Part 23

Alituisena vankilan koirana oli täällä, kuten jo ennen olen sanonut, Sharik, joka oli viisas ja hyvä eläin ja jonka kanssa minä olin alituisessa ystävyydessä. Mutta kun alhainen kansa yleensä pitää koiraa saastaisena elukkana, johon ei maksa huomiotakaan kiinnittää, ei Sharikistakaan täällä kukaan huolinut. Se eli omia aikojaan, makasi pihalla, söi kyökistä heitettyjä ruo'an jätteitä eikä herättänyt kenessäkään mitään erityistä huomiota; yhtähyvin tunsi se kaikki ja piti kaikkia vankilassa olijoita isäntinään. Kun vangit palasivat työstä, ja kun portilla kajahti huuto: "korpraali!" juoksi se tulijoita vastaan heiluttaen heille häntäänsä ja katseli jokaista ystävällisesti silmiin odottaen jonkunmoista hyväilyä. Mutta sitä ei sen osaksi tullut moneen vuoteen keltään muilta kuin minulta. Senpä vuoksi suosikin se minua enemmän kuin muita. En muista enää, mitenkä vankilaan ilmestyi toinenkin koira, Bielka. Kolmannen, Kultäpkan toin minä pienenä pentuna kerran työstä palatessani. Bielka oli omituinen koira. Sen yli oli joskus ajettu rattailla ja sen vuoksi olikin sen selkä alaspäin koukistunut; kun se juoksi, näytti siltä, kuin olisi juossut kaksi valkeata yhteen kasvanutta eläintä. Sen ohessa oli se paiseinen ja sen silmät vetiset: häntä oli melkein paljas ja aina koipien välissä. Kohtalon masentamana näkyi se päättäneen olla hiljakseen. Ei se koskaan haukkunut ketään, ikäänkuin ei olisi tohtinut. Se söi enimmäkseen leipää kasarmien takana; jos taas näki jonkun meikäläisen, heittäytyi se oitis selälleen nöyryyden merkiksi, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "tee minulle mitä tahdot, minä en aio vastustella." Ja jokainen vanki, jonka eteen se sillä tavoin heittäytyi, katsoi ikäänkuin velvollisuudekseen potkasta sitä jalallaan sanoen: "katsos tuota heittiötä!" Mutta Bielka ei tohtinut vinkuakaan, vaan jos siihen kovin kipeästi sattui, alkoi se hiljakseen älistä. Samalla tavoin heittäytyi se selälleen myöskin Sharikin ja kaikkien muiden koirien edessä juoksennellessaan kasarmien takana. Kun joku iso koira ryntäsi haukkuen päälle, heittäytyi se selälleen ja makasi siten liikkumattomana. Mutta koirat ovat hyvillään, kun niiden vertaiset osoittavat nöyryyttä. Äkäisetkin niistä oitis lauhtuivat ja rupesivat uteliaina haistelemaan edessään olevaa raukkaa. Mitähän lienee silloin liikkunut vapisevan Bielkan mielessä? "Annas olla, niin käypi hylky vielä kiinni!" ajatteli se varmaankin. Mutta nuuskittuaan tarkoilleen, jätti vieras koira sen rauhaan löytämättä siinä mitään huvittavaa. Bielka hyppäsi oitis pystyyn ja lähti juosta hölkyttelemään toisten jälkeen, jotka seurasivat jotain mustaa koiraa. Ja vaikka se tiesi, ettei voisi koskaan tulla lähempään tuttavuuteen mustan koiran kanssa, tahtoi se kuitenkin seurata sitä edes kauempaa pitäen sitäkin huvituksena onnettomuudessaan. Kunnianhimoa sillä ei ollut enää nimeksikään. Kadotettuaan kaikki tulevaisuuden toiveet, eli se vaan leipänsä edestä täydellisesti tuntien oman huonoutensa. Minä koetin sitä kerran hyväillä, joka seikka oli sille niin uutta ja tavatonta, että se istahti maahan vavisten ja kovaäänisesti vinkuen. Sääliväisyydestä hyväilin minä sitä usein. Senpä vuoksi ei se voinutkaan tulla vastaani vinkumatta. Nähtyään minut kaukaa, rupesi se vinkumaan surkealla äänellä. Toiset koirat repivät sen kerran kuoliaaksi vallilla.

Aivan toisenluontoinen oli Kultäpka. Minkä vuoksi olin minä sen tuonut sokeana pentuna verstaasta vankilaan, en tiedä; minua huvitti sen elättäminen ja kasvattaminen. Sharik otti oitis Kultäpkan suojelukseensa ja makasi sen kanssa yhdessä. Kun Kultäpka kasvoi suuremmaksi, salli Sharik sen pureskella ja retuuttaa itseänsä ja leikki sen kanssa niinkuin isot koirat leikkivät pentujensa kanssa. Oli omituista, ettei Kultäpka kasvanut paljon korkeudelleen, vaan sen sijaan kävi vaan yhä pitemmäksi ja leveämmäksi. Se oli takkuvillainen ja väriltään hiirenkarvainen; sen toinen korva kasvoi alas, toinen ylös. Luonteeltaan oli se tulinen, niinkuin kaikki pentukoirat, jotka ilosta vinkuen ja huutaen tunkeutuvat nuolemaan isäntäänsä aina kasvoihin asti. Jos minä huusin missä hyvänsä: "Kultäpka", ilmestyi se oitis jostain nurkasta, ikäänkuin maan alta ja riensi luokseni vinkuen ja vieritellen itseään pitkin maata, kuin pallo ikään. Minä pidin paljon tuosta pikku elukasta. Näytti siltä, kuin kohtalo olisi valmistanut sille runsaasti iloa ja riemua. Mutta eräänä päivänä vanki Neustrojew, joka valmisteli naisten kenkiä ja nahkatavaroita, käänsi siihen erityisen huomionsa. Hän kutsui Kultäpkan luoksensa, koetteli sen karvaa ja ystävällisesti vieritteli sitä pitkin tannerta. Kultäpka, joka ei aavistanut mitään pahaa, vinkui ilosta. Mutta seuraavana aamuna katosi se. Minä hain sitä kauan; mutta koiraa ei löytynyt missään, ja vasta kahden viikon kuluttua kävi selväksi, mihin se oli joutunut. Kultäpkan nahka oli miellyttänyt suuresti Neustrojewia. Hän nylki koiran ja käytti nahan naisten talvikenkiin, jotka sotatuomarin rouva oli häneltä tilannut. Hän näytti minulle kengätkin, kun ne tulivat valmiiksi. Nahka oli oivallista. Kultäpka parka!

Vankilassa harjoitti moni nahkojen valmistusta ja sitä varten tuotiin tänne usein hyvävillaisia koiria, jotka oitis hävisivät näkyvistä. Muistan kerran nähneeni kyökkien takana kaksi vankia. He neuvottelivat jostain asiasta. Toisella heistä oli nuorassa kiinni komea, suuri koira, joka nähtävästi oli jotain kallista rotua. Eräs kunnoton palvelija oli myönyt sen täkäläisille naiskenkien-tekijöille kolmestakymmenestä kopeikasta. Vangit tekivät valmistuksia sen hirttämiseksi. Se tapahtui hyvin mukavasti; nahka nyljettiin ja raato viskattiin syvään likakuoppaan, joka oli vankilamme viimeisessä perukassa ja josta kesän kuumuudessa levisi kauhean pahaa löyhkää. Sitä puhdistettiin harvoin. Koira raukka nähtävästi huomasi, mikä sillä oli edessä. Levottomana silmäili se meitä kolmea vuorotellen ja uskalsi vaan harvoin heiluttaa tuuheata häntäänsä, ikäänkuin olisi siten tahtonut lauhduttaa sydämiämme. Minä lähdin pois, vaan he lopettivat toimensa hyvällä menestyksellä.

Hanhia ruvettiin täällä hoitamaan aivan sattumalta. Kuka niiden omistaja oli, sitä minä en tietänyt, mutta jonkun aikaa oli niistä vangeille suurta huvia, ja olivatpa ne tunnetut kaupungissakin. Ne lisääntyivät täällä ja saivat ruokaa kyökistä. Kun poikaset kasvoivat, rupesivat ne seuraamaan vankeja työmatkoilla. Niinpian kuin rumpu alkoi päristä ja vangit lähtivät portille päin, juoksivat hanhet huutaen heidän jälkeensä ja levitetyin siivin hyppäsivät toinen toisensa jälkeen pikku portissa olevan kynnyksen yli asettuen sitten oikealle sivustalle, jossa odottivat siksi, kunnes joukot saatiin järjestetyiksi. Ne liittyivät aina suurimpaan joukkoon ja työn kestäessä kuljeskelivat jossain lähellä olevalla laitumella. Niinpian kuin vangit lopettivat työnsä, olivat hanhetkin valmiit lähtemään. Linnassa tuli tunnetuksi, että hanhet kävivät vankien kanssa työssä. "Kas, kun vangit kulkevat hanhineen!" sanoivat vastaantulijat; "olettepahan saaneet ne oppimaan!" -- "Tuossa on teille hanhia varten!" lisäsi joku ja antoi almun. Mutta vaikka hanhet olivatkin ystävällisiä, teurastettiin ne kuitenkin kaikki, kun kerran joku paasto oli loppunut.

Mutta pukkiamme Wasjkaa ei olisi mitenkään tahdottu teurastaa, jollei olisi tapahtunut erityinen sattuma. Minulle on niinikään tietymätöntä, mistä ja miten vankilaamme ilmestyi kerran pieni, sievännäköinen, valkea pukki. Muutamissa päivissä tuli siitä kaikkien suosikki ja ilahuttaja. Löytyipä syykin sen pitämiseen: olihan paikallaan, että tallissa pidettiin pukkia. Yhtähyvin ei se asunut tallissa, vaan aluksi kyökissä ja sitten missä vaan sattui. Se oli sangen sievä ja leikkisä elukka. Se tuli luokse huudettaissa, hyppi penkeille ja pöydille, puski vankeja ja oli aina iloinen sekä leikkisä. Kerran, kun sillä oli jo jommoisetkin sarvet, rupesi lesgiläinen Babai eräänä iltana, istuessaan portailla muiden joukossa, leikkimään sen kanssa. He olivat jo kauan aikaa sysineet otsallaan toisiansa -- siten leikkivät vangit usein pukin kanssa -- kun Wasjka hypähti äkkiä ylimmälle portaalle, nousi takajaloilleen ja survaisi Babaita päähän niin lujasti, että mies lensi nurinniskoin alas kaikkien läsnäolijain ja Babain itsensäkin suureksi huviksi. Sanalla sanoen, Wasjkasta pitivät kaikki hyvin paljon. Kun se rupesi kasvamaan, tehtiin sille yleisen ja vakaan päätöksen mukaan tunnettu leikkaus, jonka täkäläiset puoskarit osasivat tehdä oivallisesti. "Muuten rupee se haisemaan pukilta", sanoivat vangit. Sen jälkeen lihoi Wasjka kovasti. Ja sitä syötettiinkin aivan kuin teurastettavaksi. Siitä kasvoi komea, pitkäsarvinen ja tavattoman lihava pukki. Ei se tahtonut pysyä oikein pystyssäkään. Samoin kuin hanhet, tottui sekin käymään kanssamme työpaikoilla vankien ja vastaan tulijoiden suureksi huviksi. Kaikki tunsivat vankilan pukin Wasjkan. Välistä, kun esim. oltiin työssä joen rannalla, taittoivat vangit notkeita vesoja ja kokosivat lehväksiä sekä kukkia, joilla sitten koristivat Wasjkan: sarvien ympärille kiedottiin lehväksiä ynnä kukkia ja pitkin ruumista köynnöksiä. Paluumatkalla kulki koristettu Wasjka tavallisesti vankien edellä ja nämä astuivat perässä ikäänkuin ylpeillen siitä. Pukin ihaileminen meni niin pitkälle, että muutamat lapsien tavoin rupesivat miettimään sen sarvien kultaamista. Mutta asiasta ei tullut kuitenkaan mitään. Minä muistan kysyneeni Akim Akimitshilta, Isai Fomitshin jälkeen parhaalta kultaajalta, oliko pukin sarvien kultaaminen mahdollista? Hän katseli ensin tarkkaan eläintä, mietti sitten ja sanoi, että "kenties onkin mahdollista, mutta kultaus ei tule pysyväiseksi ja on muutenkin aivan tarpeetonta." Siihen asia jäikin. Ja kauan olisi Wasjka elänyt vankilassamme ja kuollut ehkä lihavuuteensa, jollei se kerran, kulkiessaan työstä palaavien vankien edellä, olisi sattunut vastaan ajavan majuurin silmiin. -- "Seis!" huusi tämä; "kenen on pukki?" Hänelle selitettiin asia. -- "Kuinka! Vankilassa on pukki ja minun luvattani! Aliupseeri tänne!" Aliupseeri tuli esiin, ja oitis annettiin käsky pukin teurastamisesta. Sen nahka oli nyljettävä ja myytävä torilla; rahat pantavat ruunun kasaan, mutta lihat määrättiin käytettäviksi vangeille valmistettavaa kaalisoppaa varten. Vankien kesken syntyi yleinen sääli, mutta majuuria täytyi kuitenkin totella. Wasjka teurastettiin likakuopan päällä. Lihat osti eräs vanki ja maksoi niistä toisille puolitoista ruplaa. Millä rahoilla ostettiin kalatseja, vaan lihan omistaja möi tavarataan vähittäin muille paistiksi. Liha olikin erittäin maukasta.

Vankilassa eli jonkun aikaa myöskin kotka, pientä, aroilla oleskelevaa rotua. Joku oli tuonut sen vankilaan haavoitettuna, vaivaantuneena. Kaikki vangit keräytyivät sen ympärille; se ei voinut lentää: oikea siipi laahasi pitkin maata ja toinen jalka oli poikki. Muistan, kuinka se tuimasti katseli ympärillään olevaa uteliasta miesjoukkoa avaellen käyrää nokkaansa ja ollen valmiina taistelemaan henkensä edestä. Kun vangit olivat sitä kylliksensä katselleet ja lähteneet erilleen, poistui se hyppien toisella jalallaan ja heilutellen tervettä siipeään vankilan etäisimpään perukkaan, jossa se lyyhistyi paalujen nurkkaukseen. Siinä se eli noin kolme kuukautta. Ensi alussa tulivat vangit sitä usein katsomaan ja usuttelivat koiria sen päälle. Sharik ryntäsi sitä vastaan innokkaasti, vaan pelkäsi nähtävästi tulla kovin lähelle, joka seikka huvitti suuresti vankeja. "Se on peto", sanoivat he; "ei antaudu!" Sittemmin tuli Sharik rohkeammaksi; pelko meni ohitse ja kun sitä usutettiin, tarttui se linnun kipeään siipeen. Kotka puolusti itseään kaikin voimin kynsillään sekä nokallaan ja katseli uteliaita vankeja ylpeästi niinkuin haavoitettu kuningas. Vihdoin kyllästyivät siihen kaikki ja jättivät sen rauhaan; yhtähyvin nähtiin sen vieressä joka päivä lihapalasia ja hiukan vettä. Joku piti siitä siis huolta. Alussa sille ei kuitenkaan kelvannut ruoka moneen päivään; sitten rupesi se syömään, mutta ei kuitenkaan kädestä eikä ihmisten läsnä ollessa. Minä tarkastelin sitä usein kauempaa. Näkemättä ketään ja luullen olevansa yksin tuli se nurkastaan ulos ja kulki paalujen vieritse noin kahdentoista askeleen päähän, vaan palasi sitten jälleen paikalleen, ikäänkuin olisi tahtonutkin vaan hiukan jalotella. Nähtyään minut, hyppeli se kaikin voimin takasin paikalleen, heitti päänsä taaksepäin, aukasi nokkansa ja oli valmis tappeluun. Minä en voinut lauhduttaa sen luontoa millään hyväilyllä: se puri vaan ja löi siivellään eikä tahtonut ottaa vastaan tarjoomaani lihaa; koko ajan katseli se minua äkäisillä, läpitunkevilla silmillään. Yksinään ja vihaisena odotti se kuolemaansa luottamatta kehenkään, tulematta ystävälliseksi kellekään. Viimein muistui kotka jälleen vankien mieleen ja vaikka kukaan ei ollut puhunut siitä pariin kuukauteen, ilmestyi kuitenkin äkkiä kaikissa säälin tunteita sitä kohtaan. Sanottiin, että kotka olisi vietävä pois: -- "Antaa sen kuolla jossain muualla eikä vankilassa", tuumaili joku.

-- Tietysti on se vapautta rakastava lintu, joka ei ota perehtyäkseen täällä asumaan, lisäsi toinen.

-- Eihän se ole semmoinen kuin me, huomautti kolmas.

-- Niinpä niinkin: kotka on lintu, vaan me olemme ihmisiä.

-- Kotka on metsän kuningas ... alkoi Skuratow, mutta häntä tällä kertaa ei ruvettu kuuntelemaan. Kerran päivällisen jälkeen, kun rumpu käski työntekoon, otettiin kotka ja vietiin pois vankilasta. Tultiin vallille. Kaksitoista miehinen joukko oli utelias näkemään, minne kotka lähtisi. Kaikki näyttivät omituisen tyytyväisiltä, aivan kuin he itse olisivat päässeet jonkunlaiseen vapauteen.

-- Kas tuota konnaa: pureksii, vaikka hänelle hyvää tarkoitetaan, puheli kotkan kantaja katsellen lintua mielihyvällä.

-- Laske hänet irti, Mikitka!

-- Älä kiusaa sitä, vaan päästä vapauteen!

Kotka päästettiin vallilta arolle. Oli syksyinen, kylmä ja synkkä päivä. Tuuli vinkui autiolla kankaalla ja suhisi kellastuneessa, kuivaneessa erämaan ruohossa. Kotka lähti samoamaan suoraan eteenpäin heilutellen viallista siipeään ja ikäänkuin koettaen mitä pikemmin päästä näkyvistämme. Vangit katselivat huvikseen, kuinka sen pää vilkahteli ruohostossa.

-- Katsoppas vaan! sanoi joku miettivän näköisenä.

-- Eikä edes vilkaisekaan jälkeensä! lisäsi toinen. -- Ei kertaakaan ole kääntänyt päätänsä, juoksee vaan!

-- Luulitkos sinä, että se kääntyisi kiittämään? huomautti kolmas.

-- Semmoistahan se vapaus on. Vapauteenhan lintu pääsi.

-- Vapauteenpa niinkin.

-- Eikä näykään enää...

-- Mitä tässä seistä? Marsh! huusivat saattomiehet ja kaikki lähtivät taas äänettöminä liikkeelle.

XVII.

Vaatimus.

Tätä lukua alkaessaan pitää näiden muistelmien julkaisija velvollisuutenaan ilmoittaa lukijalle seuraavaa:

Muistelmien ensimäisessä luvussa on puhuttu eräästä aatelisesta isänmurhaajasta. Muun muassa oli hän mainittuna esimerkkinä siitä, miten tunnottomasti vangit välistä puhuivat tekemistään rikoksista. Sanottiin myöskin, ettei murhaaja tunnustanut ilkiötyötään, vaan että hänen elämänsä yksityiskohtia tuntevien ihmisten todistukset olivat niin selvät, että oli mahdotonta olla rikosta todeksi uskomatta. Nämä ihmiset olivat kertoneet muistelmain kirjoittajalle, että rikoksen tekijä oli käytökseltään kevytmielinen ja että hän oli murhannut isänsä himoiten hänen perintöänsä. Kaikki murhaajan kotikaupunkilaiset kertoivat muuten asian samalla tapaa. Siitä seikasta "muistelmien" julkaisijalla on aivan varmat tiedot. Vihdoin mainittiin "muistelmissa", että hän säilytti aina mitä iloisimman mielialansa, että hän oli peräti turhamainen, kevytmielinen ja ajattelematon ihminen, mutta ei ollenkaan tyhmäpäinen ja ettei kirjoittaja koskaan huomannut hänessä mitään erityistä julmuutta. Samalla lisättiin myöskin: "Minä puolestani en tahtonut uskoa sellaisen rikoksen mahdollisuutta."

Äskettäin on näiden muistelmien julkaisija saanut Siperjasta tietoja, joiden mukaan rikoksen tekijä todellakin oli oikeassa ja että hän viattomasti oli saanut olla kymmenen vuotta pakkotyössä; hänen viattomuutensa näytettiin virallisesti toteen. Oikeat rikoksen tekijät oli saatu ilmi ja he olivat tekonsa myöskin tunnustaneet; syyttömästi epäilty oli jo päästetty pois vankeudesta. Muistelmien julkaisija ei voi mitenkään epäillä näiden tietojen todenperäisyyttä...

Tähän ei ole mitään lisättävänä. Sillä ei tarvinne laveasti puhua tapauksen surullisuudesta ja moisen syytöksen kautta aikaisin murretusta elämästä. Tapaus on itsessään tarpeeksi ymmärrettävä, tarpeeksi hämmästyttävä. Se lisää uuden, tavattoman selvän piirteen kuvaukseen "kuolleesta talosta."

Nyt varsinaiseen kertomukseen!

* * * * *

Olen jo ennen puhunut, että minä vihdoin totuin vankilan oloihin. Mutta tämä "vihdoin" saapui kovin hitaasti, kovin tuskallisesti. Oikeastaan tarvitsin minä siihen vuosikauden ja tämä vuosi oli elämäni vaikein. Senpä tähden onkin se painunut muistooni kokonaisuudessaan. Minusta näyttää siltä, kuin muistaisin tarkoilleen joka hetken tästä vuodesta. Minä olen myöskin sanonut, etteivät muutkaan vangit voineet tottua tähän elämään. Muistan ensi vuonna usein miettineeni itsekseni: "Mitenkähän heidän laitansa lienee? Näinköhän ovat he levollisia?" Ja nämä kysymykset huvittivat minua suuresti. Olen jo maininnut että kaikki vangit elivät täällä aivan kuin ravintolassa, majapaikassa, eikä niinkuin kotonaan. Koko elinajakseen lähetetytkin häärivät ja ikävöivät, ja jokainen heistä ajatteli mielessään jotain melkein aivan mahdotonta. Tämä alituinen levottomuus, joka ilmaantui sanattomana, mutta kuitenkin selvään, tämä tahtomatta lausuttujen toiveiden kummallinen kiihko ja kärsimättömyys, toiveiden semmoisten, jotka perusteettomuutensa tähden näyttivät hourailemiselta, vaikka ne usein syntyivät, kumma kyllä, näennäisesti sangen käytännöllisten miesten aivoissa -- kaikki tämä teki vankilan peräti omituiseksi paikaksi, ja minä luulen, että nämä piirteet olivatkin sille ehkä omituisimmat. Jo ensi silmäykseltä tuntui siltä, ettei mitään semmoista ole vankilan ulkopuolella. Täällä olivat kaikki uneksijoita ja se seikka ei voinut olla silmiin pistämättä. Se teki ikävän vaikutuksen, juuri siitä syystä, että uneksiminen vaikutti vankilassa synkkyyttä, pimeyttä ja sairasmielisyyttä. Suuri enemmistö oli täällä vaiteliaita, vihamielisiä ihmisiä, jotka eivät tahtoneet ilmaista muille toiveitansa. Avomielisyyttä ja suoruutta halveksittiin. Mitä mahdottomampia toiveet olivat ja mitä enemmän uneksijat tunsivat niiden mahdottomuutta, sitä enemmän he niitä pitivät salassa; mutta luopua niistä he eivät kuitenkaan voineet. Kenties jotkut häpesivät niitä itsekin. Venäläisen luonteessa on paljon järkevyyttä ja sisällistä ivaa omaa itseänsä kohtaan... Ehkäpä tämä alituinen, salainen tyytymättömyys itseensä olikin syynä näiden ihmisten keskinäiseen suvaitsemattomuuteen ja toinen toisensa ivailemiseen. Ja jos joku heistä sattui lausumaan lapsellisen malttamattoman ajatuksen tai semmoisen unelman, jommoisia jokainen salaisesti kätki rinnassaan, olivat toiset oitis valmiina häntä moittimaan ja pilkkaamaan; ja minusta näytti, että kiivaimmat moittijat olivat juuri ne, joilla itsellään oli mitä rohkeimpia unelmia. Jo olen sanonut, että lapsellisia ja yksinkertaisia ihmisiä halveksittiin suuressa määrin. Jokainen oli niin synkkä ja itserakas, että saattoi halveksia hyväluontoisia, itsestään pitämättömiä ihmisiä. Lapsellisia ja yksinkertaisia lörppöjä lukuun ottamatta, jakaantuivat kaikki muut hyväluontoisiin ja häijyihin, synkkämielisiin ja iloisiin. Synkkämielisiä ja häijyjä oli paljoa enemmän; ja jos jotkut heistä sattuivatkin olemaan luonteeltaan puheliaita, niin olivat he kuitenkin levottomia juorujen levittäjöitä ja kadehtijoita. Kaikkeen vieraaseen ryhtyivät he kärkkäästi, vaikka omia asioitaan eivät ilmaisseet kellekään. Se ei ollut hyväksyttynä tapana. Hyväluontoisia oli vähän; he olivat hiljaisia ja säilyttivät unelmansa sydämessään luottaen niihin enemmän kuin synkkämieliset. Minusta näyttää, että vankilassa oli muutamia toivottomiakin. Semmoinen oli esim. se vanhauskolainen ukko, jolle vangit uskoivat rahansa tallennettavaksi; kaikissa tapauksissa oli niitä sangen vähän. Ukko oli näennäisesti rauhallinen, mutta hänen sisällinen tilansa oli muutamista merkeistä päättäen kauhea. Hänellä oli kuitenkin oma pelastuksensa, oma pakopaikkansa: rukous ja uskonnollisen kärsimyksen aate. Mielenvikainen, raamattua lukeva vanki, josta olen jo maininnut ja joka ryntäsi tiilikivi kourassa majuurin kimppuun, kuului nähtävästi myöskin epätoivoisiin, s.o. semmoisiin, jotka olivat viimeisenkin toivonsa kadottaneet; mutta kun kokonaan toivottomana on mahdotonta elää, keksikin hän itselleen vapaehtoisen, melkein keinollisen kärsimyksen. Hän ilmoitti hyökänneensä majuuria vastaan ilman mitään vihaa, ainoastaan saadaksensa kärsiä. Ja kenpä tietää, mitä hänen sielussaan silloin tapahtui! Ilman mitään tarkoitusperää ja pyrintöä sen saavuttamiseksi ei voi kukaan elää. Kadotettuaan tarkoituksensa ja toivonsa, ihminen surusta muuttuu joskus kummitukseksi... Tarkoitusperänä kaikilla vangeilla oli vapaus ja vankilasta pois pääseminen.

Minä olen tahtonut jakaa vankilamme asukkaat eri luokkiin; mutta onkohan se mahdollista? Todellisuudessa on loppumaton paljous erilaisuuksia, joita eivät voi vastata ajatuksen taidollisimmatkaan määritelmät; todellisuus ei suvaitse mitään jyrkkiä erilaisuuksia, vaan on aina taipuvainen osittelemiseen. Jonkunlainen oma, erityinen elämä oli täälläkin, eikä se ollut ainoastaan virallinen, vaan sisällinen, itsenäinen elämä.

Mutta, kuten jo olen maininnut, minä en voinut enkä osannut vankeuteni ensi aikoina tunkeutua tämän elämän sisimpään syvyyteen ja siitäpä syystä sen ulkonaiset ilmaukset vaivasivatkin minua sanomattomasti. Välistä rupesin oikein vihaamaan onnettomuuden-toverejani. Minä kadehdin heitä sen vuoksi, että he olivat sittenkin omien toveriensa parissa ja ymmärsivät toinen toistansa, vaikka toden teolla tällainen pakonalainen toveruus kyllästytti heitä samoin kuin minuakin, niin että jokainen katsoi täällä toistansa hiukan kieroon. Sanon vieläkin, että tällä kateudella, jota minä tunsin aika ajoin, oli laillinen syynsä. Aivan varmaan ovat ne väärässä, jotka väittävät, että aatelismiehen ja sivistyneen on vankihuoneessamme yhtä hyvä olla kuin alhaisen miehen. Tiedän, että semmoisia arveluja on olemassa; sillä minä olen niistä kuullut ja lukenut. Ja semmoisen arvelun perustus onkin oikeuden mukainen, ihmisellimen. Sillä ovathan kaikki ihmisiä. Mutta arvelu on kuitenkin liian paljon ajatuksellinen. On jätetty huomioon ottamatta koko joukko käytännöllisiä ehtoja, joita ei voi muuten käsittää kuin todellisuudessa. Minä en puhu tätä siihen nähden, että aatelismies ja sivistynyt muka tuntee hienommin, kipeämmin. Sielua ja sen kehityskantaa on vaikea tarkoilleen arvostella. Sivistyskään ei voi siinä kohden olla minkäänlaisena määrääjänä. Olenpa ensimäisenä valmis todistamaan, että minä täkäläisten ihmisten valistumattomimmissa, alhaisimmissa piireissä kohtasin merkkiä mitä suurimmasta sielun kehityksestä. Väliin tapahtui niin, että minä pidin jotakin ihmistä useampien vuosien kuluessa villipedon kalttaisena. Ja äkkiä tuli hetki, jolloin hänen sielunsa satunnaisesti aukeni ja siinä näkyi olevan tunnetta, sydämellisyyttä, oman sekä vieraan kärsimyksen selvää käsittämistä, niin että ensi alussa tuskin saatoin uskoa sitä, jota itse olin nähnyt ja kuullut. Tapahtui päin vastoinkin: sivistyneissä sain nähdä väliin semmoista tapojen raakuutta ja siivottomuutta, että oikein iletti.