Part 11

Lujaluontoisista ihmisistä on vaikea puhua; vankilassa, samoin kuin muuallakin, oli heitä hyvin vähän. Muutamat olivat jo ulkomuodoltaan hirveän näköisiä, ja kun ajatteli, mitä heistä kerrottiin, niin oikeinpa täytyi väistyä heidän edestään. Joku epämääräinen tunne pakoitti minua alussa karttamaan semmoisia ihmisiä. Sittemmin muuttui mieleni hirveimpienkin murhamiesten suhteen. Toiset taas eivät olleet murhamiehiäkään ja kuitenkin näyttivät hirveämmiltä kuin jotkut monen murhan tekijät. Muutamat rikokset olivat sitä laatua, että niistä oli vaikea saada minkäänlaista käsitystä; niin olivat ne kummallisia. Niinpä tapahtuu alhaisen kansamme keskuudessa murhia aivan omituisista syistä. Sangen usein näkee esim. seuraavan murhaajatyypin: Mies elää hiljaan ja rauhallisesti. Hänen kohtalonsa on katkera, mutta hän kärsii. Ajatelkaamme, että hän on talonpoika, maaorja, porvari tai sotamies. Äkkiä kadottaa hän malttinsa; hän ei voi enää kärsiä, vaan pistää kuoliaaksi vihamiehensä ja sortajansa. Nytpä tuleekin näkyviin omituinen ilmiö. Ensin murhasi tuo mies sortajansa, vihollisensa, ja sen rikoksen syitä voidaan ymmärtää; mutta sitten murhaa hän ketä hyvänsä, kuka vaan eteen sattuu, murhaa huvin vuoksi, loukkaavasta sanasta, katseesta tai muuten vaan, saadakseen toisen tieltänsä raivatuksi. Hän on aivan kuin päihtyneenä, houreissaan. Hypättyään kerran määrätyn rajan yli, rupee hän huvitteleimaan sillä, ettei pidä enää mitään pyhänä; hän tahtoo ikäänkuin kerrassaan riistää itsensä kaikista rajoituksista ja nauttia hillitsemättä vapaudestaan, nauttia sydämensä ahdistuksesta, jota mokomat työt eivät voi olla hänessä vaikuttamatta. Sen ohessa tietää hän, että kauhea rangaistus häntä odottaa. Semmoinen pahantekijä on verrattava ihmiseen, joka luiskahtaa korkeasta tornista alas syvyyteen ja haluaa syöstä kerrassaan pää edellä tantereeseen, jotta elämän lanka samassa katkeaisi. Siihen tilaan voivat joutua peräti hiljaiset ihmiset. Joku heistä ylpeileekin töistään. Mitä vähäpätöisempi hän sitä ennen oli, sitä enemmin haluaa hän nyt ylvästellä, rehennellä. Hän oikein nauttii muissa herättämästään kauhusta ja kammosta. Hän antautuu jonkunlaisen epätoivon valtaan ja tämmöinen "epätoivoinen" haluaa saada mitä pikemmin rangaistuksensa; sillä mokoma epätoivo rupee vihdoin hänestä itsestäänkin tuntumaan raskaalta. Omituista on kuitenkin, että tämmöinen mielen tila kestää ainoastaan rangaistuspaikalle saakka, jossa se äkkiä muuttuu, ikäänkuin ennakolta määrättävien sääntöjen mukaan. Silloin pahantekijä oitis masentuu, pehmiää. Rangaistuslavalla hän voivottelee ja pyytää kansalta anteeksi. Vankilaan tultuaan on hän ihmeellisen alakuloinen ja hiljainen, niin että on mahdotonta luulla häntä siksi, joka on murhannut useampia ihmisiä.

On tietysti semmoisiakin, jotka eivät masennu vielä vankilassakaan, vaan säilyttävät aluksi sielläkin jonkunlaista ylpeyttä, kopeutta. He arvelevat, että enpä minä olekkaan niin huono mies kuin luulette; minä olen tehnyt monta murhaa. Mutta lopulta hekin masentuvat. Joskus muistelevat he huvin vuoksi entistä elämäänsä ja jos silloin tapaavat jonkun yksinkertaisen ihmettelijän, kertovat hänelle urotöitään, koettaen kuitenkin salata sitä, että he itse ovat huvitetut semmoisesta kertomuksesta. Semmoista itserakasta varovaisuutta noudatetaankin hyvin taitavasti. Kertoja juttelee kerrottavansa jokseenkin huolettomasti, vaikka toiselta puolen punnitseekin joka sanansa tarkoilleen, aivan kuin hän olisi käynyt oppia puhetaidossa.

Eräänä pitkänä talvi-iltana vankeuteni ensi aikoina kuulin minä laverilla maatessani erään semmoisen kertomuksen ja tottumaton kun olinkin, pidin kertojaa hirveänä pahantekijänä ja lujaluontoisena ihmisenä samalla kun melkein laskin leikkiä Petrowista. Aineena oli, kuinka kertoja, Lukaa Kusmitsh, ilman mitään syytä, ainoastaan huvin vuoksi, oli murhannut jonkun majuurin. Tämä Lukaa Kusmitsh oli sama pienenläntä, terävänenäinen vähävenäläinen, josta jo olen ennen maininnut. Hän oli ollut luullakseni maaorjana. Hänessä oli todellakin jotain terävää, ylpeätä. "Pieni on lintu, vaan kynsi terävä", sanoo sananlasku. Mutta vangit oppivat vaistomaisesti tuntemaan toisiansa, ja niinpä häntäkin ainoastaan harvat kunnioittivat. Hän oli tavattoman itserakas. Sinä iltana istui hän laverilla ja ompeli paitaa. Liinavaatteiden ompeleminen oli hänen ammattinsa. Hänen vieressään istui eräs yksinkertainen, vaan hyväluontoinen vanki, nimeltä Kobilin, joka oli hänen vierustoverinsa lavereilla. Lukaa riiteli hänen kanssaan usein ja kohteli häntä ylipäänsä kopeasti sekä pilkallisesti, vaikka Kobilin sitä yksinkertaisuudessaan usein ei huomannutkaan. Hän neuloi villasukkaa ja kuunteli välinpitämättömästi Lukaan kertomusta. Tämä taas jutteli jokseenkin kovalla äänellä ja selvästi. Hän tahtoi, että kaikki olisivat kuulleet hänen juttuansa, vaikka muuten olikin puhuvinaan yksinomaisesti Kobilinille.

-- Minut lähetettiin, veliseni, omalta paikkakunnaltani, niin alkoi hän -- Tsh--wiin, löysäläisyydestä muka.

-- Milloinkas se tapahtui, onko siitä jo kauan aikaa? kysyi Kobilin.

-- Onpahan siitä jo toista vuotta. Kun saavuimme K--wiin, niin pistettiinkin minut siellä vähäksi aikaa vankeuteen. Minä katsahdin ympärilleni ja näinkin, että kanssani oli istumassa noin kaksitoista henkeä, kaikki vähävenäläisiä, suurikasvuisia ja vankkoja miehiä kuin härät ikään. Mutta kovin olivat he hiljaisia; ruoka oli vankilassa huonoa, ja majuuri teki mitä vaan katsoi hyväksi. Minä istuin päivän, istuin toisen ja näin, että pelkureja olivat nuo toiset. Mitä te mokomaa pöllöä arastelette? sanoin minä heille.

-- Meneppäs itse hänen pakeilleen! vastasivat he ja vieläpä pilkallisesti. Minä olin vaiti. Ja olipa siinä yksi vähävenäläinen kovin naurettava mies, sanoi hän kääntyen Kobilinista kaikkien puoleen. -- Tämä mies kertoi, kuinka häntä tuomittiin ja mitä hän oikeudessa oli jutellut, oikeinpa vedet valuivat ukon silmistä. Kotia olivat häneltä jääneet vaimo ja lapset. Itse oli hän vankka, harmaapäinen ja lihava. "Minä häntä kielsin, mutta se konna yhä vaan kirjoitti ja kirjoitti. Minä jo sanoin, että hiisi saisi meidät kaikki periä, mutta hän vaan kirjoitti... ja niinpä jouduinkin minä perikatoon!" Annappas, Wasja rihmaa; kovin on tämä rihma mitätöntä.

-- Tässä on torilta tuotua, vastasi Wasja tarjoten rihmaa.

-- Meidän on parempaa, vaan tuonoin lienee invaliidi ostanut sitä joltain renttu-ämmältä, jatkoi Lukaa pujottaen rihmaa neulan silmään.

-- Kummiltansa kaiketi.

-- Kaiketi kummiltansa.

-- No mitenkäs sitte majuurin kävi? kysyi unohdettu Kobilin.

Sitäpä Lukaa odottikin. Yhtähyvin ei hän ruvennut oitis jatkamaan kertomustaan, ikäänkuin ei olisi ollut huomaavinaankaan Kobilinin kysymystä. Tyynesti laittoi hän neulansa kuntoon, vetäsi jalkansa veltosti koukkuun ja alkoi vasta sitten:

-- Minä sain vähävenäläiset yllytetyiksi ja majuuri kutsuttiin paikalle. Mutta olinpa jo aamusta pyytänyt eräältä naapurilta veitsen, joka minulla nyt oli piilossa hätätilaa varten. Majuuri vimmastui. Hän ajoi vankilaan. No, sanoin minä, elkää peljätkö, miehet! Mutta vähävenäläisillä oli sydän kurkussa; he oikein vapisivat. Majuuri ryntäsi sisään, humalassa. "Kuka täällä! Mitä täällä! Minä olen tsaari, minä olen jumalakin!"

Kun hän sanoi: "minä olen tsaari ja minä olen jumalakin", silloin astuin minä esille, ja veitsi oli minulla hihassa, jatkoi Lukaa.

-- Ei, teidän korkea-arvoisuutenne, sanoin minä ja samalla tulin yhä likemmä; eihän se voi olla mahdollista, teidän korkea-arvoisuutenne, että te olette tsaari ja jumalakin.

-- Sinäkös se oletkin, sinäkös se oletkin? huusi majuuri; -- kapinoitsija!

-- Ei, sanoin minä (ja tulin yhä likemmä), ei teidän korkea-arvoisuutenne; kuten itse tiedätte, on Jumalamme kaikkivaltias, joka paikassa läsnäolevainen ja ainoa, sanoin minä. Ja tsaarimme on myöskin yksi, kaikkien meidän hallitsijamme, Jumalan asettama. Hän on, sanoin, yksinvaltias. Mutta te, sanoin, te olette vaan majuuri, meidän esimiehemme tsaarin armosta, sanoin, ja omasta ansiostamme.

-- Kuin-kuin-kuin-kuin! änkytti majuuri eikä voinut sanoa sen enempää. Kovin oli ihmeissään.

-- Kas näin, sanoin minä ja samassa ryntäsin häntä vastaan sekä työnsin veitsen suoraan hänen vatsaansa. Se sattui oikeaan paikkaan. Majuuri kaatui ja ainoastaan jalat vielä vähän heilahtivat. Minä viskasin veitsen kädestäni.

-- Nostakaa nyt hänet! sanoin minä vähävenäläisille.

Tässä poikkeen hiukan kertomuksesta. Lauseet semmoiset kuin: "minä olen tsaari ja minä olen jumalakin" ynnä muut samankalttaiset olivat ennen hyvin tavallisia esimiesten suussa. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että nyt sellaisia esimiehiä on vähän, ehkäpä ovat ne kokonaan kadonneet. Huomattava on myöskin, että sellaisilla lauseilla herrastelivat tavallisesti ne päälliköt, jotka olivat kohonneet virkaansa alhaisesta asemasta. Upseerin arvo ikäänkuin käänsi nurin heidän sisällisen ihmisensä. Saatuansa kokea kovaa kauan aikaa, pääsivät he vihdoin upseereiksi, päälliköiksi ja tottumattomuudesta luulivat olevansa enemmän kuin olivatkaan; heidän kopeutensa kohtasi tietysti ainoastaan ala-arvoisempia ihmisiä. Korkeampia esimiehiään imartelivat he kuten ennenkin. Jotkut heistä kiirehtivät ilmoittamaan näille esimiehilleen, että he olivat alhaisesta arvosta kohonneet upseeriksi ja että he "muistivat aina asemansa." Alistetuille olivat he taas itsevaltaisia käskijöitä. Luultavaa on, ettei enää tavata semmoisia päälliköjä, joiden huulilta lähtisi: "minä olen tsaari, minä olen jumalakin." Varmaa on kuitenkin, ettei mikään ärsytä vankeja ja muita alistettuja siinä määrin kuin mokomat lauseet. Semmoinen itsensä korottaminen ja liioiteltu ajatus omasta rankaisemattomuudestaan herättää vihaa nöyrimmässäkin ihmisessä ja tekee hänet kärsimättömäksi. Onneksi kuuluu koko juttu entisyyteen ja silloinkin oli mokoman ylvästelijän peljättävä kovaa rangaistusta ylemmiltä esimiehiltään.

Tosiasia on, että alistettuja suututtaa kaikenlainen kopeus, jota heitä vastaan osoitetaan. Muutamat ajattelevat esim., että kaikki onkin jo hyvin, jos vankia ruokitaan kelvollisesti ja kohdellaan muuten lainmukaisesti. Se on erehdystä. Jokainen, olkoon hän kuka hyvänsä ja kuinka halvassa tilassa hyvänsä, vaatii kuitenkin vaistomaisesti ihmisarvonsa tunnustamista. Vanki tietää itse että hän on vanki ja hylkyläinen; mutta eivät mitkään poltinmerkit eivätkä kahleet voi pakoittaa häntä unohtamaan, että hän on ihminen. Ja kun hän kerran on ihminen, pitää häntä kohdellakin ihmisenä. Jumalani! Ihmisellinen kohtelu voipi vaikuttaa semmoiseenkin, jossa Jumalan kuva on jo kauan sitten himmentynyt. Tällaisille onnettomille pitää olla ihmisellinen; sillä siinä on heidän pelastuksensa, siinä heidän ilonsa. Minä tapasin hyviäkin, kunnioitettaviakin esimiehiä ja näin, minkä vaikutuksen he tekivät noihin raukkoihin. Tarvittiin vaan muutama ystävällinen sana ja vangit tulivat aivan toisiksi ihmisiksi. He iloitsivat kuin lapset ja rakastivat kuin lapset. Huomautan vielä yhden omituisuuden; vangit itse eivät rakasta liian tuttavaa eikä liian ystävällistä käytöstä esimiestensä puolelta. He tahtoisivat kunnioittaa esimiestään, mutta niin ollen on se mahdotonta. Vanki on hyvillään, jos hänen päälliköllään on ritarimerkkiä, jos hän on muhkea muodoltaan ja jonkun ylemmän esimiehen suosiossa, jos hän on ankara, mahtava, rehellinen ja oman arvonsa tunteva. Semmoisia miehiä vangit rakastavat arvellen, että kun päällikkö säilyttää oman arvollisuutensa eikä loukkaa heitäkään, niin on kaikki hyvin.

* * * * *

-- Kylläpä sinua lie sitten pehmitetty? huomautti Kobilin rauhallisesti.

-- Hm. Kyllähän se on totta, että pehmitettiin. Alei, annappas saksit! Minkä tähden tänään ei ole maidania?

-- Rahat on juotu, huomautti Wasja. -- Jos ei olisi juotu, niin ehkä maidankin olisi.

-- Jos! "Jos" maksaa Moskovassakin sata ruplaa, virkkoi Lukaa.

-- Kuinkas paljon sinä sait kaikkiansa? kysäsi taas Kobilin.

-- Annettiinpa, rakas veli, sata viisi. Vaan kuinka luulette, veljet, olivatpa vähältä tappaa minut, jatkoi Lukaa kääntyen taas Kobilinista kaikkien puoleen. -- Kun sain nuo sata viisi, kuljetettiin minua täydessä paraadissa. Sitä ennen en ollut vielä koskaan saanut selkääni. Kansaa keräytyi suunnaton joukko, koko kaupunki oli jaloilla; sillä olihan murhamies rangaistava. Kyllä se kansa on niin mieletön, etten osaa sanoakaan. Timoshka [pyöveli] riisui minut ja sanoi: kestä nyt vaan, kohta poltan! Minä odotin, mitä oli tuleva? Kun hän läimäytti ensimäisen kerran, aioin minä huutaa, aukaisin suuni, vaan ääntäpä ei lähtenytkään. Kun sitten läimäytti toisen kerran, niin, uskokaa tai älkää, minä en tietänyt enää mistään mitään. Kun sitten toinnuin, kuulin luettavan: seitsemästoista. Neljästi annettiin minun levähtää, noin puoli tuntia erältään; vedellä valeltiin. Minä tuijotin edessäni oleviin ihmisiin ja ajattelin: "nyt tulee kuolema..."

-- Ethän sinä kuitenkaan kuollut? kysyi Kobilini yksinkertaisuudessaan.

Lukaa loi häneen sanomattoman halveksivan silmäyksen; muut nauroivat.

-- Sitä nyt on aika pöllö!

-- Yläkammio on huonossa kunnossa, huomautti Lukaa, ikäänkuin katuen, että oli ruvennut puheisiin mokoman tyhmikön kanssa.

-- Ymmärrystä ei ole siunaantunut, tuumaili Wasja.

Vaikka Lukaa oli murhannut kuusi henkeä, ei häntä vankilassa kukaan peljännyt; itse olisi hän kuitenkin halunnut olla jonkunlaisena hirvittävänä olentona.

IX.

Isai Fomitsh. -- Sauna. -- Baklushinin kertomus.

Joulu lähestyi. Vangit näyttivät juhlallisilta sitä odotellessaan, ja kun minä katselin heitä, rupesin itsekin odottamaan jotain tavatonta. Neljä päivää ennen juhlaa vietiin meidät saunaan. Ensi vuosinani käytettiin meitä harvoin saunassa. Kaikki iloitsivat ja alkoivat valmistautua. Lähtö oli määrätty tapahtuvaksi puolenpäivän aikaan, jolloin työnteko lopetettiin. Muita enemmin iloitsi ja puuhaili Isai Fomitsh Bumstein, sama juutalainen, josta olen jo maininnut kertomukseni neljännessä luvussa. Hän kylpi mielellään tavattoman kuumassa löylyssä, ja joka kerta, kun minä satun muistelemaan vankilan saunaa (joka muistelemista ansaitseekin), niin ensi sijalle astuu eteeni aina kasarmitoverini Isai Fomitshin kuva. Hän oli kovin hullunkurinen olento. Hänen ulkomuodostaan olen jo maininnut ennen; ijältään oli hän noin viidenkymmenen vanha, kivuloinen, ryppyinen ja heikko mies. Hänen kasvoissaan ilmaantui alinomainen, lannistamaton tyytyväisyys, melkeinpä autuaallisuus. Nähtävästi ei hän ollut laisinkaan pahoillaan siitä, että oli joutunut vankeuteen. Ollen juveelintekijä, jommoista ammattilaista paikkakunnalla ei ollut toista, sai hän alinomaa työtä kaupunkilaisilta. Ja siten olivat hänen rahatulonsa jommoisetkin. Puutetta ei hän kärsinyt, vaan eli "rikkaan" tavoin ja lainailipa muillekin rahaa panttia vastaan. Hänellä oli oma teekyökkinsä, hyvä polstari, kupit ja ruoka-astiat. Kaupungissa asuvat juutalaiset pitivät hänen kanssaan yhteyttä ja auttoivat häntä. Lauantaisin kävi hän vartijan saattamana juutalaisten rukoushuoneessa (laki sen salli) ja eli hyvin iloisesti, haluten kuitenkin päästä kaksitoista vuotisen vankeusaikansa päähän, jotta voisi mennä -- naimisiin. Hänessä oli omituisella tavalla yhdistettynä lapsellisuutta, tyhmyyttä, viekkautta, röyhkeyttä, avomielisyyttä, arkuutta, kerskailevaisuutta ja hävyttömyyttä. Olipa omituista, etteivät vangit hänelle juuri pahasti nauraneet, vaan laskivat hänestä ainoastaan viatonta leikkiä. Isai Fomitshista oli nähtävästi kaikille huvia. "Hän on meillä yksinään, älkää kajotko häneen", sanoivat vangit, ja Isai Fomitsh, vaikka ymmärsikin mitä sillä tarkoitettiin, oli kuitenkin ylpeä arvostaan, joka seikka suuresti huvitti muita vankeja. Hän oli sangen hauskalla tavalla saapunut vankilaan (se tapahtui ennen minun tuloani, vaan minä kuulin siitä kerrottavan). Eräänä iltana levisi äkkiä huhu, että vankilaan oli tuotu joku juutalainen ja että hänen tukkaansa paraikaa kerittiin vahtipaikalla. Sitä ennen ei täällä ollut yhtään juutalaista. Vangit odottivat häntä hyvin uteliaina ja hyökkäsivät oitis miehen ympärille, kun hän oli tullut portista sisään. Vankilan aliupseeri vei hänet siviilikasarmiin ja osoitti hänelle paikan laverilla. Mukana oli Isai Fomitshilla säkki, jossa hän säilytti sekä omiansa että ruunun tavaroita. Hän pani sen pois käsistään, kiipesi laverille ja kävi istumaan, jalat koukussa, uskaltamatta luoda kehenkään silmiänsä. Ylt'ympäri naurettiin ja laskettiin leikkiä hänen juutalaisen syntyperänsä johdosta. Äkkiä tunkeutui joukon läpi eräs nuori vanki kantaen käsissään peräti vanhoja, likaisia ja rikkinäisiä kesähousuja sekä jalkarääsyjä.

-- Kas niin, rakas ystäväni, minä olen sinua odottanut jo kuudetta vuotta. Mitäs näitä vastaan tarjoot?

Ja hän levitti tulokkaan eteen tuomansa ryysyt.

Isai Fomitsh, joka vankilaan tullessaan oli niin pelästynyt, ettei uskaltanut luoda silmiään ympärillään seisoviin kauheannäköisiin ihmisiin eikä sanoa heille sanaakaan, kohottautui oitis, kun oli nähnyt pantiksi tuodut rääsyt ja rupesi tunnustelemaan niitä sormillaan. Oikeinpa hän heitti ne valoa kohti. Kaikki odottivat, mitä hän sanoisi.

-- No, hopearuplaa et ehkä antane? Se niistä kuitenkin pitäisi saada! jatkoi pantin tuoja iskien silmää Isai Fomitshille.

-- Hopearuplaa en voi antaa, vaan seitsemän kopeikkaa annan.

Ne olivat ensimäiset sanat, jotka Isai Fomitsh lausui vankilassa. Kaikki purskahtivat nauruun.

-- Seitsemän! No, anna vaikka seitsemän, olkoon onneksesi! Mutta katso, että säilytät panttia; hengelläsi saat siitä minulle vastata.

-- Korkoa kolme kopeikkaa, yhteensä kymmenen kopeikkaa, änkytti juutalainen vapisevalla äänellä ottaen rahoja taskustaan ja katsellen arasti vankeja. Hän pelkäsi kovasti, mutta halusi samalla tehdä kauppaa.

-- Vuodessako kolme kopeikkaa korkoa, vai miten?

-- Ei vuodessa, vaan kuukaudessa.

-- Oletpa ahnas, juutalainen. Mikäs on nimesi?

-- Isai Fomitsh.

-- No, Isai Fomitsh, sinä olet hyötyvä täällä lujasti. Herran halttuun!

Isai Fomitsh tarkasti vielä kerran rääsyjä, kääri ne sitten kokoon ja pisti huolellisesti säkkiinsä samalla kun vangit yhä vaan nauraa hohottivat.

Minusta näytti siltä, kuin kaikki olisivat häntä rakastaneet; kukaan ei häntä ainakaan vainonnut, vaikka useimmat olivat hänelle velkaa. Itse oli hän lauhkea kuin kana ja nähtyään, että häntä yleisesti kannatettiin, osoitti hän pöyhkeyttäkin, mutta niin hullunkurisella tavalla, ettei hänelle sitä viaksi luettu. Lukaa, joka aikanaan oli tuntenut paljon juutalaisia, härnäsi häntä usein, ei kuitenkaan vihasta, vaan muuten vaan, huvin vuoksi, samoin kuin härnätään koiria, papukaijia tai muita eläimiä. Isai Fomitsh tiesi sen aivan hyvin, eikä ollut siitä millänsäkään, vaan laski leikkiä aika lailla vastaan.

-- Hei, juutalainen, lyön kuin lyönkin!

-- Jos sinä lyöt minua kerran, niin minä lyön sinua kymmenen kertaa, vastasi Isai Fomitsh reippaasti.

-- Paiseinen!

-- Vaikkapa olisinkin.

-- Paiseinen juutalainen!

-- Paiseinen, vaan kuitenkin rikas.

-- Vapahtajan möit!

-- Mitäs sitten.

-- Oikein, Isai Fomitsh, oikein! Älkää koskeko häneen, hän on meillä ainokainen, huusivat vangit nauraen.

-- Hei, juutalainen, sinut viedään Siperjaan!

-- Olenhan ilmankin Siperjassa.

-- Pääset vielä kauemmaksi.

-- No, onkos siellä Jumala?

-- On kuin onkin.

-- No sitten ei hätää; missä on vaan Jumala ja rahaa, siellä on hyvä olla.

-- Oikein, Isai Fomitsh, aivan oikein! huusivat vangit ja vaikka Isai Fomitsh näkikin, että häntä ivailtiin, ei hän kuitenkaan menettänyt reippauttaan; toisten kehuminen miellytti häntä nähtävästi ja hän alkoi laulaa kimeällä äänellä: la-la-la-la-la! Sitä sanatonta laulua veteli hän tuon tuostakin niin kauan kuin oli vankilassa. Sittemmin, kun oli lähemmin tutustunut kanssani, vakuutti hän minulle valalla, että se oli sama laulu, jota nuo kuusisataa tuhatta juutalaista lauloivat kulkiessaan Punaisen meren poikki ja että vielä nytkin jokainen juutalainen laulaa sitä, kun on saanut jonkunlaisen voiton vihollisistaan.

Perjantai-illoin tuli kasarmiimme muiden kasarmien asukkaita varta vasten katsomaan, kuinka Isai Fomitsh vietti sapattiansa. Isai Fomitsh oli niin lapsellisen kunnianhimoinen, että hän ylpeili tästä yleisestä uteliaisuudesta. Hyvin juhlallisen näköisenä kattoi hän nurkkaan pienen pöytänsä, avasi kirjan, sytytti kaksi kynttilää ja mutisten muutamia salaperäisiä sanoja, rupesi pukeutumaan juhlapukuunsa. Semmoisena oli hänellä kirjava villainen kaapu, jota hän säilytti huolellisesti arkussaan. Molempiin käsiinsä sitoi hän kääreet ja aivan otsan keskelle jonkunlaisen puulaatikon, joka omituisen näköisenä sarvena törrötti Isai Fomitshin päässä. Sitten alkoi rukous. Hän luki sitä laulavalla äänellä, huusi, syleksi, käänteli itseään edestakasin ja teki outoja, hullunkurisia liikkeitä. Tietysti kaikki tämä kuului rukouksen menoihin eikä siinä olisikaan ollut mitään naurettavaa, jos Isai Fomitsh ei olisi teeskennellyt eikä ylpeillyt uskontonsa tempuilla. Väliin peitti hän päänsä käsillään ja rupesi lukemaan ulisevalla äänellä. Ulina kävi yhä kovemmaksi ja väsyneenä kumarsi hän laatikolla koristetun päänsä kirjaa vasten; mutta äkkiä lakkasi vaikeroiminen ja hän alkoi nauraa ja lukea lukujansa pitkäveteisellä, rukoilevalla ja onnellisuuden yltäkylläisyyttä osoittavalla äänellä. "Hän intoilee!" oli vankien tapana sanoa. Minä kysyin kerran Isai Fosmitshilta: mitä tuo vaikeroiminen ja sitä seuraava äkkinäinen ilo merkitsivät? Isai Fomitsh oli erittäin hyvillään, kun minä kyselin häneltä noista asioista. Hän selitti kohta, että vaikeroimisella tarkoitettiin muistoa Jerusalemin kadottamisesta ja että laki käski itkemään ja lyömään rintoihinsa sitä tapausta muistellessa. Mutta laki määräsi myöskin, että hänen, Isai Fomitshin, piti äkkiä (tämä "äkkiä" oli myöskin laissa kirjoitettu) muistaa sitä ennustusta, jossa luvataan palauttaa juutalaiset takasin Jerusalemiin. Sillä hetkellä pitää hänen oitis muuttua iloiseksi, laulella, nauraa ja lukea rukouksia niin, että äänikin jo ilmaisisi mitä suurinta onnea ja että kasvoista loistaisi juhlallisuutta, arvokkaisuutta. Tämä äkkinäinen muutos ja sen välttämättömyys miellyttivät Isai Fomitshia sanomattomasti; hän piti sitä jonakin erityisenä, peräti viisaana temppuna ja puhui minulle ylpeän näköisenä tästä uskontonsa salaperäisestä säännöstä. Kerran, kun tälläinen innokas rukous paraillaan kesti, astui huoneeseen majuuri vartijaupseerin sekä sotamiesten saattamana. Kaikki vangit seisoivat suorana kuin tikut laveriensa edustalla, ainoastaan Isai Fomitsh rupesi entistä enemmin meluamaan ja ruumistaan vääntelemään. Hän tiesi, että rukous oli sallittu, ettei sitä saanut keskeyttää ja ettei hänen majuurin edessä huutaessaan, tarvinnut pelätä mitään. Kovinpa olikin hän mielissään, kun sai huutaa ja väännellä itseään esimiehensä nähden. Tämä lähestyi häntä askeleen päähän. Isai Fomitsh kääntyi majuuriin päin ja rupesi lukemaan juhlallista ennustustaan, viittoen samalla käsillään. Kun hänen oli määrä olla sillä hetkellä tavattoman iloisena ja arvokkaan näköisenä, tekikin hän käytöksessään muutoksen siihen suuntaan siristäen omituisella tavalla silmiään, nauraen ja kumarrellen. Majuuri ensin ihmetteli, vaan purskahti sitten nauramaan, sanoi häntä suoraan silmien sisään hupsuksi ja lähti pois; mutta Isai Fomitsh korotti vaan ääntänsä. Tunnin kuluttua, kun hän jo söi illallista, kysyin minä häneltä: mitähän, jos majuuri olisi tyhmyydessään suuttunut teihin?

-- Mikä majuuri.

-- Mitenkä mikä majuuri? Ettekös te nähnyt häntä?

-- En.

-- Seisoihan hän kyynärän päässä teistä, aivan silmäinne edessä.

Mutta Isai Fomitsh selitti minulle sangen totisen näköisenä, ettei hän ollenkaan nähnyt majuuria ja että hän rukoillessaan joutuu semmoiseen innostuksen tilaan, ettei näe eikä kuule, mitä hänen ympärillään tapahtuu.