Part 25

Samana iltana, s.o. vaatimuspäivänä kohtasin minä kasarmien takana Petrowin. Hän haki minua. Tultuaan luokseni, mutisi hän suunsa sisässä pari sanaa, vaan vaikeni sitten ja rupesi koneellisesti astumaan rinnallani. Asia oli minulla vielä sydämelläni ja minä luulin saavani Petrowilta muutamia selityksiä.

-- Sanokaapas, Petrow, kysyin minä -- eikö teikäläiset ole meille vihaisia?

-- Ketkä olisivat vihaisia? kysyi hän ikäänkuin havahtuen.

-- Vangit meille ... aatelisille.

-- Minkä vuoksi pitäisi teille olla vihainen?

-- No, sen vuoksi, kun emme ottaneet osaa vaatimukseen.

-- Mitäs syytä teillä olisi ollut vaatimukseen? kysyi hän ikäänkuin kokien päästä tarkoitukseni perille; -- tehän syötte omaanne.

-- Herrainen aika! Onhan teikäläistenkin joukossa niitä, jotka syövät omaansa ja kuitenkin tulivat he muiden mukaan. Olisihan meidänkin pitänyt tehdä samoin ... toveruuden vuoksi.

-- Niin ... mutta mitenkäs te olisitte meidän toverejamme? kysyi hän kummastellen.

Minä katsahdin häneen kiireisesti: hän ei näyttänyt laisinkaan ymmärtävän minua. Sen sijaan ymmärsin minä hänet tällä kertaa täydellisesti. Ajatus, joka kauan aikaa oli ollut minulle himmeänä, selvisi nyt äkkiä ja minä ymmärsin sen, jota tähän asti olin vaan koettanut arvailla. Minä ymmärsin, etteivät muut minua koskaan voi pitää toverinaan, vaikkapa minä sitten olisinkin tuomittu ikuiseen vankeuteen, vaikkapa erityiseen osastoonkin. Petrowin katse jäi pysyväisesti mieleeni. Kysyessään: "mitenkäs te olisitte meidän toverejamme?" osoitti hän teeskentelemättömintä luonnollisuutta, yksinkertaisinta suoruutta. Minä ajattelin: eiköhän näissä sanoissa ollut ivaa tai kiukkua? Mutta mitään semmoista en huomannut: en ollut heidän toverinsa, siinä kaikki. Mene sinä omaa tietäsi, me menemme omaamme; sinulla ovat omat asiasi, meillä niinikään omat.

Ja todellakin arvelin minä, että vaatimuksen jälkeen muut vangit rupeaisivat vainoomaan meitä niin, että elämämme muuttuisi toista vertaa vaikeammaksi. Mutta mitään semmoista ei tapahtunut: me emme kuulleet vähintäkään moitetta, emmekä edes viittaustakaan sinnepäin. Meitä kohdeltiin kuten ennenkin. Muuten ei vainoiltu muitakaan, jotka eivät suostuneet vaatimuksen tekemiseen, yhtä vähän kuin niitäkään, jotka huusivat olevansa tyytyväisiä. Niistä asioista ei kukaan maininnut sanaakaan, ja se seikka näytti minusta hyvin kummalliselta.

XVIII.

Toverit.

Luonnollista on, että aateliset vetivät minua, ainakin alussa enimmin puoleensa. Mutta vaikka täällä oli kolme entistä venäläistä aatelismiestä (Akim Akimitsh, vakooja A--w ja se, jota pidettiin isänsä murhaajana), seurustelin minä ainoastaan Akim Akimitshin kanssa. Tunnustan kuitenkin, että häntäkin lähestyin minä ainoastaan silloin, kun mieleni oli kovin raskas ja kun ei ollut muita, joita olisin voinut lähestyä. Edellisessä luvussa koettelin jakaa vankilan asukkaat eri luokkiin, mutta nyt, kun muistin Akim Akimitshin, luulen, että hän on asetettava aivan erityiseen, s.o. välinpitämättömien vankien luokkaan. Kokonaan välinpitämättömiä vankeja, s.o. semmoisia, joille vapaus ja vankeus olisivat olleet saman arvoisia, ei meillä tietysti ollut, eikä voinut ollakaan; mutta Akim Akimitsh oli poikkeuksena. Hän oli järjestänyt elantonsa vankilassa aivan kuin olisi aikonut viettää siellä koko ikänsä: kaikki hänen ympärillään, alkaen matrassista, tyynyistä ja muista tarvekaluista, näytti olevan lujaa ja pysyväistä. Väliaikaisuudesta ei ollut merkkiäkään. Hänen tuli olla vankilassa vielä monta vuotta, mutta tuskinpa mietti hän koskaan vapaaksi pääsyänsä. Mutta vaikka hän olikin suostunut kohtaloonsa, ei se tapahtunut sydämen taipumuksesta, vaan kuuliaisuudesta esivaltaa kohtaan; mutta näitä kahta asiata ei hän muuten voinutkaan eroittaa. Hän oli hyväntahtoinen ihminen, joka auttoi minua alussa neuvoillaan ja palveluksillaan, mutta välistä, etenkin ensi aikoina, teki hän tahtomattaan jo ennestäänkin raskaan mieleni vielä raskaammaksi. Minä puhelin hänen kanssaan ikävissäni; sillä minä halusin kuulla jonkun elähyttävän sanan, vaikkapa katkeran, kärsimättömänkin, vaikkapa olisimme yhdessä vaikeroineet kovan onnemme johdosta; mutta hän oli vaan vaiti ja liimaili paperilyhtyjänsä tai kertoi, kuinka heillä sinä ja sinä vuonna oli ollut sotaväen tarkastus, kuka oli ollut osaston päällikkönä, mikä oli hänen ristimä-, mikä lisänimensä, oliko hän tyytyväinen tarkastuksessa, kuinka ampujille vaihdettiin merkkiä y.m. Ja kaiken sen kertoi hän peräti tasaisella, säädyllisellä äänellä, aivan kuin vesi olisi pisara pisaralta tipahdellut. Eikä hän vilkastunut silloinkaan, kun kertoi saaneensa jonkun Kaukaasiassa tehdyn sotatoimen johdosta "pyhän Annan" ritarimerkin. Ainoastaan äänensä tuntui sillä kertaa hieman juhlallisemmalta; mainitessaan sanat "pyhän Annan" alensi hän ääntänsä hiukan ja vaikeni sitten pariksi, kolmeksi minuutiksi... Ensi vuotenani tapahtui joskus, että minä rupesin melkein vihaamaan Akim Akimitshia, tietämättä kuitenkaan syytä siihen; minä oikein sadattelin kohtaloa, joka oli saattanut minut hänen läheisyyteensä lavereilla. Tunnin kuluttua saatoin kuitenkin moittia itseäni siitä. Mutta niin tapahtui ainoastaan ensimäisenä vuonna; sittemmin totuin minä täydellisesti Akim Akimitshiin ja häpesin entistä tyhmyyttäni. Julki riidassa en minä muistaakseni ollut hänen kanssaan koskaan.

Paitsi näitä kolmea venäläistä oli täällä vielä kahdeksan aatelismiestä. Muutamien kanssa seurustelin minä mielellänikin. Parhaat heidän joukossaan olivat muutamat sairasmieliset, sangen kärsimättömät ihmiset. Parin kanssa lakkautin minä sittemmin seurustelemisen kokonaan. Sivistyneitä heistä oli vaan kolme: B--sky, M--sky ja vanhus Sh--sky, joka ennen oli ollut jossain matematiikin professorina; hän oli hyväluontoinen ja leikkisä, mutta opistaan huolimatta sangen yksipuolinen ihminen. Aivan toisenlaiset olivat M. ja B. M:iin tutustuin minä heti alussa; hänen kanssaan en koskaan riidellyt, vaan kunnioitin häntä, voimatta kuitenkaan kiintyä häneen ystävyyden siteillä. Hän oli sangen epäluuloinen ja vihamielinen mies, mutta osasi kuitenkin ihmeellisen hyvin hillitä itseään. Tämäpä hänen osaavaisuutensa olikin minulle vasten mielinen, sillä minusta näytti siltä, ettei hän koskaan voisi kellekään avata sydäntään. Ehkäpä saatan erehtyäkin. Hänellä oli voimakas ja sangen kunnioitettava luonne. Hänen varovainen, melkein jesuitimainen seurustelutaitonsa ei voinut kuitenkaan peittää sitä seikkaa, että hänen sielussaan vallitsi salainen, syvä epäilys. Häntä ahdistikin toiselta puolen tämä epäilys ja toiselta taas luja, vastustamaton levottomuus muutamiin vakuutuksiin ja toiveihin. Huolimatta elämän kokemuksestaan oli hän kuitenkin alituisessa vihollisuudessa B:n ja hänen ystävänsä T:n kanssa. B. oli rintatautinen mies, kärsimätön ja heikkohermoinen, mutta muuten hyväluontoinen, jopa jalomielinenkin. Hänen kärsimättömyytensä muuttui välistä kiukuksi. Minä en voinut sietää semmoista luonnetta ja myöhemmin lakkasinkin seurustelemasta hänen kanssaan, vaikk'en koskaan voinut olla häntä kunnioittamatta; M:n kanssa en minä koskaan riidellyt, mutta en voinut pitääkään hänestä. Erottuani B:stä täytyi minun erota myöskin T:stä, josta jo olen maininnut puhuessani vankien vaatimuksesta. Ero hänestä tuntui ikävältä. Sillä vaikka T:llä ei ollutkaan sivistystä, oli hän kuitenkin hyväluontoinen ja reipas nuori mies. Asia oli semmoinen, että hän rakasti ja kunnioitti B:tä siihen määrin, että piti melkein vihollisinaan niitä, jotka vähänkin vieraantuivat tästä hänen ystävästään. Luullakseni jätti hän entisen ystävänsä M:nkin B:n tähden, vaikka he olivat kauan olleet yksissä. Muuten olivat he kaikki sairasmielisiä, kärsimättömiä ja epäluuloisia ihmisiä. Se onkin luonnollista: sillä heidän olonsa oli tukala, paljoa tukalampi kuin meidän. He olivat kaukana syntymäseudustaan. Muutamat heistä olivat tuomitut pitkälliseen vankeuteen, kymmeneksi tai kahdeksitoista vuodeksi, mutta tärkeintä oli kuitenkin se, että he katselivat kaikkia ympärillänsä olevia ennakkoluulon silmillä eivätkä voineet nähdä heissä muuta kuin pahuutta; ja tällaiseen katsantokantaan olivat he tulleet olojen pakoituksesta. Selvä asia on, että ikävä painoi heitä vankilassa. Tsherkessejä, tataareja ja Isai Fomitshia kohtelivat he ystävällisesti, vaan inhosivat kaikkia muita vankeja. Ainoastaan vanhauskolainen ukko oli saavuttanut heidän täydellisen luottamuksensa. Huomattava on sen ohessa, etteivät toiset vangit kertaakaan pilkanneet heitä heidän syntyperänsä, uskontonsa tai ajatustapansa tähden, johon alhainen kansamme on joskus, vaikka tosin sangen harvoin muukalaisiin, etenkin saksalaisiin nähden taipuvainen. Saksalaiselle ainoastaan nauretaan; sillä saksalainen on venäläisen talonpojan mielestä hyvin kummallinen ilmiö. Mutta puheena olevia vankeja kohdeltiin melkein kunnioituksella, eikä heihin ollenkaan kajottu. Mutta nepä sitä eivät koskaan tahtoneet huomata eikä ottaa lukuun. Mainitsin T:tä; hän oli sama mies, joka matkalla linnaamme oli kantanut B:tä käsillään, koska tämä, ollen heikko terveydeltään, oli väsynyt melkein puolitiessä. Heidät oli ensin lähetetty U--gorskiin. He sanoivat, että siellä oli heidän hyvä olla, ainakin paljoa parempi kuin meidän linnassamme. Mutta he olivat ryhtyneet jonkunlaiseen, muuten aivan viattomaan kirjevaihtoon toisessa paikassa olevien vankien kanssa ja siitä syystä lähetettiin kaikki kolme meidän vankilaamme, jossa korkeimmat esimiehet saattoivat pitää heitä paremmin silmällä. Heidän kolmas toverinsa oli Sh--sky. Ennen heidän tuloansa oli M--sky vankilassa yksinään. Senpä tähden kova ikävä vaivasikin häntä vankeutensa ensi vuonna.

Tämä Sh. oli sama jumalinen ukko, josta jo ennen olen maininnut. Kaikki valtiolliset vankimme olivat nuorta, muutamat hyvinkin nuorta väkeä; ainoastaan Sh. oli yli viidenkymmenen vuoden. Hän oli rehellinen, mutta hiukan omituinen mies. Hänen toverinsa B. ja T. eivät suvainneet häntä, eivätkä edes puhuneet hänen kanssaan pitäen häntä itsepintaisena ja riitaisena ihmisenä. En tiedä, mihin määrin heillä oli syytä semmoiseen arvosteluun. Vankilassa samoin kuin kaikkialla muuallakin, missä ihmiset ovat koossa vastoin omaa tahtoansa, saattaa helposti syntyä eripuraisuutta. Syyt siihen ovat monenlaiset. Sh. oli tosin tylsäjärkinen ja ehkäpä vastenmielinenkin ihminen. Muutkaan toverit eivät suvainneet häntä. Minä puolestani en hänen kanssaan riidellyt, mutta en juuri sanottavasti seurustellutkaan. Omaa ainettansa, matematiikkiä hän nähtävästi osasi. Muistan, että hän usein koetteli selitellä minulle huonolla venäjän-kielellään jotain tähtitieteellistä järjestelmää, jonka hän itse oli pannut kokoon. Minulle kerrottiin, että hän oli sen joskus painattanutkin, vaan että oppineet olivat sille vaan nauraneet. Minusta näytti, että häntä vaivasi jonkunlainen mielenvika. Hän rukoili alinomaa polvillaan ja saavutti sen kautta yleistä kunnioitusta, jonka hän säilytti aina kuolemaansa asti. Hän kuoli vankilassamme raskaan taudin jälkeen silmieni edessä. Vankien kunnioituksen saavutti hän heti tänne tultuaan ja syynä siihen oli seuraava kohtaus majuurin kanssa. Matkalla U--gorskin ja meidän linnamme välillä oli heidän tukkansa ja partansa annettu kasvaa ajelematta, niin että majuuri, kun heidät tuotiin suoraan hänen eteensä, joutui raivoon moisesta laiminlyönnistä, johon vangit tietysti olivat aivan syyttömiä.

-- Mimmoiset he ovat, huusi hän; -- niinkuin maankulkijat ja ryövärit!

Sh., joka ymmärsi vaillinaisesti venäjän kieltä, luuli, että heiltä kysyttiin, olivatko he maankulkijoita tai ryövärejä, jonka vuoksi hän vastasikin:

-- Me emme ole maankulkijoita, vaan valtiollisia vankeja.

-- Ku-ku-kuin! Sinä röyhkeilet, huusi majuuri; -- vahtipaikalle! Sata lyöntiä, oitis tuossa paikassa!

Vanhus kärsi rangaistuksensa vastustelematta; hän ei edes värähtänyt eikä päästänyt vähintäkään ääntä. B. ja T. tulivat sillä välin vankilaan, jossa heitä M. jo odotteli portilla; hän heittäytyi suoraan heidän kaulaansa, vaikka ei ollut heitä sitä ennen koskaan nähnyt. Harmistuneina majuurin kohtelusta, kertoivat tulokkaat hänelle kaikki, mitä tiesivät Sh:stä. Muistan, kuinka M. kertoi minulle siitä: "Minä olin mielenkiihkossa", sanoi hän; "ja vapisin kuin vilutautinen. Minä odotin Sh:iä portilla. Hän oli tuleva suoraan vahtipaikalta, jossa häntä rangaistiin. Äkkiä aukeni pieni portti: Sh. kulki kehenkään katsomatta, vaaleana ja vapisevin huulin pihalla olevien vankien ohi, jotka olivat jo kuulleet, että aatelismies oli rangaistavana; kasarmiin tultuaan meni hän suoraan paikalleen, asettui polvilleen ja rupesi rukoilemaan. Vangit olivat hämmästyksissään, jopa liikutettuinakin. Kun näin tämän ukon, joka oli jättänyt kotimaahansa vaimon sekä lapset, polvillaan, häpeällisesti rangaistuna ja rukoilevana, riensin minä kasarmien taa ja olin siellä kaksi tuntia aivan kuin huumaantuneena, mielettömänä..." Siitä lähtien kunnioittivat vangit Sh:iä suuresti ja kohtelivat häntä aina suosiollisesti. Heitä miellytti etenkin se seikka, ettei hän huutanut piestessä.

Koko totuus on kuitenkin sanottava; tämän tapauksen mukaan ei sovi laisinkaan arvostella esimiesten käytöstä aatelisia vankeja kohtaan, olkootpa ne sitten venäläisiä tai puolalaisia. Tämä esimerkki näyttää vaan, että joskus saattoi joutua tekemisiin ilkeän ihmisen kanssa ja jos tämä ilkeä ihminen sattui olemaan korkeimpana paikallisena päällikkönä, niin oli vanki huonossa turvassa, etenkin jos semmoinen päällikkö rupesi häntä vainoomaan. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että Siperjassa olevat korkeimmat esimiehet, joista riippuu kaikkien muiden päällikköjen käytöstapa, kohtelevat aatelisia vankeja sangen suopeasti koettaen muutamissa tapauksissa helpoittaa heidän kohtaloansa. Syyt siihen ovat selvät; ensiksikin ovat nämä korkeimmat päälliköt itse aatelisia, toiseksi on joskus tapahtunut, etteivät aatelismiehet ole taipuneetkaan rangaistaviksi, vaan hyökänneet rankaisijainsa kimppuun ja tehneet siten tuhotöitä; ja kolmanneksi ilmestyi Siperjaan noin kolmekymmentäviisi vuotta takaperin suuri joukko aatelisia vankeja, jotka osasivat hyvällä käytöksellään saavuttaa esimiestensä suosiota siinä määrin, että nämä tottumuksesta väkisinkin katselivat tunnettuun luokkaan kuuluvia aatelisia vankeja toisilla silmillä kuin muita pakkotyöläisiä. Korkeimpain päällikköjen esimerkkiä seurasivat myöskin alemmat päälliköt omistaen itselleen heidän katsantotapansa velvollisuudesta, kuuliaisuudesta. Näiden alempien päällikköjen joukossa oli kuitenkin tylyjäkin miehiä, jotka moittivat korkeimpien esimiestensä toimenpiteitä ja olisivat olleet hyvin tyytyväisiä, jos heidän olisi annettu toimia oman mielensä mukaan. Mutta sitä heille ei sallittu. Sellaisen johtopäätöksen teen minä seuraavista syistä. Toinen vankeus-luokka, johon minut oli tuomittu ja jonka esimiehistö kuului sotilassäätyyn, oli paljoa raskaampi kahta muuta luokkaa, s.o. kolmatta (tehdastyö-luokkaa) ja ensimäistä (kaivostyö-luokkaa). Se ei ollut raskaampi ainoastaan aatelisille, vaan muillekin vangeille ja syynä siihen oli se, että tämän luokan esimiehistö kuului sotilassäätyyn samoin kuin Venäjän vankiruoduissakin. Sotilassäätyyn kuuluvat esimiehet olivat ankarampia, järjestys oli tiukempi, aina täytyi olla kahleissa, aina vartioituna ja lukon takana; mutta muissa luokissa ei semmoista ankaruutta noudatettu. Niin ainakin kertoivat vangit, joiden joukossa oli asiantuntijoitakin. Ilolla olisivat he kaikki menneet ensimäiseen luokkaan, jota laki piti ankarimpana, ja oikeinpa he uneksivat monta kertaa semmoista muutosta. Venäjän vankiruoduista puhuivat kaikki, jotka siellä olivat olleet, kauhulla, vakuuttaen, ettei missään ole niin vaikea olla ja että Siperja siihen verrattuna on paratiisi. Jos siis, huolimatta ankaruudesta, sotilaspäälliköistä, ja kenraalikuvernöörin läheisyydestä sekä semmoisista, joskus tapahtuneista sattumuksista, että joku syrjäinen viranomainen joko ilkeydestä tai virkainnosta oli valmis salaa kantelemaan asianomaiseen paikkaan, että ne ja ne päälliköt suosivat sen ja sen luokan vankeja, -- jos semmoisissa paikoissa, sanon minä, aatelisia vankeja katseltiin toisilla silmillä kuin muita pakkotyöläisiä, niin sitä enemmin tehtiin sitä ensimäisessä ja kolmannessa luokassa. Luulenpa, että minä voin arvostella koko Siperjaa sen vankilan mukaan, jossa itse oleskelin. Kaikki huhut ja kertomukset, joita minä kuulin asiasta ensimäisen ja kolmannen osaston pakkotyöläisiltä, vahvistivat näitä arvelujani. Todellakin kohtelivat vankilamme kaikki päälliköt aatelisia vankeja varovammin kuin muita. Työn ja ruo'an puolesta ei ollut tosin mitään helpoitusta: samanlainen oli meillä työ, samanlaiset kahleet, samat lukot, sanalla sanoen kaikki oli aivan samoin kuin muillakin vangeilla. Eikä helpoitus ollut mahdollinenkaan. Minä tiedän, että tähänkin aikaan oli kaupungissa paljon ilmiantajia, paljon juonittelijoita ja semmoisia, jotka kaivoivat kuoppaa lähimäisilleen; senpä tähden pelkäsivätkin päälliköt ilmiantoa. Ja mikä olisikaan ollut pelättävämpää kuin semmoinen syytös, että siihen ja siihen luokkaan kuuluvia vankeja hemmoitellaan! Niinpä olimmekin me samassa asemassa kuin muutkin pakkotyöläiset; ainoastaan ruumiinrangaistuksessa tehtiin jonkinlainen poikkeus. Tosin olisi meitä piesty pitemmittä mutkitta, jos vaan olisimme ansainneet sitä, s.o. jos olisimme tehneet jonkun rikoksen. Sitähän olisi vaatinut virkavelvollisuus ja tasa-arvon noudattaminen rangaistuksessa. Mutta turhanpäiten, kevytmielisesti meitä ei kuitenkaan olisi piesty, kuten muille vangeille saattoi tapahtua, etenkin jos alipäälliköt olivat taipuvia rankaisemaan oman mielensä mukaan missä vaan siihen tilaisuutta ilmestyi. Me tiesimme, että komendantti, saatuaan kuulla Sh:in rangaistuksesta, vihastui kovin majuuriin ja käski hänen vastedes välttämään semmoisia tekoja. Niin kertoivat minulle kaikki. Täällä tiedettiin niinikään, että kenraalikuvernöörikin, joka luotti majuuriimme ja piti häntä joihinkin määrin taitavana miehenä, moitti häntä, kun sai kuulla asiasta. Se ei voinut olla majuuriimme vaikuttamatta. Kovin olisi hän esim. halunnut saada kynsiinsä M:iä, jota hän vihasi A--win kantelujen johdosta, mutta ei voinut mitenkään rangaista häntä huolimatta kaikesta vakoilemisestaan. Sh:in juttu tuli kohta tunnetuksi koko kaupungissa ja yleinen mielipide oli majuurille vastainen; monelta sai hän siitä moitteita, toisilta ankaroitakin. Tässä muistuu mieleeni ensimäinen yhtymiseni majuurin kanssa. Meille, s.o. minulle ja eräälle toiselle aateliselle vangille oli jo Tobolskissa kerrottu tämän miehen ilkeydestä. Sikäläiset kaksikymmentäviisivuotisen pakkotyönsä kärsineet aatelismiehet, jotka ottivat meitä vastaan hyvin ystävällisesti ja seurustelivat kanssamme niin kauan kuin viivyimme vaihtopaikalla, varoittivat meitä tulevasta päälliköstämme ja lupasivat tehdä kaikki, mitä vaan tuttujensa kautta voivat, suojellaksensa meitä hänen vainoilemisiltaan. Todellakin lähettivät he kirjeitä kolmelle kenraalikuvernöörin tyttärelle, jotka siihen aikaan Pietarista tulleina vierailivat isänsä luona, ja nämä naiset lienevät puhuneetkin isälleen puolestamme. Mutta mitä voi hän tehdä? Hän vaan käski majuuriamme noudattamaan tunnollisuutta. Kolmannella tunnilla puolenpäivän jälkeen saavuimme me, s.o. toverini ja minä, kaupunkiin ja vartijat veivät meidät oitis päällikön luo. Me seisoimme eteisessä häntä odotellen. Sillä välin lähetettiin vankilan aliupseeria noutamaan. Niinpian kuin hän tuli saapuville, ilmestyi majuurikin. Hänen punottava, ilkeä muotonsa teki meihin sangen ikävän vaikutuksen: meistä tuntui, kuin julma hämähäkki olisi hyökännyt verkkoon takertuneiden kärpäs-raukkojen kimppuun.

-- Mikä on nimesi? kysyi hän toveriltani. Hän puhui sukkelaan, kimakasti ja lyhyesti tahtoen nähtävästi vaikuttaa meissä kunnioitusta.

-- Se ja se.

-- Sinun? jatkoi hän kääntyen minun puoleeni.

-- Se ja se.

-- Aliupseeri! Vie heidät oitis vankilaan; vahtipaikalla ovat he ajeltavat sivilijärjestyksen mukaan, oitis, puolipäätä; kahleet muutettavat huomenna. Minkälaiset sinellit nämä ovat? Mistä ne olette saaneet? kysyi hän äkkiä, huomattuaan yllämme harmaat viitat, jotka olivat varustetut selkäpuolella keltaisilla ympyrämäisillä kuvioilla; me olimme saaneet ne Tobolskista. -- Se on uusi vormu! Se on kai joku uusi vormu... Uudistuksia ... Pietarista ... puheli hän käännellen meitä vuorotellen.

-- Onko heillä mitään mukanaan? kysyi hän sitten äkkiä santarmilta.

-- Omia vaatteita on, teidän korkeasukuisuutenne, vastasi santarmi ojentaen itsensä suoraksi ja hieman säpsähtäen. Majuurin tunsivat kaikki, kaikki olivat hänestä kuulleet, kaikki pelkäsivät häntä.

-- Ne ovat otettavat pois. Alusvaatteensa saavat he pitää, mutta ainoastaan valkeat; jos kirjavia on, ovat ne pois otettavat. Kaikki on myytävä huutokaupalla. Rahat pantavat talteen. Vangilla ei saa olla omaisuutta, lisäsi hän kääntyen meihin. -- Katsokaa, että käyttäydytte hyvin! Muutoin... ruu-miin ran-gaistusta! Pienimmästäkin rikoksesta r-r-raippoja!...

Koko sen illan olin minä, tottumattomana mokomaan vastaanottoon, melkein sairaana. Muutoin vaikutti mielen tilaani myöskin se, mitä minä näin vankilassa; mutta sinne tulostani olen jo kertonut.