Part 26

Minä sanoin, ettei meille tehty eikä tohdittu tehdäkään mitään helpoitusta työnteossa. Mutta kerran kuitenkin yritettiin; minä kävin B:n kanssa kokonaista kolme kuukautta insinöörikansliassa toimittamassa kirjurin ammattia. Sellaisen määräyksen oli insinöörivirasto tehnyt salaa, s.o. siten, että muut asianomaiset, vaikka tiesivätkin asiasta, eivät olleet sitä tietävinään. Se tapahtui silloin, kun insinööripäällikkönä oli G--w. Överstiluutnantti G--w tuli meille kuin taivaasta, oleskeli täällä kovin vähän aikaa -- ellen erehdy, ainoastaan puoli vuotta, ehkä ei sitäkään -- ja matkusti sitten Venäjälle; hän teki kaikkiin vankeihin syvän vaikutuksen. Hänestä eivät vangit ainoastaan pitäneet, vaan kunnioittivatkin häntä, jos sitä sanaa sopii tässä käyttää. Kuinka hän sen sai aikaan, en tiedä, mutta jo heti alussa voitti hän puolelleen kaikkien mielisuosion. "Hän on isä! Muuta isää emme tarvitsekaan!" sanoivat vangit silloin, kun hän oli insinöörikunnan esimiehenä. Juominkeihin taisi hän olla taipuvainen. Kooltaan oli hän pienenläntä; hänen katseensa osoitti rohkeutta ja itseensä luottamista. Mutta sen ohessa kohteli hän vankeja ystävällisesti, melkeinpä hellästi ja rakasti heitä aivan kuin isä lapsiansa. Minkä tähden hän suosi vankeja, en tiedä; varma on vaan, ettei hän voinut kohdata ketään heistä sanomatta hänelle ystävällistä, iloista sanaa tai nauramatta, laskematta leikkiä hänen kanssaan -- eikä semmoisessa käytöksessä ollut merkkiäkään esimiehyydestä tai ylhäisen hyväilystä alistettua kohtaan. Hän oli vangeille kuin oma toveri, aivan kuin oma ihminen. Mutta huolimatta tästä tasa-arvoisuudesta, eivät vangit koskaan laiminlyöneet osoittamasta hänelle asianomaista kunnioitusta. Päin vastoin. Kun vanki kohtasi hänet, kirkastuivat hänen kasvonsa ja päänsä paljastettuaan katseli hän esimiestään hymyhuulin. Jos tämä sattui sen lisäksi sanomaan jotain, niin sepä vasta tuntui vangin mielestä joltakin. Sellaisia esimiehiä on olemassa. Hän oli reippaan näköinen ja kulki suorana. "Hän on kotka", sanoivat vangit. Heidän kohtaloansa ei hän tietysti voinut mitenkään helpoittaa; sillä hän johti ainoastaan insinööritöitä, joita aina, muidenkin esimiesten aikana tehtiin määrätyssä, muuttumattomassa järjestyksessä. Ainoastaan silloin, kun hän sattumalta tapasi työssä olevan vankijoukon ja näki, että työ oli jo päätetty, päästi hän miehet kotiin ennen rummun lyöntiä. Vankeja miellytti se, että hän luotti heihin eikä ollut missään suhteen turhamainen, vaan vältti kaikkea, mikä saattoi alistettuja loukata. Jos hän olisi kadottanut vaikka tuhat ruplaa ja jos joku täkäläinen varas olisi löytänyt rahat, olisi hän ne oitis vienyt esimiehelleen. Siitä olen aivan varma. Tunsivatpa vangit mielensä syvästi liikutetuksi, kun kuulivat, että heidän "kotkansa" oli riitaantunut ankarasti ilkeän majuurin kanssa. Se tapahtui G--win täällä olon ensimäisenä kuukautena. Majuurimme oli joskus ollut hänen virkatoverinaan. Pitkän eron jälkeen kohtasivat he nyt toisiaan ystävinä ja olivat usein yhdessä juomingeissa. Mutta äkkiä riitaantuivat he keskenään. G--w tuli majuurin ankaraksi viholliseksi. Sanottiinpa myöskin, että he olivat tapelleetkin toistensa kanssa, joka majuuriimme nähden ei ollutkaan mitään mahdotonta. Kun vangit sen kuulivat, ei heidän ilollaan ollut loppua. "Kahdeksansilmäinenkö hänen kanssaan voisi sopia! Hänhän on kotka, vaan majuuri..." ja siihen lisättiin vielä sana, joka ei sovi painettavaksi. Innokkaasti keskustelivat vangit siitä, kuka oli ketä selkään antanut. Jos huhu tappelusta olisi huomattu perättömäksi (niinkuin se ehkä olikin), olisivat vangit olleet kovin harmissaan. "Kyllä kaiketi insinööripäällikkö voitolle pääsi", sanoivat he; "sillä hän on ketterä mies, ja pakoonpa toinen kuului hänen kynsistään puikahtaneenkin." Mutta kohta lähti G--w täältä pois ja se seikka saattoi vangit alakuloisiksi. Insinööripäälliköt olivat täällä tosin kaikki hyviä: minun aikanani vaihdettiin niitä kolmasti tai neljästi; "mutta semmoista emme kuitenkaan saa koskaan", sanoivat vangit; "kotka hän oli, kotka ja puolustajamme." Sama G--w suosi myöskin aatelisia ja hänpä käskikin minun sekä B:n käymään joskus kansliassa. Hänen lähtönsä jälkeen järjestettiin asia säännöllisemmin. Insinöörit (etenkin yksi heistä) olivat meille hyvin ystävällisiä. Me toimitimme puhtaaksi kirjoittamista ja jopa alkoi käsialammekin siinä työssä tasaantua, kun äkkiä tuli korkeimmilta esimiehiltä käsky meidän palauttamisesta entisiin töihin; joku oli jo ennättänyt kannella! Muutoin emme olleet siitä pahoillamme; sillä kanslia rupesi meitä jo kyllästyttämään. Sitten kävimme me B:n kanssa pari vuotta samoissa töissä, enimmiten verstaissa. Me pakisimme keskenämme; puhuimme toiveistamme, vakuutuksistamme. Hän oli kelpo mies; mutta hänen vakuutuksensa olivat välistä kummalliset. Usein muodostavat viisaatkin ihmiset itselleen sangen omituisia mielipiteitä. Mutta niiden tähden ovat he saaneet elämässään paljon kärsiä ja ne ovat tulleet heille kalliiksi, joten niistä luopuminen onkin kovin vaikeata, melkeinpä mahdotonta. B. kuunteli katkeralla mielellä vastaväitteitäni ja puolusti ajatuksiaan kiihkoisasti. Ehkäpä oli hänellä monessa asiassa oikeampikin ajatus kuin minulla, sitä en tiedä; seurauksena oli kuitenkin, että me erkanimme toisistamme ja se tuntui minusta hyvin raskaalta; sillä me olimme jo kauan olleet yksissä.

Sillä välin kävi M. vuosien kuluessa yhä surullisemmaksi ja alakuloisemmaksi. Ennen, vankeuteni ensi aikoina oli hän puheliaampi ja hänen sisällinen ihmisensä tuli useammin näkyviin. Jo kolmatta vuottaan vietti hän vankeudessa silloin kun minä tulin tänne. Alussa kuunteli hän mielellään kertomuksia maailman tapauksista kahtena viime vuonna, hänellä kun niistä ei ollut vankeutensa ensi aikoina mitään tietoa; hän kyseli niistä ja joutuipa niiden johdosta mielenkiihkoonkin. Mutta lopulta, vuosien kuluessa hänen henkinen elämänsä näytti pysähtyneen sydämen sisustaan. Hiilet peittyivät tuhkaan. Suuttumus kasvoi hänessä yhä enemmin. "Je hais ces brigands" kertoi hän minulle usein, katsoen inholla vankeja, joita minä olin oppinut lähemmin tuntemaan; mitkään todistukseni heidän hyväkseen eivät voineet häneen vaikuttaa. Hän ei ymmärtänyt, mitä minä puhuin; jos hän hajamielisyydessään myöntyikin joskus, niin jo seuraavana päivänä saattoi hän taas kertoa: "Je hais ces brigands." Sivumennen sanon, että me puhuimme keskenämme usein ranskan kieltä ja siitä syystä nimitti meitä eräs työntarkastaja-sotamies Dranishnikow, omituista kyllä, "fersheleiksi" (s.o. välskäreiksi). M. vilkastui ainoastaan äitiään muistellessaan. "Äitini oli vanha ja sairas", sanoi hän minulle; "hän rakasti minua suuresti, mutta minä olen täällä, enkä tiedä, onko hän elossa vai lieneekö jo kuollut? Ehkäpä ei hän voinut sietää, kun kuuli, että minut oli tuomittu kujajuoksuun..." M. ei ollut aatelismies ja oli saanut kärsiä ruumiinrangaistusta ennenkuin hänet Siperjaan lähetettiin. Mainitessaan siitä puri hän hammasta ja koki katsoa syrjään. Viime aikoina rupesi hän useammin oleskelemaan yksinään. Eräänä aamuna kutsuttiin hänet komendantin luo. Komendantti otti hänet vastaan iloisesti hymyillen.

-- No, M--sky, mimmoista unta näit sinä viime yönä? kysyi hän.

"Minä oikein säpsähdin", kertoi meille M., kun oli palannut takasin. "Tuntui aivan kuin sydämeeni olisi pistetty."

-- Minä uneksin, että sain kirjeen äidiltäni, vastasi hän.

-- Enemmän, enemmän! virkkoi komendantti. -- Sinä olet vapaa! Äitisi on anonut puolestasi ... hänen anomukseensa on suostuttu. Tässä on hänen kirjeensä ja tässä myöskin vapautuskäsky. Vankeudesta pääset oitis.

Hän palasi luoksemme kalpeana, uutisesta huumautuneena. Me toivotimme hänelle onnea. Hän ojensi meille vapisevat, kylmät kätensä. Muutamat muutkin vangit onnittelivat häntä ilomielin.

Hän pääsi siirtolaiseksi ja jäi asumaan kaupunkiimme. Kohta sai hän paikan. Alussa kävi hän usein vankilassamme ja toi meille vointinsa mukaan kaikenmoisia uutisia. Etenkin huvittivat häntä valtiolliset kuulumiset.

Muista aatelismiehistä, s.o. M:iä, T:tä, B:tä ja Sh:iä lukuun ottamatta, kaksi oli vielä sangen nuoria miehiä, joita oli lähetetty tänne lyhyeksi ajaksi; he olivat oppimattomia, vaan rehellisiä, yksinkertaisia ja suoramielisiä ihmisiä. Kolmas, Atsjukowsky oli kovin yksinkertainen eikä hänestä mitään muuta olekkaan sanottava; mutta neljäs, B--m, oli jo ikämies ja teki meihin kaikkiin mitä ikävimmän vaikutuksen. En tiedä, kuinka hän oli joutunut valtiollisten rikoksellisten joukkoon. Hänellä oli pikkuporvarin luonne ja vähin erin rikastuneen kaupustelijan käytös. Sivistystä ei hänellä ollut minkäänlaista eikä häntä huvittanutkaan muu kuin hänen oma ammattinsa. Hän oli maalari ja oikeinpa oivallinen maalari. Kohta saivat esimiehet tietää hänen taitonsa ja kaupunkilaiset rupesivat kilvan tahtomaan häntä talojensa seiniä ja kattoja maalaamaan. Kahdessa vuodessa maalasi hän melkein kaikki ruunun kortteerit. Niiden asukkaat maksoivat hänelle omasta kukkarostaan ja siten ei hän tarvinnut elää köyhänä. -- Hänen kanssaan lähetettiin työhön muitakin tovereja ja yksi heistä, T--shewsky, oppi maalaamaan melkein yhtä hyvin kuin B. itse. Majuurimmekin, jonka huostassa oli niinikään ruunun talo, kutsui hänet luokseen maalaamaan seiniä ja lakeisia. Nytpä tekikin B. parastansa: kenraalikuvernöörinkään asunto ei ollut niin hyvin maalattu. Talo oli puinen, yksinkertainen, vanha ja ulkoa päin ränsistynyt; sisäpuolelta oli se kuitenkin maalattu kuin palatsi, ja majuuri oli mielissään... Hän hieroi käsiään ja sanoi menevänsä nyt aivan varmaan naimisiin; "kun asunto on semmoinen, on mahdotonta olla naimisiin menemättä", lisäsi hän hyvin totisesti. B--miin oli hän hyvin tyytyväinen ja samoin myöskin muihin, jotka työskentelivät hänen kanssaan. Työtä kesti kokonaisen kuukauden. Tämän kuukauden kuluessa muutti majuuri ajatuksensa aatelismiehistä, joita hän rupesi nyt enemmän suosittelemaan. Menipä hän niinkin pitkälle, että kutsui kerran Sh:n luoksensa vankilasta.

-- Sh., sanoi hän -- minä olen loukannut sinua. Minä olen rangaissut sinua syyttä, minä tiedän sen. Minä kadun. Ymmärrätkö sen? Minä, minä, minä -- kadun!

Sh. vastasi, että hän sen ymmärsi.

-- Ymmärrätkö sinä, että minä, minä, sinun päällikkösi, olen kutsunut sinut pyytääkseni sinulta anteeksi. Käsitätkö sitä? Mikä olet sinä minun rinnallani? Matonen! Ja vieläkin mitättömämpi: sinä olet vanki! Mutta minä olen Jumalan armosta majuuri. [Tätä lausetapaa ei käyttänyt ainoastaan majuurimme, vaan muutkin alemmat päälliköt, etenkin ne, jotka alemmista asteista olivat kohonneet asemaansa.] Majuuri! Ymmärrätkö sinä sen?

Sh. vastasi, että hän senkin ymmärsi.

-- Nyt minä siis teenkin kanssasi sovinnon. Mutta käsitätkö, käsitätkö sinä sen täydelleen? Voitko sitä tuntea ja käsittää? Ajatteleppas vaan: minä, minä, majuuri ... j.n.e.

Sh. kertoi minulle itse tämän tapauksen. Siitä näkyy, ettei tämäkään humalikas, turhanpäiväinen ja turmeltunut ihminen ollut kaikkia ihmisellisiä tunteita vailla. Katsoen hänen käsitys- ja kehityskantaansa, saattaisi semmoista käytöstä pitää miltei jalomielisyytenä. Ehkäpä vaikutti siihen myöskin päihtymys.

Majuurimme unelma ei toteutunut; sillä lujasta päätöksestä huolimatta ei hänen naimisiin menostaan tullut mitään. Sen sijaan joutui hän oikeuden kynsiin ja sai käskyn pyytämään eroa virastaan. Nytpä vanhat synnitkin tulivat esille. Ennen oli hän muistaakseni ollut järjestysmiehenä kaupungissa... Isku kohtasi häntä äkkiarvaamatta. Vankilassa vaikutti sanoma siitä suurta riemastusta. Syntyipä sen johdosta oikein juhlapäivä! Majuurin sanottiin akkamaisesti itkeneen. Mutta asia ei ollut autettavissa. Hän otti eron virastaan, möi hevosparinsa, sitten myöskin muun omaisuutensa ja joutui köyhyyteen. Me kohtasimme häntä myöhemmin, kun hän käveli kadulla, kulunut siviilinuttu yllä ja kokaardilla varustettu lakki päässä. Hän katsoi vihamielisesti vankeihin. Mutta hänen lumousvoimansa oli kadonnut virkapuvun kanssa. Virkapuvussa oli hän kuin ukkosenilma. Tavallisessa nutussa sitä vastoin näytti hän passarilta. Onpa kumma, mitä virkapuku vaikuttaa tällaisissa ihmisissä.

XIX.

Karkaus.

Kohta majuurimme virkaeron jälkeen tapahtui vankilassamme perinpohjaisia muutoksia. Entisen vankilan sijaan perustettiin tänne sotilasvankien-ruotu Venäjällä olevien samanlaisten laitosten mallin mukaan. Seurauksena oli, ettei toisen luokan pakkotyöläisiä enää lähetetty vankilaamme. Tänne lähetettiin ainoastaan sotilasvankeja, s.o. semmoisia, joilta ei riistetty vapautta kokonaan, vaan joita oli rangaistu ainoastaan lyhytaikaisella (korkeintaan kuusivuotisella) vankeudella; sen kärsittyään saivat he palata jälleen sotamiehiksi rykmentteihinsä. Mutta niitä, jotka tekivät itsensä syypäiksi uusiin rikoksiin, rangaistiin, kuten ennenkin, kaksikymmenvuotisella vankeudella. Vankilassamme oli tosin jo ennenkin sotilasvankeja, mutta heitä pidettiin täällä ainoastaan siitä syystä, ettei heitä varten muuta sopivaa säilytyspaikkaa ollut. Nyt sen sijaan muuttui koko vankila tällaiseksi sotilasluokaksi. Itsestään on selvää, että entiset siviilivangit, jotka olivat kadottaneet kaikki kansalaisoikeutensa ja joiden kasvot olivat varustetut poltinmerkillä, jäivät vankilaan määräaikansa loppuun asti; mutta uusia poislähteneiden sijaan ei tullut, joten noin kymmenen vuoden kuluttua vankilassamme ei saattanut olla enää yhtään siviilivankia. Erityinen osasto jäi vankilaan niinikään jäljelle, ja siihen lähetettiin vast'edeskin suurimpia pahantekijöitä soturisäädystä, "kunnes vaikein pakkotyö Siperjassa alkaisi." Sillä tavoin pysyi elämämme entisellään: samanlainen oli ruoka, samanlainen oli myöskin työ ja muukin järjestys, sillä eroituksella vaan, että esimiehistö muuttui ja tuli mutkallisemmaksi. Tänne asetettiin esiupseeri, ruodunpäällikkö ja sitä paitsi neljä ylempää upseeria, jotka vuorotellen pitivät silmällä vartioimista. Invaliidit poistettiin; heidän sijaansa asetettiin kaksitoista aliupseeria ja asemestaria. Jaot kymmenkuntiin pantiin toimeen, ja vankien joukosta valittiin korpraaleja, nimellisesti tietysti. Että Akim Akimitshista tuli oitis korpraali, on selvää. Koko tämä uusi laitos arvoasteineen ja vankeineen jäi, kuten ennenkin, komendantin ylipäällikkyyden alaiseksi. Siinä kaikki, mitä tapahtui. Tietysti olivat vangit alussa hyvin levottomia, juttelivat keskenään ja arvostelivat uusia päälliköitään; vaan kun huomasivat, että kaikki jäikin entiselleen, rauhoittuivat he ja elämä rupesi kulkemaan entistä rataansa. Pääasia oli kuitenkin se, että vangit pääsivät entisestä majuuristaan; he saivat nyt ikäänkuin levähtää, hengittää vapaammin. Pelonalaisuus katosi ja jokainen tiesi nyt, että tarpeen tullessa voisi päällikölle antaa selityksiä ja että syytön saisi ainoastaan erehdyksestä kärsiä syyllisen asemesta. Viinan myöntiäkin pitkitettiin täällä entisillä perusteilla, huolimatta siitä, että invaliidien sijaan oli tullut aliupseereja. Nämä aliupseerit näyttivät olevan suurimmaksi osaksi kelvollisia ja ymmärtäväisiä miehiä, jotka oivalsivat asemansa. Muutamat heistä osoittivat tosin alussa taipumusta ylpeyteen luullen voivansa kohdella vankeja samoin kuin sotamiehiä. Mutta kohta huomasivat hekin, mitenkä asianlaita oikeastaan oli. Niitä taas, jotka liian kauvan pysyivät ymmärtämättöminä, johdattivat vangit itse asian perille. Olipa koviakin kohtauksia; niinpä esim. juottivat vangit aliupseereja ja ilmoittivat heille sitten, tietysti omalla tavallaan, että koska yhdessä oli juotu, niin... Asia päättyi siten, että aliupseerit eivät välittäneet viinan tuonnista ja myynnistä tai oikeammin, kokivat olla mitään semmoista huomaamatta. Sen ohessa kävivät he, kuten entiset invaliiditkin, torilla ja toivat sieltä vangeille kalatsia, lihaa ynnä muuta, s.o. tekivät kaikkea, mistä vaan ei seurannut heille suurempaa häpeätä. Minkä vuoksi entinen järjestys oli poistettu ja uusi sen sijaan pantu, sitä minä en tiedä. Se tapahtui vankeuteni viime aikoina. Kaksi vuotta sain minä kokea uutta järjestystä...

Kertoisinko vankeuteni kaikista vuosista erältänsä? Sitä en aio tehdä. Jos kertoisin järjestyksessä kaikki, mitä minä sillä ajalla sain nähdä ja kokea, niin voisipa lukujen määrä karttua kolmen, jopa neljänkin kertaiseksi. Mutta semmoinen kertomus tulisi kovin yksipuoliseksi. Kaikki tapaukset tulisivat olemaan samanlaatuisia, etenkin jos lukija on kerinnyt edellä olevista luvuista muodostaa itselleen jotakuinkin tyydyttävän käsityksen toisen luokan vankeuselämästä. Olen tahtonut kuvata vankilamme ja kaikki, mitä minä siellä ollessani sain kokea, havainnollisesti, selvästi. Olenko saavuttanut tämän tarkoitukseni, sitä en tiedä. Mutta sehän ei olekkaan minun arvosteltavanani. Luulenpa, että tähän voinkin lopettaa. Sen ohessa tuntuu välistä itsestänikin surulliselta näiden asiain muisteleminen. Ja tuskinpa voisin kaikkia muistaakaan. Muutamat vuodet ovat joten kuten haihtuneet mielestäni. Jotkut seikat, siitä olen vakuutettu, ovat kokonaan unohtuneet. Minä muistan esim., että kaikki nämä vuodet, jotka olivat toinen toisensa kalttaiset, kuluivat hitaasti, ikävästi. Muistan, että nämä pitkät, ikävät päivät olivat aivan yhtäläiset, ikäänkuin vesi olisi sateen jälkeen pisara pisaralta tipahdellut katolta. Muistan, että ainoastaan vapauden, uuden elämän toivo antoi minulle voimia odottamaan, luottamaan. Minä maltoin mieleni ja odotin, minä luin joka päivän ja huolimatta siitä, että niitä oli jäljellä tuhannen, luin niitä yksitellen, hautasin yhden päivän ja iloitsin seuraavana päivänä, että jäljellä ei enää ollutkaan tuhannen, vaan yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäyhdeksän päivää. Muistan, että koko sinä aikana, sadoista tovereista huolimatta, minä olin yksinäisyydessä ja vihdoin miellyinkin tähän yksinäisyyteeni. Ollen henkisesti muista eroitettuna tarkastelin minä entistä elämääni, tutkistelin sen vähäpätöisimpiäkin seikkoja, ajattelin entisyyttäni, tuomitsin itseäni armottomasti ja toisinaan siunailinkin kohtaloa siitä, että se oli suonut minulle tällaisen yksinäisyyden, jota paitsi en olisi tullut elämääni ankarammin arvostelleeksikaan. Ja mitkä mietteet heräsivät silloin sydämessäni! Minä lupasin pyhästi, etten vastaisuudessa tekisi enää semmoisia erhetyksiä kuin ennen. Minä tein itselleni tulevaisuuden ohjelman ja päätin lujasti seurata sitä. Minä uskoin sokeasti voivani täyttää nämä aikomukseni... Mutta minusta tuntuu katkeralta silloisen mielentilani muisteleminen. Tietysti koskee tämä yksinomaan minua itseäni... Mutta minä olenkin sen kirjoittanut siinä luulossa, että lukija on ymmärtävä ajatukseni, sillä jokaiselle on tapahtuva samalla tavoin, jos hän joutuu elämänsä kukoistuksessa määräajaksi vankeuteen.

Mutta mitäpäs siitä!... Sanon tässä vielä jotain, etten lopettaisi liian jyrkästi.

Minun pisti päähäni, että joku saattaisi kysyä: eikös vankilasta kukaan saattanut karata ja eikö koko vankeusaikanani tapahtunut täällä yhtään karkausta? Olen jo sanonut, että vanki, oltuaan pari kolme vuotta vankeudessa, rupee pitämään arvossa näitä vuosia ja väkisinkin tulee siihen päätökseen, että parempi on olla loppuaikakin ilman huolia, ilman vaaroja ja päästä laillisella tavalla siirtolaiseksi. Mutta sellaiseen päätökseen tulee ainoastaan lyhyeksi ajaksi tuomittu vanki... Pitemmäksi ajaksi tuomittu voisi ehkä antautua vaaroille alttiiksi... Mutta täällä ei semmoisia sattumuksia juuri tapahtunut. Lienevätkö vangit aristelleet, liekö tarkastus ollut kovin ankara, vai ympäristökö (autio, erämaantapainen) lie ollut epäedullinen, sitä en voi sanoa. Minä luulen, että kaikki nämä seikat vaikuttivat yhteisesti. Karata täältä ei ollutkaan helppo. Siitä huolimatta tapahtui minun aikanani yksi semmoinen yritys: kaksi tärkeätä vankia lähti täältä karkuun.

Majuurin virkaeron jälkeen jäi A--w (se aatelismies, joka oli hänen vakoojansa) aivan yksiksensä, ilman suojelusta. Hän oli vielä sangen nuori mies, mutta hänen luonteensa vahvistui ja tasaantui vuosien kuluessa. Yleensä oli hän röyhkeä ja päättäväinen, jopa älykäskin. Vapauteen pääsneenä olisi hän pitkittänyt vakoilemistaan, mutta ei olisi kuitenkaan joutunut enää vankeuteen yhtä helposti ja tyhmästi kuin ennen. Hän harjoitti täällä osaksi myöskin väärien passien kauppaa. Varmaan en sitä kuitenkaan tiedä. Minä kuulin siitä täällä olevilta vangeilta. Käydessään majuurin kyökissä sanottiin hänen harjoittaneen sitä tointa ja saaneen sillä tavoin melkoisia rahatuloja. Sanalla sanoen, hän näytti uskaltavan vaikka mitä kohtalonsa muuttamiseksi. Minä olin osaksi tilaisuudessa tutustumaan hänen sisälliseen ihmiseensä: hänen ruokottomuutensa oli hämmästyttävän suuri ja herätti vastustamatonta kamoksumista. Minusta näytti, että jos hän olisi kovin halunnut juoda korttelin viinaa ja jos hän ei olisi voinut tyydyttää haluansa muuten kuin murhatyön tekemällä, olisi hän aivan varmaan ryhtynyt siihenkin, kunhan olisi vaan voinut tehdä työnsä salakähmää. Vankilassa oppi hän ajattelemaan. Hänenpä puoleensa kääntyikin erityisen osaston vanki Kulikow.

Minä olen jo puhunut Kulikowista. Hän ei ollut enää nuori ijältään, vaan kuitenkin kiihkoisa, lujaluontoinen ja sangen kekseliäs. Hänellä oli voimaa ja hän halusi elää; sellaisilla ihmisillä on elämän halua ikänsä loppuun asti. Ja jos minä olisin ruvennut ihmettelemään, minkä vuoksi vangit eivät karanneet, niin olisin ihmetellyt etupäässä Kulikowia. Mutta Kulikow päättikin karata. Kumpiko heistä vaikutti toiseensa enemmän, A--w Kulikowiin, vai Kulikow A--wiin, sitä en tiedä; molemmat olivat he toistensa vertaisia ja sopivat luonteensa puolesta yhteen. Heistä tuli ystävykset. Minusta näyttää, että Kulikow toivoi saavansa A--win avulla passit. A--w oli aatelismies, oli oleskellut ennen ylhäisissä piireissä, ja se seikka lupasi jonkunlaista vaihtelevaisuutta tulevissa seikkailuissa, kunhan vaan pääsisivät Venäjälle. Kenpä tietää, mimmoiset sopimukset, mimmoiset toiveet heillä olivat; luultavaa on kuitenkin, etteivät heidän toiveensa olleet aivan samanlaiset kuin tavallisten siperjalaisten maankulkijain. Kulikowilla oli näyttelijän luonne; hän saattoi valita itselleen monenlaisia rooleja elämässä; hänellä oli paljon toiveita, ainakin toivoi hän vaihtelevaisuutta. Sellaisia ihmisiä tavataan vankilassa. He päättivät karata yhdessä.