Part 6

Rangaistuksen edellä oleva hetki on vangille tietysti kauhea, ja minä olin tilaisuudessa näkemään useita tuomittuja rangaistuksen edellisenä päivänä. Tavallisesti kohtasin minä heitä sairashuoneessa, vankien osastossa, jossa usein makasin kipeänä. Kaikki vangit koko Venäjän maassa tietävät, että lääkärit ovat heitä kohtaan säälivämpiä kuin muut ihmiset. Lääkärit eivät tee koskaan mitään eroitusta vankien välillä, kuten melkein kaikki muut vastoin tahtoansa tekevät. Alhainen kansa on tässä kohden kuitenkin poikkeuksena, sillä se ei moiti koskaan vankia hänen rikoksestaan, olkoonpa rikos kuinka suuri tahansa, vaan pitää sen sovitettuna kärsityn rangaistuksen ja kovan onnen kautta. Senpä tähden sanookin venäläinen rikosta onnettomuudeksi ja rikoksen tekijää onnettomaksi. Sellaisessa nimityksessä on syvä merkitys, jonka ohessa on huomattava, että sanasepitys on tehty tajuttomasti, vaistomaisesti. Mutta lääkärejä pitävät vangit usein todellisina suojelijoinansa, etenkin kanteen-alaiset, joiden tila on tukalampi kuin muiden. Sellainen vanki laskee arviolta, milloin hänen kauhea rangaistuspäivänsä saapuu ja lähtee sairashuoneeseen lykätäkseen tuon raskaan hetken vaikka hiukankin tuonnemmaksi. Kun hän sitten sairashuoneesta palaa ja tietää varmaan, että rangaistus tapahtuu huomenna, tulee hänen mielensä kovin levottomaksi. Muutamat koettavat itserakkaudesta salata tunteitaan, vaan teeskennelty rohkeus ei voi pettää ketään. Muut huomaavat, kuinka asianlaita on, vaikka he ihmisrakkaudesta vaikenevatkin. Minä tunsin erään nuoren murhaajan, entisen sotamiehen, joka oli tuomittu saamaan täyden määrän kepinlyöntejä. Hänet valtasi semmoinen pelko, että hän päätti juoda edellisenä päivänä korttelin nuuskalla sekoitettua viinaa. Huomattava on, että viinaa on aina olemassa rangaistavaksi tuomitulla vangilla. Sitä hankitaan suuresta maksusta kauan aikaa edeltäpäin ja tuomittu on vaikka puolen vuotta välttämättömiä tarpeitaan vailla, säästääkseen rahaa viinakortteliin, jonka hän juopi neljänneksen tuntia ennen rangaistustaan. Vangit ovat yleensä vakuutetut siitä, että juovuksissa oleva tuntee vähemmin kipua vitsojen tai kepin lyönneistä. Kun miesparka oli juonut viinan, tulikin hän oitis sairaaksi; hän oksensi verta ja hänet vietiin melkein tunnottomana sairaishuoneeseen. Tämä oksentaminen turmeli hänen rintansa siinä määrin, että hänessä muutaman päivän kuluttua ilmestyi oireita varsinaiseen keuhkotautiin, johon hän puolen vuoden kuluttua kuolikin. Lääkärit, jotka häntä parantelivat, eivät tienneet, mistä tauti oli alkunsa saanut.

Puhuessani vankien arkamaisuudesta rangaistuksen edellä, on minun lisättävä, että moni heistä osoitti hämmästyttävää pelottomuuttakin. Minä muistan monta esimerkkiä uhkarohkeudesta, joka välistä näytti jonkunlaiselta tunnottomuudelta, ja nämä esimerkit eivät olleet harvinaisia. Etenkin on muistossani erään julman pahantekijän rangaistus. Muutamana kesäpäivänä levisi sairashuoneessa huhu, että illalla rangaistaan erästä karannutta sotamiestä ja kuuluisaa rosvoa Orlowia sekä tuodaan sitten vankien osastoon. Odotellessaan Orlowia sanoivat sairaat, että häntä rangaistaan kovasti. Kaikkien mieli oli jotenkin liikutettu ja myönnän, että minäkin odotin tuota rosvoa hyvin uteliaana. Jo kauan olin hänestä kuullut ihmeitä. Miestä sanottiin semmoiseksi ilkiöksi, jommoisia on harvassa; hän oli murhaillut kylmäverisesti sekä vanhuksia että lapsia; hänessä oli sitä paitsi tahdon voimaa ja hän tunsi tämän voimansa. Häntä syytettiin useista murhatöistä ja tuomittiin saamaan keppiä kujajuoksussa. Hänet tuotiin samana iltana sairashuoneeseen, jossa jo oli pimeä, niin että kynttilät olivat sytytetyt. Orlow oli melkein tunnoton ja kovin vaalea, hänen pikimusta, tuuhea tukkansa oli vanuksissa. Hänen selkänsä oli pöhöttynyt ja verisensinertävä. Koko yön hoitivat häntä muut vangit, muuttivat hänelle haudevettä ja kääntelivät häntä toiselta kyljeltä toiselle, antoivat hänelle lääkkeitä, aivan kuin hän olisi ollut heidän oma sukulaisensa tai hyväntekijänsä. Seuraavana päivänä tointui hän täydellisesti ja astui pari kertaa laattian poikki! Se hämmästytti minua; sillä hän oli tullut sairashuoneeseen kovin heikkona ja rasittuneena. Hän oli kärsinyt samalla kertaa puolet tuomituista kepinlyönneistä. Lääkäri keskeytti rangaistuksen huomattuaan, että sen jatkaminen olisi tuottanut vangille välttämättömän kuoleman. Sen ohessa oli Orlow pienikasvuinen ja heikkoruumiinen mies sekä kuihtunut pitkällisen oikeuden käynnin aikana. Ken on sattunut tapaamaan oikeudenalaisia vankeja, se varmaankin muistaa kauan aikaa heidän kuihtuneita, laihoja ja kalpeita kasvojaan sekä kuumeentapaista silmäystään. Siitä huolimatta parani Orlow nopeasti. Paranemiseen vaikutti nähtävästi hänen sisällinen, henkinen lujuutensa. Tosiaankin oli hän aivan tavaton ihminen. Uteliaisuudesta tutustuin minä häneen lähemmin ja tutkistelin häntä kokonaisen viikon. Varmaa on, etten koskaan elämässäni ole tavannut voimakkaampaa, lujaluontoisempaa miestä. Minä olin nähnyt tosin jo Tobolskissa erään yhtä kauhean maineen saavuttaneen henkilön, erään entisen rosvopäällikön. Hän oli villipedon kalttainen ja kun seisoi hänen vieressään, tietämättä edes hänen nimeänsäkään, niin voi jo vaistomaisesti tuntea olevansa jonkun hirveän olennon läheisyydessä. Mutta hänessä kummastutti minua henkinen tylsyys. Aineellisuudella oli semmoinen valta hänen henkisten ominaisuuksiensa rinnalla, että jo ensi silmäykseltä näki hänessä ainoastaan ruumiillisten nautintojen ja lihanhimojen hurjia taipumuksia. Olen vakuutettu, että Korenew -- se oli rosvon nimi -- olisi masentunut ja vavissut pelosta rangaistuksen edellä, vaikka hän oli tehnyt murhatöitä silmiänsä räpäyttämättä. Orlow oli hänen täydellinen vastakohtansa. Hänessä oli aineellisuus kärsinyt täydellisen tappion. Tämä mies näytti voivan hallita itseään täydellisesti, hän halveksi kaikkia vaivoja sekä rangaistuksia ja oli aivan peloton. Hänessä ilmaantui vaan suunnatonta mielenlujuutta, koston halua ja pyrkimistä tarkoituksien perille. Muun muassa hämmästytti minua hänen suuri kopeutensa. Hän katseli kaikkea halveksien, kuitenkin ilman mitään teeskentelyä, ikäänkuin luonnon vaatimuksesta. Luulenpa, ettei kukaan olisi voinut vaikuttaa häneen. Hän katseli kaikkea tavattoman tyynenä, ikäänkuin ei olisi ollut mitään, joka olisi voinut häntä kummastuttaa. Ja vaikka hän täysin ymmärsi, että muut vangit pitivät häntä kunniassa, ei hän koskaan pöyhkeillyt heidän edessään. Kuitenkin olivat kunnianhimo ja ylpeys melkein poikkeuksetta kaikkien vankien yhteisenä ominaisuutena. Hän oli hyvin ymmärtäväinen ja omituisen suoramielinen, vaikkei ollenkaan mikään lörpöttelijä. Kysymyksiini vastasi hän suoraan, että hän odotteli paranemistaan päästäkseen pikemmin rangaistuksestaan; ensin sanoi hän peljänneensä, ettei voisi sitä kestää. -- "Mutta nyt", lisäsi hän iskien minulle silmää, "on asia ratkaistu. Kun olen saanut jäljellä olevat lyönnit, lähetetään minut muiden mukana Nertshinskiin, mutta tiellä minä karkaan! Karkaan aivan varmaan! Kunhan selkä vaan pikemmin paranisi!" Ja näiden viiden päivän kuluessa odotti hän hartaasti päästäksensä pois sairashuoneesta. Väliin oli hän hyvinkin leikkisä ja iloinen. Minä yritin puhella hänen kanssaan hänen entisistä vaiheistaan. Hän rypisti hieman silmäkulmiaan, kun rupesin niistä kyselemään, vaan vastasi kuitenkin aina suoraan. Mutta kun hän huomasi, että minä koettelin herätellä hänen omaatuntoansa ja saada häntä katumuksen tielle, katsahti hän minuun peräti halveksivasti ja ylpeästi, ikäänkuin olisin äkkiä muuttunut hänen silmissään pieneksi pojaksi, jota ei sovi aikamiehenä kohdella. Osoittivatpa hänen kasvonsa jonkunlaista surkuttelemistakin minua kohtaan. Hetkisen kuluttua purskahti hän sydämelliseen naurunhohotukseen, joka kuitenkaan ei ollut ivanaurua, ja minä olen vakuutettu, että kun hän oli yksinänsä ja sattui muistamaan sanojani, nauroi hän ehkä montakin kertaa itsekseen. Vihdoin lähti hän sairashuoneesta, vaikkei hänen selkänsä ollutkaan vielä täydellisesti parantunut; minä myöskin jätin sairashuoneen ja palasin vankilaan; hänet taas vietiin vahtipaikalle, jossa häntä oli ennenkin pidetty. Erotessamme puristi hän kättäni, joka seikka osoitti hänen puoleltaan suurta luottamusta minua kohtaan. Syynä käden puristamiseen lienee ollut sekin, että hän oli tyytyväinen silloiseen hetkeen. Toden teolla ei hän voinutkaan olla minua halveksimatta, sillä olinhan minä hänen mielestään onneton, heikko ja kaikin puolin surkuteltava olento. Seuraavana päivänä vietiin hänet toistamiseen rangaistavaksi.

Kun kasarmimme suljettiin, sai se omituisen näön -- se näytti varsinaiselta ihmisasumukselta. Nyt vasta sain minä nähdä vankeustoverieni oikeata kotielämää. Päivällä voivat aliupseerit, vartijat tai muut päälliköt ilmestyä joka hetki vankilaan, ja siitäpä syystä sen asukasten käytös olikin silloin hiukan teeskenneltyä ja varovaa, ikään kuin he alinomaa olisivat odottaneet jotain rauhattomuutta. Mutta niin kohta kun kasarmi suljettiin, asettui kukin paikoilleen ja useimmat ryhtyivät johonkin käsityöhön. Huone valaistiin äkkiä. Kullakin oli oma kynttiläjalkansa. Mikä rupesi saappaita valmistamaan, mikä taas vaatteita neulomaan. -- Tukahuttava ilma kävi yhä rasittavammaksi. Joukko velikultia istahti nurkkaan kyykkysilleen laattialle levitetyn maton ääreen korttia lyömään. Melkein kussakin kasarmissa oli jollakin vangilla kyynärän verta pahanpäiväistä mattoa, kynttilä ja tavattoman taliset, rasvaiset kortit. Kaikkea tätä sanottiin yhteisellä nimellä "maidaniksi." Korttien isäntä sai pelaajilta maksun, noin viisitoista kopeikkaa yöltä; se olikin hänen tulolähteensä. Tavallisesti pelattiin "kolmea lehteä", n.s. gorka-leikkiä y.m. Kaikki olivat rahapelejä. Kukin pelaaja laski eteensä kasan vaskirahoja s.o. kaikki, mitä hänellä käsillä oli, ja pelasi, kunnes oli menettänyt ne tyyten tai korjannut itselleen toveriensa rahat. Peli loppui myöhään yöllä, vaan kesti välistä aina aamun koittoon saakka, jolloin kasarmin portit avattiin. Meidän huoneessamme samoin kuin vankilan muissakin kasarmeissa oli kerjäläisiä, s.o. joko viinan ja korttipelin kautta omaisuutensa menettäneitä tai muuten luonnostaan kerjäämiseen taipuvia ihmisiä. Käytän tahallani sanaa "luonnostaan." Tosiasia on näet, että kaikkialla kansassamme, olkootpa olot mimmoiset hyvänsä, on muutamia omituisia henkilöitä, jotka ovat hiljaisia ja usein uutteroitakin, vaan joita jo kohtalo näyttää määränneen ikuisiksi kerjäläisiksi. He ovat aina raukkamaisia, aina siivottomia, näyttävät poljetuilta, masennetuilta ja ovat alituisesti muiden, tavallisesti huilaavien tai äkkiä rikastuneiden ja sen johdosta ylvästelevien käskettävinä. Kaikenmoinen alkuunpano on heille hyvin vaivaloista. He ovat ikäänkuin syntyneet palvelemaan, tottelemaan ja tanssimaan vieraan pillin mukaan; heidän toimenaan on vieraan käskyn täyttäminen. He eivät voi rikastua mitenkään; he pysyvät aina kerjäläisinä. Olen huomannut, että semmoisia ihmisiä on muuallakin kuin alhaisossa; niitä on kaikkialla yhteiskunnassa, joka säädyssä, joka puolueessa, aikakauslehdissä ja seuroissa. Niin oli asianlaita kussakin kasarmissa, kussakin vankilassa, ja niinpian kun maidan pantiin toimeen, ilmestyi kohta joku semmoinen henkilö palvelemaan. Hänet palkattiin tavallisesti yhteisesti, koko yöksi, viidestä kopeikasta, ja hänen päävelvollisuutensa oli seisoa koko yö vartioimassa. Tavallisesti oleskeli hän noin kuusi tai seitsemän tuntia pimeässä eteisessä kolmenkymmenen asteen pakkasessa kuunnellen joka jysäystä, heläystä joka askelta. Majuuri tai vartijat ilmestyivät välistä vankilaan jotenkin myöhään yöllä, astuivat sisään hiljaan ja tapasivat sekä pelaajat että työntekijät kuin myöskin liiat kynttilät, joita voitiin nähdä pihaltakin. Kun eteisen lukko äkkiä narahti, oli myöhäistä piiloutua, sammuttaa kynttilät ja heittäytyä laverille. Mutta kun vahtipalvelijan oli siinä tapauksessa odottaminen kuritusta maidanilta, olivatkin semmoiset erehdykset hyvin harvinaisia. Viisi kopeikkaa on tosin turhanpäiväinen maksu vankilassakin; mutta minua hämmästytti aina palkkaajien kovuus sekä armottomuus niin tällaisissa kuin muissakin tilaisuuksissa. "Kun rahan sait, niin palvele!" -- siinä mahtilause, joka ei sietänyt vähintäkään vastustelemista. Juopunut huilaaja, joka lukua pitämättä tuhlaili rahaa sinne ja tänne, teki kaiken mokomin vääryyttä sille, joka häntä palveli, ja sen seikan huomasin minä paitsi vankilassa myöskin muualla.

Minä jo sanoin, että kasarmissa useimmat rupesivat jotakin työtä tekemään: pelaajia lukuun ottamatta oli ainoastaan viisi joutilasta henkilöä; he menivät oitis levolle. Minun paikkani laverilla oli oven vieressä. Laverin toisella puolen, pääksytysten, oli Akim Akimitshin leposija. Kello kymmeneen tai yhteentoista asti teki hän työtä, liimaillen kokoon jotain kirjavaa kiinalaista lyhtyä, joka oli häneltä tilattu kaupunkiin verrattain hyvästä hinnasta. Lyhtyjä valmisti hän mestarillisesti, määrätystä kaavasta poikkeamatta; työnsä päätettyään pani hän kaikki kapineensa huolellisesti talteen, levitti polstarinsa, rukoili Jumalaa ja asettui hiljaan levolle. Siivoutta ja järjestystä noudatti hän mitä suurimmalla tarkkuudella; nähtävästi piti hän itseään sangen viisaana miehenä, kuten typerät ihmiset ylipäänsä tekevät. Jo ensipäivästä tuntui hän minusta hieman vastenmieliseltä; muistaakseni ajattelin minä hänestä sinä päivänä paljon ja ihmettelin etenkin sitä, että hänen kalttaisensa henkilö, joka maailmassa olisi voinut hyvin menestyä, oli joutunut vankilaan. Vastedes olen vielä monasti puhuva Akim Akimitshista.

Kerron lyhyesti kasarmimme muista asukkaista. Minun piti oleskella täällä monta vuotta ja olivathan kaikki nuo ihmiset asuintoverejani. Ei ole siis kumma, että minä tarkastelin heitä hyvin uteliaasti. Vasemmalla puolellani oleville lavereille oli sijoittunut joukko Kaukaasian vuorelaisia, joita oli tänne tuomittu enimmiten ryöstöistä eri pitkiksi ajoiksi. Heitä oli: kaksi lesgiläistä, yksi tshetsheniläinen ja kolme Dagestanin tatarilaista. Tshetsheniläinen oli synkännäköinen, jörömäinen mies; tuskinpa puhui hän kenenkään kanssa, katseli vaan ympärilleen vihaisesti, silmäkulmiensa alta, myrkyllisen ilkeä hymy huulilla. Toinen lesgiläisistä oli jo vanha ukko, varustettu pitkällä könkönenällä; hänen ulkomuotonsa oli kuin ryövärin ainakin. Sitä vastoin hänen toverinsa, Nurra, teki minuun heti ensialussa sangen miellyttävän vaikutuksen. Hän oli vielä nuorenlainen mies, kooltaan keskinkertainen ja vankkaruumiinen; hänellä oli vaalea tukka, vaaleansiniset silmät, ylöspäin pyrkivä nenä ja muuten vivahti hän kasvoiltaan suomalaiseen naiseen; hänen säärensä olivat koukistuneet alituisesta ratsastamisesta. Koko hänen ruumiinsa oli täynänsä painetin sekä luotien haavoja. Kotimaassaan oli hän kuulunut rauhoitettuihin vuorelaisiin, mutta hän oli matkustellut kuitenkin alinomaa vihamielisten kansalaistensa luo tehden heidän seurassaan hyökkäyksiä venäläisiä vastaan. Vankilassa rakastivat häntä kaikki. Hän oli aina iloinen ja ystävällinen muita kohtaan, teki työtä vaikeroimatta, oli tyyni ja reipas, vaikka osoittikin usein tyytymättömyyttä vankilassa vallitsevaan pahuuteen ja likaisuuteen; varkaus, petos, juoppous ja ylipäänsä kaikenlainen epärehellisyys suututti häntä kovasti; riitaa ei hän kuitenkaan alkanut kenenkään kanssa, vaan käänsi selkänsä kaikelle inhoittavalle. Koko vankeutensa aikana ei hän itse varastanut mitään eikä tehnyt muutakaan rikosta. Hän oli kovin jumalinen ja rukoili ahkeraan; muhamettilaisten juhlien edellä olevat paastot vietti hän kuin intoilija ainakin rukoillen yöt läpensä. Kaikki pitivät hänestä ja luottivat hänen rehellisyyteensä. -- "Nurra on jalopeura", sanoivat vangit, ja sen nimen sai hän pitääkin. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että hänet lähetetään määräajan kuluttua takasin Kaukaasiaan. Luulenpa, että hän olisi kuollut, jos häneltä olisi riistetty tämä toivo. Jo vankeuteni ensipäivänä veti hän huomioni puoleensa. Enhän voinut olla eroittamatta hänen lempeitä, miellyttäviä kasvojaan muiden vankien ilkeistä, synkistä, hullunkurisista muodoista. Tuskin olin ollut vankilassa puoli tuntia, kun hän sivumennessään pudisti minua olkapäästä ja nauroi ystävällisesti. En voinut alussa ymmärtää, mitä hän sillä tarkoitti; sillä venäjää puhui hän hyvin huonosti. Kohta sen jälkeen tuli hän jälleen luokseni ja ystävällisesti hymyillen löi minua olkapäähän. Sitten yhä uudelleen ja sitä jatkoi hän kolmen päivän kuluessa. Tarkoituksensa oli, kuten minä sittemmin huomasin, osoittaa, että hänen oli minua sääli, että hän tunsi, kuinka vaikeata minun oli tutustua vankilaan; hän tahtoi näyttää minulle ystävyyttään, rohkaista mieltäni ja osoittaa avuliaisuutta. Hyväsydäminen, lapsellinen Nurra!

Dagestanilaisia tataareja oli kolme, ja kaikki olivat he veljeksiä. Kaksi heistä oli jo ikämiehiä, jota vastoin kolmas, Alei, oli tuskin kahtakymmentä kahta vuotta vanhempi; ulkomuodoltaan oli hän vieläkin nuoremman näköinen. Hänen paikkansa laverilla oli vieressäni. Hänen kaunis, vilpittömyyttä ja ymmärrystä, mutta samalla lapsellista hyvyyttä ilmaiseva muotonsa veti ensi hetkestä sydämeni puoleensa, ja minä iloitsin, että kohtalo oli määrännyt juuri hänet naapurikseni. Hänen sielunsa kuvautui hänen ihanassa muodossaan. Hänen hymyilynsä oli lapsellisen avomielinen; suuret, mustat silmät olivat niin ystävälliset, että minä häntä nähdessäni tunsin aina erityistä mielihyvää ja lievennystä surussani. Minä en laske liikoja. Hänen kotimaassaan oli kerran vanhin veli (hänellä oli viisi vanhempaa veljeä; kaksi heistä oli joutunut johonkin tehtaasen) käskenyt häntä ratsain ja miekalla varustettuna seuraamaan muita jollekin retkelle. Vanhempien ihmisten kunnioitus on vuorelaisten kesken niin suuri, ettei poika uskaltanut eikä edes ajatellutkaan kysyä matkan tarkoitusta. Toiset taas eivät pitäneet tarpeellisena puhua hänelle siitä. Heidän mielessään oli rosvoretki, joka tarkoitti erään rikkaan armeenilaisen kauppiaan ryöstämistä. Yritys onnistui: saattojoukko murhattiin, samoin myöskin kauppias itse ja hänen tavaransa joutuivat murhaajille. Mutta asia tuli ilmi: kaikki kuusi veljestä otettiin kiinni, heidän syyllisyytensä näytettiin toteen, heidät rangaistiin ja lähetettiin Siperjaan, pakkotyöhön. Aleita armahti oikeus lyhentämällä hänen rangaistusaikansa; hänet tuomittiin pakkotyöhön ainoastaan neljäksi vuodeksi. Veljet rakastivat häntä suuresti. Hänestä oli heille huvia pakkotyössä, ja nuo synkän näköiset miehet hymyilivät aina kun katselivat häntä; jos taas rupesivat hänen kanssaan puhelemaan (muuten puhuttelivat he häntä harvoin, ikäänkuin hän olisi yhä vielä ollut heidän mielestään pieni poika, jonka kanssa ei sopinut haastella vakavimmista asioista), niin heidän jörömäiset muotonsa kävivät iloisemmiksi, ja minä arvasin, että he laskivat leikkiä; ainakin silmäilivät he toisiansa ja hymyilivät ystävällisesti kuunnellessaan Alein vastauksia. Hän taas tuskin uskalsi puhutellakaan veljiänsä; siihen määrin kunnioitti hän heitä. Vaikeata on ajatella, miten tämä nuorukainen voi vankeutensa aikana säilyttää sydämensä koko hellyyttä, pysyä rehellisenä, herttaisena, miellyttävänä, raaistumatta, turmeltumatta. Kaikesta näennäisestä taipuvaisuudesta huolimatta oli hänellä kuitenkin voimakas, luja luonne. Hän oli siveä kuin puhdas neitonen, ja toisten ilkeä, törkeä, likainen tai epärehellinen, väkivaltainen käytös sytytti tyytymättömyyden tulen hänen ihanissa silmissään, jotka siten tulivat vieläkin ihanimmiksi. Hän karttoi riitaa ja toraa, vaikkei hän muuten ollutkaan niitä, jotka antavat loukata itseään rankaisematta. Riitaa hänellä ei ollut kenenkään kanssa: kaikki rakastivat, kaikki suosivat häntä. Minulle oli hän alussa ainoastaan kohtelias. Vähitellen aloin minä puhella hänen kanssaan; muutamissa kuukausissa oppi hän venäjän kielen, jota taitoa hänen veljensä eivät saavuttaneet koko vankeutensa aikana. Hän näytti minusta erittäin ymmärtäväiseltä, vaatimattomalta ja ajattelevalta nuorukaiselta. Sanalla sanoen: minä en pidä Aleita ollenkaan tavallisena luonteena ja muistelen yhtymistäni hänen kanssaan elämäni mitä paraimpana yhtymisenä. On olemassa ihmisiä, jotka luontonsa puolesta ovat niin oivallisia, niin hyviä, että on mahdotonta ajatellakaan heidän koskaan voivan muuttua huonommiksi. Semmoisten ihmisten puolesta voipi olla aina levollinen. Ja minä olen nytkin levollinen Alein puolesta. Missähän tuo kelpo mies nyt lieneekään?...

Kerran, kun jo kauan aikaa olin ollut vankilassa, venyin minä laverilla, pää täynnä raskaita ajatuksia. Alei, joka muuten oli aina ahkera ja toimelias, oli sillä kertaa jouten, vaikka vielä olikin aikaista käydä makuulle. Mutta silloin oli muhamettilaisilla pyhä ja sen tähden hän ei tehnytkään työtä. Hän venyi, nojautuen kättänsä vasten, ja mietti niinikään jotain. Äkkiä kysyi hän minulta:

-- Tuntuuko mielesi nyt raskaalta?

Minä katsahdin häneen uteliaasti, sillä minua kummastutti tämä hienotunteisen ja ymmärtävän Alein äkkinäinen kysymys; tarkemmin katsottuani huomasin, että hänen kasvonsa osoittivat surua ja minä ymmärsin, että hänen oma mielensä oli juuri sillä hetkellä raskas. Minä ilmaisin hänelle arveluni. Hän huokasi ja hymyili surumielisesti. Minä pidin hänen hymyilystään, joka oli aina hieno ja sydämellinen. Silloin tuli näkyviin kaksi hohtavan valkeata hammasriviä, joiden kauneutta olisi voinut kadehtia maailman paras kaunotar.

-- Etköhän sinä, Alei, ajatellut sitä, mitenkä kotimaassanne Dagestanissa tätä juhlaa vietetään? Arvatenkin on siellä nyt hyvä olla?

-- Ajattelinpa niinkin, vastasi hän riemastuen, ja hänen silmänsä kirkastuivat. -- Mutta, mitenkäs arvasit, että minä juuri sitä asiaa ajattelin?

-- Kuinka en sitä olisi arvannut! Onkos siellä parempi olla kuin täällä?

-- Oi, miksi puhelet siitä...

-- Varmaankin on siellä nyt kauniita kukkasia, on paratiisi!...

-- Voi, elä puhu enää. -- Hänen mielensä oli kovin liikutettu.

-- Kuules, Alei, onko sinulla sisar?

-- On, mutta mitäpä siitä?

-- Varmaankin on hän kaunotar, jos lienee näköisesi.

-- Mitäs minusta! Hän on semmoinen kaunotar, ettei moista ole koko Dagestanissa. Voi, miten kaunis on tuo sisareni! Et ole semmoista nähnytkään! Äitinikin oli kaunis.

-- Rakastiko sinua äitisi?

-- Voi! Mitä puhutkaan! Hän varmaankin on kuollut minun tähteni. Minä olin hänen rakkain poikansa. Hän rakasti minua enemmän kuin sisartani, enemmän kuin ketään muita... Hän tuli luokseni unissani ja itki minun tähteni.

Hän vaikeni eikä puhunut sinä iltana enää sanaakaan. Mutta sen jälkeen haki hän aina tilaisuutta saadakseen keskustella kanssani. Hän ei alkanut kuitenkaan koskaan itse puhetta, sillä hän kunnioitti minua jostain tuntemattomasta syystä. Sen sijaan oli hän hyvin iloinen, kun minä puhuttelin häntä. Minä kyselin häneltä Kaukaasiasta ja hänen entisestä elämästään. Toiset veljet eivät häirinneet keskustelujamme, jotka heille päin vastoin näyttivät olevan mieleen. Huomattuaan, että Alei kävi minulle yhä rakkaammaksi, rupesivat hekin puolestaan kohtelemaan minua entistä ystävällisemmin.

Alei auttoi minua työssä ja palveli minua vointinsa mukaan kasarmissa, sillä häntä nähtävästi huvitti, kun hän jollakin tavoin voi olla minulle hyödyksi. Syynä tällaiseen avuliaisuuteen ei ollut minkäänlainen matelemisen halu, vaan lämmin ystävyyden tunne, jota hän ei koettanutkaan minulta salata. Aleilla oli muun muassa taipumusta käsitöihin: hän oppi jokseenkin hyvin liinavaatteita neulomaan, saappaita ompelemaan ja vihdoin myöskin nikartelemaan. Veljet kehuivat häntä ja ylpeilivät hänestä.

-- Kuuleppas, Alei, sanoin minä hänelle kerran, miksi et ole oppinut lukemaan ja kirjoittamaan venäjää? Siitä voi olla sinulle vast'edes paljon hyötyä täällä Siperjassa.

-- Kyllähän minulla olisi halua. Mutta keltäpä saan opetusta?

-- Onhan täällä paljon kirjaan pystyviä! Jos tahdot, niin voin minäkin sinua opettaa.

-- Voi, opeta, ole hyvä! ja hän oikein kohottihe laverilla, pani rukoilevasti kätensä yhteen ja katsoi minuun.