Part 24

Minä en puhu myöskään mitään erilaisuudesta tottumuksissa, elämäntavoissa, ruoassa y.m., joiden puolesta säätyhenkilön tila on tukalampi kuin alhaisen miehen, joka usein vapaana ollessaan on nähnyt nälkää, vaan vankilassa saa sen sijaan aina vatsansa täyteen. En tahdo siitäkään väitellä. Ajatelkaamme, että vähänkin lujaluontoiselle ihmiselle kaikki tämä on vähäarvoista, verrattuna muihin epämukavuuksiin, vaikka tapojen muutos oikeastaan ei olekkaan mikään vähäarvoinen asia. Mutta on olemassa epämukavuuksia, joiden rinnalla kaikki tämä jää syrjään siihen määrin, ettei huomaakaan siivottomuutta, ahtautta eikä huonoa, likaista ruokaa. Kun hieno herrasmies ja tyhjäntoimittaja saa päivänkin tehdä otsansa hiessä työtä, johon hänellä ennestään ei ole minkäänlaista tottumusta, kelpaa hänelle musta leipä ja rusakoilla täytetty kaalisoppa. Siihen voipi vielä tottua, niinkuin eräässä vanginlaulussa leikillisesti sanotaankin entisestä tyhjäntoimittajasta.

Ei; tärkeämpää kuin kaikki tämä on se, että jokainen äsken tullut parin tunnin kuluttua tulee samanlaiseksi kuin kaikki muutkin, yhtä oikeutetuksi isännäksi vankilassa kuin siellä entisestään olijatkin. Häntä ymmärtävät muut ja hän myöskin ymmärtää muita, on kaikkien tuttava, ja kaikki pitävät häntä omanaan. Toisin on laita säätyhenkilön, aatelismiehen. Olipa hän kuinka rehellinen, hyvä ja ymmärtäväinen hyvänsä, saa hän aina kärsiä vuosikausia muiden vihaa ja halveksimista; häntä ei ymmärretä ja -- mikä on pahinta -- häneen ei luoteta. Hän ei ole ystävä eikä toveri, ja vaikka hän vuosien kuluessa pääseekin niin pitkälle, ettei häntä enää ahdisteta, ei hän kuitenkaan voi päästä muiden vertaiseksi, vaan on aina tunteva itsensä vieraaksi, muista eroitetuksi. Tämän eroittamisen tekevät vangit välistä ilman mitään vihamielisyyttä, melkein tietämättänsä. Vieras kuin vieras, siinä kaikki. Ei mikään ole sen kauheampaa kuin elää vierastavien ihmisten keskuudessa. Talonpoika, joka siirretään Taganrogista Petropawlowskin satamaan, löytää siellä oitis samanlaisen talonpojan, seurustelee hänen kanssaan ystävällisesti ja hetkisen kuluttua saattavat he asua sovinnollisesti samassa majassa. Toisin on laita aatelismiehen. Hänen ja alhaisen miehen välillä on ääretön juopa ja tämä juopa käypi täysin selväksi vasta silloin, kun aatelismies äkkiä, ulkonaisten olojen pakoituksesta kadottaa entiset oikeutensa ja muuttuu alhaiseksi mieheksi. Vaikkapa te olisitte koko ikänne yhteydessä rahvaan kanssa, vaikka seurustelisitte sen kanssa joka päivä neljänkymmenen vuoden kuluessa, esim. virkatoimissa tai muuten ystävänä, hyväntekijänä -- niin ette koskaan oppisi tuntemaan sitä perin pohjin. Aina vaan syntyisi silmän petosta eikä mitään muuta. Minä tiedän, että kaikki, jotka lukevat tämän, sanovat, että minä liioittelen. Mutta minä olen vakuutettu, että väitteeni on todenmukainen. Semmoiseen vakuutukseen en minä ole tullut kirjojen enkä ajattelemisen avulla, vaan kokemuksesta, ja minulla oli tarpeeksi aikaa tutkimaan, oliko tekemäni havainto oikea...

Tapaukset vahvistivat jo ensi askeleelta huomioni todenperäisyyttä vaikuttaen minuun rasittavalla tavalla. Ensimäisenä kesänä kuljeskelin minä vankilassa melkein ypö-yksinäni. Minä olen jo sanonut, että olin semmoisessa mielentilassa, etten voinut eroittaa muista vangeista niitä, jotka sittemmin olisivat voineet tulla minulle suosiollisiksi, rupeamatta kuitenkaan vertaisikseni. Oli minulla aatelisiakin tovereja, mutta se toveruus ei voinut kokonaan huojentaa raskautettua sydäntäni. Kerron esimerkin vuoksi erään tapauksen, joka on omiansa valaisemaan asemaani vankilassa. Kerran elokuussa, kuumana, kirkkaana arkipäivänä, kello yhden aikaan, jolloin kaikki tavallisuuden mukaan lepäsivät iltapäivä-töiden edellä, vangit äkkiä kokoontuivat vankilan pihalle. Minulla ei ollut sitä ennen asiasta mitään tietoa. Siihen aikaan olin minä tavallisesti vaipuneena omiin ajatuksiini, niin etten juuri huomannutkaan, mitä ympärilläni tapahtui. Ja kuitenkin oli vangeilla jo kolme päivää sitä ennen ollut jotain tekeillä. Ehkäpä heidän mielensä oli ollut liikkeellä jo aikoja ennenkin, päättäen heidän puheistaan, riidoistaan ja äreästä mielentilastaan, joka heissä oli huomattavana viime aikoina. Syyksi siihen arvelin minä työn raskautta, ikäviä, pitkiä kesäpäiviä, unelmia metsistä ja vapaudesta sekä lyhviä öitä, joina ei saanut tarpeeksensa nukkua. Ehkäpä kaikki tämä yhdistyikin nyt äkkinäiseksi mielenpuuskaukseksi, mutta tekosyynä tähän puuskaukseen oli -- ruoka. Jo useampina päivinä olivat vangit valitelleet ja olleet tyytymättöminä kasarmeissa, mutta etenkin kyökissä ruokaillessaan, olivat moittineet kokkeja ja panneet yhden heistä viraltakin; mutta sitten ottivat he hänet jälleen armoihin. Sanalla sanoen, vangit olivat kovin tyytymättömiä.

-- Työ on raskasta, mutta meitä vaan kelmuilla syötetään, murahti joku kyökissä.

-- Jos ei kelpaa, niin tilaa blamangeta, virkkoi toinen.

-- Kelmunsekaisesta kaalista minä pidän paljon, huomautti kolmas; -- se on makeata.

-- Mutta jos kaiken aikasi et saa muuta kuin kelmuja, onkos sekin makeata?

-- Kyllähän nyt olisi lihan aika, sanoi neljäs; -- tehtaan työ ei ole helppoa ja urakka rupee nälättämään. Mutta eihän kelmuista nälkä lähde.

-- No, jos ei kelmuista niin keuhkoista.

-- Vaikkapa otettaisiin keuhkotkin lisäksi. Kelmut ja keuhkot -- siinäpä vasta ruoka. Onkos se laitaa?

-- Kyllähän se ruoka on huonoa.

-- Taskuansa täyttää varmaankin.

-- Se taas ei ole sinun asiasi.

-- Kenenkäs sitten? Vatsahan on omani. Koko maailman kuullen pitäisi ilmaista vaatimus, siinä kaikki.

-- Vaatimus?

-- Niinpä niinkin.

-- Vähänkös olet vielä saanut selkääsi vaatimuksista. Pöllö!

-- Tosiaankin, virkkoi muristen eräs toinen, joka siihen asti oli nurkassa äänettömänä istunut. -- Sanoppas ensin, aiotko itse tehdä vaatimuksen?

-- Miks'en. Jos vaan kaikki suostuisivat, niin kyllä minäkin. Köyhyys on täällä semmoinen; kuka syö omaansa, kuka taas saa tyytyä ruunun ruokaan.

-- Ja sinun käy kateeksi. Toisten omaa tapailet.

-- Toisen palaa älä halaa!

-- Mitä!... Lienetpä rikas, kun ristissä käsin tahdot istua!

-- Rikas on Matti, häll' on koira sekä katti.

-- Mitäpä me, miehet, tosiaankin vitkastelemme. Kohta nylkevät he meiltä nahankin. Miksi emme lähtisi liikkeelle?

-- Miksi! Sinua on kai puretettava; olet tottunut purua syömään. Vankeja kun olemme, niin siksi!

-- Ja mikä siitä on seurauksena? Päällikön hyöty!

-- Niinpä kyllä. Kovin se kahdeksansilmäinen onkin hyötynyt. Parin hevosia on ostanut.

-- Eikä juokaan enää.

-- Muutama päivä sitten tappeli hän eläinlääkärin kanssa korttipöydässä.

-- Koko yön pelasivat korttia. Fetka kertoi.

-- Senpä tähden kaali onkin huonoa.

-- Olettepa aika pöllöjä! Eihän meistä ole lähtijöiksi.

-- Mutta jos kaikki lähdemme, niin saammepas nähdä, mitenkä hän itseään puolustaa.

-- Mitenkäkö puolustaa! Hän lyö sinua vasten hampaita, sen hän tekee.

-- Ja annetaanpa vielä oikeuden käsiin.

Sanalla sanoen, mielenkiihko oli yleinen. Tähän aikaan oli meillä tosiaankin huono ruoka. Pääsyynä tyytymättömyyteen oli kuitenkin yleinen ikävöiminen, alituinen mielentuska. Vanki taas on luonnostaan riitainen ja taipuvainen vastarintaan; mutta joukossa ryhdytään vastarintaan kuitenkin harvoin. Syynä siihen on alituinen erimielisyys, ja niinpä olikin täällä enemmän riitaa kuin tositointa. Yhtähyvin ei mielenkiihko tällä kertaa mennyt ohi ilman seurauksia. Vangit alkoivat keräytyä joukkoihin, juttelivat kasarmeissa, riitelivät, moittivat majuurin toimia; pienimmätkin asiat kaivettiin esille. Etenkin olivat muutamat raivossaan. Kaikissa senlaisissa asioissa on aina alkuunpanijoita, johtajia. Johtajat tällaisissa tapauksissa, s.o. vaatimuksia tehdessä, ovat huomiota ansaitsevaa väkeä niinhyvin vankihuoneissa kuin myöskin muissa yhdyskunnissa, joukkioissa y.m. Ne muodostavat omituisen tyypin, joka on kaikkialla samanlainen. He ovat kiivasluontoista, oikeutta harrastavaista väkeä ja luottavat lapsellisen vahvasti siihen, että oikeutta voipi saavuttaa varmaan ja viipymättä. He eivät ole tyhmempiä kuin muutkaan, onpa heidän joukossaan hyvinkin viisaita, mutta he ovat liian kiivaita, voidakseen ennakolta aprikoida asioita. Jos taas onkin semmoisia ihmisiä, jotka osaavat ohjata joukkoja ja saavuttaa voittoja, niin kuuluvat ne jo toiseen, kansan johtajien tyyppiin, joka meillä on hyvin harvinainen. Mutta ne, joista minä nyt puhun, vaatimusten tekijät ja alkuunpanijat, kärsivät melkein aina tappioita ja joutuvat siitä syystä vankeuslaitoksiin. Kiivautensa tähden joutuvat he tappiolle, mutta kiivaudellaanpa he juuri vaikuttavatkin joukkoihin. Toiset seuraavat heitä mielellään. Heidän intonsa ja oikeutettu tyytymättömyytensä vaikuttaa muihinkin ja lopulta liittyvät heihin horjuvaisimmatkin. Heidän sokea luottamuksensa menestykseen antaa yllykettä pahimmillekin epäilijöille, huolimatta siitä, että tämän luottamuksen perusteet ovatkin kovin horjuvaa, lapsellista laatua. Pääasia on se, että he astuvat toisten etunenässä ja astuvat mitään pelkäämättä. He ryntäävät päälle silmittömästi kuin härät, usein asiaa tuntematta, varomattomasti, ilman sitä käytännöllistä viekkautta, jonka avulla joskus ilkeimmätkin, likaisimmatkin ihmiset pääsevät voitolle ja saavuttavat tarkoituksensa mitään vahinkoa kärsimättä. Mutta he joutuvat välttämättömästi tappiolle. Jokapäiväisissä oloissa nähdään heissä katkeruutta, ylpeyttä, kärsimättömyyttä. Useimmiten ovat he hyvin yksinkertaisia ymmärrykseltään, joka seikka lisää vaan heidän voimaansa. Harmillisinta on kuitenkin se, että he usein iskevät tarkoitusperästään syrjään, ryhtyvät sivuseikkoihin. Sepä heille tuottaakin turmion. Mutta joukot ymmärtävät heitä ja siinä on heidän mahtinsa... Muuten on vielä sanottava pari sanaa siitä, mitä _vaatimukset_ oikeastaan olivat?...

Vankilassamme oli muutamia, joita oli lähetetty tänne vaatimuksista. Nepä kiihkoilivatkin enimmin. Kiivain oli eräs Martinow niminen entinen husaari; hän oli tulinen, levoton ja epäluuloinen mies, mutta muuten rehellinen ja oikeutta harrastava. Hänen jälkeensä on mainittava Vasili Antonow, joka oli kylmäkiskoinen ja häijynnäköinen, hymyili ivallisesti, mutta oli muuten kokenut ja oikeutta rakastava. Mutta kaikkia on mahdoton luetella, sillä paljon oli heitä. Petrow muun muassa lenteli edes takasin, kuunteli mitä toiset keskustelivat, puhui itse vähän, oli nähtävästi mielenkiihkossa ja töytäsi kasarmista ensimäisenä, kun ruvettiin kokoontumaan.

Vankilamme aliupseeri, joka hoiti vääpelin virkaa, tuli heti säikähtyneenä ulos. Yhteen joukkoon asettuneina pyysivät vangit häntä ilmoittamaan majuurille tahtovansa keskustella hänen kanssaan muutamista seikoista. Aliupseerin jälkeen tulivat ulos myöskin invaliidit ja asettuivat riviin vastapäätä vankeja. Toimi, jonka aliupseeri oli saanut täyttääkseen, saattoi hänet yhä suurempaan hämmästykseen. Mutta sen täyttämistä ei hän uskaltanut laiminlyödä. Sillä kun vangit kerran olivat ryhtyneet vaatimushankkeisiin, voi siitä olla pahempiakin seurauksia. Kaikki päällysmiehet pelkäsivät vankeja. Ja jos asia olisikin päättynyt siihen, s.o. jos kaikki olisivat oitis muuttaneet mielensä ja lähteneet erilleen, niin silloinkin olisi aliupseerin pitänyt välttämättömästi ilmoittaa tapaus korkeammille esimiehille. Vaaleana ja pelosta vapisten lähti hän majuurin luo, koettamattakaan itse viihdyttää vankeja. Hän huomasi, etteivät he tällä kertaa rupeisi hänen kanssaan puheisiinkaan.

Tietämättä, mistä kysymys oli, liityin minäkin toisiin. Asian perille pääsin vasta myöhemmin. Nyt luulin minä, että vangit kokoontuivat tarkastusta varten; mutta kun en nähnyt tarkastuksen toimittajia, jouduin ymmälle ja katselin ympärilleni. Vangit olivat äreän ja kiihkoisen näköisiä. Toiset olivat kalpeita. Kaikki olivat huolestuneita ja vaitelijaita majuuria odotellessaan. Minä huomasin, että moni katsahti minuun suuresti kummastuneena ja käänsi sitten kasvonsa pois. He nähtävästi eivät uskoneet, että minäkin tahtoisin ottaa osaa mielenosoitukseen. Mutta kohta kääntyivät he taas puoleeni ja katsoivat minuun kysyvän näköisinä.

-- Minkä tähden olet sinä täällä? kysyi minulta kovaäänisesti ja röyhkeästi Wasili Antonow, joka sitä ennen oli kohteliaasti teititellyt minua.

Minä katsoin häneen kummastellen ja rupesin jo arvailemaan, että jotain tavatonta oli tekeillä.

-- Miksi tosiaankin seisot täällä? Mene kasarmiin, sanoi eräs nuori vanki, entinen sotamies, jota minä sitä ennen en tuntenutkaan. -- Ei tämä asia koske sinuun.

-- Kokoontuvathan muutkin, vastasin minä hänelle; -- luulin että on tarkastus.

-- Kaikki ne ryömivätkin esiin, murahti joku.

-- Rautanokka, virkkoi toinen.

-- Kärpäsen-tappaja! sanoi kolmas tavattoman halveksivasti. Tämä uusi pilkkanimi sai aikaan yleisen naurun.

-- Armoilla elelee kyökissä, lisäsi vielä joku.

-- Heillä on kaikkialla paratiisi. Täällä on vankila, vaan he syövät kalatsia ja ostelevat porsaita. Omaasihan sinä syöt; mitäs tänne tuppailet?

-- Täällä ei ole teidän paikkanne, sanoi Kulikow astuen reippaasti luokseni; hän otti minut kädestä ja talutti pois rivistä.

Kulikow näytti kalpealta, hänen mustat silmänsä hehkuivat ja alahuuli oli hampaiden välissä. Hän ei odottanut majuuria kylmäverisenä. Minä katselin häntä mielelläni kaikissa semmoisissa tilaisuuksissa s.o. silloin, kun hän tahtoi näyttää itseään. Hän ylvästeli, mutta samalla puuhaili myöskin kovasti. Minusta näytti siltä, että hän olisi mestauslavallekin saattanut mennä ylvästellen. Nyt, kun kaikki sinuttelivat ja haukkuivat minua, oli hän aivan kuin suotta entistä kohteliaampi, mutta samalla tuntuivat hänen sanansa kopeilta, vaativilta, eivätkä sietäneet mitään vastaväitettä.

-- Meillä on tällä kertaa omia asioita, Aleksanteri Petrowitsh, ja niinpä teillä ei olekkaan täällä mitään tekemistä. Menkää jonnekin siksi aikaa... Teikäläiset ovat kaikki kyökissä, menkää sinne.

Kyökin akkunasta näin minä todellakin puolalaiset toverini; mutta paitsi heitä näytti siellä olevan paljon muutakin väkeä. Hämilläni menin minä kyökkiin. Naurua, haukkumista ja tyy-ääniä (joka oli täällä samaa kuin viheltäminen) kuulin takanani.

-- Ei kelvannut! ... tyy-tyy-tyy! Iskekää kiinni häneen...

En koskaan ollut vielä tuntenut itseäni niin loukatuksi kuin silloin ja mieleni tuntui raskaalta. Hetki ei ollut minulle otollinen. Kyökin eteisessä kohtasin minä T--wskyn, aatelismiehen, joka oli lujaluontoinen ja jalomielinen nuorimies. Hänestä pitivät muutkin vangit. Hän oli rohkea, miehevä ja voimakas, ja ne hänen ominaisuutensa tulivat näkyviin melkein joka liikkeessä.

-- Mitäs te, Göräntshikow, huusi hän minulle; -- tulkaa tänne!

-- Mitäs heillä siellä on tekeillä?

-- He aikovat tehdä vaatimuksia, ettekös sitä vielä tiedä? Se ei heille tietysti onnistu: kukas rupee vankeja uskomaan? Ruvetaan hakemaan yllyttäjiä ja jos me siellä olemme, lykätään koko syy meidän niskoillemme. Muistakaa, minkä vuoksi me olemme joutuneet tänne. Heille annetaan selkään, vaan meidät jätetään oikeuden käsiin. Majuuri vihaa meitä ja hän mielellään tahtoisi meille turmiota.

-- Ja vangitkin antaisivat meidät ilmi, lisäsi M--tsky, kun olimme tulleet kyökkiin.

-- Tietysti eivät he säästäisi meitä, sanoi siihen T--wsky.

Paitsi aatelismiehiä oli kyökissä paljon muutakin väkeä, yhteensä noin kaksikymmentä henkeä. He eivät tahtoneet ottaa osaa vaatimukseen, osaksi pelkurimaisuudesta, osaksi myöskin vakuutettuina koko puuhan hyödyttömyydestä. Täällä oli myöskin Akim Akimitsh, joka vihasi kaikkia semmoisia vaatimuksia, koska ne häiritsivät elämän säännöllistä, virallista kulkua. Vaieten ja tavattoman rauhallisesti odotti hän asian päättymistä ollen täydellisesti vakuutettuna, että järjestys ja esimiesten tahto pääsee lopullisesti voitolle. Oli täällä myöskin Isai Fomitsh, joka hämmästyneenä ja alla päin kuunteli uteliaasti keskusteluamme. Hän oli kovin levoton. Olivat täällä myöskin kaikki aatelittomat puolalaiset, jotka olivat liittyneet aatelisiin kansalaisiinsa. Oli myöskin muutamia arkaluontoisia venäläisiä, vaiteliaita, alakuloisia ihmisiä. Toisten joukkoon eivät he tohtineet mennä ja odottivat nyt surullisina, miten asia päättyisi. Oli vihdoin muutamia synkännäköisiä, pelottomia vankeja, jotka omapäisyydessään eivät tahtoneet liittyä toisiin pitäen heidän yritystään turhanpäiväisenä asiana, josta ei mitään hyötyä voinut olla. Mutta minä luulin huomanneeni, että tällainen erillään oleminen tuotti heille jonkunlaista hankaluutta. Sillä vaikka he pitivätkin ajatustaan vaatimuksesta oikeana, niinkuin se todella olikin, katsoivat he itseään kuitenkin seuranpettäjiksi, jotka olivat ikäänkuin jättäneet toverinsa majuurin kynsiin. Täällä oli myöskin Jelkin, sama siperjalainen talonpoika, joka oli joutunut vankilaan väärän rahan teosta ja saanut halttuunsa Kulikowin työansion kaupungilla. Vanhauskolainen ukko kuului myöskin joukkoomme. Kokit olivat miehissä jääneet kyökkiin, arvattavasti siinä luulossa, että he kuuluivat esimiehistöön ja ettei heidän siis sopinut asettua sitä vastaan.

-- Yhtähyvin, sanoin minä kääntyen M:n puoleen, -- ovat kaikki muut menneet ulos.

-- Mitä se meitä koskee? sanoi siihen B.

-- Meitä uhkaisi sata kertaa suurempi vaara, jos liittyisimme heihin. Ei se meille sovi. _Je hais les brigands_. [Minä vihaan rosvoja. Suom. muist.] Ja luuletteko te, että heidän vaatimukseensa suostutaan? Se on aivan turha juttu.

-- Siitä ei tule mitään, lisäsi eräs vanki, omapäinen ja synkännäköinen vanhus. Almasow, joka oli saapuvilla, kiiruhti myöntämään hänen sanojansa.

-- Mitään muuta siitä ei tule kuin se, että osanottajat saavat puolensadan paikoille selkäänsä.

-- Majuuri tuli! huusi joku ja kaikki hyökkäsivät akkunoihin.

Majuuri oli äkäisen näköinen, ja hänen kasvonsa punottivat. Ääneti, mutta päättävästi lähestyi hän vankijoukkoa. Tälläisissä tapauksissa oli hän todellakin rohkea eikä kadottanut mielen malttiansa. Muutoin oli hän melkein aina puolihumalassa. Jopa hänen likainen, sinipunaisella reunuksella varustettu lakkinsa ja tummentuneet, hopeiset olkapoletitkin näyttivät tällä hetkellä turmiota uhkaavilta. Hänen jäljissään kulki kirjuri Dätlow, joka oli erittäin tärkeä henkilö vankilassamme; sillä toden teolla hallitsi hän täällä kaikki asiat ja olipa hänellä majuuriinkin suuri vaikutusvalta; hän oli viekas ja älykäs, mutta muuten hyväluontoinen mies. Vangit olivat häneen tyytyväiset. Hänen jälkeensä astui aliupseerimme, joka nähtävästi oli jo saanut ankarat nuhteet ja vielä ankarammat olivat tulossa; häntä seurasivat vahdit, noin kolme tai neljä miestä, ei enemmän. Vangit, jotka luullakseni seisoivat paljain päin aina siitä asti, kun lähetettiin majuuria hakemaan, oikasivat nyt kaikki itsensä ja jokainen heistä nojasi toiselta jalalta toiselle, jonka jälkeen he sydän kurkussa rupesivat odottelemaan korkeimman esimiehensä ensimäisiä sanoja tai oikeammin ensimäistä ärjymistä.

Sitä ei tarvinnut kauan odottaakaan; jo toisen sanansa huusi majuuri täydestä kurkusta, vinkuvalla äänellä; kovin olikin hän raivoissaan. Akkunoista me näimme, kuinka hän juoksenteli vankien edessä tehden heille kysymyksiä. Mutta mitä hän kyseli ja mitä vangit vastasivat, sitä emme matkan etäisyyden tähden voineet saada selville. Kuulimme vaan hänen ärjyvän näin:

-- Kapinoitsijat!... Selkään teille... Yllyttäjät! Sinä olet yllyttäjä! Sinä yllyttäjä!

Vastausta ei kuulunut. Mutta hetkisen kuluttua näimme me, kuinka eräs vanki erosi muista ja lähti vahtipaikalle päin. Kohta sen jälkeen seurasi häntä toinen ja sitten kolmas.

-- Kaikki oikeuden eteen! Kyllä minä teitä! Keitä siellä kyökissä on? kiljasi hän nähtyään meidät akkunasta. -- Kaikki ovat oitis tänne ajettavat!

Kirjuri Dätlow tuli luoksemme kyökkiin. Hänelle sanottiin, ettemme ota osaa vaatimukseen. Hän kääntyi pois ja ilmoitti asian majuurille.

-- Vai eivät ota osaa! virkkoi tämä hiukan matalammalla äänellä, ollen nähtävästi hyvillään. -- Yhdentekevä, kaikkien pitää olla täällä!

Me tulimme ulos. Minusta tuntui, että oli hiukan noloa tulla muiden joukkoon. Ja kaikki näyttivät olevankin alla päin.

-- Vai niin, Prokofjew! Jelkin myöskin, ja sinä Almasow... Asettukaa, asettukaa tänne joukkoon, sanoi majuuri melkein hätäisellä, lauhkealla äänellä. - M--sky, olethan sinäkin täällä... Nyt ovat heidän nimensä kirjoitettavat. Dätlow! Kaikki ovat kirjoitettavat oitis, tyytyväiset erikseen ja kaikki tyytymättömät erikseen, kaikki ovat kirjoitettavat ja paperi tuotava minulle. Minä toimitan teidät kaikki ... oikeuden eteen! Kyllä minä näytän teille, lurjukset!

Paperi teki vaikutuksensa.

-- Me olemme tyytyväisiä! murahti joku tyytymättömien joukosta, mutta kuitenkin hiukan epäilevällä äänellä.

-- Mitä, tyytyväisiä! Ken on tyytyväinen? Ken on tyytyväinen, se astukoon erilleen.

-- Tyytyväisiä, tyytyväisiä! kuului monesta suusta.

-- Tyytyväisiä! Siis on teitä yllytetty? Siis on ollut yllyttäjiä, kapinoitsijoita? Sitä pahempi heille!...

-- Herra Jumala, mitäs tämä nyt on! kuului joku joukosta huokaavan.

-- Kuka, kuka se oli, joka huusi? kiljui majuuri ja töytäsi sinne, josta ääni oli kuulunut. -- Sinäkö se olit, Rastorgujew, sinäkö huusit? Vahtipaikalle!

Rastorgujew, pullea ja isokasvuinen nuorimies lähti verkalleen vahtipaikalle päin. Hän oli tosin aivan viaton, mutta ei tohtinut kuitenkaan vastustella, kun majuuri häntä syytti huutamisesta.

-- Lihavuudesta intoilee! huusi majuuri hänen jälkeensä. -- Katsoppas vaan, sen pöhönaama, kolmeen päivään...! Kyllä minä teidät kaikki selvitän! Menkää erillenne, tyytyväiset!

-- Tyytyväisiä, teidän korkea-arvoisuutenne! kuului kymmenkunnan vangin suusta; toiset olivat vaiti. Mutta majuuri oli sitä odottanutkin. Hän halusi nähtävästi itsekin lopettaa asian mitä pikemmin ja lopettaa sen jonkunlaisella sovinnolla.

-- Kas niin, nyt ovat _kaikki_ tyytyväisiä! sanoi hän hätäisestä. -- Kyllähän minä sen huomasin ... tiesin. Yllyttäjiä on ollut! Heidän joukossaan nähtävästi on yllyttäjiä! jatkoi hän kääntyen Dätlowin puoleen; -- asia on tarkemmin tutkittava. Mutta nyt on aika mennä työhön. Lyö rumpua!

Hän oli itse läsnä vankeja työhön lähetettäessä. Vaieten ja surullisina lähtivät nämä liikkeelle ja tahtoivat mitä pikemmin päästä majuurin näkyvistä. Tämä taas kiiruhti kohta sen jälkeen vahtipaikalle ja määräsi yllyttäjille rangaistukset, jotka eivät tulleet kuitenkaan varsin koviksi. Oikeinpa hän piti kiirettä. Yksi heistä pyysi, kuten sittemmin kerrottiin, armoa, ja hänen pyyntöönsä myönnyttiin. Näkyi, ettei asia huvittanut majuuria ja ehkäpä hän aristelikin hiukan. Vaatimuksen ilmoittaminen on kaikissa tapauksissa arka asia, ja vaikka sitä ei tehtykään korkeimmille esimiehille, vaan ainoastaan majuurille, tuntui se kuitenkin hieman epämukavalta. Etenkin tuntui arveluttavalta se seikka, että vangit olivat miehissä osoittaneet tyytymättömyyttään. Asia piti tukahutettaman, maksoi mitä maksoi. "Yllyttäjät" päästettiin kohta irti. Seuraavina päivinä oli ruoka parempaa, mutta huononi sitten taas. Majuuri rupesi käymään vankilassa useammin ja löysi siellä useammin epäjärjestystä. Aliupseerimme näytti huolestuneelta, ikäänkuin hän ei vieläkään olisi tointunut hämmästyksestään. Mitä vankeihin tulee, olivat he vielä kauan aikaa rauhattomia, vaikk'eivät melunneetkaan enää niin kuin ennen; he näyttivät hieman masennetuilta. Jotkut olivat oikein alla päin. Toiset murisivat, vaikk'ei tästä asiasta juuri mielellään puhuttukaan. Moni ivasi itseänsä ääneen, ikäänkuin rangaistukseksi vaatimusyrityksestä.

-- Johan nyt tipahti suuhusi! sanoi joku.

-- Naura vaan, mutta tee myös työtä! lisäsi toinen.

-- Missä on se hiiri, joka ripustaisi kellon kissan kaulaan? huomautti kolmas.

-- Eihän meikäläinen usko, jollei saa keppiä, se nyt on tietty asia. Hyväpä on, ettei kaikkia piiskannut.

-- Mutta sinä vast'edes ajattele enemmän ja lörpöttele vähemmän! huomautti joku vihaisesti.

-- Olet sinäkin opettavinasi!

-- Olen kyllä.

-- Mokomakin.

-- Mikäs sinä sitten olet? Minä kuitenkin olen vielä ihminen.

-- Koiran kaluama luu olet sinä.

-- Se olet sinä itse.

-- No, no, jo riittää! Mitä kiljutte! huudettiin joka haaralta riitelijöille...