Part 6

_Kärsivällinen_ on Kiinalainen. Meillä on eräs pieni holhotti siellä. Ollessaan 8:san vuotinen, asui hän luonamme. Häneen tuli omituinen ihotauti. Neiti Lagerstam, joka oli sairaanhoitaja, voiteli hänen ruumiinsa lääkkeellä, joka kirveli, mutta tuotti pikaisen avun. Lapsi kiemurteli kuin mato koukussa, mutta ei ääntä päästänyt! Nähdessämme hänen kärsivällisyytensä, olimme ihan hämmästyneet! Vaiti ollen kärsi lapsukainen tuskat! Me emme olisi sitä voineet tehdä.

Katsellessani heidän kehnoja kangaspuitaan, monimutkaista vaivaloista silkin kutomistapaansa ja tylsiä työaseitaan, ihmettelin heidän kärsivällisyyttään ja _kykeneväisyyttään_. Niillä tienoin, missä olen liikkunut ja nähnyt silkin viljelystä, en missään nähnyt "luomapuita", vaan kangas luotiin tuvan ulkoseinälle! Kyllä siinä luoja sai ottaa vähän monta askelta, ennenkun pitkä kangas oli luotu!

_Lujuutta ja sitkeyttä_ ei Kiinalaiselta puutu! Hän pyrkii tarkoituksensa perille, vaikkapa vuoriakin täytyisi siirtää!

_Maltillinen_ hän on, mutta jos hänen tunteensa pääsevät kuohumaan, kuohahtavat ne yli äärien, muuttaen hänet rajuksi ja pelkäämättömäksi vaikka muuten hän on hyvin _pelkuri_.

Hän on _arka arvostaan_ ja haluaa _esiintyä sivistyneenä_ miehenä, jolla on "tapoja!" Kerran eräs nuori mies kysyi sopimattomalla, halveksumista osottavalla tavalla nimeäni. Huomautin ystävällisesti hänelle sitä sanoen:

"Etkös tunne tapoja?"

Hän häpesi, uudisti kysymyksensä kohteliaasti kumartaen ja sanoi:

"Arvoisa nimesi?"

"Halpa nimeni on An", vastasin. Läsnäolijat nuhtelivat häntä ja huomauttivat hänelle, miten sopimattomasti hän ensin käyttäytyi ja tunnustivat meillä ulkomaalaisillakin olevan "tapoja!"

Kiinalainen on _viekas_. Taitavasti petkuttaa hän omia kansalaisiaankin, puhumattakaan muukalaisista. Hyvin usein ovat Kiinalaiset ystävämme sanoneet meille: "eivät ulkomaalaiset tiedä meidän Kiinalaisten sydäntä." Usein kuulin sanottavan: "ei viekas voi viekasta pettää, mutta rehellinen aina sen uhriksi joutuu."

_Kostonhimoinen_ hän on. Eräs herrasmies riitautui yhden työmiehen kanssa ja voitti. Voitettu päätti kostaa. Hän nautti ooppiumia, meni yöksi riitatoverinsa oven ulkopuolelle ja kuoli siihen. Siinä oli kostoa kylliksi. Hänen sukulaisensa alkoivat rettelöidä. Herrasmiehen täytyi suorittaa hautauskulungit ja mikä vielä kauheinta oli, niin se oli se, että hän luuli vainajan sielun asustuvan kuolinpaikalla. Hänen täytyi sulkea ovi, sillä hän ei uskaltanut siitä kulkea! Voisihan vainaja hänet kuristaa. Kostonhimon uhreina kuolee sadoin tuhansin ihmisiä. Kiinalainen ei hyökkää toisen päälle tappaakseen hänet, vaan hän surmaa itsensä! Mitäs hän välittää tästä elämästä! Hän ajattelee: "pääsenhän tänne taas uudelleen!" Hän uskoo sielun vaeltavan tämän maailman ja tuonelan väliä. Itsemurhia tapahtuu äärettömästi paljon. Me saimme kerran pelastaneeksi erään 12-vuotisen pojan, joka riidellessään vanhimman veljensä kanssa joutui tappiolle. Siitä pieni mies sydäntyi. Osti myrkkyä ja nautti sen. Äiti juoksi hädissään apua hakemaan. Meillä ei ollut kotona mitään vastamyrkkyä, mutta olimme sattuneet kuulemaan väkevän kahvin olevan siihen hyvää. Me keitimme sakeaa kahvia ja juotimme pojalle kaksi kupillista. Sekös tepsi! Poika rupesi ylönantamaan ja pelastui, mutta ei hän siitä hyvillään ollut.

Eräs varakas emäntä, jolta kuoli mies, joutui odottamattomalla tavalla kostonalaiseksi. Eräs renttu pyysi häneltä suurempaa rahasummaa. Hän ei antanut. Mies mietti kostoa. Hän meni kaupungin hallitukselle ilmoittamaan emännän pitävän suolakauppaa, johon ainoastaan hallituksella on lupa. Kaupungin päällikkö lähetti tutkimaan asiaa. Suoloja ei löytynyt talossa, mutta miehet eivät lähteneet talosta pois. Siinä olivat yöt, päivät. Emännän piti heitä syöttää, juottaa. Kaiket päivät siinä juorusivat ja räyhäsivät. Heitä oli viisi, kuusi miestä ja syyttäjä lisäksi. Niin olisivat siinä elelleet kuka tiesi, kuinka kauvan, jollei emäntä olisi antanut rahoja. Mutta pyydettyä määrää hän ei kuitenkaan antanut!

_Sanansa pitäminen_ on Kiinalaisille outo asia. Hän on lauhka lupaamaan, mutta täyttämään hidas! Kerran jouduimme tekemiseen miehen kanssa, joka mainiosti osasi "syöttää meitä sanoilla". Vuokrasimme hänen veneensä. Kimpsut, kampsut olivat jo veneessä ja me käskimme hänen nostamaan ankkurin.

"Nostetaan, nostetaan, kunhan setäni poika tulee puodista riisiä ostamasta!" sanoi ukko.

Kärsivällisenä odotimme "sedänpojan" tuloa. Hän tuli.

"No nyt ankkuri ja purjeet ylös!" huudahtimme.

"Kohta, kohta!" vastasi mies iloisesti, mutta kun hän ei liikahtanut paikaltaan, kehoitimme häntä toisen kerran.

"Lähdetään paikalla, kunhan serkkuni, joka kodistaan meni uusia housuja hakemaan, palajaa!" tuumi hän. Mikäs nyt auttoi? Kukatiesi kuinka monta "sedänpoikaa" ja "serkkua" vielä oli odotettavana! Meille alkoi kiire tulla, sillä päivä oli jo puolessa ja meillä monen tunnin matka kulettavana.

"Emme voi enään odottaa", sanoimme, kun "serkkua" ei näkynyt, ei kuulunut.

"Tuuli on niin kova! Ei nyt uskalla purjetta nostaa!" sanoi mies.

"Pääsevätpäs muut ihmiset nyt kulkemaan! Katsokaa, tuolla on monta purjevenettä menossa virran yli!" sanoimme hänelle osottaen lukuisia veneitä. Ukko ei sittenkään ollut "niinä miehinään" ja me rupesimme ankaraksi!

"Jos ette lähde meitä viemään heti paikalla virran yli, niin me otamme toisen veneen!" sanoimme. Se uhkaus auttoi. Heti paikalla hän huusi: "hoi, poika! nostappas se ankkuri ylös!" Ankkuri hinattiin. Kello oli yksi. Me lähdimme rannasta. Ollen tästä hyvillä mielin menimme veneen sisäosaan, sillä ulkona oli kylmä. Sieltä emme voineet nähdä ympärillemme, sillä seinäluukut olivat suletut. Juttelimme innokkaasti ja söimme eväitämme. Viimein rupesimme ihmettelemään miksi virran ylimeno kesti niin tavattoman kauvan -- ja harmittaa ihan tahtoi kun huomasimme venemiehen kujeet. Jo oli viides tunti ja me olimme samassa paikassa, josta olimme lähteneet! Ne veitikat soutivat ja huopasivat kuletellen meitä edestakasin rannikkoa pitkin. Ei siinä tehnyt mieli oikein itkemään, eikä nauramaan! Ei auttanut muu kuin tyytyväisenä alistumaan kohtaloonsa! Ankkuriin laskettiin. Veneessä vietimme yön ja seuraavana aamuna, päivänkoitossa, lähdimme uudelleen.

Kiinalaineon _epäluuloinen_ ja siksi _varovainen_.

Varsinkin vieraasta paikkakunnasta tullutta he varovat ja pitävät silmällä. Etenkin meitä ulkomaalaisia pelätään. He pitävät meitä noitina, tietäjinä ja sanovat: "ulkomaalaisilla on 10 tuhatta keinoa vahingoittaakseen ihmisiä." He luulevat meidän myrkyttävän kaivoja, ottavan ihmisten silmät ja sydämen keittääksemme niistä lääkkeitä.

Asuin Kaojuu nimisessä kaupungissa. Sikäläistä lähetystaloa kansa pelkäsi.

"Sinne pääsee monesta ovesta, mutta ulos vaan yhdestä", sanottiin. "Yläkerrassa on luukku. Jos sille tallaa, aukenee se ja silloin putoaakin astuja alas verikuoppaan, josta ei koskaan pääse pois." Niin kerrottiin ja uskottiin. Ihmiset eivät uskaltaneet tulla yläkertaan. Kerran päätimme houkutella muutamia naisia ylös, jotta he omin silmin näkisivät huhun perättömyyden. Yksi meistä soitti harmoniolla. He halusivat tulla kuuntelemaan, mutta varovaisesti katselivat he ympärilleen. Joka huone, jonka sivuitse tulivat, oli avattava, jotta he näkisivät, mitä niissä oli. Yläkerran lattiat tarkastelivat he visusti. Muutamat heistä tulivat minun huoneeseeni. Jutellessamme siinä, tuli tuulen puuska ja ovi lensi kiini. Voi mikä kauhistus valtasi heidät! Kalpeina, vavisten ja pelästyneinä, huutaen ryntäsivät he ovea kohden! Samassa tuli toinen puuska ja silloin he rauhoittuivat. -- He kertoivat ystävilleen asian todellisen laidan ja toivat heidät luoksemme. Kansan keskuudessa kulkevat väärät huhut alkoivat siten hälvetä.

Ollessani Jangtsheossa tuli paljon ihmisiä eräänä päivänä luoksemme. Yht'äkkiä hypähti yksi nainen seisalleen, huutaen:

"Missä on minun lapseni?"

Pelästyneenä ryntäsi hän ulos ja sieltä löysikin lapsensa. Pienonen oli leikkimässä toisten kanssa, mutta äiti luuli, että joku meistä oli py'ältänyt hänet, sillä sanotaan meidän "syövän ihmisiä", ja varsinkin "lapsia!"

Kiinalainen on _itserakas_. Hän on pitänyt maataan maailman keskustana ja omaa kansaansa muita sivistyneempänä. Hän _rakastaa omaa maataan ja kaikkea mikä on Kiinalaista_. Jos hän matkustaa vieraaseen maahan, toivoo hän voivansa palata kotimaahan kuolemaan, saadakseen viimeisen leposijansa isiensä vieressä. Isältä perittyä maata ei Kiinalainen myy, mutta hän vuokraa sen "ikuisiksi ajoiksi!"

Kiinalainen ei ole mikään sankari sodassa, jossa teräsmiekkaa käytetään, mutta sitä rohkeampi sanasodassa! Parjaamisessa hän on mestari -- ja varsinkin naiset! Kauheata on nähdä ja kuulla miehiä ja naisia, jotka ovat parjauksen hengen vallassa. Näyttää siltä, kuin rumat henget mieluummin öisin liikkuisivat, sillä useimmiten olen öillä kuullut julmimmat sadattelemiset ja kiroilemiset.

Jollei maahan olisi tuotu ooppiumia, olisi Kiinan kansa _raitis_ kansa. Ainoana juomana kansalla on raitis vesi ja tee. Olutta se ei tunne. Kotona valmistetaan viiniä riisistä, jota juodaan lämmitettynä aterioidessa. Väkeväin juomain nauttiminen ei ole Kiinalaisten helmasynti. Luin tilastollisia tietoja St. Fransiskosta Ameriikassa. Kaupungissa asuu tuhansittain Kiinalaisia. V. 1901 istui putkassa yli 7,000 juopunutta, mutta niiden joukossa ei ollut ainoatakaan Kiinalaista!

Kiinalainen on _osaansa tyytyväinen_. Paljon on köyhyyttä ja kurjuutta, mutta vähän napinaa ja nurinaa.

Yhteinen kieli, yhteiset lait ja laitokset, samanlaiset koulut ja samat oppikirjat, joista viimeksi mainituista kansan lapset ammentavat sisällön ajatusmaailmalleen, liittävät kansan yhdeksi. Samaa entisyyttä ihaellaan, samojen miesten opetuksia kuullaan, samoja ajatuksia ajatellaan ja samoja tapoja seurataan. Sama runko kannattaa sen miljoonia haaroja ja oksia!

VII:mäs Luku

Ooppiumi.

Ajatukseni tahtovat ihan pysähtyä kirjoitettuani sanan "ooppiumi". Se johtaa mieleeni niin äärettömän paljon kurjuutta ja kärsimyksiä, että mieleni tahtoo masentua. Jokaiselle kirjallisuutta viljelevälle on tunnettua, miten ooppiumi Kiinaan tuli, -- mutta sen tuottamat tuhot käsittää vasta sitten, kun silmin näkee mihin äärettömään kurjuuteen se on syössyt kansan.

Täällä, kotimaassamme, kasvatamme somaa kukkaista, jota nimitämme valmuksi. Se ilahuttaa meitä kauneilla väreillään, mutta Itämaissa siitä valmistetaan huumaavaa, voimallista myrkkyä, jota kutsutaan "ooppiumiksi".

Portugaalilaiset kulettivat sitä jo v. 1767 salatavarana Kiinaan. Se oli jo aikaisemmin tuttu siellä, mutta ainoastaan lääkkeenä. Sitten ryhtyivät Englantilaisetkin sitä viemään sinne. Molemmat kansat alkoivat kilpailla.

Jo v. 1780 oli kaksi ooppiumilla lastattua laivaa Maka'on satamassa. Sieltä sitä salaa ja vähitellen kuletettiin sisämaahan. Kymmenen vuoden kuluttua tuotiin sitä jo 4,000 arkullista.

Hallitus oli ryhtynyt kauppaa vastustamaan. V. 1770 kirjoitti katolinen piispa Reynold näin:

"Kiinan keisari on tuominnut tulen omaksi jokaisen ooppiumia kulettavan laivan."

Vielä kuolinvuoteellaan oli Kien Long keisari julistanut ooppiumin tuomisen ja levittämisen luvattomaksi.

Kia King keisari ankarasti vastusti tätä kauppaa kielloilla v. 1809 ja 1820. Jälkimäisenä vuotena annettu julistus tuomitsi kuolemaan jokaisen ooppiumin kulettajan ja nauttijan. Niin ankarasti pantiin laki täytäntöön, että kaupasta olisi tullut loppu, elleivät Englantilaiset olisi tulleet väliin. He lähettivät sotalaivan Kantonin satamaan ja suojelivat salakulettajia. Tao Kuang keisari maansa hallitsijana ja kansansa isänä koetti estää, mutta turhat olivat ponnistuksensa. Jos virkamiehet olisivat yksimielisesti olleet hänelle uskollisia, olisi vihollisten tekemää tuhoa voitu vähentää, jollei kokonaan estää, mutta itsekkäisyyden ja omanvoitonpyynnön uhreja oli useimmat heistä. He salaa levittivät tulta, jota jalo hallitsija tahtoi tukahduttaa.

V. 1839 lähetti keisari erään korkea-arvoisen virkamiehen Kantoniin hävittämään sinne tuodun ooppiumin, jota oli siellä pari kymmentä tuhatta arkullista. Hän upotti myrkyn mereen, mutta yön hiljaisuudessa voitonhimoiset kaupungin virkamiehet korjasivat siitä osan ja lähettivät sisämaahan.

Tästä hävityksestä Englannin hallitus vaati hyvitykseksi 6 milj. Meksikon dollaria ja kun Kiina ei suostunut maksamaan, julisti Englanti Kiinalle sodan ja niin syttyi n.k.

Ensimäinen ooppiumisota,

joka alkoi Kesäk. 5 p. v. 1841 Tinghai nimisen kaupungin pommittamisella. Englanti miehitti useat kaupungit. Naanking joutui myöskin piiritystilaan, mutta lunasti itsensä 3 miljoonalla dollarilla. Rauha tehtiin Naankingissa v. 1842. Kiinan täytyi avata useita kaupunkeja ulkomaalaisille. Sen täytyi luovuttaa Hongkongin kallioinen saari Englannille ja maksaa hävitetty ooppiumi ja suorittaa sotakulungeista 21 milj. dollaria.

Kun Englannin hallituksen edustaja, Sir Henry Pottinger vaati keisarin laillistuttamaan ooppiumikaupan, kerrotaan keisarin lausuneen:

"Se on totta, etten voi estää myrkyn tuomista valtakuntaani, mutta ei mikään voima voi pakoittaa minua hankkimaan tuloja kansaani kurjuuteen syöksemällä."

Kun Englantilaiset saivat Hongkongin saaren omakseen, niin sittenkös ooppiumia alkoi tulvata maahan! Sinne pakeni manterelta paljon roistokansaa. He tulivat Englantilaisten alamaisiksi. He, harjoittaen salakulettajan tointa, saivat nyt rohkeasti liikkua Englannin lipun turvissa.

Eräänä päivänä ampuivat Kiinalaiset "Arrow" nimistä, Englannin lipulla varustettua salakulettaja-venettä. Siinä oli Englantilaisten mielestä kylliksi syytä sodan alkamiseen. He alkoivat pommittaa Kanton nimistä kaupunkia ja siten oli

Toinen ooppiumisota

syttynyt. Ranska tuli Englannin avuksi. Yhdistetyin voimin tuhosivat rantakaupunkeja ja marssivat Pehking'iin, valtakunnan pääkaupunkiin ja pakottivat silloin keisari Hsien Kong'in -- laillistuttamaan ooppiumikaupan! Rauha tehtiin Pehkingissä v. 1860. Kiinan täytyi maksaa Englannille 10 milj. ja Ranskalle 6 milj. dollaria, sekä avata useita kaupunkeja ulkomaalaisille.

Kiinan hallitus hädissään ryhtyi vieläkin vastustamaan "jang tuun" s.o. ulkomaalaisen roskan, -- joksi he ooppiumia kutsuvat -- maahan tuomista. Se julisti kotimaisen ooppiumin valmistuksen luvalliseksi siinä toivossa, että saisi siitä kilpailijan ja siten vähitellen poistuisi ulkomaalta tuotu myrkky, tai ainakin vähenisi sen maahan tuonti.

Heti Pehkingin rauhan jälkeen aukeni kapakoita kaikkialla. Ollessani Jangtsheossa sanottiin siellä olevan 3,000 kapakkaa! Kiinaan tultuani v. 1893 kertoi eräs Austraalialainen lähetyssaarnaaja seuraavaisesti:

"Kymmenen vuotta takaperin oli ooppiumin polttaminen häpeällinen teko ja siksi sitä poltettiin salaa. Nyt ei kukaan häpeä sitä. Silloin matkustin Kueitsheo nimiseen maakuntaan. Kaikkialla näin riisivainioita ja siellä, täällä pienen saran unikkoa eli valmua. Nyt on toisin. Valmua kasvatetaan kaikkialla ja siellä, täällä näkee viljavainioita."

Seuduilla, joissa ooppiumia valmistetaan ja nautitaan, kansa köyhtyy köyhtymistään. Tämä myrkky on voimallinen verrattain lyhyessä ajassa hävittämään yhtä hyvin ruumiin, kuin sielunkin voimat. Se heikontaa ruumiin ja vähentää työkyvyn. Se poistaa ruoka- ja työhalun. Se tylsyttää järjen ja kuolettaa omantunnon. Sadat tuhannet lahjakkaat miehet ovat sen kautta vajonneet kurjuuteen.

Ooppiumi ei saata raivostuneeksi nauttijaa, mutta tekee hänet tylsäksi ja raukeaksi. Rahvas polttaa kotimaista. Se ei ole niin raukaisevaa, kuin Indiasta tuotu ja luultavasti on muilla aineilla laimennettua. Venemies, joka sitä nauttii, heittäytyy noin puoleksi tunniksi pitkälleen. Poltettuaan, nousee hän työhönsä jälleen. Samaten tekevät tuolinkantajat ja kärrintyöntäjät. Polttajan täytyy olla makaavassa asennossa, molemmat kädet vapaana piipun hoitelemiseen.

Nykyään tuskin löytynee niin pientä kylää Kiinassa, jonne ei tämä tuhoava myrkky olisi löytänyt tien. Sitä on saatavana kaikkialla. Tuskin löytynee perhettä, joka ei olisi sen kanssa tekemisessä. Sitä taritaan vieraallekin. Idässä ollessamme meille hyvin usein tarittiin ensin ooppiumia, sitten tupakkaa ja viimeksi teetä! Useasti meille näytettiin pienessä vaskikattilassa lämmitettävää ooppiumia ja sanottiin: "tämä on tuotu teiltä!"

Lukemattomat ihmiset ovat murhanneet itsensä tällä myrkyllä, jota on niin saatavana, että lapsetkin voivat sitä ostaa. Ihmiset ja etenkin naiset, nauttivat sitä lopettaakseen elämänsä. Eräs lähetyssaarnaaja asui 15 kuukautta eräässä kaupungissa. Sillä ajalla tapahtui siellä 200 itsemurhan yritystä. Moni kuoli, ennenkun hän kerkesi apuun.

Tuttavani ovat nähneet että äidit pyyhkäsevät sylilapsen huuliin ooppiumia lapsen itkiessä, siten vaiettaakseen häntä. Ooppiumin orja myy vaimonsa ja lapsensa saadakseen varoja himojensa tyydyttämiseen. Tunsin miehen. Ylhäisen virkamiehen poika hän oli, mutta niin vajonnut kurjuuteen, että oli miltei mahdoton uskoa, mitä hänen entisistä oloistaan kerrottiin. Hän oli lukenut mies, lahjakas ja viisas mutta himot olivat sortaneet hänet. Hän kävi usein meillä. Hän oli myynyt kaikki mitä ikänä hänellä oli ollut ja varmaankin hän kuoli kadulla, kuten ooppiumin orjat tavallisesti. Hän oli niin alentunut, että hän ei enään ymmärtänyt puhetta. Katsella tuijotti vaan eteensä ja ärisi. -- Kaikkialla näkee kalpeita, laihoja ihmisiä, joiden silmät ovat sameat, hampaat mustuneet ja ääni käheä.

Kiinassa on jo vuosikymmeniä elänyt eräs Englantilainen virkamies, Sir Robert Hart. Liikutuksetta ei voi lukea hänen sanojaan, joilla hän koettaa esilletuoda isänmaataan rakastavaisen Kiinalaisen ajatuksia. Hän sanoo:

"Me, Kiinalaiset, emme kutsuneet teitä, ulkomaalaisia tänne. Omasta tahdostanne tulitte tänne merien ylitse ja tunkeuduitte maahamme. Me suostuimme kanssanne kaupankäyntiin. Milläs te meille sen palkitsitte? Luvalliseen kauppaan lisäsitte ooppiumin salakuletuksen ja kun me koetimme sitä estää, rupesitte te sotimaan. Me emme kiellä sitä tosiasiaa, että ooppiumia nauttivat kansalaisemme kannattivat sitä kauppaa, mutta ooppiumin nauttiminen ja kauppaaminen oli kielletty. Me huomasimme, miten se turmeli meitä ja nieli rahamme. Me koettelimme houkutella teitä luopumaan siitä, mutta kaikki oli turhaa. Silloin meidän täytyi ruveta itseämme puolustamaan ja -- sota syttyi. Me emme olleet sotijoita. Te voititte ja rauhanteossa te sanelitte ehdot, joihin meidän oli suostuttava.

"Siinä saitte Hongkongin ja monta kaupunkia avattiin teille, mutta -- ooppiumikauppa jäi vieläkin luvattomaksi! Rauhallista kanssakäymistä kesti useita vuosia, mutta sitten alkoi Hongkong tuottaa meille huolta. Ollen lähellä rantojamme ja virtojamme, tuli se salakuletuksen keskuspaikaksi ja asuntopaikaksi lukuisille kansalaisillemme, joista useat olivat kunniansa menettäneitä, eivätkä uskaltaneet manterella asua. He tulivat teidän alamaisiksenne. Te annoitte heille lippunne. He olivat yhtenä päivänä Englantilaisia, toisena Kiinalaisia. Tästä tuli sitten 'Arrow' sota, uusia avatuita satamia, uusia sopimuksia, laillistettu ooppiumikauppa, uusia huolia ja vaikeuksia.

"Pienimmänkin erehdyksemme olette pitäneet rauhanrikkomisena. Sen sijaan, että olisitte käyttäytyneet ystävällisesti ja kunnioitusta ansaitsevalla tavalla, te solvaatte meitä ja vaaditte korvausta. Teidän laillistuttama ooppiumikauppa on tuonut kirouksen jokaiseen maakuntaan ja teidän kieltäytymisenne sitä rajoittamaan ja vähentämään, on pakottanut meidät vaarallisen apukeinon käyttämiseen. Olemme laillistuttaneet kotimaisen ooppiumin viljelemisen, valmistamisen ja kauppaamisen, mutta ei siksi, että hyväksymme sen, vaan kilpailijaksi teidän myrkyllenne ja sen poisajajaksi ja se ajaa sen pois! Kun meillä sitten on tekemistä ainoastaan kotimaisen tuotteen kanssa ja kauppa omissa käsissämme, toivomme sen voivamme pysäyttää omalla tavallamme!"

Hirvittävä tosiasia on se, että kuningatar Viktorian hallitusaikana kuletettiin Kiinaan Indian oppiumia niin paljon, että joka tunnin osaksi tuli puoli tonnia!

Yhdysvaltain hallitus on ankarasti kieltänyt alamaisiaan osanotosta tähän kauppaan. He eivät saa sitä laivoissaankaan kulettaa.

Yhdysvaltain lähetystön tulkki, herra Holcombe, kertoo kerran jutelleensa Kiinan etevän valtiomiehen, Lii Hong Chang'in (lue Tshang) kanssa tästä Yhdysvaltain hallituksen kiellosta. Silloin oli Lii Hong sanonut:

"Olen katsellut ulkomaalaisia ja olen ollut heidän kanssaan tekemisissä jo vuosikausia. Olen lukenut Raamattuanne, johon te uskotte. Siinä olen nähnyt saman kaltaisen ohjeen, jonka Kong fuutsirkin opetti. Tämä on ainoa kerta, jolloin ulkovaltain hallitus on sitä noudattanut ollessaan tekemisissä Kiinan kanssa."

Mikä se kultainen ohje oli?

Se on tämä:

"Niinkuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te samaten heille."

PIIRTE1TÄ USKONNOISTA, HISTORIASTA JA LÄHETYSTYÖSTÄ.

I:nen Luku.

Uskonnollinen kansa

ei Kiinan kansa ole. Kaikkialla on temppeleitä, mutta niiden ruohoittuneet pihamaat todistavat niissä kävijäin vähyydestä ja niiden rappiotila ihmisten välinpitämättömyydestä. Enemmistö käy niissä vaan tavan vuoksi.

Suurin osa kansasta tunnustaa Fuhn eli Buddhan _oppia_, joka tuotiin Indiasta. Siihen aikaan kun Jeesus tuli maailmaan, eli Kiinassa Ping Tii niminen keisari, joka lähetti lähettiläitä länteen selkoa ottamaan siellä olevasta suuresta opettajasta, josta hän oli kuullut. Lähettiläät saapuivat Indiaan, kuulivat Buddhasta ja pakisivat kotimaahansa, pyhät kirjat, opettajat ja epäjumalat muassaan.

Tätä uutta oppia alettiin levittää, mutta hitaasti se edistyi ensiaikoina. Fuhn oppi vaatii yksinäistä elämää ja siten hajoittaa perheet, katkoo kaikki sukulaissiteet. Munkit ja nunnat asuvat temppeleissä, jotka ovat samalla luostareita. Heidän on luovuttava kaikesta. Heillä ei ole isää, ei äitiä, ei sisaria eikä veljiä. He ovat yksin maailmassa ja valan tehtyään, ovat he kuolleet maailmalle! Ei heistä puhuta eikä heitä kysytä. He ovat Buddhan pappeja ja papittaria. Pappeja kutsutaan "hoo shang" ja papittaria "niikuu."

He ovat halveksittuja ja ainoastaan rahvas turvaa heidän apuunsa. Alempiarvoiset papit kulkevat kerjäämässä, luvaten kaikenlaista rikkautta antajalle ja jolleivät apua saa, niin manaavat pahemmin kuin Joukahainen Väinämöistä! Sanovat voivansa sulkea taivaan ja avata helvetin. Siinä aukenee tiukinkin koura, ainakin pelosta, jos ei halusta.

Moni mies, ruunun kouraa välttääkseen, ajattaa tukkansa, pukeutuu hooshangin laajaan viittaan ja niin on pappi valmis! Kun joku kuolee, kutsutaan papit "kirjaa lukemaan", jotta kuolleen sielu kiirastulesta, tai muusta vaivanpaikasta, pois pääsisi. Suletuin silmin ja ruumistaan huojustellen lukevat he ja jos kysyt:

"Ymmärrättekö mitä luette?" vastaavat he:

"Kah, se on jumalain kieltä, kukas sitä ymmärtää!"

Kang Hsii keisari eräässä esitelmässään hyvin ankarasti puhuu Buddhan papeista, leimaten heidät tuhoatuottavaksi joukkioksi. Kovin sanoin nuhtelee hän isiä ja miehiä siitä, kun antavat

suuren vallan vaimoillensa, luvan laajan lapsillensa, perehellensä peräti, kulkea kylän kujilla, tepastella temppeleissä valkosukissa, päät kukissa, tuolla tyhmäin tungoksessa, pahain pappien parissa.

Yhtä ankarasti arvostelee hän Tao pappejakin, joita kansa nimittää "tao sir." _Tao-oppi_ on alkuaan Lao nimisen ajattelijan järjestämä uskonto. Lao eli Hoonaanissa noin v. 640 e.Kr. Hän puhui "sanasta" (tao) josta kaikki on alkunsa saanut. Hänen oppilaansa järjestelivät hänen opetuksiaan hyvin salaperäiseksi ja monimutkaiseksi niin että jälkimaailman on ollut vaikea saada selville niiden alkuperäisyyttä. Tämänkin uskonnon mukaan on yksin eläminen autuuttava. Sen papit ja papittaret asuvat temppeleissä ja ovat suuremmassa arvossa pidetyt. He eivät aja hivuksiaan, ovat rikkaampia kuin Buddhalaiset papit. Jälkimäisillä ei ole ylipaimenta, mutta edellisillä on piispa, yhtä voimallinen kuin paavi ja vieläkin voimallisempi, sillä jumalatkin ovat hänen valtansa alla! -- Epäjumalat ovat molemmilla yhteiset. Niitä on savisia, puisia ja paperille maalattuja.