Part 22

Chapter 222,846 wordsPublic domain

-- Eipä olekkaan valetta! huomautti opettavaisesti Kulikow, joka sitä ennen oli vaiennut. Hän kuului johtaviin henkilöihin; ijältään oli hän noin viidenkymmenen vanha, arvokkaan näköinen ja hieman ylpeä käytöksessään. Hän tiesi asemansa ja kerskaili siitä. Hän oli mustalainen ja paranteli eläimiä, joten hän ansaitsi itselleen rahaa kaupunkilaisilta; vankilassamme myi hän viinaa. Hänellä oli älyä ja kokemusta. Suulas oli hän myöskin.

-- Asiassa on perää, veliseni, jatkoi hän rauhallisesti; -- viime viikolla kuulin minä, että kenraali, arvokkaimpia nähkääs, matkustelee tarkastuksilla pitkin Siperjaa. Se on tietty, että hänetkin lahjotaan, mutta sitä ei tee meidän kahdeksansilmäinen; hän ei sitä mitenkään uskaltaisi. Tosin on kenraalejakin kaikenlaisia, veliseni. Mutta sen minä sanon teille, että majuurimme jää kaikissa tapauksissa paikoilleen. Se on ihan varma. Meistä ei ole kantelemaan ja esimiehet taas eivät rupea toisiansa ilmi antamaan. Reviisori pilkistää vankilaan ja sitten lähtee pois; ilmoituksen tekee hän semmoisen, että kaikki on hyvässä kunnossa...

-- Niinpä niinkin; mutta majuuri on kuitenkin peloissaan: aamusta asti on ollut humalassa.

-- Mustaa koiraa ei saa pesemälle valkeaksi. Eihän hän ole ensi kertaa humalassa!

-- Johan sitte oltaisiin hukassa, jos ei kenraalikaan voisi saada mitään aikaan! Jo on ollut tarpeeksi heikäläisten juonia! Niin puhuivat vangit kiihkoisasti keskenään.

Sanoma reviisorin tulosta levisi kohta koko vankilaan. Pitkin pihaa kulki vankeja, jotka hätäisesti kertoilivat toisilleen uutisen. Toiset pysyivät suotta välinpitämättöminä antaakseen siten itselleen enemmän arvoa. Kasarmien portailla istui vankeja balalaikat käsissä. Toiset jatkoivat tarinoimista. Muutamat laulelivat laulujaan; kaikkien mielet olivat sinä iltana liikutetut.

Kello kymmenen aikaan luettiin meidät, ajettiin kasarmeihin ja suljettiin sinne yöksi. Yöt olivat lyhyet; sillä viidennellä tunnilla käytiin meitä jo herättämässä. Kukaan ei nukkunut ennen yhtätoista. Siihen asti häärittiin ja tarinoitiin; jotkut panivat toimeen maidaneja kuten talvellakin. Yö oli kauhean kuuma ja tukahuttava. Vaikka ikkunasta puhalsikin kylmää ilmaa, kääntelivät vangit kuitenkin itseään lavereilla aivan kuin huumaantuneina. Syöpäläisiä oli lukematon paljous. Niitä oli tosin talvellakin jokseenkin paljon, mutta kevään tullen ilmaantui niitä siinä määrin, ettei minulla ilman omaa kokemusta olisi niiden paljoudesta mitään käsitystä. Ja mitä lähemmäksi kesä tuli, sitä rasittavammiksi kävivät syöpäläiset. Tosi on, että niihin voipi tottua, sen tiedän omasta kokemuksestani; mutta sittenkin oli niistä paljon vastusta. Ne kiusasivat niin, että ihminen oli aivan kuin kuumetaudissa, voimatta mitenkään nukkua. Kun ne sitten aamun tullen lakkasivat vaivaamasta ja kun niiltä vihdoin pääsi nukahtamaan, kajahti äkkiä armoton rummun pärinä vankilan portilla. Kiroillen kuunteli vanki kovaäänistä rummutusta ja ikäänkuin luki kapulan lyöntejä, samalla kun hänen mieleensä johtui se seikka, että samoin tulee olemaan huomennakin sekä ylihuomenna ja vielä useampien vuosien kuluessa niin kauan kuin vankeutta kestää. Mutta kuinkas kauan on se vielä kestävä? Sillä välin täytyi nousta ylös; alkoi tavallinen liike, tungeskeleminen... Vangit pukivat päällensä ja kiiruhtivat työhön. Puolen päivän aikaan saattoi tosin nukkua vielä tunnin verran.

Sanoma reviisorista ei ollut perätön. Huhut tulivat päivä päivältä yhä varmemmiksi ja vihdoin tiesivät kaikki, että eräs arvokas kenraali oli lähetetty Pietarista tarkastusmatkalle Siperjaan ja että hän jo oli Tobolskissa. Joka päivä tuli uusia tietoja vankilaan. Kaupungissa kerrottiin, että kaikki aristelivat, puuhailivat ja tahtoivat näyttäytyä niin edullisessa valossa kuin mahdollista. Sanottiin, että esimiehet valmistelivat vastaanottoja, pitoja, juhlia. Vankeja lähetettiin joukottain tasoittamaan katuja, kitkemään ruohoa, maalaamaan aitoja ja pylväitä, kalkitsemaan, voitelemaan, sanalla sanoen hät'hätään korjaamaan kaikki, mikä vaan oli silmiin pistävää. Meikäläiset ymmärsivät tämän seikan hyvin hyvästi, ja keskustelivat asiasta yhä kiivaammin, yhä äkäisemmin. Heidän mielikuvituksellaan ei ollut enää rajoja. Aiottiinpa tehdä valituksiakin, kun kenraali rupeaa kyselemään, olivatko vangit tyytyväisiä? Sen ohessa riideltiin kovasti. Majuuri oli kuin tulisilla hiilillä. Entistä useammin kävi hän vankilassa, useammin huusi ja hyökkäsi ihmisten kimppuun, useammin kutsui vankeja vahtipaikalle ja piti tarkan vaarin puhtaudesta sekä siivoudesta. Tähän aikaan tapahtui vankilassa aivan kuin sallimuksesta eräs ikävä kohtaus, joka kuitenkaan ei lisännyt majuurin levottomuutta, kuten olisi voinut luulla, vaan päin vastoin tuotti hänelle huvitusta. Eräs vanki pisti tappelussa vastustajaansa naskalilla sydänalaan.

Vanki, joka teki rikoksen, oli nimeltään Lomow; sitä, joka oli saanut haavan, sanottiin täällä Gawrilkaksi; hän oli ollut ijänikuinen maankulkija. En muista enää, oliko hänellä muuta nimeä; täällä sanottiin häntä aina Gawrilkaksi.

Lomow oli ollut varakas talonpoika K:n piirikunnassa. Kaikki Lomowit asuivat yhdessä; heitä oli: vanha isä, kolme poikaa ja näiden setä, Lomow. He olivat rikkaita miehiä. Koko läänissä tiedettiin, että heillä oli kolmensadan tuhannen paikoille puhdasta rahaa. He viljelivät maata, parkitsivat nahkoja, kävivät kauppaa, mutta pääasiallisesti harjoittivat koronkiskomista ja maankulkijain sekä varastetun tavaran kätkemistä y.m. Puolet piirikunnan talonpojista olivat heille velkaa, olivat heidän hallussaan. Heitä pidettiin ymmärtävinä ja viekkaina talonpoikina; mutta aikaa myöten paisuivat he ylpeiksi, etenkin sen jälkeen kun eräs arvokas henkilö rupesi matkoilla ollessaan poikkeamaan heidän luonaan. Tämä arvokas henkilö tutustui siten lähemmin vanhaan Lomowiin ja piti hänestä paljon hänen älykkäisyytensä ja sukkeluutensa tähden. Vihdoin rupesivat he luulemaan, että saavat tehdä mitä tahtovat, ja ryhtyivät yhä useammin kaikenlaisiin laittomiin yrityksiin. Kaikki olivat heihin tyytymättömiä; kaikki toivoivat, että he joutuisivat häviöön; mutta hepä vaan nostivat päätään yhä korkeammalle. Ispravnikat ja muut tuomarit eivät merkinneet heidän mielestään mitään. Mutta vihdoin hekin horjahtivat ja joutuivat perikatoon; eikä se tapahtunut edes minkään suuremman rikoksen, vaan väärän kanteen tähden. Noin kymmenen virstan päässä kylästä oli heillä suuri maatila. Eräänä syksynä asui siellä kuusi kirgiisiläistä, jotka velkaantuneina olivat joutuneet jo kauan aikaa sitten heidän maaorjikseen. Jonakin yönä saivat nämä kirgiisit surmansa murhamiehen kädestä. Alkoi oikeudenkäynti, joka kesti kauan aikaa. Sen kuluessa tuli ilmi paljon ikäviä asioita. Lomoweja syytettiin työmiestensä murhasta. Heitä epäiltiin siitä, että olivat muka liian paljon velkaantuneet työmiehilleen ja murhanneet heidät päästäkseen vapaaksi velan maksamisesta. Oikeuden-käynnin kuluessa hävisi heidän suuri omaisuutensa. Vanha ukko kuoli. Pojat lähetettiin pakkotyöhön. Yksi heistä joutui setänsä kanssa meidän vankilaamme kahdeksitoista vuodeksi. Ja kuitenkin olivat he aivan syyttömiä kirgiisien murhaan. Vankilaan ilmestyi sittemmin mainittu Gawrilka, tunnettu veijari ja maankulkija; hänpä ottikin koko asian niskoilleen. Minä en kuitenkaan kuullut häneltä omaa tunnustusta, mutta kaikki olivat vakuutetut siitä, että murhatyö oli hänen tekemänsä. Gawrilka oli ollut maata kiertäessään tekemisissä Lomowien kanssa. Hän oli lähetetty vankilaan lyhyeksi ajaksi karkulaisena ja maankulkijana. Kirgiisit oli hän murhannut kolmen muun maankulkijan kanssa; he olivat toivoneet saavansa rahaa ja sen vuoksi tehneet murhatyön.

Lomoweja ei täällä suosittu jostain minulle tuntemattomasta syystä. Toinen heistä, veljenpoika, oli ymmärtäväinen ja sopuisa, mutta hänen setänsä, joka oli pistänyt Gawrilkaa naskalilla, oli tyhmä ja riitaisa mies. Jo ennenkin oli hän monen kanssa riidellyt, ja häntä oli aikalailla lyötykin. Gawrilkaa rakastivat kaikki hänen iloisen ja sopuisan luonteensa tähden. Vaikka Lomowit tiesivät, että hän oli syyllinen heidän onnettomuuteensa, eivät he kuitenkaan riidelleet eivätkä juuri koskaan seurustelleetkaan hänen kanssaan. Mutta äkkiä syntyi riita Gawrilkan ja setä Lomowin välillä eräästä naisesta. Gawrilka kerskaili sen suosiosta, mutta toinen tuli mustasukkaiseksi ja eräänä kauniina päivänä pisti häntä naskalilla.

Vaikka Lomowit olivat hukanneetkin tavaransa oikeuden käynnin aikana, elivät he kuitenkin vankeudessa rikkaina miehinä. Heillä oli nähtävästi rahaa. He pitivät teekeittiötä ja joivat teetä. Majuurimme tiesi sen ja oli siitä kovasti suutuksissaan Lomoweille. Hän koetti nähtävästi kaikin tavoin heitä ahdistella. Lomowit selittivät asian siten, että majuuri tahtoi saada heiltä lahjoja. Mutta lahjoja he eivät antaneet.

Jos Lomow olisi vähänkin syvempään työntänyt naskalinsa, olisi Gawrilkan henki ollut vaarassa. Mutta nyt pääsi tämä vaan naarmulla. Asia ilmoitettiin majuurille. Minä muistan, kuinka hän tuli vankilaan läähättäen ja nähtävästi tyytyväisenä. Hän puhutteli Gawrilkaa tavattoman ystävällisesti niinkuin omaa poikaansa.

-- Mitä, ystäväiseni, voitko astua sairashuoneeseen vai et? Ei, parempi on, että valjastetaan hevonen. Toimita hevonen valjaisiin! huusi hän hätäisesti aliupseerille.

-- Enhän minä mitään kipua tunne, teidän korkeasukuisuutenne. Hän pisti vaan keveästi, teidän korkeasukuisuutenne.

-- Sinä et tiedä, sinä et tiedä, ystäväni; saatpahan nähdä... Paikka on vaarallinen; kaikki riippuu paikasta; ihan sydänalaan tähtäsi heittiö! Mutta sinä, sinä, karjui hän, kääntyen Lomowin puoleen; kas nyt olet sinä käsissäni!... Vahtipaikalle!

Ja todellakin sai majuuri hänet käsiinsä. Lomow tuomittiin, ja vaikka haava olikin aivan vähäpätöinen, katsottiin vahingoittamisen aikomus kuitenkin silminnähtäväksi. Syylliselle lisättiin vankeusaikaa ja annettiin tuhatta lyöntiä selkään. Majuuri oli aivan tyytyväinen...

Vihdoin tuli reviisorikin.

Toisena päivänä kaupunkiin tulonsa jälkeen saapui hän vankilaamme. Se tapahtui pyhäpäivänä. Edellisinä päivinä oli meillä kaikki pesty, silitetty, nuoltu. Vankien päät olivat vast'ikään kerityt. Heidän vaatteensa olivat valkeat, puhtaat. Kesällä kävivät kaikki asetuksen mukaan palttinaisissa, valkeissa jakuissa ja housuissa. Selkään oli jokaiselle neulottu musta ympyrä, noin kaksi versokkaa läpimitaltaan. Kokonainen tunti opetettiin vankeja vastaamaan, jos korkea tarkastaja sattuisi tervehtimään. Toimitettiin kertausharjoituksia. Majuuri hyöri ja pyöri kuin hullu. Tuntikauden ennen kenraalin ilmaantumista seisoivat kaikki paikoillaan kuin puukuvat. Vihdoin, puolenpäivän aikaan tuli kenraali. Se oli arvokas kenraali, niin arvokas, että kaikkien virkamiesten sydämet koko länsi Siperjassa sykähtivät hänen paikalle tullessaan. Hän tuli sisään jyrkän ja mahtavan näköisenä; hänen jälkeensä seurasi suuri joukko paikallisia esimiehiä, kenraaleja ja överstejä. Oli siinä eräs siviiliherrakin, korkeakasvuinen ja kaunismuotoinen, puettuna hännystakkiin; hän oli tullut niinikään Pietarista ja käyttäytyi erittäin vapaasti ja itsenäisesti. Kenraali kääntyi usein hänen puoleensa hyvin kohteliaasti. Vankeja kummastutti suuresti, että siviiliherra sai osakseen semmoista kunnioitusta, vieläpä niin arvokkaan kenraalin puolelta! Sittemmin saatiin tietää hänen sukunimensäkin ja sekin, ken hän oli. Majuurimme, sinipunaisella kauluksella varustetussa virkapuvussaan, verisine silmineen, punottavine kasvoineen ei tehnyt nähtävästi kenraaliin mieluista vaikutusta. Kunnioituksesta ylhäistä vierasta kohtaan oli hän ilman silmälaseja. Hän seisoi loitompana, suorana kuin tikku, ja odotti kuumeentapaisesti tilaisuutta, voidakseen tuota pikaa täyttää jotain hänen ylhäisyytensä mielihalua. Mutta häntä ei tarvittu mihinkään. Vaieten kulki kenraali kasarmien läpi ja pistäysi kyökkiinkin, jossa hän luullakseni maistoi kaalisoppaa. Hänelle osoitettiin minua: niin ja niin, aatelismies muka.

-- Vai niin! vastasi kenraali. Kuinkas hän nyt käyttäytyy?

-- Tähän asti jokseenkin hyvin, teidän ylhäisyytenne, vastattiin hänelle.

Kenraali nyykäytti päätänsä ja parin minuutin kuluttua lähti pois vankilasta. Vankien silmät olivat häikäistyt, ja he jäivät jonkunlaiseen neuvottomuuteen. Mikään valitus majuuria vastaan ei voinut tulla kysymykseenkään. Ja siitä saattoi majuuri jo ennakolta olla vakuutettu.

XVI.

Vankilan eläimet.

Hevosen osto, joka tapahtui kohta sen jälkeen, ilahutti vankien mieltä enemmän kuin ylhäisen tarkastajan käynti. Vankilassa pidettiin hevosta veden, lijan y.m. kuljetusta varten. Sen hoitajana oli joku vanki. Hän ajoikin sitä, tietysti vartijan seuraamana. Työtä oli hevosellamme tarpeeksi sekä aamuin että illoin. Meillä oli ollut jo kauan aikaa sama hevonen. Se oli hyväluontoinen, mutta lamaantunut. Eräänä aamuna, vähää ennen Pietarin päivää, kaatui se maahan ja heitti henkensä. Sääli oli yleinen ja kaikki kerääntyivät elukan ympärille jutellen sekä riidellen. Täällä olevat hevospuoskarit, mustalaiset, y.m. osoittivat tässä tilaisuudessa taitoansa, jopa riitelivätkin keskenään, mutta hevosta eivät he saaneet henkiin. Se makasi kuolleena, sen vatsa oli turvottunut ja jokainen piti velvollisuutenaan kosketella siihen sormellaan. Tapahtunut onnettomuus ilmoitettiin majuurille, joka päätti, että toinen hevonen oli oitis ostettava. Pietarin päivänä aamujumalanpalveluksen jälkeen, kun kaikki olivat koossa, tuotiin vankilan pihalle myytäväksi tarjottavia hevosia. Kaupan hierominen jätettiin vankien tehtäväksi. Täällä oli hevosten tuntijoita ja kahdensadan viidenkymmenen miehen pettäminen oli vaikeata. Ilmestyi kirgiisejä, bashkiireja, mustalaisia ja porvareja. Vangit odottivat kärsimättöminä jokaista uutta hevosta. He iloitsivat kuin lapset. Enimmin huvitti heitä se seikka, että hekin, aivan kuin vapaat ihmiset ostelivat itselleen hevosta ja että heillä oli siihen täysi oikeus. Kolme hevosta tuotiin esiin ja vietiin pois; vasta neljäs hyväksyttiin ostettavaksi. Myöjät katselivat kummastellen, jopa aristellenkin ympärilleen, luoden joskus silmäyksiä mukana oleviin vartijoihin. Kahdensadan miehen suuruinen vankijoukko, sen kerityt päät, merkityt kasvot ja kahleet olivat omiansa herättämään hämmästyksen tunteita. Vangit käyttivät monenmoisia temppuja tutkiessaan esille tuotuja hevosia. He tarkastelivat ja koittelivat niitä totisen ja huolekkaan näköisinä, ikäänkuin siitä olisi riippunut vankilan koko onni. Tsherkessit hyppäsivät niiden selkään; heidän silmänsä hehkuivat ja kerkeästi juttelivat he keskenään muille ymmärtämättömällä kielellään, näytellen valkeita hampaitaan ja nyökäytellen päätänsä. Jotkut venäläiset seurasivat tavattoman tarkkaan heidän keskustelujaan ikäänkuin olisivat tahtoneet lukea heidän ajatuksiaan. Sanoja eivät he ymmärtäneet, vaan koettivat kuitenkin heidän kasvoistaan päättää, oliko hevonen heille mieleen vai ei? Semmoinen omituinen tarkkaavaisuus olisi syrjästä katsoen tuntunut kummalliselta. Mikähän saattoi vangit moiseen puuhailuun, jopa semmoisetkin vangit, jotka muuten olivat hiljaisia ja alakuloisia, tohtimatta äännähtää vertaistensakaan parissa? Näyttipä siltä, kuin he olisivat ostelleet hevosta itselleen, ikäänkuin heille ei olisi ollut laisinkaan yhdentekevää, mimmoinen hevonen tulee ostetuksi. Paitsi tsherkessejä osoittivat taitoansa myöskin mustalaiset ja entiset hevoskauppiaat; heidän mielipiteilleen annettiinkin suurin arvo. Syntyipä siinä jonkunlainen kilvoittelu mustalaisen Kulikowin, entisen hevosvarkaan- ja kauppiaan sekä erään itseoppineen hevospuoskarin, viekkaan siperjalaisen talonpojan välillä; viime mainittu oli tullut vankilaan äskettäin, mutta Kulikowin työansio kaupungissa oli jo ennättänyt siirtyä hänelle. Asia oli semmoinen, että vankilan puoskareita pidettiin suuressa arvossa koko kaupungissa, eivätkä ainoastaan porvarit ja kauppiaat, vaan myöskin korkeat viranomaiset kääntyivät heidän puoleensa, kun heiltä sattui joku elukka sairastumaan, ja niin he tekivät huolimatta siitä, että kaupungissa oli varsinaisia eläinlääkärejäkin. Ennen Jelkinin, siperjalaisen talonpojan, tuloa ei Kulikowilla ollut kilpailijoita, joten hän sai paljon työtä ja tuloja. Hän oli tyhjänpäiväinen kerskailija, joka sanoi enemmin tietävänsä kuin oikeastaan tiesikään. Tulojen puolesta eli hän ylimyksenä vankien kesken. Kokemuksellaan, ymmärryksellään, rohkeudellaan ja päättäväisyydellään oli hän saavuttanut kunnioitusta muiden vankien puolelta. Häntä toteltiin täällä. Hän puhui vähän ja ainoastaan tärkeimmissä asioissa. Hänessä oli paljon todellista, teeskentelemätöntä pontevuutta. Hän oli jo ikämies, mutta vielä muhkea ja älykäs. Meitä aatelismiehiä kohtaan käyttäytyi hän kohteliaasti, mutta samalla arvokkaasti. Jos hänet olisi puettu komeisiin vaatteisiin ja esitelty kreivinä jossain pääkaupungin klubissa, luulenpa, että hän olisi osannut käyttäytyä soveliaalla tavalla, olisi ruvennut vistiä pelaamaan, keskustellut hiukan, mutta painavasti ja epäilemättä olisi häntä koko illan kuluessa pidetty kreivinä eikä maankulkijana. Niin oli hän älykäs ja sukkela. Sen lisäksi oli hänen käytöksessään jotain loistavata, kopeata. Arvattavasti oli hän elämässään nähnyt paljon. Muuten oli hänen entisyytensä peitetty tietämättömyyden hämärään. Hän oli erityisessä osastossa. Mutta kun Jelkin, noin viidenkymmenen vanha, viekas vanhauskolainen talonpoika tuli vankilaan, pimittyi Kulikowin maine. Parissa kuukaudessa oli Jelkin riistänyt itselleen kaiken työansion kaupungilla. Hän paransi helposti semmoisiakin hevosia, joille Kulikow ei saanut mitään apua. Paransipa hän semmoisiakin, joita eläinlääkäritkään eivät osanneet parantaa. Tämä talonpoika oli toisten kanssa joutunut vankeuteen väärän rahan teosta. Pitihän hänen vanhoilla päivillään ruveta mokomaan toimeen! Itse kertoi hän nauraen, että kolmesta oikeasta kultarahasta saivat he ainoastaan yhden väärän rahan. Kulikowille ei hänen puoskaritaitonsa ollut laisinkaan mieleen, sillä hänen oma maineensa alkoi vankienkin kesken vähetä. Hänellä oli henttu esikaupungissa; hän kävi plyyssi-housuissa, kantoi hopeista sormusta, korvarengasta ja omia, reunuksella varustettuja saappaita; kadotettuansa tulolähteensä, oli hänen täytynyt ruveta anniskelijaksi. Muutamat arvelivat, että kilpailijat voivat nyt hevosen ostossa joutua käsikähmäänkin. Uteliaisuus oli yleinen. Kukin oli valinnut puolueensa. Kummankin puolueen kiivaimmat miehet alkoivat jo tulla levottomiksi ja rupesivat hienostaan haukkumaan toisiaan. Itse Jelkin veti jo suunsa mitä ivallisimpaan hymyyn. Mutta asia saikin toisen käänteen: Kulikow ei tahtonut riidellä, vaan menetteli hyvin viisaalla tavalla. Aluksi myönsi hän kohteliaasti vastustajansa arvostelun oikeaksi, vaan saatuaan hänet kiinni jostain sanasta, huomautti hänelle sävyisästi, mutta pontevasti, että hän erehtyy ja ennenkuin Jelkin ennätti puolustautua, todisti hän hänelle, missä kaikessa hän oli erehtynyt. Sanalla sanoen, Jelkin saatettiin ymmälle äkkiarvaamatta ja taitavasti, ja vaikka voittopuoli jäikin hänelle, oli Kulikowinkin puolue tyydytetty.

-- Ei, miehet, ei häntä niinkään helposti saada tolkulta; kylläpähän puolensa pitää, sanoivat toiset.

-- Jelkin tietää enemmän! huomauttivat toiset, mutta jotenkin sävyisästi. Molemmin puolin puhuttiin sävyisästi.

-- Tosin on hänellä keveämpi käsi, mutta mitä eläimiin tulee, niin ei Kulikowkaan ole ymmärtämätön.

-- Ei se mies ole ymmärtämätön!

-- Ei ole...

Uusi hevonen vihdoin hyväksyttiin ostettavaksi. Se oli kelpo eläin, nuori, kaunis, vahva, miellyttävä ja iloinen. Kaikin puolin oli se moitteeton. Ruvettiin hieromaan kauppaa. Pyydettiin kolmekymmentä ruplaa, mutta meikäläiset tarjosivat kaksikymmentä viisi. Tingittiin kiivaasti ja kauan: hintaa vähennettiin ja myönnytyksiä tehtiin. Vihdoin vankeja itsiänsäkin rupesi naurattamaan.

-- Omastakos kukkarostanne otatte rahat, koska niin tingitte? sanoivat muutamat.

-- Ruunuako tahdotte sääliä? huusivat toiset.

-- No, onhan se raha kuitenkin meidän kaikkien yhteistä...

-- Yhteistä! Näkyy, ettei meitä hulluja kynnetä eikä kylvetä, itsestämme synnymme...

Vihdoin suostuttiin maksamaan kaksikymmentä kahdeksan ruplaa. Asia ilmoitettiin majuurille ja vasta sen jälkeen tehtiin kauppa lopullisesti. Samalla tuotiin tietysti leipää-suolaa ja uusi hevonen kuletettiin kunnialla vankilaan. Luullakseni ei ollut sitä vankia, joka tässä tilaisuudessa ei olisi silitellyt sen kaulaa tai kuonoa. Samana päivänä valjastettiin uusi hevonen vesitynnyrin eteen ja kaikki katselivat uteliaasti, kuinka se vetäisi kuormaansa. Vedenvetäjämme Roman silmäili elukkaa erinomaisen tyytyväisenä. Hän oli noin viidenkymmenen vanha, vakava ja vaitelias mies. Venäläiset ajurit ovatkin vakavia ja vaiteliaita luonteeltaan, ikäänkuin oleskeleminen hevosten parissa todellakin tekisi ihmisen vakavaksi, jopa juhlalliseksikin. Roman oli hiljainen, kaikille ystävällinen, harvapuheinen, nuuskasi ja hoiti vanhimmista ajoista asti vankilan hevosia. Äsken ostettu oli jo kolmas. Täällä olivat kaikki vakuutetut siitä, että punakarvainen hevonen sopi vankilalle, oli ikäänkuin kotiutunut täällä. Niin sanoi Romankin. Täplikästä esimerkiksi ei olisi koskaan ostettu. Vedenvetäjänä oli aina, ikäänkuin jonkunlaisen etuoikeuden nojalla, Roman, ja täällä ei olisi kenenkään päähän pistänyt riistää häneltä tätä tointa. Kun entinen hevonen kaatui, ei edes majuurikaan ruvennut syyttämään häntä huolimattomuudesta; Jumalan sallimus se oli, mutta Roman oli hyvä ajaja. Uusi hevonen tuli kohta kaikkein lemmikiksi. Vaikka vangit olivatkin synkkää väkeä, tulivat he usein sitä hyväilemään. Kun Roman, joelta palanneena, pani aliupseerin avaamaa porttia kiinni, seisahtui hevonen vankilan pihalle ja katseli taakseen ajajaansa. "Mene yksinäsi!" huusi sille Roman ja hevonen lähtikin oitis liikkeelle seisahtuen vasta kyökin edustalle odottelemaan kokkeja, jotka tulivat ämpärillä vettä noutamaan.

"Viisas hevonen!" huudettiin sille; "yksinään toi saavin!... Ymmärtääpähän!"

-- Niin todellakin: eläin on, vaan ymmärtää!

-- Oiva olet, hevonen!

Hevonen nyökytti päätään ja puhalteli ilmaa sieraimistaan, ikäänkuin todellakin olisi ymmärtänyt puhetta ja ollut mielissään kehumisista. Joku toi sille leipää ja suolaa. Hevonen söi ja taas nyökytti päätään ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Tunnen sinut, tunnen! Olenhan minä hyvä eläin ja olethan sinäkin hyvä ihminen!"

Minäkin tarjosin hevoselle usein leipää. Oli hupaista katsoa sen kaunista päätä ja tuntea kättänsä vasten sen pehmeitä, lämpöisiä huulia, jotka sukkelaan sieppasivat tarjotut palaset.

Yleisesti sanoen suosivat vangit elukoita ja jos heille olisi sallittu, olisivat he voineet hoitaa vankilassa koko joukon kotieläimiä ja siipikarjaa. Ja mikäpä olisikaan voinut suuremmassa määrin lauhduttaa ja jalostuttaa heidän jäykkiä ja eläimellisiä luonteitaan kuin juuri sellainen toimi? Mutta sitä ei sallittu. Täällä vallitsevat olot eivät sitä myöntäneet.

Koko vankeusaikanani oli täällä kuitenkin sattumalta muutamia eläimiä. Paitsi hevosta oli täällä koiria, hanhia, Wasjka niminen pukki ja jonkun aikaa myöskin kotka.