Part 9

Varhain neljännen päivän aamuna järjestettiin vangit vankilan pihalla kahteen riviin aivan samoin kuin silloinkin, kun minun piti muuttaa kahleita. Etu- ja takapuolella seisoivat ladatuilla pyssyillä varustetut sotamiehet. Sotamies saa ampua vangin, jos tämä lähtee karkuun, mutta hän on edesvastauksen alainen laukauksesta, jos välttämätön pakko ei ole sitä vaatinut; sama on asianlaita, jos vangit nostavat kapinan. Mutta kukapa koettaisikaan paeta julkisesti? Insinööri-upseeri, konduktööri, aliupseerit, sotamiehet ja työnjohtajat saapuivat paikalle. Toimitettiin huuto; ne jotka kävivät räätälin-verstaissa, lähtivät ensin; he ompelivat vankilan tarvetta varten, ja insinööreillä ei ollut heidän kanssaan mitään tekemistä. Sitten lähtivät ne, jotka kävivät muissa verstaissa ja vihdoin karkeimpien töiden tekijät. Niiden joukossa olin minäkin. Linnan takana jään peittämällä joella oli kaksi kelvottomaksi joutunutta ruunun lotjaa, jotka olivat purettavat, ettei puuaine joutuisi hukkaan. Se oli kuitenkin jokseenkin vähäarvoista, tuskinpa minkään hintaista. Halkoja myytiin kaupungissa hyvin helpolla ja metsää oli ympäristöllä paljon. Tarkoituksena olikin vaan, etteivät vangit saisi istua jouten, ja sen nämä aivan hyvin tiesivät. Semmoiseen työhön ryhtyivät he aina laimeasti, jota vastoin asianlaita oli aivan toinen, jos työ itsessään oli arvokasta ja erittäinkin, jos sitä voitiin saada urakalle. Silloin oli vangeissa työintoa ja vaikka siitä ei ollut heille itselleen mitään hyötyä, koettivat he voimainsa mukaan valmistaa sitä joutuisaan ja hyvästi; nähtiinpä heissä silloin itserakkauttakin. Mutta kysymyksessä oleva työ, joka oli keksitty enemmän näön kuin tarpeen vuoksi, ei sopinut urakkatyöksi, vaan tehtiin sitä lakkaamatta aina siksi, kunnes rummun pärinä sen keskeytti kello yhdentoista aikaan aamulla. Päivä oli lämmin ja sumuinen; lumi melkein suli. Joukkueemme kulki linnan takana olevalle rannalle helistellen kahleitaan, jotka astuessa antoivat itsestään ääntä, vaikka olivatkin kätkettyinä vaatteiden alle. Pari, kolme miestä lähetettiin varastohuoneelle noutamaan tarpeellisia työaseita. Minä kuljin muiden mukana ja tunsin mieleni virkistyneeksi; sillä minä halusin mitä pikemmin tutustua työhön, nähdäkseni mimmoista se oli?

Muistan kaikki aivan selvään. Tiellä kohtasimme me erään parrakkaan porvarin, joka seisahtui ja pisti kätensä taskuun. Joukostamme erosi kohta eräs vanki, joka paljain päin otti vastaan almun -- viisi kopeikkaa ja palasi sitten nopeasti toisten luo. Porvari risti silmiänsä ja jatkoi matkaansa.

Tovereistani olivat muutamat synkännäköisiä ja harvapuheisia, toiset taas välinpitämättömiä ja laimeita; jotkut juttelivat keskenään veltosti. Yksi heistä oli tavattoman iloinen mies; sillä hän pajatti, jopa tanssikin kulkiessaan, kilautellen tuon tuostakin kahleitaan. Se oli sama matalakasvuinen, lihavanläntä vanki, joka ensi aamuna oli riitaantunut toverinsa kanssa siitä, että tämä uskalsi sanoa itseänsä kaakkuriksi. Iloinen mies, nimeltään Skuratow, rupesi vihdoin laulamaan erästä hauskaa laulua, joista muistan vaan säkeet:

Eukon sain ma tahtomatta -- Jauhamass' ollessain.

Balalaika [soittokone, joka on varustettu kahdella tai kolmella kielellä. Suom. muist.] vaan puuttui.

Hänen iloisuutensa herätti muutamissa seuralaisissa tyytymättömyyttä; pidettiinpä sitä melkein loukkauksena.

-- Jo rupesi ulvomaan! sanoi eräs vanki, jota asia tietysti ei ollenkaan koskenut.

-- Oli sudella laulu, senkin otti häneltä tuulalainen! huomautti toinen synkännäköinen mies vähävenäläisellä murteella.

-- Mitäpä siitä, että olen tuulalainen, vastasi Skuratow, -- olettehan te niitä, jotka Pulttavassa tukehtuivat jauholimppuun.

-- Mitäpäs itse olet syönyt! Ehkä kaalia tallukasta.

-- Minä, veikkoseni olenkin aika herkkusuu, vastasi Skuratow kääntymättä kenenkään puoleen erityisesti. -- Luumuihin ja vehnäseen olen tottunut. Velimiehilläni on nytkin vielä oma puotinsa Moskovassa, tuulta myövät, hirveästi rikastuvat.

-- Mitäs sinä möit?

-- Mitä vaan sattui. Minä sainkin silloin ensimäiset kaksisataa...

-- Ruplaako? kysäsi joku uteliaasti.

-- Mitä vielä, ystäväiseni, kepinlyöntejä ne olivat. Lukaa! kuules, Lukaa!

-- Olen minä Lukaakin, vaan sinulle Lukaa Kusmitsh, sanoi eräs pienenläntä, terävänenäinen vanki.

-- No hiisi vieköön! Olkoon menneeksi: Lukaa Kusmitsh!

-- Olen minä Lukaa Kusmitshkin, vaan sinunlaiselle olen setä.

-- Mene hiiteen setinesi, kanssasi ei maksa puhua! Kas niin veljet, Moskovassa en minä ollutkaan kauan; lopulta annettiin minulle viisitoista ja lähetettiin pois... Niinpä minä siellä en ennättänytkään rikastua. Sitä kuitenkin olisin kovasti halunnut, niin kovasti, etten oikein osaa sanoakaan.

Moni naurahti. Skuratow oli tuommoinen velikulta, joka piti velvollisuutenaan huvittaa synkkiä tovereitaan saamatta siitä tietysti palkakseen muuta kuin torumista. Ehkäpä saan vielä vast'edes tilaisuutta puhua hänen kalttaisistaan ihmistä.

-- Voipihan sinua nytkin näätänä pitää, huomautti Lukaa Kusmitsh. -- Pukukin maksaa sata ruplaa.

Skuratowin yllä oli peräti kulunut turkkipaha, jossa oli paikka paikan päällä. Välinpitämättömästi tarkasteli hän puhujaa.

-- Pää sen sijaan maksaa paljon! vastasi hän. -- Moskovastakin erotessani lohdutin itseäni sillä, että vien pääni mukanani. Hyvästi, Moskova! Kiitos saunasta, kiitos vapaasta ilmasta! Mutta pukua, rakas ystävä, älä huoli katsoa...

-- Päätäsikös pitää katsoa?

-- Eikä hänellä ole pääkään omansa; lahjaksi on sen saanut, sanoi taas Lukaa.

-- Olikos sinulla, Skuratow, ammattia?

-- Kyllähän yritin suutarin ammattia. Kaikkiansa sain yhden parin valmiiksi.

-- Menikö kaupaksi?

-- No olipahan eräs, joka nähtävästi ei pelännyt Jumalaa, eikä totellut vanhempiansa; Jumala hänet rankaisikin ja hän -- osti.

Skuratowin ympärillä olijat nauroivat aika lailla.

-- Sitten suutaroin kerran vielä täälläkin, jatkoi Skuratow sanomattoman kylmäverisesti. -- Stepan Feodoritsh Pomortsewille, luutnantille, laitoin anturat.

-- Olikos hän tyytyväinen?

-- Ei ollut. Ikäpäiväksi haukkui ja vieläpä tuuppaili minua takaapäin polvellaan. Kovin hän suuttui. -- No, niin! mitäpäs siitä!

Kun ol' hetki vierähtännä, Akuliinan mies ol' läsnä...

Äkkiarvaamatta rupesi hän taas laulamaan ja tanssimaan.

-- Kas tuota kelvotonta! mutisi lähelläni kulkeva vähävenäläinen luoden häneen karsaan silmäyksen.

-- Turhanpäiväinen ihminen! huomautti toinen vakavalla äänellä.

Minä en ollenkaan ymmärtänyt, minkätähden Skuratow oli joutunut muiden vihoihin ja minkätähden kaikkia iloisia halveksittiin? Vähävenäläisen ja muiden vihan luulin minä syntyneen persoonallisista syistä. Mutta syynä siihen ei ollut persoonallisuus, vaan se, ettei Skuratowissa ollut tarpeeksi oman arvonsa tuntijaa ja että hän, toisten vankien sanojen mukaan, oli "hyödytön ihminen." Eivät kuitenkaan kaikki iloiset olleet muiden vihan alaisia samassa määrässä kuin Skuratow. Se riippui siitä, mitenkä kukin antoi itseänsä kohdella; hyväluontoinen ihminen sai aina kärsiä loukkauksia. Se tuntui minusta kummalta. Mutta olipa iloistenkin joukossa semmoisia, jotka eivät antaneet myöten ja niitä täytyi toisten väkisinkin pitää arvossa. Seurassamme oli eräs sellainen mies, joka, kuten minä myöhemmin huomasin, oli sangen hupaisa ja miellyttävä ihminen; hän oli kookas ja komean näköinen, hänen kasvonsa olivat kauniit ja osoittivat älyä. Häntä sanottiin vallinkaivajaksi, sillä hänellä oli ollut ennen semmoinen ammatti sotaväessä; nyt oli hän erityisessä osastossa. Hänestä aion vielä vastedes puhua.

Muuten eivät kaikki "totiset" olleet yhtä äkäisiä kuin iloa vihaava vähävenäläinen. Vankilassa oli joitakuita, jotka tahtoivat olla muita etevämpiä, viisaampia. Muutamilla heistä oli todellakin ymmärrystä sekä lujuutta ja he pääsivätkin tarkoituksensa perille, s.o. he saavuttivat arvoa ja vaikutusvaltaa toveriensa parissa. Keskenään olivat nämä älymiehet vihollisia ja kullakin heistä oli paljon kadehtijoita. Muita vankeja kohtelivat he arvokkaasti, jopa kunnioittavastikin, välttivät tarpeettomia riitoja, olivat päällikköjen suosiossa, esiyntyivät työnteossa jonkunlaisina järjestäjinä, eikä kukaan heistä olisi ruvennut kinastelemaan esim. laulun tähden; semmoisiin joutaviin asioihin eivät he kajonneet. Minua kohtaan osoittivat he erityistä suopeutta, olematta kuitenkaan kovin puheliaita. Heistä myöskin kerron vastedes tarkemmin.

Tultiin rannalle. Alhaalla joella oli jäätynyt vanha lotja, joka oli purettava. Joen toisella puolen siinti aro; näkyala oli synkkä. Minä luulin, että kaikki ryhtyisivät oitis työhön, vaan niin ei tapahtunut. Jotkut istahtivat rannalla oleville hirsille; melkein jokainen veti saappaan varresta tupakkakukkaron sekä omatekoisen puisen piippunysän. Ruvettiin polttamaan; sotamiehet sulkivat joukkomme ketjuilla ja rupesivat ikävystyneen näköisinä meitä vartioimaan.

-- Ja kenenkä päähän pisti tämän lotjan purkaminen? virkkoi joku itsekseen.

-- Lastujako lie tarvinnut.

-- Joka meitä ei pelkää, sen päähän pistikin, huomautti toinen.

-- Minnekkähän nuo ukot rientävät? virkkoi taas edellinen, pitämättä lukua saamastaan vastauksesta, ja osoitti kauempana pitkin hankea peräkkäin kulkeviin talonpoikiin. Toiset kääntyivät veltosti osoitettuun suuntaan ja kun ei ollut muuta tekemistä, rupesivat talonpoikia ivaamaan. Viimeinen heistä kulki jokseenkin hullunkurisesti, kädet hajalla ja isolla, talonpoikaislakilla verhottu pää kallella. Miehen piirteet kuvautuivat selvästi valkeata lunta vasten.

-- Katsoppas veli Petrowitshia! sanoi joku pilkallisesti. Huomattava on, että vangit hieman halveksivat talonpoikasta väkeä, vaikka itsekin olivat toiseksi puoleksi talonpoikia.

-- Jälkimäinen astuu aivan kuin retikkaa istuttaisi.

-- Se on hidasluontoinen mies, äveriäs suittanee myöskin olla, huomautti kolmas.

Kaikki naurahtivat, mutta veltosti, ikäänkuin vastahakoisesti. Sillä välin saapui paikalle kalatsin myyjä, ujakka ja sukkela eukko.

Häneltä ostettiin kalatsia almuksi saadulla viisikopeikaisella ja jaettiin tasan miesten kesken.

Nuori vanki, joka harjoitti kalatsin kauppaa kasarmissa, otti parikymmentä kappaletta ja alkoi kovasti vaatia palkakseen kolmea kalatsia kahden sijaan, kuten oli tavallista. Mutta eukko ei suostunut vaatimukseen.

-- No, etkös sitten sitäkään anna?

-- Mitä sitä?

-- Sitä, jota hiiret eivät syö.

-- Vieköön sinut rutto! sanoi eukko naurahtaen.

Vihdoin saapui työnjohtajakin, kepillä varustettu aliupseeri.

-- Hei, miehet! Miksi istutte! Käykää työhön!

-- Antakaahan urakalle, Iwan Matweitsh, virkkoi eräs "etevimmistä" nousten hitaasti paikaltaan.

-- Miksi ette ennen pyytäneet? Kun lotjan puratte, niin siinä onkin urakka.

Vihdoinkin nousivat vangit ja lähtivät verkalleen joelle. Kohta ilmaantui heidän keskuudessaan "järjestäjiäkin", ainakin sanoissa. Lotjaa ei saanut rikkoa miten kuten, vaan oli mahdollisuuden mukaan säilytettävä hirsiä, etenkin kaaripuita, jotka pitkin pituuttaan olivat kiinnitetyt puunauloilla lotjan pohjaan; työ oli pitkällistä ja ikävää.

-- No, ensiksikin olisi tämä hirsi irroitettava. Tarttukaapas kiinni, miehet! huomautti eräs vanki, joka ei ollenkaan kuulunut etevämpiin, eikä järjestäjiin, vaan oli pelkkä työmies, hiljainen ja vaitelias; hän tarttui hirteen, odottaen apulaisia, vaan avuksi hänelle ei kukaan tullutkaan.

-- Johan nyt nostit! Et sitä sinä nosta ja vaikka isäsikin tulisi, niin ei hänkään nostaisi! murahti joku hampaidensa välistä.

-- No, mitenkäs sitten on alettava? Enhän minä tiedä ... sanoi työhön ryhtyjä jättäen hirren sikseen.

-- Ei sinusta ole siihen työhön ... älä tuppailekkaan!

-- Mokoma mies, ei osaa kolmea kanaakaan syöttää!

-- Enhän minä, hyvät veljet, mitään, puolusteliihe moitittu; -- minä vaan ilman...

-- Pitääkö minun pistää teidät pölyvaipan alle tai suolata talveksi? huudahti työnjohtaja suutuksissaan, kun näki etteivät vangit ryhtyneet työhön. -- Aloittakaa! Sukkelaan!

-- Eihän sukkelaan hyvä synny, Iwan Matweitsh.

-- Ethän sinä siinä mitään tee, hoi! Saweljew! Juttu-Petrowitsh! Mitä töllistelet!... Alkakaa!

-- Mitäs minä tässä yksin saan aikaan?...

-- Antakaapas urakalle, Iwan Matweitsh.

-- Johan olen sanonut, ett'ette saa urakalle. Purkakaa lotja, siinä kaikki. Alkakaa!

Vihdoin ryhdyttiin työhön, kuitenkin veltosti, haluttomasti. Olipa oikein harmillista katsella noita voimakkaita työmiehiä, joilta työ ei tahtonut sujua. Juuri kun ruvettiin irroittamaan ensimäistä märännyttä kaaripuuta, huomattiin, että se murtui, "itsestään", kuten työnjohtajalle ilmoitettiin; niin ei siis käynyt päinsä, piti alkaa jotenkin toisin. Siitä nyt syntyi pitkä keskustelu, mitenkä työ olisi toisin alettava? Tietysti saatiin kohta kuulla riitaa ja olipa siitä pahempikin jupakka syntymäisillään... Työnjohtaja ärjäsi taas ja heilutti keppiään, mutta lahonnut puu murtui kuin murtuikin. Vihdoin tuli selville, että kirveitä oli liian vähän ja että joku työase vielä puuttui. Sitä noutamaan lähetettiin vankilaan oitis kaksi miestä, vartijain seuraamina; toiset sillä välin istautuivat lotjan laidoille, ottivat piippunsa esille ja rupesivat polttamaan.

Työnjohtaja vihdoin sylkäsi. -- Ei työ teitä säikähdä, sen vetelykset! sanoi hän äkäisesti, viittasi kädellään ja lähti astumaan vankilaan päin.

Tunnin kuluttua tuli konduktööri. Kuunneltuaan tyynesti vankeja, sanoi hän antavansa urakkakaupalla irroitettavaksi vielä neljä kaaripuuta, kuitenkin niin, ettei niitä saisi rikkoa, jota paitsi määrätty osa lotjaa olisi purettava; sitten saisivat vangit mennä kotiansa. Urakka oli melkoinen, mutta työhön ryhdyttiinkin nyt aivan toisellaisella innolla. Ei nähty enää laiskuutta eikä taitamattomuutta. Kirveet paukahtelivat, puunaulat murtuivat. Toiset asettelivat paksuja rautakankeja kaaripuiden alle ja ne irtautuivat nyt kokonaisina, vahingoittamattomina. Työ sujui aika lailla. Kaikki olivat ikäänkuin äkkiä viisastuneet. Ei kuulunut liikoja sanoja eikä riitoja, jokainen tiesi, mitä oli sanottava, mitä tehtävä, minne mentävä, mitä neuvottava. Juuri puoli tuntia ennen rummun lyöntiä saatiin työ päätetyksi ja väsyneet vangit lähtivät kotiansa aivan tyytyväisinä, vaikka olivatkin määrätystä ajasta voittaneet ainoastaan puoli tuntia. Mitä itseeni tulee, huomasin erään omituisen seikan: kuinka hyvänsä minä yritin auttaa toisia, aina olin tiellä, aina minut ajettiin vihaisesti pois.

Vihonviimeinenkin nahjus, joka itse oli huonoimpia työmiehiä, eikä tohtinut äännähtääkään toisten rivakkaampien ja älykkäämpien edessä, katsoi olevansa oikeutettu ärjymään minulle, jos satuin tulemaan hänen lähelleen, siitä syystä muka, että minä häiritsin häntä. Vihdoin sanoi eräs vankka työmies minulle suoraan: "Mihin tuppaatte, menkää matkaanne! Ei teitä täällä tarvita."

-- On kuin olisi säkissä! lisäsi kohta toinen.

-- Parempi olisi, jos ottaisit astian, sanoi kolmas -- ja menisit rahan keruulle; täällä ei ole sinulla mitään tekemistä.

Minun täytyi seisoa erilläni, mutta erillään seisominen, toisten työtä tehdessä, on hiukan noloa. Erilläni minä nyt kuitenkin olin, ja se seikka antoi toisille syytä uusiin pilapuheisiin.

-- Kas mimmoisia miehiä on työhön lähetetty! Mitä hyötyä niistä on? Ei mitään!

Tämmöinen puhe huvitti toisia. Olihan hauska laskea leikkiä entisestä aatelismiehestä.

Jo heti vankilaan tultuani rupesin minä itsekseni miettimään, mitenkä näiden ihmisten kanssa olisi käyttäytyminen? Minä aavistin, että joutuisin usein heidän kanssaan samanlaisiin suhteisiin kuin äsken työn teossa. Mutta siitä huolimatta päätin minä olla muuttamatta käytöstapaani, josta olin jo joihinkin määrin selvillä. Minä päätin vastakin käyttäytyä niin yksinkertaisesti ja itsenäisesti kuin mahdollista, tavoittelematta mitenkään erityisesti heidän ystävyyttään ja toiselta puolen hylkäämättä sitä myöskään, jos he puolestaan haluaisivat lähestyä minua. Minun ei pitäisi pelätä heidän uhkauksiaan eikä olla niitä huomaavinanikaan. En minä saisi myöskään osoittaa taipuvaisuutta muutamiin heidän tapoihinsa ja tottumuksiinsa, sanalla sanoen, minun ei pitäisi pyrkiä täydelliseen ystävyyteen heidän kanssaan. Minä huomasin jo ensi hetkestä, että siten joutuisin vaan heidän halveksittavakseen. Ja kuitenkin arvelivat he puolestaan (siitä tulin minä myöhemmin aivan vakuutetuksi), että minun olisi pitänyt antaa arvoa aateliselle syntyperälleni, s.o. osoittaa joka askeleella hienoutta ja hempeyttä. Semmoinen oli heidän käsityksensä aatelismiehestä. He tietysti olisivat haukkuneet minua semmoisesta käytöksestä, mutta toiselta puolen olisivat pitäneet sitä arvossakin. Mutta siihen minulla ei ollut mitään taipumusta; minä en koskaan ole ollut heidän käsityksensä mukainen aatelismies; sen sijaan päätin minä jyrkästi olla alentamatta heidän edessään sivistystäni ja ajatustapaani. Jos minä olisin heidän mielikseen osoittanut myöntyväisyyttä ja taipuvaisuutta muutamiin heidän "ominaisuuksiinsa", olisivat he oitis arvanneet, että minä tein sitä pelkurimaisuudesta ja niin olisin minä joutunut heidän halveksimisensa esineeksi. A--w ei sovi tässä esimerkiksi; hän oli yhteydessä majuurin kanssa ja vangit pelkäsivät häntä. Toiselta puolen en minä halunnut rajoittautua kylmään ulkonaiseen kohteliaisuuteen, kuten puolalaiset tekivät. Minä oivalsin aivan hyvin, että vangit halveksivat minua sen vuoksi, kun minä tahdoin tehdä työtä niinkuin hekin; ja vaikka minä tiesin varmaan, että heidän oli sittemmin pakko muuttaa mielipiteensä minusta, katkeroitti kuitenkin mieltäni se seikka, että he luulivat minun tavoittelevan heidän suosiotaan ja siitä syystä halveksivat minua.

Kun minä iltapäivällä työstä päästyäni palasin vankilaan väsyneenä ja vaivaantuneena, tunsin kovan surun taas ahdistavan mieltäni. "Edessäni on vielä tuhansia semmoisia päiviä", ajattelin minä, "ja kaikki ovat ne toisensa kalttaisia." Äänettömänä kuljeskelin yksinäni kasarmien takana ja huomasin äkkiä Sharikin, joka juoksi luokseni. Sharik oli vankilamme koira aivan samoin kuin on ruotu-, patteri- ja skvadroonakoiria. Se oli oleskellut vankilassa jo kauan aikaa, pitäen kaikkia isäntinään ja elättäen itseään kyökistä heitetyillä jätteillä. Se oli suuri, mustan- ja valkean-kirjava pihakoira, ijältään vielä nuorenlainen, varustettu kauniilla silmillä ja tuuhealla hännällä. Ei sitä kukaan hyväillyt, eikä siihen kukaan kääntänyt juuri huomiotaankaan. Jo ensi päivänä silitin minä sitä ja annoin sille leipää. Kun sitä silitin, seisoi se hiljaan, katsoi minuun ystävällisesti ja heilutti häntäänsä tyytyväisyyden merkiksi. Nyt ei se ollut nähnyt ainoata hyväilijäänsä pitkään aikaan, jonka vuoksi se haki minua kaikkialla ja kun vihdoin oli löytänyt minut kasarmien takana, juoksi se ulisten vastaani. En tiedä, mitenkä laitani lienee ollutkaan, mutta minä olin valmis suutelemaan tuota eläintä, kun se heitti etukäpälänsä hartioilleni ja alkoi nuoleskella kasvojani. "Siinä ystävä, jonka kohtalo minulle on lähettänyt!" ajattelin itsekseni ja joka kerta, kun minä palasin työstä näinä ensimäisinä surullisina aikoina, kiiruhdin ensin kasarmien taa, hyppelevä ja uliseva Sharik edelläni, syleilin sitä siellä samalla kun jonkunlainen lohduttava, mutta sen ohessa myöskin kiusaavan katkera tunne painoi sydäntäni. Muistan, että tuskassani oli oikein suloista ajatella, että maailmassa oli kaikkiansa ainoastaan yksi olento, joka minua rakasti, ja että se oli oma uskollinen koirani Sharik.

VII.

Uusia tuttavia. -- Petrow.

Mutta aika kului ja minä perehdyin vähitellen oloihin. Päivä päivältä tulivat uuden elämäni ilmiöt minulle tutuimmiksi. Tapaukset, ympäristö, ihmiset -- kaikki muuttuivat silmissäni yhä tavallisemmiksi. Hyväksyä tällaista elämää en tosin voinut, mutta pitihän minun jo myöntää se tosiasiaksi. Outoja tunteita, joita oli vielä mielessäni, koetin minä tukahuttaa niin paljon kuin mahdollista. Minä en kuljeskellut enää epätoivoisena vankilassa enkä ilmaissut suruani. Vankien uteliaat ja hävyttömät silmäykset eivät kohdanneet minua enää yhtä usein kuin ennen. He tottuivat nähtävästi minuun ja se ilahutti minua. Minä kävelin vankilassa kuin kotonani ja tiesin paikkani laverilla, minä totuin semmoiseenkin, johon en luullut ikänäni tottuvani. Säännöllisesti joka viikko kävin ajeluttamassa toisen puolen tukkaani. Lauantaisin kutsuttiin meitä sitä varten vuorotellen vahtipaikalle, ja siellä pataljoonan parturit saippuoivat kylmällä saippuavedellä päämme ja ajelivat sen mitä tylsimmillä partaveitsillä, niin että nytkin tunnen ruumiissani kylmän väristyksen, kun ajattelen tätä kidutusta. Muuten keksittiin kohta keino tätäkin pahaa vastaan: Akim Akimitsh neuvoi minulle erään sotilasvangin, joka omalla partaveitsellään ajeli kopeikasta kenen tukkaa hyvänsä; se olikin hänen ammattinsa. Moni vanki ajelutti tukkansa hänen luonaan, vaikka ihmiset täällä eivät olleet mitenkään hienostuneita. Vangit sanoivat tätä parturia "majuuriksi"; minkä tähden hän sen nimen oli saanut, sitä en voi sanoa. Tätä kirjoittaessani on tuo majuuri selvästi silmieni edessä; hän oli korkeakasvuinen, laihanläntä, vaitelias ja tyhmän näköinen mies; kädessä oli hänellä aina nahkahihna, jolla hän öin sekä päivin teroitti partaveistänsä, niin että koko mies näkyi ikäänkuin salautuneen tähän toimeen, jota hän nähtävästi piti elämänsä päätarkoituksena. Hän oli tavattoman iloinen, kun partaveitsensä oli terävä ja kun joku tuli tukkaansa ajeluttamaan; saippua-vesi oli hänellä aina lämmintä, käsi kevyt, ajeleminen pehmeätä. Hän nähtävästi nautti ja ylpeili taidostaan ja otti huolettomasti vastaan ansaitun kopeikan, ikäänkuin pääasiana olisikin ollut taito eikä kopeikka. Kylläpä A--w sai aika löylyn, kun hän majuurille kannellessaan sanoi parturiamme vahingossa majuuriksi. Majuuri vimmastui siitä pahanpäiväisesti. "Tiedätkös sinä heittiö, mikä majuuri on?" huusi hän vaahtosuussa; "ymmärrätkö, mikä majuuri on! Joku vanki heittiö ja sitä sinä uskallat sanoa majuuriksi, jopa suoraan minulle silmien sisään, minun läsnä ollessani!..." Ainoastaan A--aw voi tulla toimeen semmoisen ihmisen kanssa.

Vankeuteni ensi päivästä asti rupesin minä uneksimaan vapauttani. Vankeusaikani päättyminen oli lukemattomissa muodoissa mietiskelyjeni esineenä. Minä en voinut muusta ajatellakaan ja olen vakuutettu, että semmoinen on laita jokaisen, joka on ajaksi menettänyt vapautensa. Oikeinpa minua hämmästytti vankeustoverieni toiveiden kevytmielisyys. Vapautta kaipaavan vangin mietteet ovatkin aivan toisenlaiset kuin vapaan ihmisen. Tietysti toivoo vapaa ihminenkin (esim. kohtalon muutosta, jonkun yrityksen onnistumista), mutta hän elää ja toimii samalla; elämä vetää hänet täydellisesti mukaansa. Toisin on vangin laita. Tosin elää hänkin vangin, pakkotyöläisen elämää; mutta olkoon hän kuka hyvänsä ja olkoon hänen vankeusaikansa minkä pituinen tahansa, niin ei hän kuitenkaan voi pitää kohtaloansa määrättynä, päätettynä eikä elämäänsä osana varsinaisesta elämästä. Jokainen vanki tuntee, ettei hän ole kotonaan, että hän on ikäänkuin vieraana. Kaksikymmentä vuotta on hänestä yhtä paljon kuin kaksi vuotta ja hän on vakuutettuna siitä, että hän vankeudesta päästyään viidenkymmenen vanhana on yhtä reipas kuin nyt kolmenkymmenen vanhana. -- "Kylläpähän vielä eletään!" ajattelee hän karkoittaen mielestään kaikki epäilykset ja muut harmilliset ajatukset. Vieläpä nekin, jotka ovat lähetetyt erityiseen osastoon ilman mitään määräaikaa, ajattelevat joskus, että ei aikaakaan, niin tulee Pietarista käsky: "lähetettäköön Nertshinskiin määräajaksi!" Sittenhän käy hyvin; ensiksikin kestää matka Nertshinskiin lähes puolen vuotta, mutta joukossa matkustaminen on paljoa hauskempaa kuin vankilassa oleminen! Ja kun viimein määräaika Nertshinskissä päättyy, niin sitten... Ja sillä tavoin ajattelevat joskus harmaapäiset ukotkin.