Part 27

Mutta karkaaminen ilman vartijaa oli mahdotonta. Täytyi saada vartija suostumaan tuumaan. Eräässä linnapataljoonassa palveli muudan puolalainen, lujaluontoinen mies, joka olisi ehkä ansainnut paremmankin kohtalon; hän oli jo ijähtänyt mies, mutta mieleltään rohkea ja vakava. Nuoruudessaan oli hän ikävissään karannut Siperjasta, jossa hän palveli sotamiehenä. Hänet saatiin kiinni, rangaistiin ja pidettiin pari vuotta vankiruoduissa. Kun hän pääsi jälleen sotamieheksi, malttoi hän mielensä ja antautui palvelukseensa hartaasti, voimiensa mukaan. Kelvollisuudellaan pääsi hän korpraaliksi. Hän oli kunnianhimoinen, itseensä luottava ja oman ansionsa tunteva mies. Se näkyi hänen katseestaan ja puheestaan. Minä näin häntä usein muiden vartijain joukossa. Kuulin hänestä myöskin hiukan täkäläisiltä puolalaisilta. Minusta näytti, että entinen ikävä oli muuttunut hänessä vihaksi, salaiseksi ja alituiseksi. Tämä mies voi ryhtyä vaikka mihin ja Kulikow ei erehtynyt valitessaan hänet toverikseen. Hänen sukunimensä oli Koller. He tekivät sopimuksen ja määräsivät päivän. Oli käsissä helteinen kesäkuu. Ilmanala kaupungissamme oli jokseenkin tasainen; kesällä oli ilma sangen lämmin; sepä olikin maankulkijoille mieluista. Tietysti he eivät voineet lähteä pakomatkalleen suorastaan linnasta; sillä kaupunki oli avonaisella paikalla. Lähitienoolla pitkän matkan päässä ei ollut mitään metsää. Piti pukeutua toisiin vaatteihin, mutta sitä varten oli ensin päästävä etukaupunkiin, missä Kulikowilla ennestään oli lymypaikka. Oliko etukaupungissa olevilla apulaisilla täysi tieto heidän aikeestaan, sitä en voi varmaan sanoa. Luultavasti tiesivät he siitä, vaikka asia sittemmin ei tullutkaan täysin selville. Sinä vuonna alkoi jossain etukaupungin nurkassa vaikutuksensa eräs nuori ja jokseenkin sievän näköinen nainen, liikanimeltä Wanjka-Tanjka, joka antoi hyviä toiveita ja osaksi toteuttikin niitä. Minä luulen, että hänelläkin oli asiassa osansa. Kulikow oli tuhlannut hänelle rahoja jo koko vuoden kuluessa. Aamulla tulivat veitikat ulos ja osasivat laittaa niin, että heidät lähetettiin vanki Shilkinin seurassa muuraustyöhön pataljoonan tyhjiin kasarmeihin, joista sotamiehet jo aikoja sitten olivat lähteneet leiriin. A--win ja Kulikowin piti auttaa Shilkiniä muuraustyössä. Koller toimitti itsensä vartijaksi, mutta kun kolmen vangin seurassa piti olla kaksi vartijaa, annettiin Kollerille, koska hän oli vanha ja kokenut korpraali, toveriksi nuori rekryytti, joka siten saisi muka kelvollista harjaantumista vartijatoimessa. Karkurimme osasivat niin muodoin vaikuttaa älykkääseen ja luotettavaan Kolleriin, joka pitkällisen ja viime vuosina onnellisen palveluksen jälkeen päätti seurata heitä pakoretkelle.

He tulivat kasarmeihin. Kello oli noin kuuden paikoilla aamua. Paitsi heitä ei siellä ollut ketään muita. Tehtyänsä työtä tunnin verran, sanoivat Kulikow ja A--w Shilkinille, että he menevät verstaaseen, ensiksikin tapaamaan jotain henkilöä ja toiseksi hakemaan erästä tarvittavaa työasetta. Shilkiniä piti kohdella varovasti, s.o. niin luonnollisesti kuin mahdollista. Hän oli entinen moskovalainen porvari, ammatiltaan muurari, älykäs, viekas ja harvapuheinen mies. Hänenlaisen miehen olisi luullut koko ikänsä vaeltavan liiviin ja viittaan puettuna, kuten moskovalaiset ainakin, mutta kohtalo määräsi toisin ja hän joutui vihdoin ijäkseen erityiseen osastoon, siis suurimpien pahantekijäin joukkoon. Mistä syystä hän oli ansainnut semmoisen rangaistuksen, sitä en tiedä; erityistä tyytymättömyyttä ei hänessä ollut koskaan huomattavana; hän käyttäytyi aina siivosti ja tasaisesti; joskus joi hän itsensä humalaan kuin käki, mutta käyttäytyi sittenkin moitteettomasti. Salaisuuden perillä ei hän tietysti ollut, mutta silmät olivat hänellä tarkat. Kulikow antoi hänelle merkin, että he menevät noutamaan viinaa, joka oli tuotuna jo eilispäivänä verstaaseen. Sepä vaikuttikin Shilkiniin; hän päästi heidät menemään ilman mitään epäluuloa ja jäi kahden kesken rekryytin kanssa; Kulikow, A--w ja Koller lähtivät sen sijaan etukaupunkiin.

Kului puoli tuntia, mutta poistuneita ei kuulunut. Nyt rupesi Shilkin asiata miettimään, ja hän muistikin, että Kulikow oli näyttänyt hiukan omituiselta, ja että A--w oli kuiskutellut hänelle jotain; ainakin oli Kulikow iskenyt hänelle pari kertaa silmää, sen oli hän nähnyt. Kollerissa oli ollut myöskin jotain omituista: niinpä oli hän lähtiessään neuvonut rekryytiä, kuinka hänen olisi sillä aikaa käyttäyminen, ja se ei ollut luonnollista menettelyä, ei ainakaan Kollerin kalttaiselta mieheltä. Sanalla sanoen, mitä enemmin Shilkin asiaa mietti, sitä suuremmaksi kasvoi hänen epäluulonsa. Mutta aika kului sillä välin, ja hän tuli yhä levottomammaksi. Hän ymmärsi aivan hyvin, mikä vaara häntä uhkaili; sillä hän tiesi, että esimiesten epäluulo voisi kohdata häntäkin. Olisihan voitu luulla, että hän päästi toverinsa menemään yhteisen sopimuksen mukaan, ja mitä kauemmin hän oli ilmoittamatta Kulikowin ja A--win poistumisesta, sitä enemmin tällainen epäluulo saisi vahviketta. Aikaa ei siis ollut hukkaaminen. Nyt hän muisti myöskin, kuinka Kulikow ja A--w olivat viime aikoina kuiskailleet keskenään ja oleskelleet usein kasarmien takana, kaukana muiden silmäyksiltä. Hän muisti jo silloinkin miettineensä jotain sen johdosta... Uteliaana katsahti hän vartijaansa; tämä seisoi suu auki pyssyänsä vasten nojautuneena ja kaiveli mitä viattomimman näköisenä nenäänsä. Shilkin ei huolinut edes ilmoittaakaan hänelle ajatuksiaan, vaan käski hänen tulemaan mukanaan insinööriverstaaseen. Verstaassa kysyttiin, olivatko he käyneet siellä? Mutta siellä ei heitä kukaan ollut nähnyt. Nyt haihtuivat Shilkinin epäilykset: "Mahdotonta on", arveli hän, "että he olisivat menneet juomaretkelle esikaupunkiin, kuten Kulikowin tapana oli joskus tehdä. Sen olisivat he sanoneet hänelle; sillä sitä ei olisi maksanut salata häneltä."

Kello oli jo melkein yhdeksän, kun hän tuli vääpelin luo ja ilmoitti hänelle asian. Vääpeli pelästyi eikä tahtonut alussa uskoakaan koko juttua. Tietysti ilmoitti Shilkin asian ainoastaan arveluna, epäluulona. Vääpeli kiiruhti oitis majuurin luo. Majuuri vuorostaan vei sanan komendantille. Neljännestunnin kuluttua oli jo ryhdytty kaikkiin asianomaisiin toimiin. Tapauksesta ilmoitettiin myöskin kenraalikuvernöörille. Vangit olivat tärkeät ja Pietarista saattoi niiden karkaamisen johdosta tulla ankaria nuhteita. A--wia pidettiin, oikein tai väärin, valtiollisena vankina ja Kulikow taas oli kuulunut "erityiseen osastoon", joten hän oli suurimpia pahantekijöitä. Tähän saakka erityisestä osastosta ei ollut kukaan karannut. Nyt muistettiin myöskin, että tämän osaston vankien piti olla kahden sotamiehen vartioimina tai ainakin piti kullakin heistä olla yksi vartija. Tätä määräystä vastaan oli rikottu. Ja siitä saattoi seurata ikävyyksiä. Lähetettiin sanansaattajia kaikkiin volosteihin ja läheisiin paikkakuntiin ilmoittamaan karkulaisten tuntomerkit. Lähetettiin myöskin kasakoita ajamaan heitä takaa; kirjoitettiin myöskin naapurilääneihin ja piirikuntiin... Sanalla sanoen, pelästys oli sangen suuri.

Sillä välin oli vankilassa huomattavana omituinen liike. Sen mukaan kuin vangit palasivat työstä, saivat he kuulla, mitä oli tapahtunut. Sanoma levisi miehestä mieheen. Kaikki ottivat he sen vastaan jonkunlaisella salaisella ilolla. Kaikilla sydän ikäänkuin sätkähti... Paitsi sitä, että tämä tapaus oli poistanut yksitoikkoisuuden vankilasta ja pannut muurahaispesän kihisemään, oli se omiansa virittämään unholaan joutuneita kieliä vankien sydämissä; kohtalon muuttamisen toiveet saivat uutta yllykettä. "Ovathan muutkin karanneet: miks'ei...?" Ja jokainen rohkaisi mielensä tätä ajatellessaan. Äkkiä olivat kaikki tulleet ylpeiksi ja katselivat halveksivaisesti aliupseereihin. Tietysti tulivat esimiehet oitis vankilaan. Tulipa itse komendanttikin. Vangit olivat reippaan näköisiä ja heidän silmistään loisti ylpeyttä ja jonkunlaista itsetuntoa; "kyllä meiltä syntyy jos jotakin", arvelivat he itsekseen. Että esimiehet tulisivat heti vankilaan, siitä olivat vangit jo ennakolta vakuutetut. Arvattiin myöskin, että tarkastuksia pantaisiin toimeen ja siltä varalta kaikki luvaton tavara kätkettiin. Tiedettiin, että esimiehet ovat tällaisissa tapauksissa hyvin tarkkoja. Ja niinpä syntyikin nyt aika mylläkkä; kaikki paikat pengailtiin, tarkastettiin, mutta mitään ei voitu löytää. Jälkeen puolenpäivän lähetettiin vankeja työhön lukuisien sotamiesten saattamina. Iltapäivällä pistäysivät vartijat tuon tuostakin vankilaan; vankeja luettiin useammin kuin tavallisesti; pari kertaa tehtiin virhe ja siitä syystä ajettiin kaikki pihalle, jossa uudestaan luettiin. Sitten luettiin vielä kerta kasarmeissa... Sanalla sanoen, puuhaa oli paljon.

Mutta vangit eivät olleet millänsäkään. Kaikki näyttivät he sangen itsenäisiltä ja käyttäytyivät moitteettomasti koko illan kuluessa. Esimiehet arvelivat: "eiköhän vankilaan ole jäänyt karkulaisten liittolaisia?" ja senpä tähden vankeja pidettiinkin silmällä sekä kuunneltiin heidän keskustelujansa. Mutta vangit vaan nauroivat. "Eihän semmoisissa asioissa liittolaiset jää vankilaan!" "Asia toimitetaan hiljaan, eikä mitenkään muuten." "Ja sellainenko mies oli Kulikow, sellainenko A--w, etteivät olisi osanneet pitää asiaa salassa? Sukkelasti he tekivät tekonsa. Semmoiset miehet luiskahtavat lukittujenkin ovien takaa!" Sanalla sanoen, Kulikowin ja A--win maine oli suuressa määrässä kasvanut; kaikki ylpeilivät heistä. Arveltiin, että heidän urostyönsä tulee jälkimaailmankin tietoon ja pysyy kauan aikaa yleisenä puheen aineena.

-- Olivatpahan mestareja! sanoi joku.

-- Kyllä meilläkin karata osataan, vai kuinka? lisäsi siihen toinen.

-- Mitäpä siitä! tokasi kolmas katsellen pöyhkeästi ympärilleen. -- Karkaa, kuka karkaa!... Vai pyritkö sinäkin heidän verrallensa?

Jonkun toisen kerran ei puhuteltu olisi jättänyt kunniaansa puolustamatta, mutta nyt hän oli siivosti vaiti, sillä myönnettävähän oli, etteivät kaikki olleet Kulikowin ja A--win kalttaisia...

-- Ja miksipä me todellakin pysymme täällä? sanoi eräs kyökin akkunassa istuva vanki heikolla, laulavalla äänellä. -- Eläessämme emme ole oikeita ihmisiä, emmekä kuollessamme oikeita vainaita. Oi, oi!

-- Mitä oihkat? Minkäs täytymykselle osaat?

-- Osasipahan Kulikow... alkoi joku innokkaimmista.

-- Niin, Kulikow! keskeytti häntä toinen halveksivasti.

Se on: hän tahtoi sanoa, ettei Kulikowin kalttaisia ole monta.

-- Olipa se A--wikin koko viekas mies!

-- Mutta lienevätköhän jo kauaksi ennättäneet, olisi hauska tietää...

Ja nyt ruvettiin keskustelemaan siitä, kuinka kauas karkulaiset olivat ennättäneet. Otettiin puheeksi, mihin suuntaan he ovat menneet, missä oli paras piileskellä ja mikä volosti oli lähinnä? Vankien joukossa oli semmoisia, jotka tunsivat paikkakunnan. Heitä kuunneltiin uteliaasti. Puhuttiin naapurikylien asukkaista, joiden sanottiin olevan älykästä väkeä; karkulaisilla ei heiltä olisi odotettavana mitään suvaitsevaisuutta.

-- Talonpoika se täällä on koko kova mies.

-- Aivan silmitön!

-- Siperjalainen kollo! Varokoon itseänsä!

-- Kyllä meikäläiset...

-- Tietäähän sen, kuka voitolle pääsee. Eihän meikäläiset ole sellaista väkeäkään.

-- Perästäpähän kuuluu.

-- Luuletkos sinä sitten, että heidät saadaan kiinni?

-- Minä luulen, ettei heitä saada kiinni sinä ilmoisna ikänä, huomautti joku kiivaimmista lyöden nyrkillään pöytää vasten.

-- Hm! Kyllähän asia voi kiekahtaa niin taikka näin.

-- Mutta minäpä luulen, hyvät veljet, huomautti Skuratow -- että jos minä olisin maankulkija, niin minua ei saataisi koskaan kiinni!

-- Niin, sinuako?

Kuului naurua; toiset eivät olleet Skuratowia kuulevinaankaan, vaan hän jatkoi:

-- Ei koskaan saataisi kiinni! minä, hyvät veljet, usein ajattelen ja ihmettelen sitä seikkaa, että minua vaan ei saataisi kiinni.

-- Älähän huoli, kun nälkää saat kärsiä: tulet kuin tuletkin talonpojalta leipää pyytämään. Muut nauroivat.

-- Leipääkö pyytämään! Se on vale!

-- Mitäpäs sinä kieltäsi pieksät? Olethan joutunut tänne siitä, että tapoit setä Wasjan kanssa karjan ruton. [Se on: miehen tai naisen, joiden epäiltiin päästävän ilmaan karjanruttoa. Täällä oli yksi sellaisen murhan tekijä.]

Nauru syntyi entistä kovempi. Totiset olivat kuitenkin yhä vielä tyytymättömän näköisiä.

-- Se on valetta! huusi Skuratow; -- sellaisia huhuja on minusta Mikitka levitellyt, eikä oikeastaan minusta, vaan Wasjkasta, vaikka minäkin yksin tein sain selkääni. Moskovalaisena olen minä jo lapsuudesta asti tottunut maata kulkemaan. Muistanpa, kuinka virrenlukija opettaessaan veti minua korvasta ja sanoi: lue sinä "armahda, Herra, minua sinun suuren laupeutesi tähden" ja niin edespäin... Mutta minäpä luinkin hänen jälkeensä: "annahan, herra, kun minä putkaan lähden" ja niin edespäin... Semmoinen olin minä jo hamasta lapsuudestani asti.

Taas nauroivat kaikki. Mutta Skuratow ei muuta tarvinnutkaan. Hän ei voinut olla hulluttelematta. Kohta hänet unohdettiin ja ryhdyttiin johonkin vakavampaan keskusteluun. Siihen ottivat osaa enimmiten vanhemmat, kokeneemmat miehet. Nuoret kuuntelivat uteliaina; miehiä oli keräytynyt kyökkiin kosolta; aliupseereja tietysti ei ollut läsnä. Heidän kuullensa ei olisi kaikkia asioita puhuttukaan. Uteliaista kuuntelijoista pisti silmiini eräs korkeakasvuinen, leveänaamainen tataarilainen, nimeltä Mametka. Hän ei osannut venäjänkieltä juuri ollenkaan, mutta yhtähyvin kuunteli kovin uteliaan näköisenä muiden keskustelua.

-- Mitä, eikö niin, Mametka? kysyi häneltä joutessaan muiden hylkäämä Skuratow.

-- Niin, niin! äännähteli Mametka ja ilosta nyykytteli hullunkurisesti päätään.

-- Eihän heitä saada kiinni, eihän?

-- Ei, ei! Ja Mametka rupesi oikein käsillään viittailemaan.

-- Mutta jos erehdyt?

-- Niin, niin! vastasi Mametka päätänsä nyykytellen.

-- Olkoonpa vaikka niinkin!

Ja Skuratow painoi Mametkan lakin syvään hänen päähänsä, jonka jälkeen hän mitä iloisimmalla tuulella lähti pois kyökistä.

Kokonaisen viikon kestivät ankarat toimenpiteet vankilassa, samalla kun lähitienoilla jatkettiin karkulaisten etsimistä. Minä kummastelin sitä, että vangit saivat tarkat tiedot esimiesten toimenpiteistä vankilan ulkopuolella. Ensi päivinä olivat nämä tiedot edullisia karkulaisille, joista ei kuulunut niin mitään! kadoksissa vaan olivat, siinä kaikki. Vangit hymyilivät toisilleen, ja levottomuus karkulaisten kohtalon johdosta rupesi haihtumaan. "Eivätpähän vaan löydä!" sanoivat vangit tyytyväisen näköisinä toisilleen.

-- Katosivat kuin pyssyn kuula!

-- Katosivat ja kielsivät ikävöimästä, kun kohta muka palaavat.

Täällä tiedettiin, että ympäristön asukkaat oli pantu liikkeelle, että kaikki epäiltävät paikat, metsät ja polut olivat vartioittuina.

-- Turhaa vaivaa, sanoivat vangit naurusuin; -- kyllähän karkulaisillakin on suojelijansa, jonka luona he nyt oleilevat.

-- Tietysti heillä on! arvelivat toiset; -- kyllähän semmoiset miehet eteensä osaavat katsoa.

Sitten puhuttiin vielä enemmänkin; arveltiin, että karkulaiset oleskelisivatkin muka etukaupungissa, jossain kellarissa, kunnes levottomuus haihtuisi ja tukka kasvaisi. Puolen vuoden tai vuoden perästä lähtisivätkin sitten etemmäksi...

Sanalla sanoen, kaikki olivat taipuvia romantillisiin arveluihin. Mutta kahdeksan päivän kuluttua levisi vankien kesken äkkiä semmoinen huhu, että karkurien jäljille oli päästy. Seuraavan päivän aamuna kerrottiin kaupungilla, että karkulaiset olivat jo joutuneet kiinni. Päivällisen jälkeen saatiin kuulla enemmänkin; sanottiin, että kiinni ottaminen oli tapahtunut noin seitsemänkymmenen virstan päässä, jossain kylässä. Vihdoin saatiin asiasta luotettava tieto. Palattuaan majuurin luota ilmoitti vääpeli, että heidät tuodaan illalla suoraa päätä vahtipaikalle. Nyt ei ollut epäilykselle enää mitään sijaa. Vaikea on kuvailla sitä vaikutusta, jonka tämä ilmoitus teki vankeihin. Aluksi kaikki ikäänkuin olisivat vihastuneet, mutta sitten näyttivät nolostuneilta. Vihdoin ilmaantui jonkunlaista pilanteon halua. Ruvettiin nauramaan, mutta ei enää kiinni ottajille vaan kiinni otetuille; ensin nauroivat vaan muutamat, mutta sitten melkein kaikki, paitsi jotkut totiset ja vakavaluontoiset vangit, joilla oli omat, itsenäiset ajatuksensa ja joihin toisten nauru ei voinut vaikuttaa. He halveksivat toisten kevytmielisyyttä ja vaikenivat.

Sanalla sanoen, aivan samoin kuin Kulikowia ja A--wia ennen oli ylistetty, samoin ruvettiin heitä nyt halventamaan, ja sitä tehtiin oikein mielihyvällä. Näytti siltä, kuin kaikki olisivat tunteneet itsensä loukatuiksi. Kerrottiin halveksivasti, että karkulaiset olivat tulleet kovin nälkäisiksi, että he olivat menneet kylään pyytämään talonpojilta leipää. Mutta nämä jutut olivat perättömiä; sillä karkulaisten jäljille oli päästy muuten. He olivat piiloutuneet metsään; mutta heidät oli ympäröity joka taholta. Nähtyään, että pelastus oli mahdoton, antautuivat he itse. Ja muutahan he eivät voineet tehdäkään.

Mutta kun heidät iltapäivällä todellakin tuotiin vankilaan sidottuina, käsistä ja jaloista, kiiruhtivat kaikki vangit paalujen luo katsomaan mitä heille tehtäisiin. Mutta he eivät nähneet vahtipaikalla muuta kuin majuurin ja komendantin ajopelit. Karkulaiset oli pistetty salakomeroon odottamaan huomispäivänä tapahtuvaa oikeudentutkintoa. Vankien pilapuheet lakkasivat itsestään. He saivat kuulla, etteivät karkulaiset voineet antautumista mitenkään välttää; kaikki rupesivat nyt uteliaasti seuraamaan asian käsittelemistä oikeudessa.

-- Tuhatta lyöntiä, sanoivat muutamat.

-- Mitä vielä, arvelivat toiset; -- eivät he sillä pääse. Ehkäpä A--w sentään pääsee, vaan se toinen ei pääsekään, sillä hän on erityisestä osastosta.

Vankien arvelu ei ollut kuitenkaan oikea. A--w sai ainoastaan viisisataa. Sillä oikeus otti lukuun hänen tyydyttävän entisen käytöksensä. Kulikowille tuomittiin luullakseni puolitoista tuhatta. Rangaistus ei ollut laisinkaan ankara. Karkulaiset eivät sekoittaneet rikokseensa ketään muita ja puhuivat selvään, tarkoilleen; he sanoivat karanneensa linnasta suoraan, missään poikkeamatta. Enimmiten surkuttelin minä Kolleria; sillä hän kadotti kaikki, viimeiset toiveensakin; hänelle tuomittiin lyöntejä enemmän kuin muille, muistaakseni kaksituhatta, jonka jälkeen hän lähetettiin johonkin toiseen vankilaan. A--wia rangaistiin helposti, säälien; lääkärit auttoivat häntä. Mutta hän vaan ylvästeli ja puhui sairashuoneessa kovaäänisesti, että nyt vasta hän on valmis vaikka mihin, että nyt vasta saa hän kummia aikaan. Kulikow käyttäytyi, kuten ennenkin, s.o. vakavasti, arvokkaasti. Palattuansa rangaistuksensa jälkeen vankilaan näytti hän siltä, kuin olisikin siellä ollut koko ajan. Mutta vankien ajatus hänestä oli muuttunut. Katsomatta siihen, että hän osasi säilyttää arvokkaisuuttaan, lakkasivat vangit häntä kunnioittamasta; hänen arvonsa siitä lähtien laskeutui suuressa määrin. Niin paljon vaikuttaa menestys ihmisten silmissä...

XX.

Vapaaksi pääseminen.

Kaikki tämä tapahtui vankeuteni viimeisenä vuonna. Tämän vuoden ja etenkin sen viime ajat muistan melkein yhtä hyvin kuin ensimäisenkin vankeusvuoteni. Mutta en huoli kertoa erityisseikkoja. Vaikka minä kärsimättömästi odotinkin vapaaksi pääsemistä, tuntui elämäni tänä vuonna kuitenkin helpommalta kuin vankeuteni edellisinä aikoina. Ensiksikin oli minulla nyt vankien joukossa paljon ystäviä, jotka vihdoinkin olivat ruvenneet pitämään minua hyvänä ihmisenä. Moni heistä kiintyi minuun totisen ystävyyden siteillä. Vallinkaivaja oli melkein ruveta itkemään saattaessaan minua ynnä toveriani vankilasta, ja kun me sittemmin vapaina ollessamme asuimme kokonaisen kuukauden kaupungissa eräässä ruunun rakennuksessa, kävi hän melkein joka päivä luonamme, meitä katsomassa. Oli muuten jyrkkiä, loppuun asti vihamielisiäkin ihmisiä, jotka -- Luoja tiesi, mistä syystä -- eivät voineet vaihtaa kanssani sanaakaan.

Viime aikoina oli minulla yleensä enemmän etuuksia kuin vankeuteni koko muuna aikana. Kaupungissa palvelevien soturien joukossa tapasin minä tuttuja, jopa entisiä koulutoverejakin. Minä uudistin tuttavuutta heidän kanssaan. Heidän avullaan sain minä enemmän rahaa, kirjoitin kotiseudulleni, ja hankkivatpa he minulle kirjojakin. Siitä oli jo useimpia vuosia, kun minä olin lukenut kirjoja, ja minun on vaikea kuvailla sitä omituista, mieltä liikuttavaa vaikutusta, jonka ensimäinen lukemani kirja teki minuun. Muistan, että minä aloin lukea sitä illalla, kun kasarmi suljettiin ja luin koko yön aina aamun koittoon asti. Se oli eräs aikakauslehden numero. Tuntui siltä, kuin olisin saanut viestin toisesta maailmasta; entinen elämäni kuvautui selvästi eteeni ja minä koetin luetun mukaan arvailla, olinkohan jäänyt paljonkin jäljelle tästä elämästä? Olivatkohan toiset eläneet paljonkin eteenpäin? Mikä heidän mieliänsä nyt liikutti, mitkä kysymykset nyt olivat polttavimpia? Minä tarkastelin sanoja, luin rivien välistä, koetin löytää salaisia ajatuksia ja viittauksia entisyyteen; hain jälkiä siitä, joka ennen aikaan oli liikuttanut ihmisten mieliä ja surukseni huomasin, että olin suuressa määrin vieraantunut ihmis-elämästä. Täytyi tutustua uuteen elämään, uuteen sukupolveen. Etenkin veti huomiotani puoleensa eräs kirjoitus, jonka alla oli minulle ennestään hyvin tunnettu nimi... Mutta jopa oli ilmestynyt uusiakin nimiä ja uteliaana kiirehdin minä tutustumaan heihin; minua harmitti vaan, että niin vähän kirjallisuutta oli saatavanani. Entisen majuurin aikana oli vaarallistakin tuoda kirjoja vankilaan. Jos tarkastajat olisivat ne löytäneet, olisi heti kysytty: "Mistä olet saanut kirjat? Olet siis yhteydessä jonkun ulkolaisen kanssa!..." Ja mitäpä olisin minä voinut vastata siihen? Mutta ilman kirjallisuutta olin minä pakoitettu sulkeutumaan itseeni; minä tein itselleni kysymyksiä, koettelin niitä ratkaista ja välistä vaivasin niillä itseäni pitkät ajat... Mutta kaikkea sitä ei ole helppo sanoin selittää!...

Minä olin tullut vankilaan talvella ja talvella, samana kuukauden päivänä oli minun sieltä lähteminenkin. Kärsimättömänä odottelin minä talvea ja katselin kesän lopussa ilomielin, miten lehdet puissa ja ruoho arolla lakastui. Mutta jopa oli kesäkin ohitse mennyt ja syksyinen tuuli alkoi puhallella, jopa satoi luntakin ensikerran... Tuli vihdoin kauan odotettu talvi! Sydämeni löi väliin kovasti ajatellessani vapauden lähenemistä. Mutta omituista oli se, että minä tulin sitä rauhallisemmaksi, mitä lähemmäksi vapauteni aika saapui. Vankeuteni viime aikoina minä oikein kummastelin ja moitin itseäni; sillä minusta tuntui, että olin tullut aivan kylmäveriseksi ja välinpitämättömäksi. Vangit, jotka kohtasivat minua joutoaikana pihalla, toivottivat minulle onnea ja sanoivat:

-- Kohta pääsette te, Aleksanteri Petrowitsh, vapaaksi; kohta jätätte meidät onnettomat tänne yksiksemme!

-- Onkos teillä vielä pitkä aika odotettavana, Martinow? kysyin minä puolestani.

-- Niin, minullako? Kyllähän minä saan olla täällä vielä seitsemän vuotta...

Ja hän huokasi itsekseen, pysähtyi ja näytti hajamieliseltä, aivan kuin olisi tulevaisuuttansa ajatellut... Niin, moni onnitteli minua sydämellisesti ja ystävällisesti. Minusta näytti siltä, kuin kaikki olisivat ruvenneet kohtelemaan minua entistä suopeammin. Minä nähtävästi tulin heille yhä vieraammaksi; he sanoivat minulle jo jäähyväisiä. K--tshinsky, puolalainen aatelismies, luonteeltaan siivo ja hiljainen, käveli joutoaikana mielellään pihalla, kuten minäkin. Hän tahtoi liikkeellä ja raittiilla ilmalla säilyttää terveyttään ja ehkäistä tukahuttavien öiden vaarallisia vaikutuksia. "Minä odotan kärsimättömänä teidän vapaaksi pääsemistänne", sanoi hän minulle hymyillen, "sillä minä tiedän, että siitä hetkestä on minun oltava täällä ummelleen vuosi."