Part 3

"Meneekös ulkomaalainen opettaja Mao vuorelle suitsuttamaan?"

"En, en mene suitsuttamaan", sanoin, "sillä en palvele p'uusaa."

Nykyään Kiinalaiset kutsuvat kaikkia jumaliaan p'uusaaksi. Sana ei ole Kiinan kielinen, vaan kulki Kiinaan Indialaisten jumalien mukana.

"Ketäs palvelet?" kysyi hän.

"On olemassa yksi, ainoa Jumala, taivaan ja maan tekijä. Häntä palvelen", vastasin.

Mies katsoi minuun vakavasti ja sanoi:

"Niinkö on? Onko vaan yksi Jumala? En ole sitä ennen tietänyt, eikä kukaan ole minulle sitä sanonut."

Avoimella sydämellä kuunteli ja kyseli hän. Hän osti muutamia kirjoja, luvaten lukea ne. -- Kuuden päivän matka oli hänellä kotiinsa.

Vuoren juurella olevan, ison kylän asukkaat elivät ilossa ja humussa. Joka talossa oli pyhiinvaeltajia. Useamman talon väki, niin suuret, kuin pienetkin valmistivat savesta temppelin ja puusien kuvia sekä kaikenlaisia leluja.

Sain asunnon suurimman kadun varrella isossa ravintolassa. Huoneita oli useita, mutta kaikki ikkunattomia. Suurimmassa huoneessa oli 8 nelikulmaista pöytää. Siihen kokoontui ihmisiä kuulemaan, mitä heille kerroin ja kyselemään yhtä, toista maastamme ja kansastamme. Kysyivät jos meillä oli virkamiehiä, kouluja j.n.e. Kuultuaan vastaukseni, kuiskailivat he keskenään:

"Heillä on niinkuin meilläkin!" Katse, jonka loivat toisihinsa, sekä äänenpaino, millä tuon lausuivat, ilmaisi minulle paljon. He ajattelivat näin:

"No ovathan he sitten vähän ihmisten kaltaisia!"

Lähdin vuorelle. Sen juurella oli muutamia pienempiä temppeleitä. Lahot jumalat asustivat niissä. Miltä oli puolet muodosta poissa, kulta käsi, vaan ei se estänyt silkkipukuisten miesten ja naisten polvilleen lankeamasta niiden eteen. Kuinka sydäntä särkevää olikaan nähdä järjellisten ihmisten kumartelevan hajoavia savikappaleita, lahonneita puupalasia.

Kurjissa hökkeleissä vuoren juurella asui kerjäläisiä, jotka selässään kantoivat huonovoimaisia templissä kävijöitä ylös vuorelle.

Ainakin tuhannen kiviporrasta oli rinnettä myöten kiertelevällä tiellä. Tapasin vanhan miehen, jota nuori kerjäläinen kantaa retuutti selässään. Mitäs tien pituudesta, mitä vaivoista, kunhan vaan "puusan" luokse pääsen, näytti vanhus ajattelevan.

"Mitäs hyvää vanhus toivoo 'puusalta'?" kysyin.

Ukko tyytyväisenä hykertäen kuivettuneita, tutisevia käsiään, vastasi kuiskaten:

"Hän maksaa salaisesti!" Puhuin hänelle Jeesuksesta, joka salaisuudessa näkee ja maksaa julkisesti, mutta vanhus tuli kovin levottomaksi, vaatien nuorukaisen häntä kiireesti viemään ylös.

Vuorelle tultuani astuin temppeliin. Uh, miten likaista siellä oli! Huoneita oli useitakin, mutta yhden näkeminen riitti minulle. Siinä oli kolme, savun mustuttamaa jumalaa. Ne olivat niin pölyssä ja noessa, ettei voinut eroittaa niiden muotoa. Niiden edessä oli korkea, metallinen jalka, jolle oli asetettu porolla täytetty metallinen vati, jossa poltettiin suitsutusta. Rukoilijat lankesivat kuvien eteen polvilleen, mutta äänettöminä, sitten sytyttivät kynttilän ja suitsutuksen, poistuakseen heti, jättäen tilan toisille.

Siinä seistessäni puhuin ainoasta, totisesta Jumalasta, joka näkee ja kuulee. "Katsokaapas", sanoin, "nämät 'p'uusaat' eivät voi pestä itseään pölystä ja noesta. Ne eivät voi itseään auttaa. Kuinkas ne voisivat ihmisiä auttaa?"

Eräs kuulijoista sanoi:

"Se on totta! Mutta me Kiinalaiset olemme tottuneet kumartamaan näitä jumalia, emmekä ole muusta tietäneetkään."

Hän osti Markuksen kirjoittaman evankeliumin ja lupasi lukea. Me iloitsemme sanomattomasti siitä, kun saamme antaa evankeliumin ihmisille, sillä se on "Jumalan voima jokaiselle uskovaiselle autuudeksi." "Se on henki ja elämä" ja sen kautta "Jumala uudestaan synnyttää ihmisen." "Se ei tyhjänä palaja."

Ken sanan ottaa vastaan "Jumalan sanana" hän saa kokea Jumalan voimaa ja läsnäoloa.

Sillä matkalla kauppasimme monta kirjasta ja moni ostikin. Viivyin siellä viisi päivää. Olisin ollut kauvemmin mutta ruu'asta oli puute. Koko paikkakunnalla ei ollut saatavana muuta kuin punaista riisiä ja katkeria vihanneksia.

Kaupunkiin tultuani kuulin ihmisien suuresti hämmästyneen, kun Maovuoren puusaa (jumala) oli laskenut minut temppeliinsä, vaikka minulla oli nahkajalkineet jalassa! Kansa arveli:

"Kyllä ulkomaalaisten Jeesus on Mao puusaa voimallisempi!" --

Oi, joska he tuntisivat Jeesuksen!

Me olemme puhtaat.

Vuorelta palatessamme poikkesimme majataloon yöksi. Ennen meitä oli siihen saapunut kaksi naista. Huoneessa oli neljä vuodetta, siksi emäntä vei meidät samaan huoneeseen. Heti huomasin heidät "sydämen puhtautta" etsiviksi. Tuskin oli tultu ovesta sisälle, niin yksi heistä kysyi palvelijattareltani, viitaten minuun:

"Syökös hän lihaa?"

"Syöpi", vastasi hän. Silloin muijat panivat hynttyynsä kokoon, lähtivät pois huoneesta, sanoen: "me olemme puhtaita!" ja menivät toiseen majataloon. He olivat hartaita Buddhan opin tunnustajia. Syömällä ainoastaan kasviksia, luulivat he saavuttavansa sydämen puhtauden, sillä "ilman puhtautta ei voi tulla länsi taivaaseen", jossa he ajattelevat Buddhan asuvan.

Siunattu hetki tiellä.

Kerran matkustin maitse Naanking nimiseen, yhteen Kiinan kuuluisimmista kaupungeista. Kuljimme jyrkkien rinteiden välissä olevassa laaksossa, jossa kasvoi kaunista lehtimetsää. Tie luikerteli oikealle ja vasemmalle. Siellä, metsän hiljaisuudessa, tapasimme vanhan vaimon nunnan puvussa. Päänsä oli hän antanut keritä paljaaksi. Tervehdimme häntä ystävällisesti ja se antoi hänelle rohkeutta lähestyä meitä. Istahdimme tielle. Puhellessamme hänen kanssaan, kertoi hän elämänsä surullisen historian. Hänet oli laitettu miehelään vasten hänen tahtoaan. Mies oli herrasmies, mutta ooppiumin orja. Heillä ei ollut yhtään lasta. Lapsettomuus oli seurauksena hänen syntisyydestään. Hän varmaan oli ennen maailmassa ollessaan tehnyt paljon pahaa ja pahojen tekojensa rangaistukseksi saa hän nyt olla lapsettomana! Miehensä kuoltua päätti hän vihkiä itsensä jumalille siinä toivossa, että ehken jokin armo tulisi hänen osakseen taas maailmaan tullessaan. Hän itki katkerasti. Kerroin hänelle hyvästä, rakastavaisesta Isästä taivaassa. Hän tarttui käsiini ja sanoi:

"Sinä olet niin onnellinen!"

"Niin", sanoin, "minä olen onnellinen ja tulin tänne kertoakseni sinulle, että sinäkin voit tulla onnelliseksi!"

"Kerro, kerro, minä kuuntelen!" sanoi tuo rakas sielu.

"Rukoiletkos laupeuden jumalatarta?" kysyin.

"Rukoilen", vanhus vastasi.

"Miksi rukoilet häntä?"

"Hän on armollinen ja laupias!" sanoi hän.

"Kuulehan, vanha sisar, mitä kerron sulle. Taivaassa on hyvä Jumala. Hän antaa auringon paistaa ja pilvien sataa. Hän on tehnyt taivaan ja maan. Ei Häntä tarvitse kantaa, niinkuin laupeuden jumalatarta. Hän näkee ja kuulee ja tietää kaikki. Hän näkee meidän istuvan tässä tiellä. Hän on niin hyvä."

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi hän.

"Tästä kirjasta", vastasin, näyttäen hänelle Uutta testamenttia.

"Minä en osaa lukea!" sanoi hän murheellisena.

"Kuulehan nyt, kun vielä puhun. Me emme näe Jumalaa, emmekä tiedä miten Hänen luokseen päästään!" -- sanoin. Hän epätoivoisena huudahti:

"Emme tiedä, emme tiedä!" Jatkoin:

"Katsos! Jumala armahti meitä. Hän lähetti oman Poikansa maailmaan ja sanoi: uskokaa Häneen, niin pääsette minun luokseni. Katsos! Jeesus tuli. Hän sai kärsiä paljon ja ihmiset tappoivat Hänet, mutta Hän nousi ylös ja meni takasin taivaaseen. Minä uskon Häneen. Hän on antanut minun mustat syntini anteeksi ja on verellään pessyt sydämeni. Sydämessäni on suuri rauha ja ilo. Kun kuolen ottaa Hän minut luokseen. Jeesus on lähettänyt minut sinulle tuomaan nämät hyvät sanat."

"Oi, ne ovat hyvät sanat!" sanoi vanhus, käsiäni hellästi puristaen.

"Tahdotko sinäkin luottaa Jeesukseen?" kysyin.

"Tahdon, tahdon ja minä tahdon rukoilla häntä. Miten minä rukoilisin Häntä? Opeta sinä minua", pyysi hän.

"Rukoile millä sanoilla tahansa, kyllä Jeesus ymmärtää. Hän on armollinen ja laupias, hädästä ja tuskasta pelastaja", sanoin siihen ja lisäsin, sano:

"Herra Jeesus, armahda minua!"

Silloin vaimo alkoi rukoilla, sanoen:

"Suuresti armollinen, suuresti laupias, hädästä ja tuskasta pelastava Herra Jeesus, armahda minua!"

Sitten kun erkanimme hänestä, kuulimme hänen tiellä kulkiessaan niitä kertovan. Se oli siunattu hetki, se iltahetki. Korvissani kaikuivat sanat:

"Jokainen joka Herran nimeä avuksensa huutaa, hän tulee autuaaksi."

Rauhaa etsivä sielu.

Nimeään en muista, mutta tuttaviksi tulimme kadulla. Useasti tapasimme hänet. Hän oli maalaisnainen. Käsiranteen ympärillä oli hänellä helminauha ja siitä näimme hänet "rukoilijaksi." Puhuessaan hän vähän väliä lausui sanan: "oomiitoofuh!" Puhelimme hänelle siitä tiestä, joka vie elämään, mutta hän, peläten "harha-oppia", ei malttanut pysähtyä kuuntelemaan. Usein rukoilimme, että Jumala vaikuttaisi hänessä halun tulla luoksemme. Hän tulikin yhtenä Sunnuntaina. Jutellessamme hänen kanssaan huomasimme hänen käsivarressaan pieniä, mustia pahkuroita. Kysyimme, mitä ne olivat.

"Olen polttanut ne kuumalla raudalla!" sanoi hän.

"Mitä varten?"

"Saadakseni rauhan!"

"Oletko jo saanut?"

"En ole", vastasi hän itkien.

"Kuinka kauvan olet rauhaa siten etsinyt?"

"20 vuotta!"

"Niin kauvan olet etsinyt ja et ole vielä saanut!"

"En ole saanut. Ei ole rauhaa täällä sydämessäni", sanoi hän laskien käden sydämelleen.

"Meillä on rauha", sanoimme.

"Onko teillä? Kuinka sen saitte?" kysyi hän kirkastetuin kasvoin.

"Herra Jeesus on antanut meille rauhan", vastasimme ja sitten kerroimme lyhyesti, yksikertaisesti Jeesuksen kärsimisestä. Se liikutti häntä niin, että hän itki kauvan aikaa.

"Jeesus on kuollut kaikkein edestä ja sinunkin edestäsi!" sanoimme.

"Onko Hän kuollut minunkin edestäni?" kysyi hän.

"On", vastasimme ja luimme todistukseksi monet paikat kirjoituksista. Hänen sielussaan oli taistelu. Yht'äkkiä kysäsi hän:

"Ovatkos kaikki minun 20 vuoden ansiot (hyvät työni) sitten arvottomia?"

"Ovat. Emme tule töillämme autuaaksi, vaan luottamalla Jeesukseen. Autuus on armosta, ei ansiosta."

Se oli koko isku vaimo raukalle! Äänekkäästi itkien hän juoksi pois! Kuinka lähellä Jumalan valtakuntaa hän olikaan!

Viimeisen kerran tapasin hänet Maovuorelta tullessani. Hyppäsin alas kärryiltä sanoakseni hänelle: "ei puusaa anna sinulle rauhaa, mutta Jeesus antaa!" Hän oli nyt arka ja väisti katsettani. Jumala siunatkoon häntä! Sen perästä emme häntä nähneet, mutta toivomme, että hän kerran heräjää ja nousee etsimään Jeesusta.

MUUTAMIA PIIRTEITÄ YHTEISKUNTAELÄMÄN VALO- JA VARJOPUOLlSTA.

I:nen Luku.

Kiinalainen kylä

on yleensä kaukaa katsottuna hauskan näköinen. Se on peltojen ympäröimänä. Sitä somentavat tuuheat, korkeat lehtipuut, joiden joukossa usein on "pyhiä" puita. Näissä puissa luullaan jonkun jumalhengen asustavan. Niiden juurella uhrataan ja niitä ei uskalleta kaataa. Olen nähnyt tuommoisen "pyhän" puun juurella pienen tiilistä rakennetun "pyhäkön", jossa on säilytyspaikka jumalan kuvalle.

Kylää somentavat rakennusten kauniisti kaarretut harjat, loistavilla väreillä maalatut kunniaportit tien varrella, pensasaidat ja monenlaiset kukkivat köynnöskasvit kasvaen rappeutuneiden rakennusten seiniä pitkin. Vasten tahtoaankin joutuu kulkija suloisten tunteiden valtaan lähestyessään ihanassa lehdikossa lepäävää kylää, mutta likemmäksi tultua on runollinen mieli, suloiset tunteet pois puhalletut. Raunioita, romua, roskaa, likaa, soraa, kuihtuneita, ryysyisiä ihmisiä, kerjäläisiä, likasilmäisiä ooppiumin polttajia, kapakoita, laihoja koiria, ilkeä haju -- tätä kaikkea siellä näkee ja tuntee! --

Kylät ovat järjestetyt kuten kaupungitkin. Talot ovat katujen varsilla. _Latoja_ ja _lääviä_ siellä ei näe, sillä karjanhoitoa ei harjoiteta. Pihan perällä on katos, jossa pidetään elukat. Idässä, jossa ensin asuin (Kiangsuu nimisessä maakunnassa), pidettiin kyntöeläimenä puhvelihärkiä ja lehmiä. Toisin paikoin käytettiin tavallisia lehmiä tai härkiä. Lehmiä ei lypsetä, sillä eivät Kiinalaiset ole uneksineetkaan "maidon" juonnista, ennenkun ulkomaalaiset sinne tulivat. Ei Kiinalainen tapa lehmäänsä. Kysyin kerran opettajaltani:

"Miksi ette syö lehmän lihaa?"

"Kuinkas maamies hennoisi tappaa sen, joka hänen peltonsa on kyntänyt, tehnyt hänelle niin suuren hyvän työn!" vastasi hän. Rantapuolella, suurissa kaupungeissa, joissa ulkomaalaisia asuu, saa ostaa lehmän lihaa, mutta ei sisämaassa.

Joka talossa pidetään sikoja ja sian lihaa saa kaikkialla. Paikoin pidetään hevosia, aaseja ja muuleja. Niillä kannatetaan kuormia ja ratsastetaan.

Kanat ja kukot kaakattavat kaikkialla ja ankkoja pidetään parvittain. Ankat puljaavat riisipelloilla uiden siellä. Koiria pidetään kodeissa vähän, Kissat kahlehditaan, kuten koirat, sillä ne ovat varasten mielitavaraa.

_Rehu_, joka talveksi kootaan, aumataan pihamaalle. Ei näe missään niittymaita, sillä kaikki viljelykseen sopiva maa on peltona. Kyntöelukoita syötetään pellon pientareella. Elukan nenässä olevaan renkaaseen kiinnitetystä nuorasta ohjaa selässä istuva tyttö tai poika sitä niin, ettei pääse viljapeltoon.

_Aittoja_ ei ole. Vilja säilytetään isoissa bambupäreistä tehdyissä, tuvan nurkkaan päällekkäin pannuissa koreissa. _Riihiä_ ei tarvita. Vilja levitetään tasaiselle kalliolle kylän laidassa tai tasaiseksi temmelletylle pihamaalle. Auringon lämpö sen kuivaa ja siinä se puidaan.

_Saunoja_ ei ole. Suurissa kaupungeissa esim. Tshenkiangissa oli miehille tarjona kylpypaikkoja, mutta ei meikäläisiä saunoja. Siellä saivat vaan ammeessa peseytyä. Naiset peseytyvät aina kotona. Kesäisinä aikoina voivat miehet käydä uimassa, mutta naiset ei koskaan! Hyvin usein näin pienten lasten lammikoissa räpiköivän -- ja hauska niillä näytti olevan! --

Jos tahtoo saada jonkunlaisen käsityksen Kiinalaisten elämästä, on asuttava heidän keskuudessaan. Jos asumme jossakin kylässä, saamme siinä nähdä pienoiskuvan Kiinan suuresta valtiosta. Niitä hallitaan samojen periaatteiden mukaan. Niissä näemme samat valo- ja varjopuolet. Kylähän on perhe laajennettuna, ja niinhän on valtakuntakin. Kylässä on "kylän vanha", joka on pääjohtajana. Hän on herrasmies ja niin ovat hänen apulaisensakin. Heihin luotetaan ja heillä onkin suuri vaikutusvalta. Virkamiehille he tekevät tilin kylän asioista ja ovat tuomareina kyläläisten keskuudessa. Jos riitoja syntyy, kutsutaan heidät "rauhaa rakentamaan." Rauhanrakentajan virka on vaivaloinen toimi. Tuhannet sanat ja monet päivät saavat rauhantuomarit kuluttaa ja kaikista vaivoistaan eivät saa muuta palkkiota kuin pulskan päivällisen ja kiitokset, sillä se virka on vaan kunniavirka! Kukapas Kiinalaisista ei haluaisi rauhanrakentajan virkaa! Jos missä puhutaan paljon rauhasta, niin Kiinassa siitä puhutaan ja jos missä sitä puuttuu, niin siellä sitä puuttuu! Kävin kerran Tshingkiangpuu nimisessä kaupungissa. Lähetystalo oli kadun varrella, jonka nimenä oli "Ijäisen rauhan katu." Mutta en koko yönä voinut nukkua, sillä niin kauheasti riitelivät sen varrella asuvaiset!

Kylän jokapäiväistä, hiljaista yksitoikkoista elämää vilkastuttaa hautajaiset, häät, markkinat, näyttelijäseurueen tulo sekä epäjumalien juhlat.

_Hautajaisissa_ on itkua ja parkua, mutta usein riitaakin. Eihän ole tavatonta, että sukulaiset alkavat perinnöstä riidellä jo hautajaisissa. Hautajaissaaton etupäässä käyvät paljaspäiset papit. Sitten kannetaan raskas ruumisarkku, johon on vainajalle pantu tavaraa mukaan. Sitten tulevat vainajan likeiset, itkien, parkuen, valkoiseen surupukuun puettuna ja heidän perästään kutsutut ja viimeiseksi kutsumattomat vieraat. Tuonne kylän laitaan kulkee seurue. Sinne kaivetaan hauta. Pian kohoaa pieni savupatsas ilmaan. Se ilmoittaa meille, että paperinen palatsi ja paperirahat poltettiin, ettei vainajan sielun tarvitse asunnotta olla tuonelan tuvilla, eikä kerjäläisnä kulkea apua anellen, sillä nuo valerahat muuttuvat, tuhaksi tultuaan, käyttökuntoiseksi manalan majoissa oleville. Jos kuollut oli varakas, on kylässä kyllin puheainetta. Ei ole yhtään koko kylässä, joka ei tietäisi hänestä kaiken sen, mitä ihmisestä voi tietää!

_Häät_ pitävät kyläläisten mielet jo kuohuksissa ennenkun ovat likelläkään. Morsiamen hyvät ja pahat puolet, suvun huono ja hyvä maine, kapiot, antimet, kaikki ovat jo keskustelun alaisena ennenkun morsiustuolikaan on tilattu. Morsiamen anoppelaan tullessa on "joka kynsi kylästä" liikkeellä ja juoksee taloon. Jollei hän ole sinne "kutsuttu", on hän siellä ainakin "kuokkavieraana." Kuta rikkaampi morsian, sitä suuremmalla loistolla hänet tuodaan. Punaisessa puvussa hän astuu anopin vastaanottamana alas kantotuolista. Luoden katseensa maahan saatetaan hänet sängyn reunalle istumaan! --

Kävin kerran katsomassa morsianta. Hän istui sängyn reunalla, päässä melkein kilon painoinen, helmillä, pienillä peileillä ja muilla helyillä koristettu, korkea ruunu. Jokaisella oli oikeus sanoa hänestä, mitä vaan tahtoivat. Lapsi raukka! Siinä hän sai istua tunti tunnin perästä ja tyytyä kaikenlaisia raakoja lausuntoja kuulemaan.

Häissä ei tanssita. Kiinalainen pitää tanssin sopimattomana siveellisille ihmisille. Eikä niissä juoda ja tapella, kuten meillä useinkin tapahtuu.

Häät pidetään "onnenpäivänä." Ne ihmepäivät ovat merkityt almanakkaan. Jos niin sattuisi, että morsian sairastaisi "onnenpäivänä", ei sitä useinkaan panna kysymykseen, sillä häät ovat pidettävät onnenpäivänä -- maksoi, mitä maksoi! Kuulin morsiamesta, joka sairasti kuumetta. Hääpäivä tuli. Sitä ei voinut siirtää, sillä siitähän olisi tullut onnettomuus! Morsian raukka kannettiin kantotuoliin. Matkalla hän kuoli. Näin tuli "onnenpäivästä" onnettomuudenpäivä. Usein kesähelteellä morsian raukat, joita kuletetaan pitkät matkat, saavat auringonpiston ja kuolevat tiellä.

_Markkinoita_ pidetään muutamissa kylissä joka kolmas päivä. Ihmisiä kokoontuu niihin tuhansittain. Sinne tulvii kaikenlainen roistokansa varastamaan ja ne ovat korttipelurien mieluiset olopaikat. Olen kuullut erään kylän asukasten luopuneen koko markkinoista, huomattuaan miten turmiollisesti ne vaikuttivat kasvavaan nuorisoon.

_Näyttelijämatkueen_ tulo on ilon aiheena kyläläisille. Tavallisesti on näyttelylava temppelien yhteydessä. Jos ei niin ole, niin näyttelijät asettavat telttansa kylän reunaan. Sinne kansa illoin rientää huvittelemaan itseään.

Vaikka teaatterissa käydään, ovat näyttelijät kumminkin halveksitut. Ei kukaan naisista antaudu sille alalle, eikä kelpo miehistä kukaan.

Nuorilla ei ole mitään huveja, joihin kokoontuisivat. Tuo kauhea yöjuoksu, joka meidän kansan lapsille on rakas ja jolla on niin surulliset seuraukset, on aivan outo Kiinalaisille.

Jokaisessa suuremmassa kylässä on kirkko eli _temppeli_. Se on rakennettu ja ylläpidetään yhteisillä varoilla. Usein siinä asuu vaan isot, saviset jumalat. Toisissa on joko mies- tai naisasukkaita. Mutta munkkeja ja nunnia olen enimmäkseen tavannut yksinäisille paikoille rakennetuissa temppeleissä. Kävin erään suuren kylän temppelissä. Se oli iso, autio rakennus. Savesta tehdyt jumalat olivat surkeassa tilassa. Yhdeltä olivat rotat nakertaneet parran. Siellä seista töröttivät pölyn peittäminä ja kyyhkysten leposijana!

On erityisiä juhlia, jolloin muutamia jumalia kannellaan pitkin kylän katuja. Semmoiseen juhlaan ottaa koko kyläkunta osaa. Rahaa kerätään ja sitten jumalain asunnossa pidetään päättäjäiset, syödään yhteiset ateriat. Se on semmoisiin juhliin, joihin apostoli viittaa 1 Kor. 8:10.

Kun kulkee Kiinalaisessa kylässä katua pitkin, jo alkaa kuulua aika pomina. Jos kulkee edelleen, jo ymmärtää, mistä se kuuluu. Tuossa onkin kylän suurin temppeli. Sen etusivu on seinätön. Astutaan sisään. Täällä onkin

Koulu!

-- ja täältä se melu kuului. Kiinalainen on koulun ystävä ollut jo vanhoista ajoista asti. Hän pitää sivistystä arvossa. Hän vaatii oppineelta oppineelle sopivaa elämää. Hän pitää opin hyödyttömänä, ellei sydän sen kautta sivisty. Koulu ja kirjallisuus ovat tämän sivistyksen saavuttamisen välikappaleet. Siksi hän perustaa kouluja. Niitä on kaikkialla, kaupungeissa ja kylissä. Ne ovat yksityisten asunnossa tai temppelissä. Kouluhuoneesta ei makseta vuokraa. Yhteisen hyvän tähden jokainen kunnon mies uhraa sen verran! Jos hänen huoneensa vaan on sopiva, antaa hän sen mielellään maksutta kouluhuoneeksi! -- Mutta kun ulkomaalainen tarvitsee huoneen koulua varten, on Kiinalainen moitteeton periaatteestaan luopuessaan!

Tarkastetaanpas tätä koulua. Tuolla, huoneen perällä makaa opettaja poikittain vuoteella, polttaen ooppiumia. Noin parikymmentä poikaa huutaa kilvassa, minkä jaksavat. Pojat istuvat nelikulmaisten pöytien ympärillä. Luokkajakoa ei ole. Oppilaat lukevat, toisistaan riippumatta, jokainen omaa läksyään. Opetuksen välineinä ovat kirjat, siveltimet, vihot, laatta ja muste.

Opettaja huutaa yhden pojista luokseen. Oppilas menee, antaa kirjansa opettajalle, kääntyy häneen selin ja alkaa lukea pauhata, tuudittaen ruumistaan edestakasin, tai huojuttaen itseään oikealle tai vasemmalle. Kullakin oppilaalla on oma nuottinsa ja tuudintatapansa.

Lapset tulevat kouluun auringon noustua ja istuvat siellä sen laskuun asti. Ruu'alle he kyllä pääsevät. Äänekkäästi täytyy lasten lukea. Se mies, ken kovemmin jaksaa huutaa! Ahkerain lasten ääni on aina illoin sorruksissa.

Välituntia ei ole. Sisäluku tai oikeammin ulkoluku ja kirjoitus ovat ainoat oppi-aineet. Jos joku haluaa kauppa-alalle, niin häntä opettaa joku kauppias helmitaulua käyttämään.

Ensimäisinä vuosina opetetaan vaan merkit tuntemaan nimeltään, mutta ei niiden merkitystä.

Toisin on kouluissa, joita ulkomaalaiset ovat perustaneet. Niissä opetetaan uskontoa ja laulua ja lasten täytyy ymmärtää, mitä lukevat.

En ole koskaan mielipahalla katsellut koululasten kulkua kadulla. Koulusta heidät lasketaan yksitellen. Hiljaisina astuvat he ulos ovesta.

Monet lapset eivät tahdo käydä koulussa, vaikka siihen olisi tilaisuuttakin. Oli eräs Liu niminen mies, joka tahtoi panna poikansa kouluun ja toikin hänet koululle, mutta poikapa ei tahtonut "katsoa kirjaan", vaan karkasi kotiinsa. Mitäs isä teki? Hän pani pojan koriin ja kahden miehen kantamana pieni mies vietiin kouluun. Siellä opettaja köytti hänet kahden tuolin väliin, pöydän eteen, jolle asetti kirjan, mutta poika junkkari ei sittenkään katsonut kirjaan!

Opettajan kädet kun vaan vapaana olivat, tuiversi hän poikaa tukasta. Hän löi häntä kämmenille, mutta siitä ei apua ollut. Siinä poika seista jörötti ja itkeä jurritti kokonaista kolme päivää, eikä vilaissutkaan kirjaan. Isäraukan täytyi hänet ottaa pois koulusta.

Kesälupaa ei ole, vaan helteisinäkin päivinä täytyy lasten rientää kouluun jo aamulla klo 5! Lupapäiviä kyllä on, esim. juhlapäivät ja uuden vuoden aika. Oppilaat jäävät pois koulusta, milloin tahtovat. Tulee iso-äidin syntymäpäivät, siskon tai veikon häät, sedän hautajaiset, markkinat ja monenmoiset pienemmät pidot, joihin on mentävä! Katsokaamme nyt miten

Tongseng

lukutietä kulki! Veljeksistä hän oli nuorin. Isänsä oli maanviljelijä. Ukko Lii päätti yhden pojistaan erottaa virkamiesuralle. Nuorimman osaksi se onni tuli.

Tongseng oli vasta kuusivuotinen, mutta isä ajatteli kouluun menemisajan jo tulleen. Uusi vuosi oli jo ollut ja mennyt. Isä, markkinoilla käydessään, osti kauniin keltaisen liivikankaan Tongseng'ille. Kylänräätäli oli jo liivit tuonut kotiin.

Kouluun lähtöpäivä tuli. Aamulla aikaiseen äiti ajeli pikkumiehen pään ja sitten palmikoksi mustat hivukset, sitoen ne tuolta kylän laidassa olevasta kauppapuodista ostetulla punaisella nauhalla.

Toipa se isä tullessaan koulutarpeetkin ja pienen laukunkin johon ne kauniisti pantiin. Siinä oli kirja, sivellin, puinen taulu, jolle siveltimellä maalattiin eli kirjoitettiin, paperia palanen, mustetta, ja kivinen laatta.

Isä lähti viemään Tongseng'iä koululle. Tuolla kylän keskellä oli iso temppeli, jonka etuseinä oli auki. Sieltä kuului kova pomina. Sinne tultuaan isä kumarsi opettajalle, sanoen:

"Opettaja! tehkää hyvin ja opettakaa tälle minun pojalleni 'tapoja'!"