Part 5

Anniskelijasta taas on huomattava, että kun hän on koonnut suuren summan rahaa, s.o. joitakuita kymmeniä ruplia, hankkii hän viimeisen kerran viinaa, mutta ei seoita sitä vedellä, sillä hän on määrännyt sen omaa tarvettansa varten; on jo aika lopettaa kauppa ja hankkia itselleen hauskoja päiviä! Alkaa juominen, syöminen, musiikki. Varat ovat melkoiset; välittömät, alhaisemmat päällysmiehet lahjotaan. Juomista pitkitetään väliin useimpina päivinä. Hankittu viina juodaan tietysti kohta loppuun; silloin menee juomari muiden anniskelijain luo, jotka häntä jo odottelevat ja juo siksi, kunnes menettää viimeisen kopeikkansa. Vaikka vangit pitävätkin huolta humalikkaasta, joutuu hän kuitenkin joskus korkeimpain päällikköjen, majuurin tai vartijaupseerin silmiin. Hänet viedään vartijastoon, rahat, jos niitä on jälellä, otetaan pois ja lopuksi saa syyllinen selkäänsä. Hän palaa jälleen vankilaan ja jonkun päivän kuluttua ryhtyy jälleen anniskelijan toimeen. -- Muutamat, tietysti varakkaimmat velikullat uneksivat myöskin naisseuroja. Suurta maksua vastaan hiipivät he välistä lahjotun vartijan seurassa etukaupunkiin, ollen muka työhön menevinään. Ja siellä, jossain sopivassa talossa, aivan kaupungin ääressä pannaan toimeen aika pidot. Raha vaikuttaa, ettei vankiakaan halveksita; asiantunteva vartija saapuu paikalle hiukan aikaisemmin. Tavallisesti joutuivat semmoiset vartijat itsekin ennemmin tai myöhemmin vankeuteen. Mutta rahalla voi tehdä vaikka mitä, ja mokomat retket jäivät melkein aina salaisuudeksi. Täytyy kuitenkin lisätä, että semmoisia huveja pantiin toimeen aniharvoin, koska niitä varten vaadittiin kovin paljon rahaa.

Vankeuteni ensi päivistä asti veti huomioni puoleensa eräs tavattoman sievännäköinen nuorukainen. Hänen nimensä oli Sirotkin. Hän oli monessa suhteen omituinen olento. Etenkin hämmästytti minua hänen kaunis muotonsa; ijältään oli hän noin kolmenkolmatta vuoden vanha. Hänet oli tuomittu erityiseen s.o. ikuiseen osastoon, joten hän oli suurimpia pahantekijöitä. Ollen luonteeltaan hiljainen ja sävyisä, puhui hän vähän ja nauroi harvoin. Silmät olivat hänellä siniset, piirteet säännölliset, kasvot hienot ja tukka vaaleanruskea. Puoleksi keritty päälakikaan ei voinut häntä sanottavasti rumentaa; niin sievä oli hän. Ammattia ei hänellä ollut minkäänlaista, mutta rahaa sai hän kuitenkin tuon tuostakin, vaikka tosin vähässä määrin. Väliin antoivat hänelle toiset vaatteita, joskus punaisen paidankin ja Sirotkin oli hyvillään lahjoista; hän käveli pitkin kasarmeja, näytteli itseänsä. Hän ei juonut, eikä pelannut korttia, ei hän myöskään riidellyt kenenkään kanssa. Usein käveli hän kasarmien takana, kädet taskussa, hiljaan ja mietiskellen. Mitä hän mietti, oli vaikea arvata. Kun häntä joskus kutsuin luokseni ja uteliaisuudesta kysyin jotain, niin hän oitis vastasi, vieläpä jotenkin kohteliaasti, eikä muiden vankien tavalla, aina lyhyesti ja asiallisesti; hänen katseensa oli kuin kymmenvuotisen pojan. Jos hänellä oli rahaa, ei hän ostanut itselleen mitään tarpeellista, ei antanut paikata jakkuansa, eikä hankkinut uusia saappaita, vaan osti kalatsia, renikkaa ja söi sitten -- niinkuin olisi ollut seitsenvuotias lapsi. "Sinä nyt olet semmoinen Sirotkin!" sanoivat hänelle muut vangit. Kun ei ollut ruunun työssä, oleili hän vieraissa kasarmeissa. Kaikilla muilla oli jotain tointa; ainoastaan hän oli jouten. Jos hänelle sanottiin jotain, melkein aina pilan vuoksi (hänelle nauroivat usein hänen omat toverinsakin), ei hän virkkanut sanaakaan vastaan, kääntyi vaan pois ja meni toiseen kasarmiin; välistä taas, kun häntä kovin pilkattiin, punastui hän. Usein ajattelin: mitenkä tämä hiljainen, avomielinen olento oli joutunut vankilaan? Kerran makasin minä sairashuoneessa vankien osastossa. Sirotkin oli myöskin sairaana ja meidän vuoteemme olivat vierekkäin; illalla jouduin hänen kanssaan puheisiin. Hän innostui äkkiä ja kertoi minulle tarkoilleen, kuinka hän oli joutunut sotamieheksi, kuinka hänen äitinsä oli sen johdosta itkenyt ja kuinka sotamiehenä oleminen oli tuntunut hänestä vaikealta. Hän sanoi, että sotamiehen elämä oli hänelle aivan mahdoton; sillä kaikki olivat hänelle äkäisiä ja kovia, päälliköt aina tyytymättömiä.

-- Mitenkäs sitten kävi? kysyin minä. -- Minkä tähden jouduit sinä tänne, vieläpä erityiseen osastoon... Voi sinua, Sirotkin parka!

-- Kaikkiansa olin minä, Aleksanteri Petrowitsh, vuoden pataljoonassa; tänne lähetettiin minut siitä syystä, että murhasin ruotupäällikköni Grigori Petrowitshin.

-- Kyllähän sen olen kuullut, Sirotkin, vaan en usko oikein. Kuinka sinä olisit voinut ketään murhata!

-- Niinpähän sattui. Aleksanteri Petrovitsh. Kovin tuntui elämä tukalalta.

-- Kuinkas sitten muut sotamiehet tulevat toimeen? Tietysti alussa tuntuu vaikealta, vaan vähitellen tottuvat ja heistä tulee kelpo sotureja. Sinua luultavasti on äitisi hemmotellut, syöttänyt renikoilla ja maidolla kahdeksantoista vuotiaaksi asti.

-- Tosi on, että äitini rakasti minua kovasti. Kun jouduin sotaväkeen, sairastui hän ja sittemmin kuolikin, kuten olen kuullut... Elämäni kävi lopulta kovin katkeraksi. Päällikkö ei suvainnut minua, rankaisi vaan kaikesta, syyttömästikin. Minä tottelin ja elin siivosti, en juonut viinaa, enkä lainaillut keltään mitään, ja se onkin paha tapa, Aleksanteri Petrowitsh, kun ihminen rupee lainailemaan. -- Ympärilläni oli vaan kovasydämisiä ihmisiä -- ei ollut missä itkeäkään. Joskus piti mennä nurkan taa itkemään. Kerran seisoin minä vahdissa. Oli jo yö käsissä; minut oli asetettu päävahtiin tukien luo. Tuuli vinkui; oli syksy ja pilkkoisen pimeä. Tuntui tukalalta, kovin tukalalta! Minä laskin pyssyn jalalle, otin pois painetin ja asetin sen viereeni; riisuin oikean jalan saappaan, ojensin piipun rintaani kohden, nojasin siihen ja liikautin isolla varpaalla hanaa. Eipä lauennutkaan! Minä tarkastin pyssyä, puhdistin sytytysreiän, kaasin uutta ruutia, kopauttelin limsiötä ja asetin aseen taas rintaani vasten. Mutta mitäpäs siitä! Ruuti pösähti, vaan laukausta ei kuulunut! Mitähän tämä on? ajattelin. Vedin taas saappaan jalkaani, kiinnitin painetin paikoilleen ja rupesin ääneti astuilemaan. Siinä minä päätin, että kävi kuin kävi, mutta sotapalveluksesta on päästävä pois. Puolen tunnin kuluttua ajoi päällikkö paikalle; hän oli tarkastusmatkalla. Hän huusi minulle: "Niinkös sinä vahdissa seisot?" Minä otin pyssyn käteeni ja lävistin hänet painetilla. Neljä tuhatta sain sitten ja jouduin tänne erityiseen osastoon.

Hän ei valehdellut. Ja mitenkä olisikaan häntä muuten lähetetty erityiseen osastoon? Tavallisia rikoksia rangaistaan paljoa lieveämmin. Muuten oli Sirotkin toveriensa joukossa ainoa sievännäköinen. Mitä tulee muihin saman osaston vankeihin, joita täällä oli kaikkiansa noin viisitoista, niin oli oikein vastenmielistä nähdä heitä; ainoastaan parin kolmen kasvot olivat jommoisiakin; muut kaikki olivat isokorvasia, rumia ja inhottavia; jotkut olivat harmaapäisiäkin. Jos tilaisuus sallii, niin kerron tästä joukkiosta toiste enemmän. Sirotkin oli usein Gasinin kanssa ystävyydessä, sen saman miehen kanssa, jonka tähden minä aloin tämän luvun, huomauttamalla, että hän töytäsi juopuneena kyökkiin ja että se seikka hämmensi minun alkuperäiset käsitykseni vankilan-elämästä.

Tämä Gasin oli hirveä olento. Hän teki kaikkiin kauhean, tuskallisen vaikutuksen. Minusta tuntui aina siltä, ettei kukaan voinut olla julmempi kuin hän. Minä näin Tobolskissa ilkiötöistään kuuluisan rosvon Kamenewin; näin sitten Sokolow'in, joka oli kanteenalainen karannut sotamies ja julma murhaaja. Mutta eivät nekään tehnyt minuun niin vastenmielistä vaikutusta kuin Gasin. Minusta tuntui väliin, että edessäni oli mahdottoman suuri, ihmisen kokoinen jättiläishämähäkki. Hän oli tataarilainen, tavattoman väkevä, väkevin mies koko vankilassa; kooltansa oli hän tavallista isompi, ruumiinrakennukseltaan vankka; pää oli hänellä ruma ja luonnottoman iso; hän kävi kumarassa ja katseli silmäkulmiensa alta. Vankilassa kulki hänestä omituisia huhuja: tiedettiin, että hän oli ollut sotamiehenä, mutta vangit kertoivat (en tiedä, lieneekö ollut totta), että hän oli karkulainen Nertshinskistä; Siperjaan oli häntä lähetetty jo monasti, mutta aina oli hän karannut, muuttanut nimeä ja vihdoin joutunut meidän vankilaamme, erityiseen osastoon. Hänestä kerrottiin myöskin, että hän ennen ainoastaan huvikseen oli teurastellut pieniä lapsia: hänen sanottiin ensin vieneen lapsen johonkin yksinäiseen paikkaan, peloitelleen häntä siellä ja sitten, nautittuaan tarpeeksi pienokaisen kauhusta, teurastaneen hiljaan ja vitkallisesti. Nämä jutut olivat ehkä perättömiä, sen raskaan vaikutuksen synnyttämiä, jonka Gasin teki kaikkiin, mutta ne sopivat kuitenkin hänen olentoonsa. Sen ohessa käyttäytyi hän vankilassa, selväpäisenä ollessaan, sangen siivosti. Hän oli aina hiljainen, eikä koskaan riidellyt kenenkään kanssa, mutta siten menetteli hän ikäänkuin halveksien muita, ikäänkuin olisi pitänyt itseään muita etevämpänä; hän puhui vähän ja oli aivan tahallaan harvasanainen. Kaikki hänen liikkeensä olivat hitaita, rauhallisia ja osoittivat itseensä luottamusta. Hänen silmistään näkyi, että hän oli älykäs sekä sangen kavala; hänen kasvoissaan kuvautui aina jonkunlaista ylpeyttä ja kovuutta. Hän harjoitti viinakauppaa ja oli vankilan varakkaimpia anniskelijoita. Mutta pari kertaa vuodessa joi hän itsensä humalaan ja silloin tuli näkyviin hänen luonteensa koko eläimellisyys. Vähitellen päihtyessään alkoi hän ensin ärsyttää ihmisiä mitä ilkeimmillä ivapuheilla, joita hän ikäänkuin edeltäpäin olisi valmistanut; vihdoin täydellisesti humaltuneena tuli hän kovaan raivoon, tempasi veitsen ja kävi ihmisiin käsiksi. Vangit, jotka tiesivät hänen kauheat voimansa, pakenivat ja piiloutuivat; hän ahdisti kaikkia, ken vaan sattui eteen. Mutta kohta keksittiin keino tämän riiviön hillitsemiseksi. Noin kymmenen samaan kasarmiin kuuluvaa miestä ryntäsi äkkiä hänen kimppuunsa ja alkoivat häntä piestä. Tuskin voidaan kuvailla, mitenkä kauheata tämä pieksäminen oli; häntä lyötiin rintaan, kupeisiin, sydänalaan ja vatsaan; lyötiin kovasti ja kauan, ja lakattiin vasta sitten, kun hän oli kadottanut kaiken tuntonsa ja käynyt puolikuolleeksi. Toista ei olisi voitu lyödä niin kauheasti; sillä toinen olisi heittänyt henkensä. Siten ei ollut Gasinin laita. Lyömisen jälkeen käärittiin hän turkkiin ja kannettiin laverille. --"Kylläpähän paranee!" -- Ja todellakin heräsi hän seuraavana päivänä melkein aivan terveenä sekä meni työhön äänettömän ja synkän näköisenä. -- Ja joka kerta, kun Gasin joi itsensä humalaan, tiesi jokainen vankilassa, että hänen päivänsä päättyy selkäsaunalla. Sen hän tiesi itsekin, mutta joi yhtähyvin. Sillä tavoin kului muutama vuosi; vihdoin huomattiin, että Gasin rupesi masentumaan. Hän alkoi valittaa kaikenlaisia kipuja, alkoi nähtävästi heikontua; yhä useammin oleskeli hän lasaretissa... "Antautuipahan!" sanoivat vangit toisilleen.

Hän tuli kyökkiin sen puolalaisen viuluniekan seurassa, jota humalikkaat tavallisesti palkkasivat soittamaan ilon täydentämiseksi, ja seisattui keskelle laattiaa tarkastellen ääneti läsnä olijoita. Kaikki vaikenivat. Kun hän vihdoin huomasi minut ynnä toverini, silmäili hän meitä vihamielisesti ja halveksivasti, naurahti sitten tyytyväisen näköisenä, ikäänkuin olisi tehnyt jonkun päätöksen, ja kovasti hoiperrellen astui pöytämme luo.

-- Saankos kysyä, alkoi hän (hän puhui venäjää), millä varoilla suvaitsette juoda täällä teetä?

Mitään sanomatta katsahdin minä toveriini, ymmärtäen, että oli parasta vaieta. Vähinkin vastaväite olisi saattanut hänet raivoon.

-- Siis on teillä rahoja? jatkoi hän kyselyänsä. -- Siis on teillä rahoja koko joukko, mitä? Sitä vartenkos te olette vankilaan tulleet? Oletteko tulleet teetä juomaan? Puhukaa, että teitä!...

Vaan huomattuaan, että me olimme päättäneet olla vaiti, kävi hän tulipunaiseksi ja vapisi raivosta. Hänen lähellään nurkassa oli suuri pönttö, jossa säilytettiin päivälliseksi ja illalliseksi vangeille leikattua leipää. Se oli niin iso, että siihen mahtui leipää puolelle vankilan väestölle; nyt oli se tyhjä. Hän tarttui siihen molemmilla käsillään ja kohotti sen ylitsemme; hetkisen kuluttua olisi hän musertanut meidät. Katsomatta siihen, että murhaa tai murhanaikomusta seurasi ikävyyksiä koko vankilalle: olisi ryhdytty tutkisteluihin, tiedusteluihin, ruvettu noudattamaan suurempaa ankaruutta, jonka tähden vangit kaikella muotoa kokivatkin välttää semmoisia rikoksia, -- katsomatta kaikkeen tähän, vaikenivat nyt kaikki ja odottelivat. Ei kuulunut sanaakaan puolustukseksemme! Ei kukaan huudahtanut Gasinille! -- niin kovasti vihasivat he meitä! Heitä nähtävästi huvitti meidän vaarallinen tilamme... Mutta asia päättyi onnellisesti: juuri kun hän aikoi heittää pöntön päällemme, huudahti joku eteisestä:

-- Gasin! Viina varastettiin!...

Hän heitti pöntön laattialle ja töytäsi kuin hurja kyökistä.

-- No, Jumala pelasti! sanoivat vangit toisilleen. -- Ja vielä kauan aikaa jälestäkin päin puhuivat he siitä.

Minä en saanut myöhemminkään selville, oliko tämä ilmoitus viinan varastamisesta todenmukainen vai ainoastaan meidän pelastukseksemme keksitty.

Iltapimeällä, ennenkuin kasarmit suljettiin, kävelin minä paalujen luona ja mieltäni ahdisti raskas suru, jommoista en ole koskaan muulloin tuntenut. Vaikealta tuntuu vankeuden ensi päivä, olipa se sitten linnassa tai vallikellarissa taikkapa Siperjassa... Minä muistan, että enimmin antoi minulle ajatuksen aihetta eräs seikka, joka koko vankeusaikani kuluessa usein palasi mieleeni; se oli rangaistuksien epätasaisuus samanlaisista rikoksista. Tosin ei voi rikoksiakaan verrata toisiinsa, eipä lähennellenkään. Esimerkiksi: on kaksi murhamiestä; molempien asia on tarkoilleen punnittu; kummankin rikoksesta seuraa melkein sama rangaistus. Mutta nähkääpäs sen ohessa, mimmoinen ero on rikoksissa. Toinen heistä on tappanut ihmisen turhanpäiten, sipulista: tuli maantielle ja murhasi ohi kulkevan miehen, mutta miehelläpä oli vaan sipuli omaisuutta. Toinen taas on murhannut intohimoisen hirviön, puolustaessaan morsiamensa, sisarensa tai vaimonsa kunniaa. Toinen on tehnyt murhan maata kiertäessään, monilukuisten ruunun-miesten ahdistamana puolustaen vapauttaan, elämätään, usein nälkään kuolemaisillaan; toinen taas teurastaa pieniä lapsia ainoastaan huvikseen, tunteakseen käteensä niiden lämmintä verta, nauttiakseen niiden viimeisestä pelon vapistuksesta. Ja mitäpäs siitä? Molemmat joutuvat samaan vankilaan. Tosin on olemassa jonkunlainen erilaisuus rangaistusajan pituudessa. Mutta nämä eroitukset ovat verrattain vähäpätöisiä, jota vastoin eroituksia samanlaisissa rikoksissa on -- lukematon paljous. Eroituksia on yhtä monta kuin luonteitakin. Mutta otaksukaamme, että tätä seikkaa ei voi poistaa eikä tasoittaa, että se on jonkunlainen ratkaisematon tehtävä, niinkuin esim. ympyrän neliöitseminen. Mutta sen ohessa on olemassa eräs toinenkin eroitus, eroitus rangaistuksien seurauksissa... Vankilassa on ihmisiä, jotka siellä kuihtuvat, sulavat kuin kynttilät ja on taas toisia, jotka vapaina ollessaan tuskin tiesivätkään, että maailmassa voi olla niin iloista elämää, mieluisien, sukkelien toverien seurassa. On niitä vankilassa semmoisiakin. Kuinkas on sivistyneen, tunnokkaan miehen laita? Hänen oman sydämensä särky murtaa hänen voimansa pikemmin kuin mikään rangaistus. Hän tuomitsee rikostansa ankarammin kuin mikään laki. Ja hänen rinnallaan on toinen, joka koko vankeutensa aikana ei edes kertaakaan ota ajatellakseen murhatyötään. Vieläpä pitää hän itseään oikeutettuna. On semmoisiakin, jotka tekevät suotta rikoksia, saadakseen vaihtaa tukalaksi tulleen vapautensa vankilan elämään. Vapaana ollessaan on semmoinen ihminen elänyt aina alennuksen tilassa, tehnyt työtä aamusta yöhön saakka, urakkamiestänsä varten saamatta koskaan syödä tarpeeksensa; mutta vankilassa on työ helpompaa, leipää on tarpeeksi ja niin hyvää, ettei hän moista ole nähnytkään; pyhinä annetaan hänelle lihaa, ja sen lisäksi saa hän antimia sekä työn ansiota. Ja seura sitten? Hänen toverinsa ovat ovelaa, sukkelaa ja tiedokasta väkeä; hän ei ole semmoisia tovereita vielä koskaan nähnyt. Hän pitää seuraa paraimpana, mitä suinkin olla voi. Tekeeköhän rangaistus näihin kumpaankin samanlaisen vaikutuksen? Mutta jättäkäämme ratkaisemattomat kysymykset sikseen. -- Rumpu lyö, täytyy joutua kasarmiin.

IV.

Ensimäisiä vaikutuksia.

Alkoi viimeinen lukeminen, jonka jälkeen kasarmit suljettiin, kukin erilaisella lukolla, ja vangit jätettiin lukittujen ovien taa aamun koittoon asti.

Lukemista toimitti aliupseeri kahden sotamiehen avulla. Sitä varten asetettiin vangit tavallisesti seisomaan pihalle ja paikalle saapui vartija-upseeri. Mutta usein tämä temppu tapahtui yksinkertaisemmin. Luettiin joka kasarmissa erittäin. Niin tehtiin nytkin. Lukijat usein erehtyivät, lukivat toistamiseen, menivät pois ja tulivat jälleen. Vihdoin vartijaraukat saivat toivotun määrän täyteen ja sulkivat kasarmin. Siinä sai sijansa noin kolmekymmentä henkeä, tungettuina jotenkin ahtaasti lavereille. Oli vielä aikaista käydä levolle ja sen vuoksi itsekunkin täytyi ryhtyä johonkin toimeen.

Päällysmiehistä jäi kasarmiin ainoastaan invaliidi, josta jo ennen olen puhunut. Kussakin kasarmissa oli sen ohessa vanhin, jonka majuuri itse valitsi vankien joukosta, tietysti katsoen valittavan hyvään käytökseen. Sangen usein tapahtui, että vanhimmatkin joutuivat kiinni jostain suuremmasta kujeesta; he saivat silloin selkäänsä, menettivät kunniavirkansa ja joutuivat samanarvoisiksi kuin muutkin vangit. Meidän kasarmissamme oli vanhimpana Akim Akimitsh, joka kummakseni ärjyi joskus vangeille. Nämä vastasivat hänelle enimmiten pilapuheilla. Invaliidi oli viisaampi, eikä sekaantunut mihinkään, vaan jos hän joskus sattui kieltänsä liikauttamaan, niin tapahtui se vaan ikäänkuin omantunnon puhdistamiseksi. Enimmiten istui hän ääneti penkillään ja suutaroi, eivätkä vangit pitäneet hänestä juuri mitään lukua.

Vankeuteni ensimäisenä päivänä tein minä erään huomion ja tulin sittemmin vakuutetuksi, että se oli oikea. Huomioni oli se, että kaikilla vapaudessa olevilla ihmisillä ilman poikkeusta, alkaen vankien välittömistä vartijoista, kaikkiin niihin asti, joita vankilan elämä tavalla tai toisella koski, oli liioteltuja ajatuksia vangeista. Tuntuipa melkein siltä, ikäänkuin he olisivat joka hetki odotelleet vangin ryntäystä veitsi kourassa jonkun viattoman ihmisen kimppuun. Mutta omituisinta oli se, että vangit itsekin tiesivät että heitä peljättiin ja se seikka synnytti heissä nähtävästi jonkunlaista ylpeyttä. Huomattava on kuitenkin, että vankien paras päällikkö on se, joka heitä ei pelkää. Ja yleensä, ylpeydestä huolimatta, vangeillekin on paljoa mieluisampaa, kun heihin luotetaan. Siten voidaan saavuttaa heidän suosiotansakin. Vankeusaikanani tapahtui, vaikka tosin sangen harvoin, että joku päälliköistä tuli vankilaan ilman vartijoita. Olipa hauska nähdä, kuinka se hämmästytti vankeja. Semmoista pelotonta päällikköä aina kunnioitettiin ja jos joku rikos olikin tekeillä, jäi se hänen läsnä ollessaan tekemättä. Vankien vaikuttamaa pelkoa on olemassa kaikkialla, missä vaan on vankeja, enkä minä oikein tiedä, mikä siihen lienee syynä. Jonkunlaista aihetta senlaiseen pelkoon antaa tietysti jo vangin, pahantekijäksi tunnustetun ihmisen ulkomuotokin; sen ohessa tietää jokainen vankilaa lähestyvä, että sen sisällä oleva ihmislauma on kokoontunut sinne vastoin omaa tahtoansa ja etteivät mitkään toimenpiteet voi muuttaa elävää ihmistä kuolleeksi: hän säilyttää tunteensa, koston- ja elämänhalunsa sekä muut taipumuksensa ja tahtoo niitä tyydyttää. Mutta siitä huolimatta ei vankia tarvitse ollenkaan pelätä; sillä eihän ihminen rupea niin helposti toistansa veitsi kourassa ahdistamaan. Sanalla sanoen, jos semmoinen vaara onkin mahdollinen, jos se joskus voipikin tapahtua, niin ovat moiset onnettomuudet kuitenkin niin harvinaisia, ettei niistä maksa puhuakaan. Kysymys on nyt tietysti ainoastaan tuomituista vangeista, joista moni iloitsee päästyään viimeinkin vankeuteen (siihen määrin mieluista on väliin uusi elämä), ja tahtoo siis elää hiljaan sekä rauhallisesti; sitä paitsi kovin levottomia estävät muut vangit liiasta vallattomuudesta. Pakkotyöläinen, olkoon hän kuinka rohkea ja häijy tahansa, pelkää vankeudessa kaikkea. Kanteen-alaisen vangin laita on taas toinen. Hän voipi todellakin hyökätä syrjäisen ihmisen kimppuun ilman mitään näennäistä syytä, ainoastaan sen tähden, että hän saa huomenna rangaistuksensa. Mutta kun uusi rikos tapahtuu, lykkääntyy rangaistuskin tuonnemmaksi. Vaikuttavana syynä hyökkäykseen on siis kohtalon muuttaminen, maksoi mitä maksoi. Tunnenpa erään sellaisen omituisen tapauksen.

Täällä vankilassa, sotilasosastossa oli eräs entinen sotamies, joka oli tuomittu vankeuteen pariksi vuodeksi; hän oli hirveä kerskailija ja suuri pelkuri. Yleensä tavataan näitä ominaisuuksia venäläisessä sotamiehessä aivan harvoin. Meidän sotilaamme näyttää aina niin toimekkaalta, ettei hänellä ole aikaa kerskailemiseen. Mutta jos hän kerran on kerskailija, on hän samalla myöskin tyhjäntoimittaja ja pelkuri. Dutow (vangin sukunimi) pääsi viimein lyhyen vankeusaikansa päähän ja palasi jälleen linjarykmenttiin. Mutta hänen kalttaisensa, joita lähetettiin vankilaan muka parannusta varten, turmeltuivat siellä ja joutuivat usein, pari-kolme viikkoa vapaana oltuansa, takasin vankeuteen, ei kuitenkaan enää pariksi kolmeksi vuodeksi vaan "ainaiseen osastoon", viideksitoista vuodeksi. Niinpä kävi nytkin. Kolmen viikon kuluttua vapaaksi pääsemisensä jälkeen teki Dutow murtovarkauden; sitä paitsi oli hän röyhkeä ja vallaton. Oikeus tuomitsi kovan rangaistuksen. Siitä pahanpäiväisesti säikähtyneenä hyökkäsi hän, päivää ennen kuin hänet piti suljettaman ulos sotarinnasta, veitsi kourassa, vankien huoneeseen tulleen upseerin kimppuun. Tietysti hän käsitti aivan hyvin, että seurauksena semmoisesta teosta on vaan kovempi rangaistus ja pitempi vankeusaika. Mutta hänen tarkoituksensa olikin ainoastaan lykätä rangaistuksen kauheata hetkeä, vaikkapa muutamiksi tunneiksi. Hän oli siihen määrin pelkuri, ettei tohtinut edes haavoittaakaan upseeria; hyökkäys oli tehty ainoastaan näön vuoksi, jonkunmoisen uuden rikoksen aikaan saamiseksi, että sen johdosta vaan syntyisi uusi oikeudenkäynti.