta ilmalta juoksevaa Uhutjokea, itäisin molemmin puolin itse joen suuta ja kolmas, _Likopää_, järvenrannalla länteen joensuusta ja etelään Lamminpohjasta. Keskimmäisellä ryhmällä on kaksi nimeä sen mukaan, kumpaa joenpuolta tarkoitetaan: _Mitkala_ ja _Ryhjä_. Sen ja Lamminpohjan välillä joki levenee lammintapaiseksi suvannoksi josta arvatenkin Lamminpohja on saanut nimensä. Yksinäisiä taloja on sitäpaitsi moniaita sekä pohjaan että länteen päin Lamminpohjasta. Taloja sanottiin yhteensä olevan 160 tai 170, joten väkiluku, jos taloa kohti laskee 6 henkeä, tekisi noin 1,000 henkeä. Kyläläiset kuitenkin ilmoittivat väkiluvun olevan kappaleen matkaa toista tuhatta, mutta paikkakunnan pappi taas väitti, että se ei noussut kuin 7-800:aan, en muista tarkkaan numeroa. Mitä tuo sitten ihan tarkalleen tehnee. Kaikissa tapauksissa Uhtua on vankin kylä koko pohjois-Karjalassa. Sitä todistaa muun muassa se seikka, että kylästä pohjaan päin on runsas penikulma kärryillä ajettavaa tietä -- ensimmäinen ja viimeinen semmoinen, minkä matkalla näimme. Myöskin oli kylässä kaksi kirkkoa, molemmat laudoitetut ja maalatut muistaakseni, vaikka vanhempaa ja pienempää ei enää käytetty. Maalatuita olivat useat yksityisetkin talot kylässä, ja niistä joku kymmenkunta, niinkuin jo olen maininnut, oli rakennettu meidän malliin.

Lönnrot mainitsee 1835 vuoden Morgonbladissa, että hänen käydessään Uhtualla joku vuosi varemmin kylässä luettiin olevan 80 taloa. Puolen vuosisadan kuluessa kylän talojen määrä siis on kasvanut kaksinkertaiseksi.

Inbergin kartan mukaan pitäisi Uhtuan olla noin puoli penikulmaa Uhutjoen suusta ja Kuittijärvestä ylöspäin. Vastasanotusta lukija kuitenkin huomaa, että kartta on aivan väärässä: sekä Ryhjä että Likopää on aivan järven rannalla ja molemmat kirkot (Ryhjässä) niin ikään. Kartan erehdys kylän paikan suhteen on sittenkin suhteellisesti vähemmänarvoinen kuin erehdys Kuittijärven suhteen. Tämä järvi on nimittäin _ainoastaan penikulmaa_ leveä, vaikka sen pitäisi kartan mukaan olla lähes _kolme_! Järven muoto on siis kartalla ihan toinen kuin todellisuudessa. Merkillistä kyllä näkyy Lönnrotkin erehtyneen järven leveyden suhteen, sillä jossakin muistan nähneeni, että hän ilmoittaa matkan Jyvälahdesta (järven tuolta puolen) Uhtualle 3 penikulmaksi, vaikka sitä on vain runsaasti yksi. Toisessa paikassa (1834 vuoden Morgonbladissa) hän sentään sanoo, että Vuokkiniemestä on 4 penik. Uhtualle, joka on oikein; mutta matka Vuokkiniemestä Jyvälahteen on 3 penik. Uhtualta Enonsuuhun on 1 penik. ja Enonsuusta länteen päin Jyvälahteen myöskin 1 penik., joten nämä paikat muodostavat tasasivuisen kolmion. Uhtualta _Luusalmen_ kylään Kuittijärven itäpäähän sanottiin olevan 2 penikulmaa (kartan mukaan lähes 4).

_Keski-Kuittijärvessä_ on kaksi suurehkoa saarta: Suurisaari ja Uhutsaari. Uhtuan papin selityksen mukaan, jonka hän antoi kulkiessamme yhtä matkaa järven poikki, pitäisi Uhutsaaren ja Uhutjoen oikeastaan kuulua Yhytsaari ja Yhytjoki. Tuo sana "yhyt" merkitsee näet yhtymistä, ja lappi oli aikoinaan nämä nimet keksinyt, koska näillä paikoin metsämiesten oli ollut tapana kohdata toisensa ja tulla yhteen.

Kestikievari, jossa olimme majaa, oli Lamminpohjassa, joen eli ojan etelärannalla ikkunaimme alla toisella puolen jokea oli meidän malliin rakennettu, punaiseksi maalattu talo, jota oli mieluinen katsella. Vähän siitä ylöspäin kankaalla oli Ondronon yksinäinen talo, joka varmaan on varakkaimpia koko kylässä. Se oli rakennettu Venäjän malliin, mutta laudoitettu ja maalattu; länteen päin etusivulla oli 7 ikkunaa ja etelään päin yhtä monta. Siinä asui yhtenä perheenä kolme veljestä -- neljäs oli kotivävynä Enonsuussa -- kaikki vankkoja kaupanmiehiä, mutta sen ohessa myöskin maanviljelijöitä, sillä talossa kylvettiin 3 tynn. rukiita ja 6-7 ohria. Kahden vanhimman veljen kanssa olin tullut tutuksi Oulussa, kun heidän siellä moniaita vuosia takaperin täytyi riidellä takaisin 4-500 ketunnahkaa, jotka oli heiltä ryöstetty Kuusamossa (joka riita voitettiinkin kaikissa oikeusasteissa). -- Ihan kestikievarin vieressä oli talo, jonka isäntä Matti Pällinen, Ondronon lankomies, myöskin oli tuttu. Paitsi näitä kolmea en muita tuttavia tavannutkaan, sillä sattui olemaan heinänteon aika ja kylän väestä oli suurin osa etäisillä niityillä.

Pari kolme viikkoa ennen tuloamme oli Uhtualla sattunut tapaus, joka yhä oli vereksenä kyläkunnan mielessä. Se oli tuo kuuluksi tullut tutkinto Uhtuan uskovaisten kanssa. Hallitukselle oli ilmoitettu, että siellä toimi joku valtiokirkosta luopunut seura, joka kokoontui yhteisiin hartaudenharjoituksiin, joissa raamattua ja muita hengellisiä kirjoja tutkittiin, joka ylenkatsoi ja viskasi veteen ne "pyhät kuvat", jotka ovat jokaisessa venäjänuskoisessa talossa ja joille ahkerasti kumarretaan, ja joka lopuksi julisti valtiokirkon opin vääräksi ja koki omaan uskoonsa käännyttää ihmisiä. Ilmiannon tekijä taisi olla pitäjän pappi, joka kyllä oli siivoluontoinen mies, mutta jota oli alettu kovin kovasti hätyytellä. Tutkinto, joka ilmoituksen johdosta määrättiin pidettäväksi ja jota johti venäläinen tuomari Nekrasov, alkoi 6 p. heinäk. Syytettyjä oli yhteensä 21 henkeä, niistä 3 meidänpuolelaista. Tutkinto näkyy etupäässä koskeneen kysymystä "obrasain" eli pyhäinkuvien merkityksestä, jonka suhteen tuomarin kerrotaan lausuneen, että ne eivät olleet mitään jumalia, vaan ainoastaan pyhäin kuvia, niinkuin jokainen näki; tämän mukaan siis uskovaisten mielestä venäjänuskoiset pitivät noita kuvia jumalina. Säikäyksissään 15 uhtualaista luopui uskostaan, luvaten taas ruveta kuvia kumartamaan, ja laskettiin heti vapaiksi, mutta kolme uhtualaista: Timo _Hilppainen_, Riiko _Mauranen_ ja Aleksi _Pällinen_ -- näillä on tutkintokirjoissa kaikilla toisin kuuluvat venäläiset nimet -- sekä nuo kolme meidänpuolelaista: kaksi Venberg veljestä Turun läänistä, kylässä Tuppureiksi nimitetyt, ja eräs nuori kuusamolainen Kaarle Tauriainen, pysyivät uskossaan järkähtämättöminä, "vaikka pää menköön". Mitä tuomio sisälsi, lienee tuskin yksikään ymmärtänyt, kun se julistettiin venäjäksi eikä suomeksi selitetty, vaikka syytetyt olivat tämmöistä selitystä pyytäneet; mutta kestikievarista, jossa tutkinto oli toimitettu, tuomitut kohta siirrettiin "pravleniaan" eli kunnan- ja vankihuoneeseen Likopäähän ja sieltä sitten 18 p. heinäk. istutettiin veneeseen ja vietiin Kemiin. Se luulo tuntui kylässä olevan yleinen, että vangitut tältä matkalta eivät koskaan palaa takaisin, vaan joutuvat ikipäiviksi Siperiaan. Omaisten suru ja valitus silloin, kun vangittuja kylästä vietiin, oli ollut hyvin katkera, niin että esim. Pällisen nuori vaimo oli useita kertoja mennyt tainnoksiin.[18]

Kyläläiset, jotka nimittävät näitä uskovaisia _hihhuleiksi_, lienevät ylimalkaan pysyneet välinpitämättöminä asian suhteen. Emäntämme kuitenkin oli harras "oikean" uskon puoltaja, johon tuntui olevan syynä, että hän oli joutunut kiistoihin noiden eriuskolaisten kanssa ja että silloki, niinkuin uskonkiistoissa enimmäkseen käypi, lopuksi oli molemmin puolin lausuttu kaikenlaisia loukkaavia soimauksia. Hänen mielestään tuomio Siperiaan siis oli aivan oikea, joskin kova rangaistus. Mutta Ondrono, vanhin veli, joka sattui meillä käymään, kun asia taas oli puheena, arveli, että tuomitut suotta olivat vetäneet päällensä kovan rangaistuksen; heidän olisi vain pitänyt luvata ruveta taas kuvia kumartamaan, siten jutusta selviytyäkseen, ja sitten olisi ollut heidän oma asiansa, pitääkö lupauksensa vai ollako pitämättä. Tämä nyt oli asian katselemista käytännölliseltä kannalta.

Juttu muuten oli herättänyt suurta huomiota ei ainoastaan karjalaisten vaan venäläistenkin kesken. Niinpä se oli puheenaineena Vienassakin, jossa meiltä tiedusteltiin, oliko Suomessa kveekareita, johon lahkoon noiden uskovaisten luultiin kuuluvan. Että usko oli meidän puolelta kotoisin, se kyllä oli aivan totta, sillä Hilppainen, lahkon päämies, oli matkoillaan pohjois-Suomessa ja Lapin rajoilla siihen kääntynyt ja sitten kotiseudullaan hartaasti ahkeroinut muiden kääntämisessä.

Uhtualla viivyimme kaksi päivää, maanantain 28 p. heinäk. ja tiistaita 29 p. iltapuoleen. Kaksi uutta tuttavaa sillä välin saimme. Ensimmäinen oli karjalainen _Sergein Iivana_, joka, kun kuljimme hänen talonsa ohitse, hyvin ystävällisesti ikkunasta kutsui meitä sisään teelle, jota parin vieraansa kanssa paraikaa joi; hän oli paljon kulkenut meidän puolella etelä-Suomessa, luki selvästi suomea -- useita suomalaisia kirjoja oli hänen pöydällänsä -- tunsi sitäpaitsi monta meillekin tuttua nuorta Helsingin tiedemiestä, ja hänen kanssaan oli siis hyvin hauska jutella. Toinen tuttava oli pitäjän pappi, _Kamkin_. Uhtualta Enonsuuhun meille tarjottiin sijaa Enonsuun vävyn, Jyrki Ondronon, ja hänen vaimonsa veneessä -- he olivat juuri vieraisilla Ondronon talossa -- ja kun he matkalla poikkesivat pappilaan, joka on joen suussa, käskettiin meitäkin sisään. Ukko Kamkin -- sama mies, jonka Friis tapasi Tuoppajärven Saaressa -- oli erinomaisen kohtelias, iloinen ja puhelias. Suomea hän osasi kuin syntyperäinen -- ja karjalainen hän tavallaan olikin, kun oli Paanajärvellä syntynyt. Ruumiiltaan hän oli pitkänlainen, mutta lihavuudesta ei ollut puhetta, johon kenties tulojen vähyys oli syynä, sillä niitä oli ainoastaan 300 ruplaa kruununpalkkaa ja pitäjältä huoneet sekä joku vähä papillisista toimituksista niinkuin vihkimisestä, hautaamisesta y.m. Sitävastoin talon emäntä, hänen vaimonsa, oli yhtä lihava kuin lyhyt. Hänkin puhui suomea kuin äidinkieltään, ja hänen käytöksensä oli niin lempeä ja sydämellinen, että harvoin sen vertaista tapaa. Meidän oli vain määrä saada pappi matkalle mukaan, mutta talosta ei laskettu, ennenkuin oli juotu tavallinen määrä teetä, jonka kanssa tarjottiin hyvänmakuisia tortuntapaisia leivoksia. Herrasväki Kamkinin avioliitto oli ollut runsaasti siunattu, sillä heillä oli ollut, jollen väärin muista, kaikkiaan 17 lasta, joista suuri osa kuitenkin oli kuollut. Kaksi täysikasvuista poikaa heillä oli, toinen Pietarissa, toinen Moskovassa, joilta toisinaan tuli apua kotitaloon; kotona käydessään he kulkivat Viipurin, Kuopion ja Kajaanin kautta. -- Ukon huoneessa, jossa istuttiin, oli esillä monta eri sanomalehteä, vieläpä kuvalehtiäkin, kaikki kuitenkin venäjänkielisiä.

Pappila oli vanha, matala, mitätön rakennus, mutta uusi, komeampi oli kehällä vieressä. -- Vähän etempänä pappilasta vei puusilta joensuun poikki toisella puolella olevaan kalmistoon. Lamminpohjassa oli toinen silta.

Keski-Kuittijärven poikki kuljimme Enonsuun isäntäväen veneessä. Keulahankaan nuori emäntä istui soutamaan, otettuaan ensin sormistaan helmillä koristetut sormuksensa, luvultaan puolisen tusinaa, jotka sitoi rihmaan, kaulansa ympäri; perähangassa souti nuori isäntä, ja ukko Kamkin piti perää. Kulku kesti toista tuntia, niin että noin 7:n aikaan oltiin Enonsuussa.

_Enonsuussa_, joka kait merkitsee _joensuuta_, oli nykyään kolme eri taloa, mutta joku aika taapäin siinä oli ollut vain kaksi, josta toiset sitten on lohkaistu. Talojen paikka on erittäin sievä pienellä itäänpäin pistävällä niemekkeellä, jonka joki synnyttää; etelään käsin tulee _Alasenjärvi_. Kuittijärvelle talot eivät näy; ne ovat ehkä virstan verran joensuusta ylöspäin, ja joki on hyvin mutkitteleva. Kun sitä ylöspäin kuljettaessa turhaan katselimme ja tiedustelimme taloja, huomasimme, että soutajamme keulassa oli hyvin kujeellisen näköinen. Muutaman mutkan kohdalla pappi viimein sanoo: "Tuolla se talo nyt on." -- "Voi sinua, kun et saattanut olla vaiti", sanoi siihen nuori emäntä, nähtävästi pahoillaan, ettei saanut meitä kuljettaa aivan talon lähelle, jotta sen uljuus odottamatta olisi koko voimallaan saanut meihin vaikuttaa. Huomattava nimittäin on, että se paikka, Enonsuun lesken talo, johon nyt olimme tulossa, on varallisuudestaan kuuluisa laajalti Karjalassa. Komea talo olikin, kaksikerroksinen, laudoitettu ja maalattu; sen vertaista emme kyllä matkalla toista nähneet. Vahinko vain, että maun puutteessa talo oli maalattu viheriäksi, joka väri maalla vihreiden puitten keskellä ei ole soma. Talon vanha emäntä, leski _Marja Vasiljovna_, pienoinen ihminen, otti meidät erittäin vieraanvaraisesti vastaan, syötti, juotti ja puhutteli, niin etten kyllin saata kiitellä häntä. Hän oli useat kerrat käynyt sekä Kajaanissa että Oulussa, jotka paikat siis hyvin tunsi. Kajaanissa hänellä on oma talo torin varrella, pääty otsikolla varustettu ja sen puolesta ainoa laatuansa koko kaupungissa; sitä sanotaan hänen miehensä nimen mukaan "Dmiitrin" (eli Dmitrofanovin) taloksi, ja se on markkinain aikana partasuita täpö täynnä, mutta seisoo muuten enimmästi autiona. Oulusta hän tiedusteli useiden tuttujen kaupunkilaisten oloja. Hänen miesvainajansa oli harjoittanut suurta ketunnahkakauppaa ja sillä tavoin koonnut tavaraa. Ainoastaan kaksi lasta leskellä oli, kaksi tytärtä, toinen naimisissa Ondronon kanssa, toinen naimaton; lapsenlapsia oli poika ja tyttö.

Oltuamme talossa pari kolme tuntia lähdimme taas taipaleelle, vieläpä yön selkään. Kyllähän leski kovasti vastusti lähtöä, mutta osaksi olimme tulleet viipyneiksi Uhtualla liian kauan ja tahdoimme senvuoksi pitää kiirettä, osaksi emme tahtoneet olla talonväelle vaivaksi, koska hyvin saatoimme arvata, että maksua ei kuitenkaan otettaisi vastaan. Ilta oli sitäpaitsi hyvin kaunis, ja kumppalini oli monasti halunnut matkustaa yöllä. Hyvästiä jättäessämme leski käski viedä terveisiä kaikille tuttavillensa kotikaupunkiimme. Kun hän illan kuluessa oli moniaista tutuistaan kertonut juttuja, jotka asettivat heidät vähän outoon valoon, kysyin: "Viemmekö sille ja sillekin?" -- "Viekää, viekää." -- "Vaikka hän teille teki niin ja niin?" -- "Vaikkapa, viekää kuitenkin."

Veneeseemme oli soviteltu päänalukset ja peitteet, että saattaisimme levähtää, ja suuremman osan taipaletta nukuimmekin. _Jolmasen_ koskella, jonka kautta joki purkautuu Alasenjärveen, täytyi kuitenkin nousta ylös kävelemään. Yhden tienoissa yöllä olimme perillä, vähän vilustuneina, sillä yö oli sentään kolkonlainen.

_Jyvälahden_ kylä, johon nyt olimme tulleet ja johon yöksi jäimme, on _Ylä-Kuittijärven_ pohjoisrannalla, pitkän maakaistaleen eteläsyrjällä, joka pistää Ylä- ja Keski-Kuittijärvien väliin. Kuinka leveä tämä kaistale on, en valitettavasti tullut tiedustelleeksi, mutta kun kylästä Uhtualle luetaan 1 penik., josta suurin osa on järvimatkaa Keski-Kuittisen poikki, ei kannas juuri voi olla kuin noin neljänneksen levyinen. Inbergin kartan mukaan leveyden pitäisi olla noin penikulma. Jyvälahdesta tuli 3 penik. Vuokkiniemeen Ylä-Kuittista pitkin, ja matkan suunta kävi ensin penikulma länteen, sitten jyrkällä käännöksellä saman verran etelään ja loppuosa taas länteen. Kartan mukaan matkan olisi pitänyt käydä ensin pari penikulmaa melkein suoraan etelää kohti ja sitten sama verta länttä kohti. Että kartta tässäkin on väärä, on varmaa.

Jyvälahdessa sanottiin olevan puolisataa taloa, Etevin niistä lienee ollut maakauppias _Pappisen_, josta yritin ostaa paperosseja, vaikka turhaan. Se oli rakennettu meidän malliin, huoneukset erilleen kartanopihan ympärille. Päärakennuksen edustalla oli suuri lasiveranta ja kartanon syrjällä, ellei muistini kokonaan petä, ryytimaa. Talo oli uudenlainen ja kaunis katsella.

Emäntämme kestikievarissa ilmoitti kummaksemme olevansa kotoisin Oulusta. Hän oli omaa sukuaan _Hauru_ ja oli muutamassa Oulun kauppatalossa palvellessaan tutustunut mieheensä, joka oli Tsihonen eli (passissa) Romanov nimeltään ja jonka vaimoksi hän oli rajan takaa lähtenyt jo toistakymmentä vuotta sitten. Nyt hän oli leski, ja lapsia hänellä oli muistaakseni kolme. Arvaa sen, että vilkas puhe syntyi, kun hän kuuli meidänkin olevan oululaisia. Hän laittoi meille oivat kahvit, jota emme olleet saaneet sittenkuin Kemistä lähdimme (paitsi Ondronon talossa Uhtualla). Kohtaloonsa hän kyllä oli nöyrästi tyytyväinen, vaikka kaipauksella muisteli miesvainajaansa, joka valokuvasta päättäen oli ollut komeannäköinen. Uskonnoltaan hän oli kreikkalainen, sikäli kuin sitä siellä vaaditaan, joka vaatimus rajoittuu senpuolisen puvun käyttämiseen ja ristinmerkin tekoon pyhänkuvan edessä. Meidänpuolelaisia naisia Jyvälahdessa muuten oli puolisen tusinaa, kaikki naimisissa; saattajistamme Vuokkiniemeen oli niin ikään yksi meikäläisiä, Rantasalmelta -- tai Rautalammilta, en varmaan muista kummastako.

Puhetta olisi emäntämme kanssa kyllä riittänyt koko päiväksi, mutta saattajat alkoivat käydä levottomiksi ja rupesivat kiirehtimään taipaleelle, jonka tähden, sittenkuin olimme syöneet, oli pakko erota. Vedet nousivat emännälle silmiin, kun aloimme tehdä lähtöä, ja hyvästellessämme kastelivat kuumat kyyneleet hänen poskiansa. Tottapa hänestä oli haikeaa ajatella, että me kohta olimme siellä, jonne hän ei voinut päästä.

Ylä-Kuittisen poikki meitä saattoi kolme vaimonpuolta Ensimmäisellä matkan osalla poikkesimme muutamaan saareen, _Kinosaari_ nimeltään, jossa sanottiin olevan _piessan_ koti. Sen pohjoispuoli oli jotenkin korkea, järvestä jyrkästi kohoava, ja siinä piti olla pohjaton luola eli rotko, jossa mainittu paholainen piti asuntoa. Luolan suu ei kuitenkaan aina eikä helposti ollut löydettävissä. Kun saaren pää oli jotenkin pieni, emme epäilleet luolaa löytävämme, ja kaksi saattajaa oppaina kiipesimme ylös kalliohuipulle ja rupesimme sitä etsimään. Tuntikauden siellä hyppelimme edestakaisin kivillä ja kalliolohkareilla, mutta varsinaista luolantapaista ei näkynyt missään; kenties sen suu oli alempana järven rannalla, jossa emme käyneet. Hiessä päin ja nenä pitkänä saimme astua vuorelta alas; ainoa lohdutus oli mennä saaren länsirannalle uimaan. Siltä kohtaa järvellä, josta käännyttiin etelään päin, näkyi selkää silmänkantamattomiin luoteeseen päin; vetten takana lahden pohjassa on _Vuonnisen_ suurenlainen, noin 50 taloa lukeva kylä, sekä lahden länsirannalla _Aajuolaksi_ (6 taloa) ja _Ponkalahti_ (10 taloa; Lönnrotin käydessä 4-5). Nämä eivät meille näkyneet, mutta sen sijaan kuljimme _Mölkön_ pienen kylän sivu (7 taloa). Siinä niemessä, josta järvi ja matkamme kääntyi länteen päin, kävimme taas maissa katsomassa muuatta ristiä, joka oli pystytetty tapaturmaisesti tähän paikkaan kuolleen miehen muistoksi; tapana on näet ristin luona käydä ja, jos haluaa, uhrata siihen joku lantti. Vielä kuljettiin _Pirttilahden_, noin 20-taloisen kylän sivu, ennenkuin 5:n tienoissa, 30 p. heinäk., tultiin perille Vuokkiniemen kirkonkylään. Matkalla olimme vanhimmalla saattajallamme laulattaneet koko joukon _häävirsiä_, mutta kun toinen soutajista sattui olemaan komea ja kaunis ihminen, oli huomioni ehkä enemmän kiintynyt häneen kuin laulajaan. Kalevalasta nuo virret jo tuntuivat olevan tuttuja.

_Vuokkiniemen_ kylä on rakennettu kahteen eri osaan. Varsinainen kirkonkylä on järvestä lounaaseen tunkevan lahdelman pohjoisrannalla; toinen osa kylää on pohjempana, Tsenan eli _Keynäsjärvestä_ juoksevan joen varrella. Edellinen osa on rakennettu tiheämpään ja Venäjän malliin, jälkimmäinen harvaan ja meidän puolen tapaan. Kylien välissä kulkee virstan parin pituudella lounaasta koilliseen korkea hiekkasärkkä, niin että kylästä kylään ei voi nähdä; se on harjullaan ainoastaan maantien levyinen, ja kun sitä kävelee alapäästä järvelle päin, avautuu silmäin eteen erittäin ihana ja soma näköala: vasemmalle luodetta kohti avara jokilaakso taloineen, oikealle itse kirkonkylä ja järven lahti, suoraan eteenpäin Ylä-Kuittisen sinertävät selät, joilta vain odottaa näkevänsä höyryveneen savun illan tyynessä kohoavan ilmaan. Lönnrot mainitsee