Part 4

Täten hän valtuutti opettajan rankaisemaan ja kurittamaan poikaa, jos tarvitsi. Isän mentyä, opettaja antoi Tongsengille uuden nimen, jota sanotaan "koulunimeksi" ja jolla nimellä häntä tästä lähtien kodin ulkopuolella kutsutaan.

Tongseng otti laukustaan kirjan, nimeltä "Saan tsir king." Sitä on käytetty oppikirjana yli 800 vuotta. Sen kirjoitti eräs opettaja omia oppilaitaan varten v. 1050 j.Kr.

Pian kaikui Tong Sengin ääni ylimäisenä, sillä hän luki selkeästi ensimäiset rivit oppikirjasta heti, kun opettaja oli ne vaan kerran lausunut.

Ulkoa hän luki rivi riviltä. Päästyään kirjan läpi, osasi hän sen ulkoa virheettömästi, mutta tuskin ymmärsi yhtä lausetta. Siinä oli paljon hyviä ajatuksia, mutta niitä ei opettaja selittänyt hänelle, vaikka eivät kaikki ajatukset olleetkaan liian syviä hänen ikäiselleen. Tongseng tunsi merkit mutta ei niitä vastaavaa käsitettä.

Pojat olivat kuin pienet apinat! Matkivat vaan opettajaa lukemisessa, ymmärtämättä mitä lukivat.

Luettuaan "Saan tsir king'in" ostettiin hänelle "Peh kia king", joka on kuiva nimiluettelo vaan! Sen tunteminen on välttämätön jokaiselle sivistyneelle henkilölle!

Kolmas kirja oli "Juu hsioh." Muutamin paikoin luetaan ennen tätä "Ts'ien tsir uen", mutta ei kaikialla. Sitten seurasi "Hsiao king" ja sen perästä "Siao hsioh".

Näissä oppikirjoissa on paljon hyvää. Ne sisältävät kertomuksia, keskusteluja lasten velvollisuuksista ja eteväin miesten lausuntoja kasvatuksen peri-aatteista. Niissä kehoitetaan ahkeruuteen monen esimerkin kautta. Kerrotaan yöllä valvovasta koirasta, kukkasissa häärivästä mehiläisestä, silkkimadosta, joka ei levähdä ennenkun se on kutonut silkkimajan itselleen. Ken nuoruudessa oppii, hän vanhana taitaa. Ei jalokivi kelpaa ruunuun tahkoamatta, eikä nuorukainen elämään opetusta saamatta. Ylevämielinen mies ei himoitse syömistä ja juomista, vaan vanhurskautta. Hänen vaikutuksensa tuntuu palatsiin asti, vaikka asemansa onkin alhainen. Hän hyödyttää kansaansa, saattaa nimensä mainehikkaaksi, tuottaa kunniaa vanhemmilleen, loistoa esi-isilleen ja rikastuttaa jälkimaailmaa.

Niissä kerrotaan eräästä opinhaluisesta nuorukaisesta, joka keräsi kiiltohyönteisiä, asetti ne kirjanlehdelle ja niiden antamassa valossa opettelihe lukemaan. Hän oli päivät työssä, eikä hänellä ollut varaa ostaa valoaineita. Rahansa hän säästi kirjain ostamiseen. Eräs toinen köyhä poika kaivoi pienen reiän naapurinsa seinään ja siitä tulevassa valossa hän luki.

Hyviä, jaloja ajatuksia sisältää myöskin se kirjakokoelma, jota hänen on ruvettava lukemaan päästyään edellisistä. Vuosia on jo kulunut. Tongseng on ollut ahkera. Nyt hän jatkaa lukujaan jonkun etevämmän opettajan luona. 10 vuotta saa kuluneeksi.

Hänestä on tullut herrasmies ja semmoisena häntä kodissakin pidetään. Hän on kalpea, vähän kumaraharteinen. Hän liikkuu maltillisesti, arvokkaasti. Sormensa ovat laihat ja kyntensä pitkät. Alituisesti nyökkäen kirjojensa ääressä, on hän vierastunut jokapäiväisen elämän pyrinnöistä ja toimista.

Hänen veljensä kyntävät maata, kantavat kuormia, mutta eivät "kadehti" hänen "helpolla oloaan." He tietävät lukemisenkin työksi. He uneksivat ajasta, jolloin heidän "herra" veljensä on virkamiehenä, ratsastaa omalla hevosellaan tai kannetaan komiassa kantotuolissa suuren joukon saattamana.

Kaupunkiin tultuaan saa Tongseng lukea aamusta iltaan ja vielä illatkin. Nyt hänelle selitetään ennen luettuja ja yhä enemmän aukenevat hänelle viisasten miesten sanojen syvyydet.

Lähenee sitten tutkinto-aika. Ensimmäisessä on kirjoitettava 600 sanaa sisältävä esitelmä ja 60 sananen runo!

Mutta juuri tutkintopuuhien ajalla sattui tulemaan hänen hääpäivänsä! Morsiamesta olivat vanhemmat pitäneet huolen ennenkun hänet kouluun vietiin. Hän ei koskaan ollut tyttöä nähnyt. Jo aikoja sitten oli hääpäivä määrätty "onnen päiväksi." Sitä ei voitu muuttaa -- ja sulhanen ei voinut jättää lukujaan niin vähäisen asian tähden -- ja niin sai morsian pitää häät yksinään!

Tongseng onnistuu hyvin ensimäisessä, toisessa ja kolmannessakin tutkinnossa. Ankarasti siellä vartioitiin miehiä, mutta petosta sittenkin harjoitettiin! Muutamat olivat valkoiseen liivinsä silkkivuoriin kirjoittaneet useita esitelmiä. Toiset kätkivät ne vuorin ja päällisen väliin.

Tutkintosalihin tullessa miehet tarkastettiin, mutta noita salaisia apulähteitä ei löydetty. Presidentin lukiessa "aineet", joista esitelmät olivat kirjoitettavat, ne kiireesti jäljennettiin, salaisesti viskattiin muurin ylitse, jossa niitä oli odottamassa iso miesjoukko. Nämät apulaiset, ollen lukumiehiä, kirjoittivat esitelmät ja viskasivat ne jälleen muurin ylitse. Vahti-mies korjasi ne, antoi sitten runsaasti lahjotulle tarkastajalle, ja tämä taas jakoi ne, ylitarkastajasta salaa, asianomaisille.

Esitelmäin kirjoittajat saivat kyllä maksun vaivoistaan. He olivat miehiä, jotka jostakin syystä olivat keskeyttäneet lukemisensa. Tutkinnoissa noudatetaan vissiä ainejärjestystä ja määrävuosien kuluttua alkaa ainesarja uudelleen. Senvuoksi on helppo edeltäpäin tietää ainakin suunta, mihin on kulettava.

Tongseng pääsi kunnialla "siu tsaiksi", eli "kukoistavaksi neroksi", joka nimitys annetaan ensimäisten tutkintojen suorittaneelle.

Ei hänelle, eikä muillekaan "siu tsaille" annettu mitään kirjallista todistusta! Hän sai vaan lakkiinsa napin! Jos hän sopimattomasti käyttäytyi, otettiin tämä nappi pois ja silloin kunniakas tie katkesi! Ollen "siu tsai" oli hän pelastettu "bambusaunasta", jos lain rikkoi.

Oli joukossa miehiä, jotka ostivat "siu tsain" arvon 100 dollarilla ja he saivat todistuksen!

Tongseng lähetti vanhemmilleen heti punaiselle paperille kirjoitetun ilmoituksen menestyksestään ja samanlaisen ystävilleenkin, jotka levittivät ilosanoman kauvemmaksi. Koko sukukunta riemuitsi, sillä olihan heillekin nyt "kunnian kukko laulanut!" Saisihan jälkimaailmakin nähdä, että heidänkin suvussaan oli neroja! Sukulaiset tulivat onnittelemaan onnellisia vanhempia! Nuori "siu tsai" oli kaikkialla keskustelun keskustana ja hänen kotiin tuloaan odotettiin, kuin "auringon nousua."

Koitti se onnenpäivä viimeinkin! Juhlapäivälliset valmistettiin. Jo kauvas, tuonne toiseen kylään, meni riemuitseva joukko häntä vastaanottamaan. Kotiin tultuaan hän riemuiten tervehti vanhempiaan, sukulaisiaan, naapureitaan, kyläläisiään, ketä polvilleen laskeutuen, kuta kumartaen.

Mutta ujona ja uteliaana seisoi syrjässä hänen nuori puolisonsa, jonka hän nyt vasta näki ensikerran!

Jos Tongseng haluaa oppineeksi tulla, on hänelle tie auki. Hän aikoo jatkaa lukemista ja samalla toimia opettajana. Suorittaapa hän vieläkin tutkinnoita, mutta virkamiesura ei häntä houkuttelekkaan puoleensa. Hän valitsee suurempiarvoisen tehtävän -- ja antautuu -- opettajaksi.

Kaikki kunnioittavat häntä, sillä hän ei himoinnut rahoja, vaan -- viisautta.

Virkamiehentoimi on vaivaloinen toimi. Alhaisempiin virkoihin pääsee rahalla, mutta kyllä kansalla on tieto niistä, kutka ostoarvolla loistelevat! Jos Tongseng aikoo suorittaa korkeimmankin tutkinnon, on hänen matkustettava pääkaupunkiin asti. Siellä ei leikiten läpi päästä!

Luin muutamista miehistä, jotka olivat Pehkingiin saapuneet tutkintoja varten. Yhdeksän etevämmän kirjoitukset hyväksyttiin ja vietiin leskikeisarinnan tarkastettavaksi. Auringonvalo lankesi pöydälle olevalle paperille ja keisarinnan silmä huomasi siinä virheen. Kirjoittaja oli tehnyt sanavirheen ja korjannut sen -- mutta keisarinnan mielestä oli kirjoitus arvoton ja niin hän sai ropposet! Toinen sai hänen paikkansa ja tutkijat ankaria nuhteita.

II:nen Luku.

Kiinan suuret opettajat.

Opettajan virka on Kiinalaisten mielestä suurin, ylevin virka. Heidän suurimmat miehensä ovat olleet opettajia.

Suurin heistä on

Opettaja K'ong.

Muukalaiset kutsuvat häntä Konfuusiukseksi ja Kiinalaiset Kong fuutsiriksi eli opettajaksi. Hänen syntymäkotinsa oli Shaantong maakunnassa. Hän näki päivän valon v. 551 e.Kr. Isän kuoltua kasvatti hänen jalo äitinsä häntä huolellisesti. Jo 24 vuotisena tuli hän virkamieheksi, mutta äitinsä kuoltua vetäytyi hän pois julkisesta elämästä kolmeksi vuodeksi hiljaisuuteen. Syvästi kaivaten äitiään ja ollen onnettomassa avioliitossa typerän naisen kanssa ei hän halunnut entiseen virkaansa suru-ajan loputtua.

Juuri niinä aikoina tuli hän tuttavuuteen muutamien etevien ruhtinasten kanssa. Siten aukeni hänelle opettajan paikka Ting nimisen ruhtinaan hovissa. Hänen viisaat neuvonsa ja opetuksensa miellyttivät ruhtinasta niin, että hän pyysi K'ongia ministerikseen. Noudattamalla viisaan neuvonantajansa neuvoja, edistyi ruhtinas hallitsemistaidossa ja hänen ruhtinaskuntansa vaurastui, herättäen sillä naapurivaltioissa kateutta ja pelkoa. Ruhtinaat juonittelivat ja saivatkin Ting ruhtinaan houkutelleeksi karkoittamaan K'ongin pois hovistaan.

Nyt antautui K'ong yksinomaan opettajan virkaan. Suusanallisesti hän opetti oppilaitaan ja kirjallisten teostensa kautta tuli hän koko valtakunnan opettajaksi. Hän ei ollut uskonnollismielinen mies. Kirjoituksissaan hän ei puhu mitään Jumalasta. Hänen opetuksensa koskevat vaan tätä elämää. Joku oli kysynyt häneltä elämästä haudan toisella puolella, mutta hän oli silloin sanonut:

"Minä en ymmärrä elämää, kuinkas ymmärtäisin kuolemaa."

Hän ei ollut haaveksiva, tulinen ja kiihkoisa luonteeltaan, vaan kylmä, maltillinen järjen mies. Kirjoitustapansa on levollinen, tyyni ja koruton. Hänestä on sanottu: "hänen ajatusmaailmansa oli laaja ja tasainen, kuin Jangtsir virran laakso."

Hän sanoo kirjoituksissaan tarjoavansa jälkimaailmalle vaan isien opetukset, eikä mitään uutta. Harvat ymmärsivät häntä ja sangen vähän sai hän osanottavaisuutta osakseen. Sanotaan hänen olleen jäykkä ja jörömäinen. Jälkimaailma on ruvennut häntä arvossa pitämään ja jumaloitsemaan. Hänen kunniakseen on jokaiseen kaupunkiin rakennettu temppeli, jossa hänelle uhrataan kahdesti vuoteen, joko hieho tai lammas. Tapasin kerran maantiellä miehen, joka laahasi perässään karitsaraukkaa. Eläimen ympäri oli köytetty nuora. Tie oli pitkä ja huono. Eläinparan takajaloista oli toinen rampaantunut jo niin, ettei se voinut astua. Se määki niin surkeasti, kun pysähdimme miestä puhutellaksemme. Mies oli kaupungin hallitsijan käskystä käynyt etsimässä, kaukaisessa seudussa tätä uhri-eläintä. Kyllä kai se raukka nääntyi kuoliaaksi ennenkun mies perille saapui ja karitsa joutui K'ongille uhrattavaksi.

Hänelle pyhitetyillä alttareilla vuodatetaan vuosittain tuhansien eläinten veri ja poltetaan tuhansia silkkikangaskappaleita. Kirjoitustensa kautta on hän ohjannut Kiinalaisten ajatus- ja toimintatavan jo pari tuhatta vuotta. Miljoonat ovat sanasta sanaan kätkeneet hänen opetuksensa sydämehensä ja vaikkei sydämeen, niin ainakin muistiinsa ja pitäneet hänen manansa elämää parempana.

Mutta kaiken sen hyvän ohessa, jota K'ong on opettanut, on hän laskenut raskaan ikeen kansansa kannettavaksi, sillä hän on teroittanut isien henkien palvelemisen tärkeyttä. Opetustensa kautta liittää hän elävät kuolleisiin. Kuolleille uhrataan, heille rakennetaan temppelejä. Esi-isille rakennetut asumukset ovat muhkeampia kuin elävien asunnot.

Ei Jumalasta puhukaan K'ong, Kiinan suurin miesi. Esi-isät hälle kaikkena, Se parast' mitä tiesi.

On uhrattava isille Jotk' ovat tuonelassa, Lahjat suuret hengille Kuolleiden maailmassa.

Ei isäin suku sammua Saa tässä maailmassa. Ei nimi isäin puuttua Sukuluettelosta.

Jo pari vuosituhatta On K'ong jo ollut kuollut. Mutta hänen sanansa Ei hedelmätön ollut!

Esi-isäin alttarilla Viel' uhriliekit liehuu, Kodit suuret, sekä pienet Lapsosista kiehuu.

Toinen suuri opettaja oli nimeltään

Mong eli Meng.

Häntä ulkomaalaiset kutsuvat Mensiukseksi. Hän syntyi v. 371 e.Kr. Shaantong maakunnasta oli hänkin kotoisin. Isästään orvoksi jäi hänkin jo pienenä. Hänen viisas äitinsä kasvatti häntä huolellisesti. Saadakseen lapselleen hyvää seuraa, muutti leski asuntoja useita kertoja. K'ong eli aikana, jolloin tavat olivat turmeltuneet ja niin oli Mong'inkin aikana. Kirjoitustensa kautta hän vaikutti aikalaisiinsa sekä jälkimaailmaan, mutta häntä ei ole ruvettu jumaloimaan, vaikka hänen kirjoituksiaan pidetään äärettömässä arvossa.

Mong sanoo ihmisellä olevan niin luontaisen taipumuksen hyvään kuin virranvedellä alaspäin juoksemiseen! K'ong sanoo kaikkien ihmisten pyrkivän hyvään! -- Mong sanoo: "poika joka perillisettä kuolee, on raskaasti rikkonut vanhempiaan vastaan."

Tämän opetuksen vaarinottamisesta johtuu monta Kiinassa vallitsevaa epäkohtaa. Monivaimoisuus, aikaiset avioliitot, tyttölasten murhaaminen, ihmisten tavaton lisääntyminen, ja köyhyyskin.

Kiinan kansa kallihina, Aartehena armahana, Pitävi lapsilauman. Ei nurise se milloinkaan Jos vaan on poikalapsia Vaikk' pieni pirtti täynnä! Ei Kiinalaisen mielestä Maailma maksa mitään, Jollei hän poikalapsia Saa sylissänsä pitää! Ei rikkaus, ei kunnia, Ei virka suuri tuottava Suo hälle sitä rauhaa, Kuin lapsijoukko naurava, Hän onnee muut' ei kaipaa! On onni suur' kun maailmaan Jää sukunimi vielä, Ja esi-isäin temppeliin Jää uhrilahjan viejä! Hän kun tulee tuonelaan Ei puutetta oo siellä! On siellä talo valmiina, On rahojakin vielä! Ei kerjäläisnä tarvitse Nyt hänen siellä olla! Ei tuonen herrat hallitse Rikasta julmuudella! Hän huoletonna elellä Saa sitten tuonelassa, Kun pojanpojat varoja Lähettää maailmasta! Lapsilauman rakkaana Pitävi Kiinan kansa. "Ne ovat 'puusan' lahjoja!" Se sanoo suorastansa.

Nyt tahdomme ajatuksissamme asettua asumaan

Erääseen köyhään perheeseen,

tutustuaksemme edes hiukan kansaan. Isännän sukunimi on Liu. Hän on onnellinen mies, sillä hänelle on syntynyt perillinen, jonka nimeksi on pantu: Jongfuh. Kaunis nimi! Ijankaikkinen onni, eikös se ole soma nimi? Jongfuh on jo viisi, kuusi vuotinen. Vanhemmille tulee tärkeä työ tehtäväksi. On etsittävä miniä. Ukko ja eukko tuumivat kahden asiaa. Päätöksestään eivät puhu kenellekään. Köyhiä kun ovat, niin toimivat sen mukaan.

Yhtenä päivänä lähtee Liun eukko kaupunkiin. Siellä on lastenkoti. Äiti parat ovat myyneet sinne pikku tyttärensä. Siellä heitä on monet kymmenet. Pienet raukat! Sääli on heitä. Liun emännälle ehtii kyynele silmään hetkiseksi. Hän katselee lapsosia ja valitsee niistä yhden. Lunastaa hänet dollarilla tai parilla ja palajaa kotiinsa pienen miniänsä kanssa. Tokko pienokaisella lie nimeä ollutkaan, ei tiedä, mutta uudessa kodissa häntä kutsuttiin vaan "siao jaa t'eoksi" eli pieneksi orjattareksi.

Yhdessä lapsukaiset kasvavat ja leikkivät. Kuluu kolme, neljä vuotta, jo on miniän ruvettava talossa toimimaan. Onhan hän jo kuusi vuotinen, siis iso tyttö! Pieniin käsiin asettaa anoppi värttinän ja toiseen puuvillatukun, josta on opittava ujuttamaan hieno lanka.

Toisten taas laitetaan lapsonen bambupäreistä tehty kori ja bambupihdit kädessä, keräämään rikkoja ja roskia, mitä vaan tieltä ja tiepuolista löytää. Korin sisältö tyhjennetään tuvan taustalla olevalle tunkiolle, joka vähitellen kasvaa pienen pieleksen kokoiseksi ja sitten myydään maanviljelijöille pellon lannaksi.

Vähän vantterammaksi tultuaan, laitetaan hänet tuonne vuoren rinteelle, sieltä kivien välistä heinää leikkaamaan, jota sitten poltetaan ruokaa laittaessa, tai saa hän keräillä heinän rippeitä ja kuivaneita oksia samaa tarkoitusta varten.

Yksitoikkoista, ikävää on lapsosen olo. Jongfuh on saanut pieniä siskoja ja veljiä ja kuta useampia näitä kytyjä ja natoja on, sitä tukalampi on pikku miniän olo. Suuremmaksi tultuaan saa hän raataa aamusta iltaan, toimitella talon töitä. Sen ohessa saa sadatkin kerrat kuulla olevaan vieraan lapsi. Lapsi raukka! Kenelle valittaisi vaivojaan, sanelisi sairapäiviään? Kun anoppi hyväilee omia lapsiaan, kiertyy pieniin, tummiin silmiin kyynele ja sydämessä tuntuu syvä kaipaus. Lapsonen ajattelee: "oi jos minullakin olisi äiti!" Kyynele herahtaa poskelle. Anoppi näkee sen ja ärjäsee: "vai et viitsi työtä tehdä! Siinä itkeä jorotat!" Välistä taas

tukasta tuivertavi, hapsista haiventavi, vasten seinää survasevi, nurkkahan nutistavi, yön selkään ajavi, kaikeks' illaks' kartanolle.

Sadat tuhannet lapsiraukat ovat tämmöisessä asemassa. Heitä ei kukaan suojele, ei puolusta.

Kuluvat tuossa vuodet. Miniä on 15 tai 16 vuotinen. Siis on

Häiden aika tullut.

Ei niihin suuria valmistuksia ole. Morsian puetaan punaiseen, vuokrattuun pukuun. Hänen päähänsä pannaan korkia, peileillä ja helmillä koristettu ruunu. Olihan siinä vieraita. Syöteltiin niitä useat kerrat ja juoteltiin teellä. Ei morsiamella ollut mitään lahjoja apelle, anopille ja sukulaisille niinkuin rikkailla morsiamilla on.

Nyt ovat pidot loppumaisillaan. Ruunu otetaan morsiamen päästä pois ja hivukset nyhdetään juurineen otsalta merkiksi vallan alle joutuneesta tilasta.

Häät ovat olleet ja menneet. Ne pidettiin "onnen päivänä."

Vierähtää vuosi. Odotetaan perillistä taloon. Se tulee mutta voi! se onkin tyttö! Kuluu taas vuosi. Toivossa eletään, mutta toivo pettää! -- Tulija oli taas tyttö -- ja kolmas samaten! -- Voi onnettomuutta! Jo alkaa anoppi tuskastua elämään. Jokaiselle tupaan tulijalle valittaa

ettei iloa ollut riemumieltä milloinkahan, miniästä miekkosesta, tyhjän tytöstä pahasta.

Vielä tuon anopin kiukun kestäisi, mutta kun mieskin kiljuu ja ärjyy ja jopa lyökin!

Viimeisellä kerralla, heikkona maatessa, tuskin ruokaa annettiin. Miniä raukka itkee yöt, itkee päivät ja ajattelee: "varmaankin olen kovin suuri syntinen, kun ei p'uusa poikia anna! Entäs jos kuolen! Pojattomat äidithän

"joutuvat verimerehen, hukkumahan hurmeesehen, tuolla tuonelan tuvilla, länsitaivahan takana!"

Onneton äiti! Sydän pakahtumaisillaan surusta, hän sanoo:

Oi, mun äiti kultaseni, oi, mun emoni armas! vieläkö elossa lienet, päiväkullan kuuluvissa? vaiko maassa makaamassa haudassa hajoamassa? Tule, äiti, turvakseni, turvakseni, tuekseni, näissä suurissa suruissa, murehissa murtavissa!

Vierii tuosta viikot, päättyy päivät. Taas on taloon tullut pieni vieras, mutta tällä kertaa se on tervetullut -- tuhannesti tervetullut! -- sillä se on pieni -- mies! Nytkös ilo ja riemu taloon tuli! Miniänkin ylitse puhalsi toinen tuuli, sillä

tuli appi katsomahan pientä pojan poikoansa, nato tuli naurusuulla, kyty pysyin kynnyksellä, kävi käly katsomassa armastamassa anoppi.

Olihan tuon pienoisen tulo äiti raukalle toivon tähti.

Appi iloitsi, sillä nythän oli toivoa suvun säilymisestä. Hänen nuoremmat pojat olivat kuolleet. Jos Jongfuh kuoli perillisettä, oli ukko Liun tulevaisuus surkuteltava! Kuoltuaan hänen täytyisi joutua n.k. "orpohenkien" pariin, joilla ei ole perillisiä. Näille köyhille hengille uhrataan kerran vuodessa.

Välttääkseen tämmöistä kahdenlaista onnettomuutta, vanhemmat kihlaavat lapsensa ajoissa. Jos sulhasen äiti heikkonee niin, että pelätään kuolevan, kiiruhtetaan häiden pitämistä! --

Seuraten Liun perhe-oloja, olemme nähneet miten köyhemmän kansan keskuudessa menetellään.

Usein vaihdetaan tyttäret. Köyhemmät perheet lähettävät tyttärensä anopin luokse jo 7-8 vuotisena. Rikkaat vasta sitten kun häiden aika on tullut.

III:mas Luku

Tyttölasten murhaaminen

on ollut hyvin yleinen tiheästi asutuissa rannikkomaakunnissa ja muutamin paikoin sisämaassakin. Useasti on köyhyys ollut siihen syynä, mutta myöskin se kova kohtelu, jonka alaiseksi äidit joutuvat, jos heille useampia tyttäriä syntyy. Mutta

Tyttöisten myyminen

on hyvinkin yleinen, vaikka ihmiskauppa on kielletty. Köyhät vanhemmat myyvät lapsukaisensa ostajille, jotka sitten kulettavat heidät kaukaisille seuduille myyden heidät siveettömyyden pesihin.

Kihlaus

tapahtuu välimiesten kautta, eikä siinä oteta asianomaisten mieltä kysymykseenkään. Vanhemmat ottavat miniäkseen kenen tahtovat, antavat tyttärensä kenelle haluavat. Se on heidän asia, eikä lasten! Nuoret saavat tyytyä vanhempainsa tahtoon! Kun sopimus on kirjoitettu, on kihlauskin luja ja sitä on miltei mahdoton purkaa. Kihlausta seuraa sitten luonnollisesti

Avioliitto.

Kiinalaiselle naiselle ovat kaikki muut tiet suljetut. Paljon on kuitenkin naisia, jotka kernaammin valitsevat yksinäisen elämän. Sen he tekevät luostariin menemällä. Lukuisat ovat ne naiset, jotka surmaavat itsensä, ennenkun sitoutuvat viettämään elämäänsä orjuudessa, jota avioliitto on monelle. On olemassa, muutamissa osissa maata, salaisia yhdistyksiä naisten keskuudessa. Näiden yhdistysten jäsenet ennen lopettavat elämänsä, ennenkuin naimisiin menevät.

Luin nuoresta naisesta, joka oli lapsena tullut kihlatuksi. Vanhemmat pakoittivat hänet naimiseen. Hän vastusti, mutta häntä vartioitiin hääpäivän iltaan asti. Kun vieraat olivat lähteneet, oli hän miehensä kanssa kahden kesken ja sanoi hänelle:

"Minut on väkisin tuotu tänne. Minä en tahdo tätä asemaa."

Siinä samassa otti hän sakset ja leikkasi tukkansa! Miehen kotiväki ei voinut hänelle mitään. Hän oli päättänyt elää yksin -- ja meni luostariin.

Eräs morsian sai yksin viettää häät. Häntä ihmetytti hänen sulhonsa poisolo hääpäivänä, vaan kun häntä ei seuraavinakaan päivinä näkynyt, rupesi hän aavistamaan pahaa. Hän vaati hänen näkyviin tulemistaan. Kierteiset vastaukset eivät enään auttaneet -- ja sisälle tuotiin korissa istuva, vaivainen, tylsäjärkinen olento!

Haista ei suojele laki.

Kodissaan ollessa hän on täysin vanhempainsa vallassa ja miehelään tultuaan on hän kokonaan miehensä ja anopin vallassa. Jos häntä siellä pahoin kohdellaan, voivat hänen vanhempansa ja sukulaisensa omakätisesti kostaa hänen puolestaan, mutta jos eivät siihen kykene, saa hän tyytyä kohtaloonsa.

Miehet usein myyvät vaimonsa ja tyttärensä siveettömyyspesiin tai vuokraavat heidät niihin määrävuosiksi. Naisraukoilla ei ole mitään turvaa tämmöistä kohtelua vastaan. Orjuus siellä, orjuus täällä. Ei ole ihmettä jos monet heistä, kurjaan elämään kyllästyneinä, toivottomina lopettavat elämänsä. Monet tuskissaan rupeavat ooppiumia polttamaan.

Moniavioisuus

ei ole yleinen yhteisen kansan keskuudessa. Useasti toisen vaimon ottaminen johtuu siitä, kun ensimmäisellä ei ole lapsia. Olen tavannut herrasmiehen, jolla oli viisi emäntää ja kaikki lapsettomia!

Tunnen miehen, jolla oli kaksi emäntää. Isä otti hänelle yhden ja setä toisen. Setä oli lapseton. Hän lunasti veljensä pojalle vaimon siinä toivossa, että hänelle syntynyt lapsi sitten luettaisiin hänen lapsekseen!

Tapahtuupa niinkin että

Kuolleet vihitään!

Hra Smith kertoo seuraavan tapahtuman, joka ei liene ainoa laatuaan:

Erään talon ainoa poika kuoli jättämättä perillistä. Se oli suuri onnettomuus, jota oli torjuttava. Päätettiin ottaa hänelle ottopoika, mutta mitenkäs hänelle ottolapsen otti, kun hän ei ollut vielä naimisessa!

Oli yksi keino jälellä. Naapurikylässä oli juuri niinä aikoina kuollut eräs tyttö. Vainajan vanhempien kanssa sovittiin asiasta ja tytön ruumis haudattiin pojan ruumiin kanssa samaan hautaan. Häät pidettiin ja heille otettiin ottopoika!

Heljän seinän sisälle

ovat ylhäiset naiset suljetut, mutta kansannaiset saavat liikkua vapaasti ja varsinkin muutamissa paikoissa ovat he yhtä vapaat kuin miehetkin.

Eräs sivistynyt nainen sanoi kerran naislähetyssaarnaajalle:

"Kuoltuani toivon muuttuvani koiraksi, jotta saisin edes vähäsen maailmaa nähdä."

Kodista tuotiin hänet miehelään ja siellä hän ei ollut kertaakaan saanut astua portin ulkopuolelle! -- Kodissaan kuluttavat he aikaansa taloudellisia toimia ja käsitöitä tehden, jutellen ja tupakoiden.

Lukutaito

on harvinainen naisten keskuudessa. Tytöille ei ole kouluja. On kuitenkin lukutaitoisia naisia. Muutamat ovat saaneet opetusta isältään, toiset veljiensä opettajilta.

Miksi naiset ovat jätetyt niin osattomaksi henkisestä kasvatuksesta? Siitä syystä kun

Nainen ei ole miehen arvoinen,