Part 8

Kauan, jo useampia vuosia olin minä elänyt yhdessä Sushilowin kanssa. Vähitellen tuli hän minulle kovin ystävälliseksi, minä en voinut olla sitä huomaamatta ja totuin itsekin häneen. Mutta kerran jätti hän jonkun pyyntöni täyttämättä, vaikka oli juuri saanut minulta rahaa, ja minä -- en voi sitä koskaan antaa itselleni anteeksi -- sanoin hänelle: "kas niin, Sushilow, rahan kyllä otatte, vaan asiaa ette toimita." Sushilow oli vaiti, juoksi asiallani ja tuli kovin pahoilleen. Kului pari päivää. Minä ajattelin: Näinköhän olivat sanani syynä hänen suruunsa. Minä tiesin, että eräs vanki Anton Wasiljew vaati häneltä kiven kovaan puolenkopeikan suuruista velkaa. Arvasin, ettei Sushilowilla ollut rahaa ja ettei hän uskaltanut pyytää minulta. Kolmantena päivänä sanoin hänelle: "Sushilow, te luultavasti tahdoitte pyytää minulta rahaa Anton Wasiljewia varten? Tässä on." Minä istuin silloin laverilla ja Sushilow seisoi edessäni. Hän oli nähtävästi kovin hämillään siitä, että minä itse tarjosin hänelle rahaa ja otin puheeksi hänen tukalan asemansa, etenkin, kun hän mielestään oli saanut minulta liiaksikin, eikä siis voinut toivoa lisää. Hän katsahti ensin rahoihin ja sitten minuun, kääntyi äkkiä pois ja meni tiehensä. Kaikki tuo kummastutti minua suuresti. Hän meni vankilan aitauksen luo ja nojasi päänsä sitä vasten. -- "Sushilow, mikä teitä vaivaa?" kysyin minä häneltä. Hän ei katsonut minuun, ja minä huomasin suureksi ihmeekseni, että hän oli valmis itkemään: "Te, Aleksanteri Petrowitsh... ajattelette... -- alkoi hän katkonaisesti ja luoden silmänsä syrjään, -- että minä teitä... rahan edestä... vaan minä... minä... oih!" Nyt hän taas kääntyi aitaukseen päin niin, että kolautti siihen otsansa -- ja rupesi itkemään!... Ensi kerran näin minä jonkun itkevän vankilassa. Töin tuskin sain hänet rauhoittumaan, ja vaikka hän siitä lähtein osoittikin minulle entistä suurempaa palvelemishalua, huomasin minä kuitenkin muutamista pienistä merkeistä, ettei hän voinut koskaan unohtaa moitettani. Sen ohessa nauroivat hänelle toiset, pilkkasivat häntä kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa, haukkuivat häntä aika lailla, ja hän eli kuitenkin heidän kanssaan sovinnossa sekä ystävyydessä eikä ottanut koskaan loukkaantuaksensa. Niin, vaikea on oppia ihmisiä tuntemaan, vaikkapa monivuotisenkin tuttavuuden jälkeen.

Siinäpä onkin syy, minkä tähden vankila ei voinut alussa näyttää minusta semmoiselta, jommoiselta se näytti myöhemmin. Senpä tähden sanoinkin, että suuresta uteliaisuudestani huolimatta en voinut päästä silmieni edessä olevienkaan asioiden perille. Luonnollista on, että minua hämmästyttivät alussa huomattavimmat, silmiin pistävimmät seikat, mutta ehkäpä en niitäkään käsittänyt oikein, ehkäpä nekin jättivät sieluuni ainoastaan raskaan, surullisen vaikutuksen. Siihen oli suureksi osaksi syynä myöskin yhtymiseni A--win kanssa; tämä mies teki minuun sangen tuskallisen vaikutuksen vankeuteni ensi aikoina. Minä tiesin muuten jo ennakolta tapaavani hänet täällä. Hänpä se oli, joka myrkytti vankeuteni alkuajan ja lisäsi sieluni tuskia. En voi olla hänestä puhumatta.

A--w oli mitä ikävimpänä esimerkkinä siitä, mihin määrin ihminen voipi alentua ja huonota, mihin määrin hän voi kuolettaa kaikki siveelliset tunteensa, ilman mitään vaivaa, ilman katumusta. Hän oli nuori aatelismies, josta jo ennen olen maininnut, että hän kanteli majuurille kaikki, mitä vankilassa tapahtui, ja oli ystävyyden liitossa hänen palvelijansa Fetkan kanssa. Miehen elämäkerta on seuraava: Päättämättä missään lukujaan ja riitaunnuttuaan Moskovassa sukulaistensa kanssa, joita hän oli hämmästyttänyt siivottomalla elämällään, saapui hän Pietariin, ja saadakseen rahoja, päätti täällä tehdä halpamaisen ilmiannon, s.o. hän päätti saattaa onnettomiksi kymmenen henkilöä tyydyttääkseen sammumatonta himoansa hekumaan ja nautintoihin, joihin Pietarin elämä oli hänet siihen määrin houkutellut, ettei hän kamoksunut mielettömiä tekojakaan. Hänen kujeensa saatiin kohta paljastetuksi; sillä ilmiantoonsa oli hän kietonut viattomiakin ihmisiä, ja siitä syystä lähetettiin hänet tänne Siperjaan kymmeneksi vuodeksi. Hän oli vielä hyvin nuori; hänen elämänsä oli vasta alulla. Olisi luullut, että noin kauhea kohtalon muutos vaikuttaisi hänessä jonkunlaista vastarintaa, jonkunlaista luonteen muutosta. Mutta hän taipui kohtaloonsa ilman mitään mielenliikutusta, ilman mitään inhoa, eikä peljännyt siinä muuta kuin työnpakkoa ja nautintojen kaipausta. Arvelipa hän niinkin, että pakkotyöläisen asema suopi hänelle paremmin tilaisuutta kaikenmoisiin ilkiötöihin. "Kun olen kerran pakkotyöläinen, niin saan harjoittaa ilkeyttä, enkä tarvitse hävetäkään." Semmoinen oli hänen ajatuksensa. Minä olen oleskellut useampia vuosia murhamiesten ja muiden pahantekijäin seassa, vaan en ole kessään heistä tavannut niin täydellistä siveellistä turmelusta, niin kurjaa halpamaisuutta kuin A--wissa. Täällä oli aatelinen isänsä murhaaja, josta jo olen maininnut; mutta olenpa vakuutettu, että hänkin oli paljoa kunniallisempi ja ihmisellisempi kuin A--w. Koko vankeutensa aikana näytti tämä mies minusta lihamöhkäleeltä, joka oli varustettu hampailla ja vatsalla sekä sammumattomalla nautinnonhimolla ja joka voi himojensa tyydyttämiseksi tehdä murhatöitä, sanalla sanoen mitä hyvänsä, kunhan vaan jäljet tulevat peitetyiksi. Minä en liioittele, sillä tunsin A--win aivan hyvin. Hän oli esimerkkinä siitä, kuinka kauas aineellisuus voipi ihmisessä mennä, kun sitä ei hillitse mikään kohtuuden laki. Ja kuinka inhoittavaa oli nähdä hänen alinomaista pilkallista hymyilyänsä. Hän oli oikea hirviö. Lisättävä on vielä, että hän oli viekas ja viisas, kaunis ja joihinkin määrin oppinut sekä taidokas. Ei, pikemmin voi kärsiä tulipaloa, ruttoa ja nälkää kuin semmoista ihmistä yhteiskunnassa! Olen jo sanonut, että vankilassa oli turmelus ylimmillään, että vakoilemiset ja ilmiannot kukoistivat ja etteivät vangit siitä ollenkaan ottaneet pahastuakseen. Päin vastoin olivat kaikki ystävällisiä A--wille ja kohtelivat häntä paljoa suopeammin kuin meitä. Viinaan menevän majuurimme suosio antoi hänelle vankien silmissä suuren arvon ja merkityksen. Muun muassa uskotteli hän majuurille osaavansa tehdä muotokuvia (vangeille vakuutti hän olevansa kaartin luutnantti) ja hänet kutsuttiin majuurin luo ottamaan hänestä kuvaa. Sillä tavoin joutui hän yhteyteen Fetkan kanssa, jolla oli suuri vaikutus herraansa, siis myöskin kaikkiin vankilan asioihin. A--w vakoili meitä majuurin käskystä, mutta kun viimemainittu oli humalassa, löi hän kätyriänsä korville ja haukkui häntä vakoojaksi sekä ilmiantajaksi. Tapahtuipa niinkin, että majuuri heti korvapuustien jälkeen istautui tuolille ja käski A--win ryhtymään muotokuvan tekoon. Majuuri uskoi todellakin, että A--w oli suuri taiteilija, mutta siitä huolimatta katsoi kuitenkin olevansa oikeutettu lyömään häntä arvellen: vaikkapa oletkin taideniekka, niin olet kuitenkin vanki; minä taas olen päällikkösi, ja saan siis menetellä kanssasi niinkuin tahdon. Muun muassa antoi majuuri A--win riisua saappaitansa ja kantaa makuuhuoneestaan kaikenmoisia astioita, vaikka hän pitkään aikaan ei voinutkaan pitää tuota miestä muuna kuin suurena taiteilijana. Muotokuvan tekoa kesti kuitenkin tavattoman kauan, miltei kokonaisen vuoden. Vihdoin huomasi majuuri, että häntä vedettiin nenästä ja tultuaan selville siitä, ettei kuva valmistunut koskaan, vaan päinvastoin kävi päivä päivältä yhä enemmän epäonnistuneeksi, suuttui hän ja antoi taideniekalle selkään sekä lähetti hänet kovaan työhön vankilaan. A--w oli siitä nähtävästi pahoillaan, sillä hänen oli vaikea luopua joutilaista päivistä, herkkupaloista, Fetka-ystävästään ja kaikista nautinnoista, joita nämä ystävykset valmistivat itselleen majuurin kyökissä. Siitä lähtein lakkasi majuuri ainakin vainoamasta M-nimistä vankia, joka oli ollut A--win alinomaisen panettelemisen esineenä. Syy siihen oli taas seuraava: A--win vankilaan tullessa oleskeli M. yksinään. Hän suri kovasti; hänellä ei ollut mitään yhteistä toisten vankien kanssa, hän katseli heihin kauhulla, näkemättä heissä mitään hyvää ja voimatta seurustella heidän kanssaan. Nämä taas maksoivat hänelle samalla mitalla. Yleensä on M:n kalttaisten ihmisten tila vankilassa kauhea. Syy, jonka tähden A--w oli joutunut vankilaan, oli M:lle tuntematon. Mutta kun A--w huomasi, kenen kanssa hänellä oli tekemistä, uskotteli hän oitis M:lle, että hän oli joutunut tänne aivan päinvastaisesta kanteesta, melkein samanlaisesta kuin M. itsekin. Tämä taas ihastui suuresti löytäissään semmoisen toverin ja ystävän; hän koetteli lohdutella uutta ystäväänsä vankeuden ensi päivinä luullen, että hänen surunsa oli kovin suuri, antoi hänelle viimeiset rahansa, ruokki häntä ja jakoi hänen kanssaan välttämättömimmät tavaransa. Mutta A--w rupesi häntä kohta vihaamaan ainoastaan siitä syystä, että M. oli jalomielinen mies, joka kauhistui kaikenlaista halpamaisuutta ollen siis aivan toisenlainen kuin A--w; mitä M. sitä ennen oli puhunut vankilasta ja sen päälliköstä, kaiken sen kertoi A--w ensi tilaisuudessa majuurille. Tämä suuttui siitä hirveästi M:iin, vainoili häntä ja olisi saattanut hänet perikatoon, jollei komendantti olisi sitä estänyt. A--w puolestaan ei ollut millänsäkään, vaikka hänen halpamaisuutensa tulikin M:n tietoon; M:ä kohdatessaan hän vaan hymyili ivallisesti: se tuotti hänelle nähtävästi nautintoa. M. itse huomautti minulle siitä monta kertaa. Tuo kurja olento karkasi sittemmin erään toisen vangin sekä vartijan kanssa, mutta siitä vastedes. Alussa tekeytyi hän minuakin kohtaan ystävälliseksi, arvellen, etten minä tuntenut hänen entisyyttään. Sanon vieläkin, että hän teki vankeuteni ensi ajat sangen katkeriksi. Minä kauhistuin sitä ilkeyttä ja pahuutta, johon äkkiä olin joutunut. Minä ajattelin, että täällä olivat kaikki yhtä kurjia, yhtä ilkeitä, mutta siinä erehdyin; minä tuomitsin kaikkia saman mitan mukaan kuin A--wia.

Kolmena ensimäisenä päivänä kävelin minä ikävissäni missä sattui tai viruin laverillani ja annoin, Akim Akimitshin neuvon mukaan, erään luotettavan vangin ommella itselleni paitoja ruunun palttinasta, tietysti maksua vastaan (joku puolikopeikainen paidalta), hankin, niinikään Akim Akimitshin kehoituksesta, kokoonpantavan niinillä täytetyn ja palttinalla päällystetyn matrassin, joka oli ohut kuin kakkara, sekä tavattoman kovan, villalla täytetyn tyynyn. Akim Akimitsh osoitti suurta avuliaisuutta näiden kapineiden hankkimisessa ja ompelipa hän minulle sitä paitsi omakätisesti peitteen vanhasta ruunun sarasta, jota olin ostanut muilta vangeilta. -- Ruunun tavarat, kun niiden pitoaika päättyi, jäivät vankien omaisuudeksi; ne myytiin oitis vankilassa ja olipa esine kuinka kulunut hyvänsä, voitiin siitä saada jommoinenkin hinta. Se seikka minua alussa kovin ihmetytti. Mutta minä tulinkin vasta täällä lähempään yhteyteen alhaisen rahvaan kanssa. Äkkiä muutuin itsekin samanlaiseksi rahvaan mieheksi, samanlaiseksi pakkotyöläiseksi. Minä omistin ainakin muodollisesti heidän tottumuksensa, ajatuksensa ja tapansa, vaikk'en niitä sydämessäni voinutkaan hyväksyä. Minä kummastelin ja ihmettelin, ikäänkuin ennen en olisi tiennyt mitään semmoisista oloista, vaikka niistä hyvinkin tiesin ja olin kuullut. Mutta todellisuus tekee aivan toisenlaisen vaikutuksen kuin paljas tieto tai korvakuulo. Enhän esimerkiksi saattanut koskaan ajatella, että mokomilla vanhoilla rääsyillä voipi olla jonkunlainen arvo. Ja kuitenkin kokosin minä niistä itselleni peitteen! Mimmoista vankien vaatteiksi määrätty sarka oli, on vaikea kuvitella. Se näytti tosin samanlaiselta kuin paksu sotamiehen-sarka, mutta kun sitä vähänkin aikaa käytti, kului se hämmästyttävällä tavalla. Sarkavaatteus annettiin tosin vaan vuodeksi, mutta töin tuskin kesti se niinkään kauan. Vanki tekee työtä ja kantaa raskaita kantamuksia, hänen vaatteensa hieroontuvat ja kuluvat pian. Lammasnahkaturkit annettiin taas kolmeksi vuodeksi ja niitä käytettiin tämän ajan kuluessa paitsi turkkina myöskin peitteenä ja alustimena. Mutta turkit olivat lujat, vaikka joillakuilla nähtiinkin määräajan loppupuolella palttinalla paikattuja turkkeja. Siitä huolimatta maksettiin hyvinkin kuluneista turkeista noin neljäkymmentä kopeikkaa. Paremmin säilyneistä voitiin saada kuusi- jopa seitsemänkinkymmentä kopeikkaa, ja vankilassa pidettiin semmoisia summia hyvin suurina.

Rahalla oli vankilassa, kuten jo olen maininnut, suuri merkitys ja voima. Aivan varmaan voin sanoa, että vanki, jolla oli hiukankin rahaa, kärsi paljoa vähemmin kuin se, jolla sitä ei ollut laisinkaan, vaikka kohta kaikki saivat ruunulta mitä he välttämättömästi tarvitsivat. Mitäpä he siis rahoilla tekisivätkään -- arvelivat esimiehemme. Minun täytyy vieläkin sanoa, että jos vangeilta poistettaisiin kokonaan rahan saannin mahdollisuus, tulisivat he surusta mielipuoliksi tai kuolisivat kuin kärpäset taikka myöskin tekisivät kauheita rikoksia -- tullaksensa kuolemaan tuomituiksi tai muuten "muuttaaksensa kohtaloansa." Kun vanki, joka rahaa hankkiakseen on hikoillut miltei verta tai antautunut kaikenlaisiin viekkautta kysyviin keinotteluihin, osoittaa kuitenkin lapsellisen ajattelematonta tuhlaavaisuutta, ei se seikka ollenkaan todista sitä, ettei hän osaa pitää saalistansa arvossa. Rahalle on vanki tavattoman ahnas, ja kun hän tuhlaa sitä, osoittaa se vaan, että hän pitää jotakin muuta kalliimpana kuin rahaa. Mutta mitä? Vapautta tai jonkunlaista vapauden uneksimista. Ja vangit ovatkin suuria uneksijoita. Minä tapasin täällä _kaksikymmen vuotiseen_ pakkotyöhön tuomittuja, ja nekin saattoivat hyvin rauhallisesti lausua esim. näin: "Annahan kun pääsen määräaikani päähän, niin silloin..." Vangin nimi osoittaa jo vapautta kaipaavaa ihmistä, vaan rahaa tuhlatessaan menettelee vanki aivan mielensä mukaan. Huolimatta poltinmerkeistä, kahleista ja vihattavista paaluista, jotka peittävät häneltä muun maailman ja sulkevat hänet kuin eläimen häkkiin, saattaa hän hankkia itselleen viinaa, s.o. ankarasti kiellettyä tavaraa, jopa voipi joskus (vaikka ei aina) luusia lähimmät päällikkönsä, invaliidit, ehkäpä aliupseerinkin, jotka sallivat hänen rikkoa lakia ja järjestystä vastaan; voipipa hän sitä paitsi ylpeilläkin heidän edessään ja ylpeilemiseen on vanki hyvin taipuvainen; hän tahtoo näyttää tovereilleen, jopa uskotella itselleenkin, vaikkapa hetkeksikin, että hänellä on valtaa ja vapautta paljoa enemmän kuin luulisi, että hän voipi tuhlata, olla vallaton, loukata muita pahanpäiväisesti, ja että kaikki tuo on hänelle mahdollista, on hänen vallassaan. Senpä tähden vangit selvänäkin ollessaan ovat taipuvia ylpeyteen, kerskailemiseen ja oman itsensä lapselliseen ylentämiseen. Vihdoin on juomisessa omat vaaransa -- siis jonkunlainen vapauden varjo. Mutta mitäpä ei saattaisi antaa vapauden hinnaksi? Jos miljoonain omistajan kaulaa kiristettäisiin nuoralla, luopuisi hän miljoonistaan saadakseen hetkisenkin hengittää vapaasti.

Joskus näkevät päälliköt ihmeekseen, että joku vanki, elettyään useampia vuosia rauhallisesti ja siivosti, äkkiä ilman mitään syytä, aivan kuin paha henki olisi mennyt häneen, rupee meluamaan, elämöimään, jopa tekee välistä suuria rikoksiakin: osoittaa ilmeistä röyhkeyttä korkeimpia päälliköitään kohtaan, tekee murhatyön tai muuten harjoittaa väkivaltaa j.n.e. Häntä ihmetellään. Yhtä kaikki on syynä tähän äkkinäiseen mielenosotukseen persoonallisuuden väkinäinen ilmautuminen sekä itsensä ilmaisemisen halu, joka joskus voi muuttua vihaksi, raivoksi, järjettömyydeksi, taudiksi. Niinpä kun elävänä haudattukin herää arkussaan, kolkuttaa hän arvattavasti arkkunsa kanteen, koittaen työntää sitä päältänsä, vaikka järki tietysti hänelle vakuuttaa, että kaikki semmoiset kokeet ovat turhat. Mutta eihän siinä järki tule kysymykseen. On myöskin huomattava, että melkein kaikki vallattomuuden ilmaukset vangissa pidetään rikoksina; senpä vuoksi onkin hänelle yhdentekevää, tapahtuuko tämmöinen ilmaus suuressa vai vähässä määrässä. Jos kerran elamoi, niin elamoi aika lailla ja jos taas ryhtyy vaarallisiin toimiin, niin samahan se on vaikka tekisikin murhatöitä. Kun vaan alkuun pääsee: sitten on itseään melkein mahdoton hillitä. Senpä tähden olisikin parempi, ettei koko puuhaan ryhtyisi. Sitä vaatisi kaikkien etu.

Niin; mutta mitenkä se on mahdollista?

VI.

Ensimäinen kuukausi.

Mukanani vankilaan toin minä jonkun verran rahaa. Käsillä pidin vaan hiukan, jota vastoin minulla oli kätkettynä, s.o. liimattuna vankilassa luvallisen Uuden Testamentin kanteen muutamia ruplia, jotta ne siten säilyisivät varkailta. Tämän kirjan ynnä siinä olevat rahat sain minä Tobolskissa lahjaksi muutamilta maanpakolaisilta, jotka kaikkia onnettomia jo kauan sitten olivat tottuneet pitämään veljinään. Siperjassa on aina henkilöitä, jotka ovat asettaneet elämänsä päämääräksi onnettomien isällisen hoidon, tarkoittamatta sillä mitään omaa voittoa, aivan kuin nuo onnettomat olisivat heidän omia lapsiansa. En voi olla tässä mainitsematta erästä sellaista henkilöä. Samassa kaupungissa, jossa vankilamme oli, asui eräs leski Nastasja Iwanowna. Vankeudessa ollessamme ei meistä tietysti kukaan voinut tulla persoonallisesti hänen tuttavuuteensa. Hän näkyi ottaneen elämänsä tarkoitukseksi pakkotyöläisten auttamisen pitäen huolta etupäässä meistä. Kärsikö joku hänen sukulaisensa tai muu hänelle rakas henkilö samanlaista rangaistusta, en voi sanoa, varmaa on vaan, että hän tahtoi tehdä hyväksemme kaikki, mitä suinkin voi. Paljoa hän tosin ei voinut; sillä hän oli kovin köyhä. Mutta me tiesimme kuitenkin, että vankilan ulkopuolella oli meillä sangen harras ystävä. Muun muassa toi hän meille tietoja, joita me kipeästi kaipasimme. Vankilasta päästyäni olin minä tilaisuudessa käydä hänen luonaan ja tutustua häneen persoonallisesti. Hän asui esikaupungissa erään läheisen sukulaisensa luona. Hän ei ollut nuori eikä vanha, ei kaunis eikä ruma; enkä minä saanut selville sitäkään, oliko hän ymmärtäväinen ja oppinut. Joka askeleella oli hänessä huomattavana sanomatonta hyvyyttä, vastustamatonta halua avuliaisuuteen, hyväntekeväisyyteen. Minä vietin erään vankeustoverini kanssa hänen luonaan melkein koko illan. Hän katsoi meitä suoraan silmiin, nauroi kanssamme ja kiirehti myöntämään kaikki, mitä me sanoimme; hän kestitsi meitä niin hyvin kuin voi. Tarjottiin teetä, ruokaa, makeisia, ja jos hänellä olisi ollut tuhansia, olisi hän käyttänyt ne meidän sekä vankeuteen jääneiden toveriemme hyväksi. Erotessamme antoi hän kullekin meistä sikaarikotelon muistoksi. Nämä kotelot oli hän itse valmistanut pahvista ja päällystänyt ne värillisellä paperilla, jommoista nähdään kouluissa käytettävien laskuoppikirjojen kansissa (ehkäpä joku sellainen koulukirja olikin käytetty niitä varten). Ylen ympärinsä olivat ne koristetut kultapaperilla, jota hän ehkä varta vasten oli hakenut puodista. "Koska te poltatte papyrossia, niin ehkä voitte käyttää näitä hyväksenne", sanoi hän meille ikäänkuin itseänsä puolustellen... Muutamat väittävät (olen siitä kuullut sekä lukenut), että rakkaudessa lähimmäisiin on samalla myöskin itsekkäisyyttä. Kuinka tässä tapauksessa olisi saattanut olla itsekkäisyyttä, sitä en voi mitenkään ymmärtää.

Vaikka minulla vankilaan tullessani ei ollut paljon rahaa, en kuitenkaan voinut suuttua niihin, jotka jo ensi alussa pettivät minua ja tulivat kaikessa viattomuudessa lainaamaan toista, kolmatta, jopa viidettäkin kertaa. Myönnän kuitenkin, että minua harmitti se, että nuo lapsellisen viekkaat ihmiset pitivät minua tyhmikkönä ja nauroivat minulle, kun minä niin usein annoin heille rahaa lainaksi. He tietysti arvelivat, että minä olin heidän narrinaan ja olenpa vakuutettu, että he olisivat kunnioittaneet minua enemmin, jos olisin ajanut heidät luotani. Mutta vaikka olinkin kovin harmissani, en voinut kuitenkaan antaa heille kieltävää vastausta. Näinä ensi päivinä mietin minä vakavasti, mille kannalle minun oli asettuminen uusiin tovereihini. Minä tunsin, että koko tuo seura oli minulle aivan outo, että minä olin sen suhteen täydellisessä tiedottomuudessa, ja että siinä tilassa en voisi olla kovinkaan monta vuotta. Siis täytyi valmistautua. Ennen kaikkea päätin minä käyttäytyä suorasti, omantunnon mukaan. Mutta minä tiesin, että se oli vaan puheenparsi, jota vastoin edessäni oli mitä odottamattomin käytäntö.

Niinpä pääsikin katkera suru minussa yhä enemmän valtaan huolimatta pienistä puuhistani, joista jo olen maininnut ja joihin Akim Akimitsh sai minut ryhtymään. "Kuollut talo!" sanoin minä itsekseni katsellen joskus hämärässä vankilan portailta työstä palanneita vankeja, jotka kuljeskelivat veltosti kasarmeista kyökkeihin ja päinvastoin. Minä katselin heitä ja koettelin heidän kasvoistaan sekä liikkeistään saada selville, minkälaisia miehiä he oikeastaan olivat? He taas kulkivat ohitseni rypistellen silmäkulmiaan tai myöskin ylen määrin iloisina (nämä ovat useimmin tavattavat muodot vankilassa), haukkuivat toisiaan tai muuten keskustelivat; joskus kävelivät he yksinään, ikäänkuin ajatuksissaan, hiljaan ja keveästi, toiset väsyneen ja tyytymättömän näköisinä, toiset taas kopeina, lakki kallellaan ja turkki huolettomasti hartioille heitettynä, silmäillen röyhkeästi ja kavalasti ympärilleen. Tuossa on nyt uusi maailmani, ajattelin itsekseni -- ja siihen on minun väkisinkin perehtyminen... Minä kyselin ja tiedustelin uusista tovereistani Akim Akimitshilta, jonka kanssa usein join teetä, etten tarvitsisi olla yksinäni. Sivumennen sanoen oli tee tähän aikaan melkein ainoana ravintonani. Teenjuonnista ei Akim Akimitsh kieltäytynyt ja kuumensi itse veden kummallisen näköisessä, omatekoisessa teekeittiössä, jonka olin saanut M:ltä lainaksi. Akim Akimitsh joi tavallisesti vaan yhden lasin (hänellä oli juomalasitkin) ja sen teki hän hiljaan sekä juhlallisesti, jonka jälkeen hän sanoi minulle kiitokset ja rupesi ompelemaan peitettäni. Mutta tiedonhaluani ei hän osannut tyydyttää eikä ymmärtänyt edes, minkä vuoksi minä tiedustelin ympärillämme olevien ihmisten luonteita; muistanpa, kuinka hän kuunteli minua, jonkunlainen viekas hymy huulilla. Ei, minun pitää itseni kokea, eikä kysellä, ajattelin itsekseni.