Part 20

Muistan vielä erään omituisen mielipuolen. Sairashuoneeseen tuotiin kerran kesällä eräs syytöksenalainen, vankka ja kömpelön näköinen, ijältään noin neljänkymmenen viiden vanha mies, jonka synkät kasvot olivat rokonarpiset, silmät pienet ja punottavat. Hänet sijoitettiin viereeni. Mies näkyi olevan hyvin hiljainen, sillä hän istui paikallaan kenenkään kanssa puhumatta ja ikäänkuin jotakin miettien. Hämärän tullessa kääntyi hän äkkiä puoleeni. Suoraan, ilman pitempiä mutkia kertoi hän minulle suurena salaisuutena, että hänen piti näinä päivinä saada selkäänsä kaksituhatta, josta kuitenkaan nyt ei tule mitään, koska översti G--:n tytär oli ruvennut puuhaamaan hänen puolestaan. Minä katselin häntä kummastellen ja sanoin, että siinä tapauksessa överstin tytär ei voisi saada mitään toimeen. Minä en tietänyt vielä mitään hänen tilastaan, sillä hänet tuotiin tänne tavallisena sairaana eikä mielipuolena. Minä kysyin, mikä häntä vaivasi? Hän vastasi, ettei hän sitä tiedä ja että hänet tuotiin tänne, vaikka hän on aivan terve; överstin tyttären rakkauden sanoi hän saavuttaneensa; pari viikkoa sitten oli tämä ajanut päävahdin sivu ja rakastunut häneen, hän kun juuri samaan aikaan sattui katsahtamaan rautaristikon läpi. Rakastuminen oli tapahtunut yht'äkkiä. Ja sen jälkeen oli tuo nainen käynyt kaksi kertaa päävahdissa; ensi kerran oli hän tullut isänsä kanssa tervehtimään veljeänsä, joka oli silloin päävahdissa vartioimassa; toisen kerran tuli hän äitinsä seurassa almuja jakelemaan ja silloin oli hän ohi mennessään kuiskannut hänelle korvaan rakastavansa häntä ja tahtovansa hänet pelastaa. Omituisen tarkoilleen kertoi hän nämä hullutukset, jotka olivat syntyneet hänen häiriötilassa olevissa aivoissaan. Hän uskoi lujasti pääsevänsä vapaaksi rangaistuksesta. Överstin tyttären kiihkeästä rakkaudesta puhui hän tyvenesti ja vakuuttavasti, ja vaikka kertomus olikin mahdoton, tuntui kuitenkin kummallisen omituiselta kuulla tuommoista rakkausjuttua mieheltä, joka oli lähes viidenkymmenen vanha, alakuloinen, surullinen ja rumannäköinen. Olipa omituista, miten rangaistuksen pelko oli vaikuttanut tähän arkaan sieluun. Ehkäpä oli hän todellakin nähnyt jonkun akkunasta ja pelosta syntynyt hulluus, joka eneni hetki hetkeltä, löysi kerrassaan muotonsa. Tämä onneton sotamies, joka ehkä koko elämässään ei ollut ajatellut neitosia, sepitti nyt aivoissaan kokonaisen romaanin. Minä kuuntelin häntä ääneti ja ilmoitin sitten asian muille vangeille. Mutta kun nämä rupesivat tekemään hänelle kysymyksiä, ei hän vastannut mitään. Seuraavana päivänä puhutteli häntä lääkäri kauan aikaa ja kun hän sanoi olevansa aivan terve, jota myöskin tutkimus osoitti, lähetettiin hänet täältä pois. Mutta siitä, että hänen listaansa kirjoitettiin "sanat", saimme tietää vasta lääkärin lähdön jälkeen, niin että oli mahdotonta ilmoittaa hänelle asian oikeata laitaa. Mutta emmehän oikeastaan itsekään tietäneet, kuinka asian laita oli. Vika oli hänen lähettäjissään, jotka eivät olleet ilmoittaneet syytä hänen lähettämiseensä. Siinä oli tapahtunut jonkunlainen laiminlyöminen. Ehkäpä eivät hänen lähettäjänsäkään voineet aivan varmasti pitää häntä mielipuolena, vaan tahtoivat toimittaa hänet lääkärin tutkittavaksi. Kuinka lienee ollutkin, varma on vaan, että hänet vietiin kahden päivän kuluttua rangaistavaksi. Se seikka hämmästytti häntä sangen suuresti; viimeiseen hetkeen asti ei hän voinut uskoa, että häntä todellakin tahdotaan rangaista, ja kun häntä ruvettiin kuljettamaan rivien välitse, huusi hän: "apua!" Sairashuoneessa ei häntä pantu enää tilan puutteen tähden meidän osastoomme, vaan vietiin toiseen. Mutta minä kyselin hänestä ja sain tietää, ettei hän kahdeksaan päivään puhunut kenenkään kanssa, vaan oli ollut aina peräti levoton ja alakuloinen... Kun hänen selkänsä parani, lähetettiin hän johonkin toiseen paikkaan. Ainakaan minä en hänestä kuullut enää mitään.

Mitä muuten lääkitsemiseen ja lääkkeisiin tulee, eivät helposti sairaat, sen verran kuin minä voin huomata, noudattaneet määräyksiä eivätkä nauttineet lääkkeitä, jota vastoin kovasti ja todellisesti sairaat nauttivat rohtojansa ja parantelivat itseään mielellään; mieluisimmin käytettiin kuitenkin ulkonaisia keinoja. Sarvia, iilimatoja, hauteita ja veren iskua, joita yhteinen kansa suosii ja joihin se luottaa, käytettiin täällä runsaasti. Minua kummastutti eräs omituinen seikka. Nämä samat ihmiset, jotka osoittivat suurta kärsivällisyyttä, kun heitä rangaistiin kepeillä ja raipoilla, vaikeroivat ja voihkivat usein, kun heihin pantiin sarvia. Olivatko he siihen määrin veltostuneet vai muutenko tahtoivat hienostella, sitä en voi varmaan sanoa. Tosi on, että täkäläiset vereniskemis-neuvot olivat omituista laatua. Koneen, joka silmänräpäyksessä lävistää nahan, oli välskäri jo kauan sitten kadottanut tai turmellut, tai ehkä oli se itsestään turmeltunut, niin että hänen oli pakko tehdä iskujansa lansetilla. Iskuja tehdään joka sarvea varten kahdentoista paikoille. Koneella tapahtuu se ilman mitään kipua. Kaksitoista terävää rautaa lyöpi samassa silmänräpäyksessä, joten kipu on tuntumaton. Mutta lansetilla hakkaaminen on aivan toista. Lansetti leikkaa suhteellisesti hyvin hitaasti, niin että kipu tuntuu; mutta kun esim. kymmentä sarvea varten pitää tehdä sata kaksikymmentä semmoista leikkausta, niin vaikuttaa se kaikki tietysti hyvin kipeätä. Minä olen sen tempun kokenut ja vaikka se olikin kipua tuottavaa ja harmillista, voi sitä kuitenkin kärsiä vaikeroimatta. Oikeinpa tahtoi naurattaa, kun näki pitkän ja vankan miehen kiemurtelevan ja ynisevän. Hän oli verrattava ihmiseen, joka tosiasioissa on luja ja vakava, mutta kotonaan, jouten ollessaan kiukuttelee ja riitelee eikä tahdo syödä sitä, jota hänelle tarjotaan; ei mikään ole hänen mielensä mukaista, kaikki tekevät hänelle harmia ja kiusaa: sanalla sanoen, hän juonittelee hyvinvointiansa, kuten mokomista herrasmiehistä sanotaan, vaikka semmoisia ihmisiä tavataan alhaisenkin kansan keskuudessa; meidän vankilassamme oli niitä yhdessä asumisen vuoksi liiankin paljon. Usein tapahtui, että sairashuoneessa ruvettiin semmoisia hienostelijoita pilkkaamaan ja jotkut heitä haukkuivatkin; silloin vaikeni asianomainen, aivan kuin hän olisi odottanutkin haukkumisia. Ustjantsew etenkin ei suvainnut semmoisia eikä koskaan laiminlyönyt hienostelevien haukkumista. Hän oli hyvin halukas riitelemään muidenkin kanssa. Se oli hänellä nautintona, luonnon vaatimuksena, osaksi taudin, osaksi myöskin tylsämielisyyden vaikutuksesta. Tavallisesti tuijotti hän ensin totisen ja tarkkaavan näköisenä ja rupesi vasta sitten lukemaan saarnojansa levollisella ja vakuuttavalla äänellä. Kaikki häntä liikuttikin; ikäänkuin hänet olisi määrätty pitämään silmällä järjestystä ja yleistä säädyllisyyttä sairashuoneessa.

-- Kaikkia hän jutteleekin, sanoivat vangit nauraen. Häntä muuten säästettiin eikä ryhdytty juuri riitoihin hänen kanssaan; joskus vaan tehtiin hänestä pientä pilaa.

-- Kyllähän hänellä juttuja piisaa; yli kolmen kuorman niitä lähtee.

-- Mitä juttuja? Hullulle tietysti ei kumarreta.

-- Minkäs tähden hän pelkää lansettia? Kärsiköön!

-- Mitäs se sinua liikuttaa?

-- Ei, veliseni, keskeytti eräs vanki -- sarvet eivät ole mitään, vaan kun jotakuta vedetään korvasta, niin se on aivan toista.

Kaikki nauroivat.

-- Onkos sinua vedetty?

-- Niinkös luulet, ettei ole? Tietysti minua on vedetty.

-- Ilmankos korvasi ovatkin kovin venähtäneet.

Tällä vangilla, Shapkinilla, oli todellakin tavattoman pitkät, riippuvat korvat. Hän oli entinen maankulkija, ijältään vielä nuori, toimekas ja hiljainen; hän laski leikkiä hyvin totisen näköisenä, joka seikka teki hänen leikinlaskunsa sangen naurettavaksi.

-- Kuinka olisi minun pitänyt luulla, että sinua on korvasta vedetty? Ja miten olisin minä voinut tulla siihen päätökseen, sinä ahdasälyinen ihminen, alkoi Ustjantsew uudestaan kääntyen tyytymättömänä Shapkinin puoleen, vaikka viimemainittu ei puhunut hänelle, vaan kaikille yhteensä, eikä edes katsonutkaan häneen.

-- Kukas sinua veti korvasta? kysyi joku.

-- Kuka? Ispravnikka [maalla oleva järjestystuomari. Suom. muist.] tietysti. Se tapahtui maankulkemisesta. Me tulimme silloin K:iin, ja meitä oli kaksi, minä ja eräs toinen maankulkija, Efim, ilman mitään lisänimeä. Tiellä pääsimme me erään talonpojan luona Tolminan kylässä hiukan varoihimme. Se on semmoinen kylä, se Tolmina. K:iin tultuamme rupesimme heti ympärillemme katselemaan: sopisihan täälläkin hyötyä. Maalla on vapaa olo, aivan toisin kuin kaupungissa, se nyt on tietty asia. No, ensi aluksi pistäysimme kapakkaan. Ja katsokaas, siellä tuli luoksemme eräs onnettoman näköinen, hajahapsinen mies saksalaisessa puvussa. -- Sallikaa mun kysyäni, virkkoi hän, onko teillä kirjoja? [S.o. passia.]

-- Ei ole, vastasimme me.

-- Vai niin. Me olemme myöskin kirjattomia. Täällä on minulla kaksi ystävää, sanoi hän; ne palvelevat kenraali Käkisen luona. [S.o. metsässä, jossa käki oleskelee. Hän tahtoi ilmoittaa, että toveritkin olivat maankulkijoita.] Niinpä rohkenenkin kysyä, me kun olemme hiukan huilanneet ja rahamme menettäneet, etteköhän suvaitsisi tarjota meille puolituopillista?

-- Mielellämme, vastasimme me. Ja sitten me joimme. Nämä toisetpa ilmoittivatkin meille erään näpistelemistä, s.o. ammattiamme koskevan seikan. Oli talo, kaupungin reunalla, ja siinä asui rikas porvari, jolla oli tavaraa yltäkyllin; yöllä päätimme käydä hänen luonaan. Mutta sielläpä jouduimmekin kaikki viisi kiinni. Meidät pantiin putkaan, mutta sieltä vietiin itsensä ispravnikan luo. Tämä sanoi tahtovansa itse tutkia meitä. Niinpä hän tulikin sitten luoksemme ja hänen jälkeensä kannettiin kupillinen teevettä; mies oli roteva, poskiparralla varustettu. Hän istahti. Paitsi meitä tuotiin esille vielä kolme maankulkijaa. Ja kyllähän se maankulkija on hauska poika: ei hän muista mitään, on kuin puulla päähän lyöty, ei tiedä mitään. Ispravnikka kysäsikin suoraan minulta: "Ken sinä olet?" Kovin hän huusi minulle. Minä tietysti vastasin sitä, mitä muutkin: en tiedä, en mitään tiedä, teidän korkeasukuisuutenne; kaikki olen unohtanut.

-- Elähän huoli, kylläpähän vielä puhut, naama on minulle tuttu; ja hän katseli minua vihaisesti. Minä häntä en sitä ennen ollut koskaan nähnyt. Hän kääntyi toisen puoleen ja kysyi: Ken sinä olet?

-- Viittaa-karkuun, teidän korkeasukuisuutenne.

-- Onkos sinun nimesi viittaa-karkuun?

-- On teidän korkeasukuisuutenne.

-- Hyvä, sinä olet viittaa-karkuun, mutta kukas sinä olet? Näin kysyi hän kolmannelta.

-- Minä hänen jälestään, teidän korkeasukuisuutenne.

-- Mikäs on nimesi?

-- Nimeni onkin "minä hänen jälestään", teidän korkeasukuisuutenne.

-- Kukas sinut, kelvoton, on sillä tavoin nimittänyt?

-- Hyvät ihmiset ovat nimittäneet, teidän korkeasukuisuutenne. Onhan maailmassa hyviä ihmisiä, teidän korkeasukuisuutenne.

-- Keitä ovat ne hyvät ihmiset?

-- En oikein muista, teidän korkeasukuisuutenne, antakaa muistamattomuuteni jalomielisesti anteeksi.

-- Oletko kaikki unohtanut?

-- Kaikki, teidän korkeasukuisuutenne.

-- Mutta olihan sinulla isä ja äiti?... Kaiketi heidät muistat?

-- Arvattavasti on ollut, teidän korkeasukuisuutenne; mutta en sitäkään oikein muista; ehkäpä ne ovat olleet sentään, teidän korkeasukuisuutenne.

-- Missä sinä olet elänyt tähän asti?

-- Metsässä, teidän korkeasukuisuutenne.

-- Ainako metsässä?

-- Aina metsässä.

-- Kuinkas talvella?

-- Talvea en ole nähnyt, teidän korkeasukuisuutenne.

-- No, kuinkas sinä, mikäs sinun nimesi on?

-- Kirves, teidän korkeasukuisuutenne.

-- Ja sinä?

-- Teroita, äläkä vitkastele, teidän korkeasukuisuutenne.

-- Ja sinä?

-- Teroittele vaan, teidän korkeasukuisuutenne.

-- Eikö kukaan teistä muista mitään?

-- Emme muista mitään, teidän korkeasukuisuutenne.

Ispravnikka seisoi ja nauroi ja naurahtelimme mekin. Mutta välistä saattaa hän lyödä vasten hampaitakin. Vaan me maankulkijat olimme tervettä, hyvinvoipaa väkeä. -- Viekää heidät linnaan, kyllä minä sitten heidän kanssaan; vaan sinä saat jäädä -- sen hän sanoi minulle. -- Tule tänne, käy istumaan! Minä katsoin ja näin, että siinä oli pöytä, paperia ja kynä. Arvelin: mitähän nyt tulee? -- Istu tuolille, sanoo hän, ota kynä käteesi ja kirjoita! Mutta itse tarttui hän korvaani ja rupesi siitä vetämään. Minä katsoin häneen kuin paholainen pappiin: en osaa, teidän korkeasukuisuutenne, sanoin minä. -- Kirjoita!

-- Armahtakaa, teidän korkeasukuisuutenne. -- Kirjoita niinkuin osaat! Itse veti hän aina vaan korvastani, veti ja vieläpä tempoikin! Sen sanon, veljet, ennemmin olisin kärsinyt kolmesataa kuin tätä tämmöistä -- piti vaan muka kirjoittaa!

-- No, tuliko hän hourupäiseksi, vai kuinka?

-- Eikä tullut. Asia oli niin, että T:ssä oli joku aika takaperin kirjuri tehnyt kepposet: oli puhaltanut ruunun rahat ja niiden kanssa karannut; korvat olivat hänelläkin pitkät. No, siitä annettiin joka haaralle tieto. Ja kun minulla olivat jotenkuten samat tuntomerkit, niin tahtoikin hän tutkaista, osasinko minä kirjoittaa ja millä tavoin?

-- Vai niin! Tekikös se kipeätä?

-- Sanoinhan jo, että teki.

Kaikki rupesivat nauramaan.

-- No, kirjoititkos sinä?

-- Mitäpä olisin kirjoittanut. Aloin vedellä kynää pitkin paperia, vetelin, vetelin, ja siihen se jäikin. No, korvapuusteja, se on tietty, sain minä kymmenkunnan ja pääsin sitten, vankilaan tietysti.

-- Osaatkos sinä kirjoittaa?

-- Osasin ennen, vaan kun kynillä ruvettiin kirjoittamaan, vieraannuin koko asiasta...

Tällä tavoin puheltiin tai oikeammin lörpöteltiin silloin, kun aika tuntui ikävältä. Jumalani, mitenkä täällä olikin ikävä! Päivät olivat pitkät, tukahuttavat, toinen toisensa kalttaiset. Vaikkapa olisi ollut joku kirja luettavana! Siitä huolimatta kävin minä, etenkin alussa, usein sairashuoneessa, väliin sairaana, väliin taas muuten lepäilemässä; tahdoin olla poissa vankilasta. Siellä oli vaikea olla, vielä vaikeampi kuin täällä. Siellä oli ilkeyttä, vihamielisyyttä, riitaa, kateutta ja alituisia pistosanoja meitä aatelisia kohtaan. Täällä sairashuoneessa oltiin enemmän yhdenvertaisia, elettiin ystävällisemmin. Ikävin aika päivästä oli ilta ja alkuosa yötä. Makuulle ruvettiin aikaisin. Himmeä yölamppu oli kaukana oven luona kiiltävänä pisteenä, vaan meidän nurkassamme oli melkein pimeä. Tukahuttava haju täytti huoneen. Joku ei voi nukkua, vaan nousee istualleen ja istuu noin puolentoista tuntia vuoteellaan, pää kallellaan, ikäänkuin miettien jotakin. Silloin katselin minä häntä, koettaen arvailla, mitä hän mietti, jotta vaan ajan jotenkuten olisin saanut kulumaan. Väliin rupesin itsekin haaveksimaan ja muistelemaan entisiä aikoja, jotka kuvautuivat tarkoilleen ja selvästi mielikuvitukseeni; johtuivatpa mieleeni semmoisetkin yksityisseikat, joita muulloin en mitenkään olisi voinut muistaa. Väliin taas koetin arvailla tulevaisuuttani: mitenkähän täältä pääsen pois? Minne? Ja koska se tapahtuu? Palaankohan koskaan kotiseudulleni? Näitä ajattelin minä ajattelemistani ja toivonkipinä rupesi rinnassani syttymään... Väliin taas rupesin lukemaan: yksi, kaksi, kolme j.n.e., jotta sitä tehdessäni olisin nukkunut. Väliin luin minä kolmeen tuhanteen saakka saamatta unta silmääni. Joku liikautti itseänsä. Ustjantsew alkoi yskiä keuhkotautisen yskää, jonka jälkeen hän vaikeroi heikolla äänellä: "Jumalani, minä olen syntiä tehnyt!" Ja omituista oli kuulla tätä sairasta, murrettua ääntä yleisen hiljaisuuden vallitessa. Jossain nurkassa valvotaan myöskin ja puhellaan vuoteilta. Joku rupee kertomaan entisyydestään, kaukaisista asioista, maankulkemisesta, lapsistaan, vaimostaan. Kuiskaavasta äänestäkin voipi jo päättää, ettei hän voi enää koskaan saavuttaa takasin entisyyttään; toinen kuuntelee häntä. Kuuluu vaan hiljainen, tasainen sopotus, ikäänkuin vesi suhisisi jossain kaukana...

XV.

Kesäaika.