Part 1

MUISTELMIA KUOLLEESTA TALOSTA

Kirj.

F. M. Dostojevski

Venäjän kielestä suomentanut A. F. H.

K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1888.

SISÄLTÖ:

Johdanto. I. Kuollut talo. II. Ensimäisiä vaikutuksia. III. Ensimäisiä vaikutuksia. IV. Ensimäisiä vaikutuksia. V. Ensimäinen kuukausi. VI. Ensimäinen kuukausi. VII. Uusia tuttavia. -- Petrow. VIII. Lujaluontoisia ihmisiä. -- Lukaa. IX. Isai Fomitsh. -- Sauna. -- Baklushinin kertomus. X. Joulu. XI. Näytelmä. XII. Sairashuone. XIII. Jatkoa. XIV. Jatkoa. XV. Kesäaika. XVI. Vankilan eläimet. XVII. Vaatimus. XVIII. Toverit. XIX. Karkaus. XX. Vapaaksi pääseminen.

Johdanto.

Siperjan kaukaisilla seuduilla, erämaiden, vuorien ja läpipääsemättömien metsien keskellä tavataan joskus pieniä kaupunkeja, joiden asukasluku nousee tuhanteen, korkeintaan kahteen tuhanteen henkeen, rakennukset ovat puisia ja ulkomuoto mitättömän näköinen. Nämä kaupungit ovat varustetut kahdella kirkolla -- toinen kaupungissa, toinen hautausmaalla -- ja vivahtavat enemmän Moskovan ympärillä oleviin kyliin kuin kaupunkeihin. Niissä on kuitenkin sangen riittävästi tuomareja, oikeuden jäseniä ja kaikkia muita alempia virkamiehiä. Siperjassa palveleminen tuntuukin yleensä, kylmyydestä huolimatta, erittäin lämpimältä. Ihmiset ovat yksinkertaisia, ilman mitään vapaamielisyyttä; järjestys on vanha, luja, vuosisatojen vahvistama. Virkamiehet, jotka totta puhuen vastaavat Siperjassa aatelistoa, ovat joko alkuasukkaita, oikeita siperjalaisia tai Venäjältä, enimmiten pääkaupungeista tulleita, joita runsaat palkkamäärät, kaksinkertaiset kyytirahat ja suuren suuret tulevaisuuden toiveet ovat sinne houkutelleet. Ne heistä, jotka osaavat ratkaista elämän arvoituksen, jäävät melkein aina Siperjaan pysyväisesti asumaan, eivätkä he siinä tapauksessa tarvitsekaan kauppojansa katua. Toiset taas, jotka ovat kevytmielisiä eivätkä osaa ratkaista elämän arvoitusta, vaikeroivat aina: miksi olemme tänne tulleet? Kärsimättöminä odottavat he laillisen virka-aikansa, kolmen vuoden loppua ja palaavat sitten jälleen kotiseuduilleen moittien sekä ivaten Siperjaa. He eivät ole oikeassa: sillä, ei ainoastaan virallisessa, vaan myöskin muissa suhteissa voipi Siperjassa asua onnellisena. Ilmanala on oivallinen; maassa on paljon rikkaita ja vieraanvaraisia kauppiaita; paljon on varakkaita muukalaisiakin. Neitoset kukoistavat kuin ruusut ja ovat tavattoman siveellisiä. Metsän riistaa lentelee kaduilla. Sampanjaa juodaan luonnottoman paljon, kalanmäti on ihmeellisen hyvää. Viljasta saadaan paikoittain viidestoistakin jyvä... Yleensä on maa tuottavaa. Pitää vaan osata käyttää sitä hyödyksensä ja Siperjassa osataankin siitä hyötyä.

Eräässä semmoisessa iloisessa pikkukaupungissa, jonka muisto pysyy haihtumattomana mielessäni, kohtasin minä Aleksanteri Petrowitsh Goräntshikowin, maanpakolaisen, joka oli syntynyt Venäjällä aatelismieheksi ja tilanomistajaksi, vaan joka sittemmin vaimonsa murhaamisesta oli tuomittu toisen luokan pakkotyöhön, ja eleli nyt lainmääräämän kymmenvuotisen vankeusaikansa päätyttyä hiljaisena ja rauhallisena siirtolaisena K:n kaupungissa. Hän kuului oikeastaan lähellä olevaan volostiin, vaan piti asuntoa kaupungissa, jossa hän hankki itselleen elatusta lasten opetuksella. Siperjan kaupungeissa tavataan usein opettajina maanpakolaisia; heitä ei halveksita. He opettavat etenkin ranskankieltä, joka on suuresti tarpeellinen elämässä ja josta heitä paitsi Siperjan kaukaisissa seuduissa ei olisi mitään käsitystä. Ensi kerran tapasin minä Aleksanteri Petrowitshin erään vanhan, palveluksesta eronneen, vieraanvaraisen virkamiehen Iwan Iwanitsh Gwosdikowin talossa, jossa oli viisi eri-ikäistä toivorikasta tytärtä. Aleksanteri Petrowitsh opetti heitä neljä tuntia viikossa 30:sta kopeikasta tunnilta. Hänen ulkomuotonsa veti huomioni puoleensa. Hän oli tavattoman kalpea ja laiha mies, ijältään vielä nuorenlainen, noin kolmenkymmenenviiden vanha, pieni kasvuinen ja kivuloisen näköinen. Pukunsa oli aina sangen puhdas, eurooppalainen. Jos joku puhutteli häntä, katsoi hän aina puhuttelijaa silmiin ja kuunteli tarkkaan jokaista hänen sanaansa, ikäänkuin hänelle olisi annettu paljon mietittävää tai tahdottaisiin päästä jonkun salaisuuden perille. Hänen vastauksensa oli aina selvä ja lyhyt, vaan kuitenkin siihen määrin punnittu, että puhuttelija äkkiä tunsi jonkunlaista epämukavuutta ja vihdoin itsekin mielellään lopetti keskustelun. Minä kysäsin hänestä Iwan Iwanitshilta ja sain tietää, että Gorantshikow vietti nuhteetonta ja siveellistä elämää ja että muussa tapauksessa Iwan Iwanitsh ei olisikaan pyytänyt häntä tyttäriensä opettajaksi; että hän oli jörömäinen, karttoi ihmisiä, oli sangen oppinut, luki paljon, vaan puhui hyvin vähän ja että hänen kanssaan oli yleensä sangen vaikea keskustella. Muutamat vakuuttivat, että hän oli aivan varmaan hullu, vaikka eivät pitäneetkään hänen hulluuttaan kovin arveluttavana; että moni kaupungin arvokkaimmista miehistä osoitti hänelle ystävällisyyttä; että hän voisi tuottaa hyötyäkin kirjoittamalla anomuskirjoja y.m. Arveltiin, että hänellä oli paljon sukulaisia Venäjällä, ehkäpä ei aivan vähäpätöisiäkään ihmisiä, mutta tiedettiin myöskin, että hän heti vankeuteen jouduttuansa oli katkaissut kaiken yhteyden heidän kanssansa, sanalla sanoen, että hän vahingoitti itseään. Sitä paitsi tiesivät kaikki hänen historiansa, tiesivät, että hän oli murhannut oman vaimonsa, vieläpä avioliittonsa ensi vuonna, oli murhannut hänet mustasukkaisuudesta ja itse antanut rikoksensa ilmi (joka seikka lievensi hänen rangaistustansa). Sellaisia rikoksia pidetään aina onnettomuuksina ja niitä surkutellaan. Mutta siitä huolimatta tuo kummitus väisti tarkoin kaikkia ja ilmestyi ihmisten pariin ainoastaan opetustunteja antaakseen.

Alussa minä en kääntänyt häneen erityistä huomiota, mutta itsekään en tiedä, minkä vuoksi hän alkoi vähitellen vetää minua puoleensa. Hänessä oli jotain arvoituksen tapaista. Pitempiin keskusteluihin hänen kanssaan ei ollut mitään mahdollisuutta. Kysymyksiini vastasi hän tietysti aina, jopa niinkin, kuin olisi hän pitänyt sitä tärkeänä velvollisuutenaan; mutta vastauksen saatuani oli minun hieman vaikeata kysellä häneltä enempää, jota paitsi hänen kasvonsakin ilmaisivat sellaisten keskustelujen jälkeen jonkunmoista kärsimystä ja väsymystä. Muistan, kuinka minä kerran kauniina kesä-iltana tulin hänen kanssaan Iwan Iwanitshin luota. Äkkiä pälkähti päähäni kutsua häntä hetkiseksi luokseni polttamaan papyrossia. En voi kuvailla, mimmoista kauhua hänen kasvonsa osoittivat; hän menetti kokonaan malttinsa, alkoi ladella joitakin katkonaisia sanoja ja äkkiä, luotuansa minuun vihaisen silmäyksen, rupesi juoksemaan vastakkaiseen suuntaan. Minä oikein ihmettelin. Siitä alkaen katseli hän minua ikäänkuin jommoisellakin pelolla. Mutta minä en jättänyt asiaa siksensä; oli jotakin, joka veti minua hänen puoleensa, ja kuukauden kuluttua pistäysin minä itse Goräntshikowin luo. Tietysti tein minä siinä tyhmästi ja epäkohteliaasti. Hän asui aivan kaupungin ääressä, erään porvariämmän luona, jolla oli keuhkotautinen tytär ja sillä taas äpärä-lapsi, noin kymmen-vuotias, kaunis ja iloinen tyttö. Aleksanteri Petrowitsh istui viimemainitun kanssa ja opetti häntä lukemaan, kun minä astuin sisään. Nähtyänsä minut hän hämmästyi, ikäänkuin olisin tavannut hänet jossain pahanteossa. Hän joutui kokonaan hämille, hypähti tuoliltaan ja katsoi minuun tuijottaen. Vihdoin rupesimme istumaan; hän seurasi tarkkaan jokaista katsettani, ikäänkuin olisi epäillyt niissä erityisiä salaperäisiä aikeita. Minä huomasin, että hän oli luulevainen aina hulluuteen asti. Hän katseli minua vihaisesti, aivan kuin olisi kysynyt: "etköhän jo kohta lähde pois?" Minä puhelin hänen kanssaan kaupungistamme, päivän uutisista; hän oli vaitelias ja hymähteli vihamielisesti; näkyi, että tavallisimmat, kaikille tutut asiat olivat hänelle tuntemattomat ja ettei hän halunnut niihin tutustuakaan. Sitten juttelin minä seudustamme ja sen tarpeista; hän kuunteli minua ääneti ja katsoi niin kummallisesti silmiini, että minua rupesi vihdoin hävettämään. Muutoin olin minä vähältä saada hänet viekoitelluksi uusilla kirjoilla ja aikakauslehdillä; ne olivat minulla kädessä, juuri postista tulleina, ja minä tarjosin niitä hänelle aukasemattomina. Hän silmäsi niihin ahnaasti, mutta muutti kohta aikomuksensa ja kieltäytyi niitä ottamasta sanoen, ettei hänellä ole aikaa niiden lukemiseen. Viimein sanoin minä jäähyväiset ja tunsin ulos tultuani, että sydämeltäni oli pudonnut joku raskas taakka. Minä häpesin ja minusta näytti tyhmältä vaivata ihmistä, joka oli asettanut päätehtäväkseen -- piiloutua mahdollisuuden mukaan koko maailmalta. Mutta teko oli tehty. Muistan, etten kirjoja hänen luonansa melkein ollenkaan nähnyt, joten siis ei liene ollut perää siinä huhussa, että hän luki paljon. Yhtähyvin ajaessani pari kertaa myöhään yöllä hänen akkunainsa ohitse, huomasin niissä valoa. Mitähän toimitteli hän valvoessaan aamukoitteeseen asti? Lieneeköhän kirjoittanut? Ja jos kirjoitti, niin mitähän sitten?

Asianhaarat poistivat minut kaupungistamme noin kolmeksi kuukaudeksi. Palattuani talvella takasin, sain tietää, että Aleksanteri Petrowitsli oli kuollut syksyllä, kuollut yksinäisyydessään kutsumatta edes kertaakaan lääkäriä luoksensa. Kaupungissa oli hänet jo melkein unohdettu. Hänen asuntonsa oli tyhjänä. Minä tein viipymättä tuttavuutta vainajan emännän kanssa aikoen saada häneltä kuulla, mitä hänen asukkaansa oli toimitellut ja eikö hän jotakin kirjoittanut? Kahdestakymmenestä kopeikasta toi hän minulle koko korillisen paperia, jotka vainaja oli jättänyt jälkeensä. Ämmä oli jörömäinen ja vaitelias, niin että häneltä oli vaikea saada asiallisia tietoja. Asukkaastaan ei hän voinut sanoa minulle mitään uutta. Hänen sanainsa mukaan ei vainaja juuri koskaan työskennellyt, ei avannut kuukausmääriin kirjojaan eikä ottanut kynää käteensä; sen sijaan oli hän yöt läpensä kävellyt pitkin laattiaa ja aina ajatellut jotakin, joskus puhunutkin itsekseen; hän oli kovin suosinut ja hyväillyt ämmän tyttären tytärtä, Katjaa, etenkin sen jälkeen, kun oli saanut tietää hänen nimensä, ja joka kerta Katariinan päivänä oli hän käynyt pitämässä muistorukousta jonkun vainajan jälkeen. Vieraita ei hän voinut suvaita; ulkona kävi hän vaan lapsia opettamassa; katsoi karsaasti häneenkin, vanhaan ämmään, kun hän kerran viikkoonsa tuli hänen huonettansa siivoamaan, eikä kolmeen vuoteen juuri koskaan puhunut hänen kanssaan sanaakaan. Minä kysäsin Katjalta: muistiko hän opettajaansa? Hän katsahti minuun, kääntyi sitten seinään päin ja rupesi itkemään. Tuo mies oli siis jonkun saattanut itseänsä rakastamaan.

Minä vein mukanani hänen paperinsa ja järjestelin niitä koko päivän. Kolme neljännestä niistä oli tyhjiä, joutavia lehtiä tai harjoituskirjoituksia kaavain mukaan. Mutta olipa siinä melkoisen paksukin vihko, tiheään kirjoitettu ja lopettamaton, ehkä tekijän itsensä hylkäämä ja unohtama. Se oli Aleksanteri Petrowitshin kymmenvuotisen vankeusajan kertomus. Paikkapaikoin oli siinä muitakin juttuja, toisinaan hyvin kummallisia, kauhistuttavia, joita oli pistetty väliin säännöttömästi, taudin tapaisesti, ikäänkuin jonkunlaisesta pakosta. Minä luin nämä katkelmat moneen kertaan ja tulin miltei vakuutetuksi, että ne olivat kirjoitetut hulluudessa. Mutta vankeusajan muistelmat -- "Kuvaelmat kuolleesta talosta" -- kuten kirjoittaja itse niitä nimitti, eivät näyttäneet minusta aivan mitättömiltä. Minua huvitti kertomus aivan uudesta maailmasta sekä perikatoon joutuneesta kansasta, ja minä luin sitä uteliaasti. Tietysti saatan erehtyäkin. Näytteeksi valitsen tähän noista muistelmista joitakuita lukuja; arvostelkoon yleisö itse.

I.

Kuollut talo.

Vankilamme oli linnoituksen kupeella, aivan lähellä vallia. Kun joskus katseli aitauksen raosta avaraan maailmaan, eikö ehkä näkyisi jotakin, niin näkikin vaan pienen palasen taivasta ynnä korkean, ruohoa kasvavan maavallin, mutta vallilla astuskeli öin sekä päivin vartijoita; ja silloin vankiparka ajatteli, että vuosikausia kuluu ja niiden kuluessa hän samalla tavoin menee katselemaan aitauksen raosta sekä näkee saman vallin, samanlaiset vartijat ja saman pienen palasen taivasta, ei kuitenkaan sitä taivasta, joka on vankilan yllä, vaan toista, kaukaista, vapaata taivasta. Kuvitelkaa mieleenne iso piha, parin sadan askeleen pituinen ja puolentoista sadan askeleen levyinen, kaikkialta ympäröitty säännöttömän kuusikulmion muotoisella korkealla kehyksellä, se on aidalla korkeista pylväistä (paaluista), jotka ovat kaivetut pystysuoraan maahan, liitetyt lujasti toinen toisensa viereen, kiinnitetyt poikkilaudoilla ja ylhäältä teroitetut; kas siinä linnan ulkonainen varustus. Yhteen aitauksen reunaan oli tehty luja portti, joka oli aina kiinni ja jota öin sekä päivin sotamiehet vartioivat; sitä avattiin tarvittaissa, kun vankeja oli päästettävä ulkotöihin. Tämän portin takana oli valoisa, vapaa maailma, jossa ihmisiä asui. Mutta aitauksen tänpuolisesta maailmasta ajattelivat nämä kuin olemattomasta sadusta. Siellä oli oma, erityinen maailmansa, joka ei ollut muun maailman kalttainen, siellä olivat omat lakinsa, omat pukunsa, omat tapansa ja tottumuksensa ja elävältä kuollut talo, elämä -- aivan tavaton ja ihmiset kummalliset. Siitäpä omituisesta nurkasta aioinkin minä kertoa.

Aitauksen sisällä nähtiin muutamia rakennuksia. Molemmin puolin leveätä sisäpihaa oli kaksi pitkää yksikerroksista huoneistoa. Ne olivat kasarmeja. Siellä asuivat vangit, jaettuina luokkiin. Aitauksen perällä olevassa rakennuksessa oli kyökki, kahdessa osastossa; kauempana oli vielä rakennus, johon saman katoksen alle oli sijoitettu kellareja, aittoja ja liiterejä. Pihan keskus oli tyhjä ja muodosti tasaisen, jokseenkin ison alan. Täällä asetettiin vangit riveihin, tarkastettiin ja huudettiin kukin nimeltään; näin tehtiin aamuin, keskipäivin sekä illoin, välistä useammankin kerran päivässä aina sen mukaan miten epäluuloisia vartijat olivat ja miten taitavia he olivat lukemaan. Ylen ympärinsä, rakennusten ja aitauksen välille jäi vielä jotenkin iso ala. Siellä, rakennusten takana, käyskentelivät jouto-aikoinaan muutamat ihmisviholliset ja synkkämieliset vangit välttäen siten muiden silmäyksiä ja ajatellen rauhassa omia ajatuksiaan. Kohdatessani heitä tällaisilla kävelyillä, tarkastelin uteliaasti heidän synkkiä kasvojaan ja arvailin heidän ajatuksiaan. Oli eräs vanki, jonka mieli-työnä jouten ollessaan oli paalujen lukeminen. Niitä oli puolentoista tuhannen paikoille ja hän oli ne kaikki laskenut sekä merkinnyt. Kukin paalu merkitsi päivää; kunakin päivänä jätti hän luvusta pois yhden paalun ja sillä tavoin jälellä olevista voi hän havainnollisesti nähdä, kuinka monta päivää hänen oli vielä vankeudessa oleminen. Hän iloitsi sydämessään saatuaan jonkun kuusikulmion sivuista loppuun luetuksi. Hänen tuli vielä odottaa monta vuotta; mutta vankilassa oli aikaa oppia kärsivälliseksi. Minä näin kerran, kuinka eräs vanki otti tovereiltaan jäähyväisiä, oltuansa kaksikymmentä vuotta pakkotyössä. Olipa siellä ihmisiä, jotka muistivat hänen tulonsa vankilaan; huoleton oli hän ollut silloin, eikä ajatellut rikostaan yhtä vähän kuin rangaistustaankaan. Nyt lähti hän pois harmaapäisenä, jyrkän ja surullisen näköisenä ukkona. Vaiteliaana kulki hän kasarmiemme läpi. Tullessaan kuhunkin kasarmiin, rukoili hän kääntyneenä jumalankuviin, ja kumarteli sitten nöyrästi tovereilleen pyytäen, etteivät muistelisi häntä vihamielin. Muistan myöskin, kuinka eräs vanki, entinen varakas siperjalainen talonpoika, kutsuttiin jonakin iltana portille. Puolen vuotta sitä ennen oli hän suureksi surukseen kuullut, että hänen vaimonsa oli mennyt toiselle miehelle. Nyt oli vaimo itse saapunut vankilan edustalle tarjotakseen hänelle almua. He puhelivat pari minuuttia, puhkesivat sitten kyyneleihin ja sanoivat toisilleen ikuiset jäähyväiset. Minä näin miehen kasvot, kun hän palasi kasarmiin... Niin, tässä paikassa sai oppia kärsivällisyyttä.

Kun rupesi hämärtämään, vietiin meidät kasarmeihin ja suljettiin sinne koko yöksi. Minusta tuntui aina raskaalta palata ulkoa kasarmiin. Viimemainittu oli pitkä ja matala huone, himmeästi valaistu talikynttilöillä, täynnänsä raskasta, tukahuttavaa löyhkää. En ymmärräkään enää, kuinka minä voin viettää siinä kymmenen vuotta. Laverissani oli minulla kolme lautaa, siinä oli leposijani. Sellaisilla lavereilla makasi samassa huoneessa kolmekymmentä henkeä. Talvella suljettiin ovet aikaisin. Sitten sai odottaa noin neljä tuntia, kunnes kaikki nukkuivat. Siihen asti täytyi kuulla melua, naurua, haukkumasanoja ja kahleiden kolinaa sekä nähdä likaisuutta, kerittyjä päitä, poltinmerkin saaneita kasvoja, repaleisia vaatteita, kaikkea halvennettua ja häväistyä ... niin, ihminen on sitkeähenkinen! Ihminen on olento, joka tottuu kaikkeen ja luulenpa, että se on hänen paras tuntomerkkinsä.

Vankilassa oli meitä kaikkiansa kaksisataa viisikymmentä henkeä -- se oli melkein pysyvä lukumäärä. Yhdet tulivat, toiset lopettivat määräaikansa ja menivät pois, kolmannet kuolivat. Ja kylläpä tässä olikin kaikenlaista väkeä. Luulenpa, että Venäjän joka kuvernementilla, joka maakunnalla oli täällä edustajansa. Oli muukalaisiakin, olipa muutamia vankeja Kaukaasian vuoriltakin. Kaikki olivat he jaetut rikosten laadun, s.o. rikoksista määrättyjen vuosien mukaan. Saa otaksua, ettei ollut semmoista rikosta, joka ei olisi ollut täällä edustettuna. Vankeusväestön tärkeimpänä osuutena olivat siviililuokan vangit. Ne olivat rikoksellisia, joilta vapaus oli kokonaan riistetty; ne olivat yhteiskunnasta eroitettuja jäseniä, jotka eroittamisensa ikuiseksi todistukseksi olivat saaneet poltinmerkin kasvoihinsa. Heidän vankeusaikansa vaihteli kahdeksan ja kahdentoista vuoden välillä, jonka jälkeen heidät lähetettiin siirtolaisiksi johonkin siperjalaiseen paikkakuntaan. -- Oli myöskin sotilasluokkaan kuuluvia rikoksellisia, joilta ei riistetty kaikkea vapautta, kuten yleensä on tapana venäläisissä sotilasvankien ruoduissa. Heidät oli lähetetty lyhyeksi ajaksi, jonka kuluttua he saivat palata sinne, mistä olivat tulleetkin, sotamiehiksi Siperjan linjarykmentteihin. Useat heistä lähetettiin melkein oitis jälleen vankeuteen uudistetuista törkeistä rikoksista, ei kuitenkaan enää lyhyeksi ajaksi, vaan kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Tätä luokkaa sanottiin "alituiseksi." Mutta alituisilta ei riistetty sentään kokonaan vapautta. Vihdoin oli vielä melkoisen lukuisa luokka suurimpia pahantekijöitä, etupäässä soturisäädystä. Sitä sanottiin "erityiseksi osastoksi." Koko Venäjältä lähetettiin siihen rikoksellisia. He itse pitivät itseään ikuisina vankeina, eivätkä tienneet pakkotyönsä määräaikaa. Lain mukaan oli heidän työnsä tehtävä kahta, jopa kolmeakin kertaa raskaammaksi kuin muiden. "Te olette täällä ajaksi, vaan me ainaiseksi", sanoivat he toisille vangeille. Minä olen sittemmin kuullut, että tämä osasto on hävitetty. Sitä paitsi on vankilastamme sittemmin poistettu myöskin siviilijärjestys ja sen sijaan pantu toimeen yleinen sotilasvankien ruotu. Sen ohessa on tietysti esimiehistökin muuttunut. Minä kerron siis entisyydestä, kauan aikaa sitten olleista ja menneistä asioista.

Siitä on jo kulunut pitkä aika; kaikki on minusta kuin unen näköä. Muistan hetken, jolloin saavuin vankilaan. Se tapahtui illalla joulukuussa. Jo hämärti; väki palasi työstä; tehtiin valmistuksia sen tarkastusta varten. Viiksikäs aliupseeri avasi minulle ovet tähän kummalliseen taloon, jossa minun tuli viettää monta vuotta, kärsiä semmoisia kärsimyksiä, joista minulla ilman kokemusta ei voisi olla vähintäkään käsitystä. Esimerkiksi en olisi mitenkään voinut ajatella hirveäksi ja tuskalliseksi sitä seikkaa, etten minä kertaakaan koko kymmenvuotisen vankeuteni aikana tulisi olemaan yksinäni! Eikä se ollutkaan ainoa seikka, johon minun piti tottua.

Täällä oli satunnaisia murhaajia ja murhaajia ammatiltaan, ryövärejä ja ryövärien päälliköitä, oli myöskin pelkkiä taskuvarkaita, maankulkijoita y.m. Oli sellaisiakin, joista oli vaikea päättää, minkä vuoksi he olivat tänne joutuneet? Mutta yhtähyvin kullakin oli oma kertomuksensa, sekava ja raskas kuin eilinen humala. Menneistä asioista eivät he yleensä halunneet kertoilla ja nähtävästi kokivat olla niitä ajattelemattakin. Minä tunsin murhamiehiä, niin iloisia ja huolettomia, että olisin voinut lyödä vetoa, ettei omatunto heitä laisinkaan nuhdellut. Mutta tapasi siellä synkkiäkin, melkein aina vaitelijaita olentoja. Elämästään juttelivat he harvoin, enkä minä huomannut kessään uteliaisuuttakaan, ikäänkuin sitä ei olisi otettu tavaksi. Tapahtui kuitenkin, että joku rupesi väliin aivan satunnaisesti puhumaan, samalla kun toiset välinpitämättöminä ja järömäisinä kuuntelivat. Ei kukaan voinut saada toistaan ihmettelemään. "Me olemme kirjaan pystyvää väkeä!" sanoivat he usein jonkunlaisella itseensä tyytymyksellä. Muistan, kuinka kerran eräs pahantekijä, kohmelopäissään (vankilassa oli joskus mahdollista saada väkeviä juomia), alkoi kertoa murhanneensa viisivuotiaan pojan viekoiteltuaan hänet ensin johonkin tyhjään vajaan; siellä oli hän pojan murhannutkin. Koko kasarmin väki, joka tähän asti oli nauranut hänen pilapuheilleen, karjasi nyt kuin yhdestä suusta ja pahantekijä oli pakoitettu vaikenemaan. Vangit eivät karjasseet inhosta, vaan siitä syystä, ettei semmoista pitänyt puhua, koska, semmoiset puheet eivät olleet tapana. Tässä voin huomauttaa, että vankilan asukkaat todellakin olivat kirjaan pystyviä, ei kuvannollisessa, vaan sanan täydessä merkityksessä. Ainakin puolet heistä osasi lukea ja kirjoittaa. Missä muussa paikassa, jossa venäläistä kansaa on koossa, voidaan siitä eroittaa 250 henkeä sillä tavoin, että puolet heistä olisi kirjaan pystyviä. Olen kuullut jonkun semmoisista tosiasioista päättäneen, että kirjataito turmelee kansaa. Se on erehdystä; turmeluksen syyt ovat aivan toiset, vaikkapa myöntäminen onkin, että kirjataito kehittää kansassa itseensä luottamusta. Mutta eihän se ole mikään vika. -- Kukin luokka eroitettiin toisistaan vaatteuksen mukaan. Muutamilla oli jakun toinen puoli tummanruskea, toinen taas harmaa, samoin oli myöskin housuissa toinen lahke harmaa toinen tummanruskea. Kerran, kun olimme työssä, katseli eräs vehnästenmyyjä-tyttö minua kauan aikaa ja purskahti sitten äkkiä nauramaan. "Hyi, miten hullusti!" huudahti hän; "ei ole piisannut harmaata sarkaa, eikä mustaakaan!" Oli semmoisiakin, joilla koko jakku oli harmaata sarkaa, vaan hihat mustanruskeata. Tukkakin oli eri lailla: toisilla oli puolet tukkaa keritty pitkin pää-kalloa, toisilla taas poikkipuolin.