Part 2

Kesä kului. Tuli syksy. Lähetyksen varajohtaja tuli Jangtsheohen lähettääkseen meitä lähetysasemille. Me Suomalaiset saimme työpaikan eriseuduille, mutta Venäjän konsuli ei päästänyt meitä sisämaahan. Kaksi Ruotsalaista oli tullut murhatuksi Huupeh maakunnassa ja siksi ei meitäkään päästetty rannikolta valtakunnan sisä-osihin.

"Kaikki kääntyy niille parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat", sanotaan Raamatussa. Tuo kielto tuli meidänkin parhaaksemme. Jos olisimme saaneet passin, niin olisin matkustanut pohjoiseen erään Ameriikkalaisen neidin kanssa. V. 1900 tuli hän työtoverineen murhatuksi! Tuon kiellon kautta tulin varjelluksi kuolemasta!

Älä neuvoa ylenkatso!

Tullessamme uusihin oloihin, vieraaseen paikkakuntaan tai maahan, on hyvä ottaa vaari toisten neuvoista, kokeneiden viittauksista. Ylenkatsoessamme toisten varoituksia, syöksemme itsemme usein onnettomuuteen. Niin kävi minulle. Jangtsheon kadulla näin paljon kerjäläisiä. Minun tuli sääli heitä. Annoin heille puoli pennisen sivukulkiessani. Toiset, maassa kauvemmin olleet, kielsivät, mutta heidän sanansa katsoin ylön, mutta pian sainkin niittää siitä.

Eräänä päivänä menin naispalvelijattaren kanssa kaupungin ulkopuolelle. Yht'äkkiä kerjäläislauma ympäröi minut, vaatien rahaa. Taskunikin kopeloivat ja jos niitä olisi kymmenkunta ollut, eivät he olisi jättäneet ainoatakaan tarkastamatta!

Kohta sen perästä joukko ryysyisiä lapsia karkasi kimppuuni ja rupesi repimään vaatteitani. Jollei palvelijatar ollut niin voimakas, kuin hän oli, olisivat nuo lapset vieneet vaatteet päältäni, sillä he olivat minussa "kiini, kuin takiaiset!"

Lasten koti

Jangtsheossa oli se paikka, johon sain siirtyä lähetyskodista. Neiti Agnes Meijer johti sitä varsinaisen johtajan poissa ollessa. Kodissa oli siihen aikaan 14 tyttöä. Useammat heistä olivat joko orpoja tai hylättyjä. Eräs heistä oli löydetty kaupungin muurilta, jonne äiti oli hänet viskannut koirien ruu'aksi. Tytöt kasvatettiin kodissa aika ihmisiksi ja sitten annettiin naimiseen kristityille kansalaisilleen. Eräänä iltana saattoi meidät suureen hätään

Eräs pieni karkulainen.

Nimensä oli Ailaan. Hän oli sievä, hiljainen tyttö, eikä meillä ollut aavistustakaan sisällä olevien "sirkkojen" paljoudesta! Ennen levolle menoa, menimme lasten asuntoon. Muut kaikki, paitse Ailaania, olivat jo vuoteilla. Kysyimme: "missä hän on?" Ei kukaan ollut nähnyt häntä illallisen perästä. Jo oli myöhä ja ilta sysipimeä. Etsintä alkoi. Ei ole huoneessa eikä puutarhassa koko lasta. Kartanoa ympäröi korkea muuri. Hän ei ollut voinut sen ylitse kiivetä. Yht'äkkiä muistimme kartanolla olevan kaivon ja kauhu valtasi meidät. Silmäilimme toisiamme ja ymmärsimme toistemme ajatukset.

"Mitäs, jos hän on kaivoon hypännyt!" huudahtimme kaivolle juostessamme. Eihän se olisi ollut outoa. Hyvin usein naiset viskautuvat kaivoon joko vihoissaan tai onnettomaan elämään suuttuneena, väsyneenä. Pitkillä saloilla, lyhdyn valossa, solkimme matalaa lähdettä. Ilon huo'ahdus pääsi rinnastamme huomattuamme, ettei tyttö siellä ollut.

Siinä seisoimme neuvottomina. Pimiä oli. Portti oli lukossa. Huoneet ja kaivo, puutarha, kaikki jo tarkoin tutkittu ja Ailaania ei näy, ei kuulu! Siinä taivasalla, rukoilimme: "rakas Herra Jeesus! lähetä lapsi kotiin, sillä Sinä tiedät, missä hän on!"

Samassa kuului kolkutus, hiljainen, varovainen portilla. Kuuntelimme. Kolkutus yhä kuului. Sydämemme sykähti ilosta ja kiireesti juoksimme, avasimme portin, ja siellä seisoikin pieni karkulainen! Pää alaspäin, näpeissään seisoi Ailaan raukka siellä. Tuskalla saimme pidättäneeksi nauruamme nähdessämme hänet, sillä hän oli yhtä paksu kuin pitkäkin! Hän oli pyntännyt päälleen kaikki vaatteensa, niin kesä- kuin talvikintamineet! Hän oli pyöreä kuin pallo!

Päivän kuluessa olimme nuhdelleet häntä jostakin. Siitäpä pikku neiti pahastui niin, että päättikin lähteä avaraan maailmaan, jossa luuli saavansa tehdä oman mielensä mukaan. Hän ajatteli, ettei hänen siellä tarvinnut totella ketään. Maailmassa matkustelemisen ja oman mielensä mukaan elämisen, kuvitteli hän erinomaisen hauskaksi! Kenenkään huomaamatta hiipi hän illallisen syötyä kartanon taakse, jonne oli jo aikasemmin koonnut omaisuutensa. Siellä sitten pukeutui, hiipi puutarhan läpi portille, puikahti siitä ulos ja niin oli hän vankilasta vapaa! Sysimusta oli kapea, likainen katu. Ei tähtöstä tuikkanut öisellä taivaalla. Ovet olivat jo kaikkialla suljetut. Yksin astuu pieni sankaritar pimeätä katua pitkin. Mihinkäs menisi yöksi? Kadulle ei uskalla jäädä! Uh, miten kolkkoa, miten ikävää olonsa onkaan! Urhoollisuus poistui pienestä, itsekkäästä, ylpeästä sydämestä -- ja jo suuntaa lapsukainen askelensa kotia kohti! "Kyllä routa porsaan kotihin ajaa", sanotaan. Niin kävi pikku Ailaanille.

Me iloitsimme hänen kotiin tulostaan. Sanallakaan ei häntä nuhdeltu, mutta rakkaus, jota hänelle osotimme, mursi hänet. Sydän heltyi lapsoselta kun me saatoimme hänet lämpöselle vuoteelle nukkumaan. Itkeä nihertäen laskeutui hän levolle.

Me iloitsimme sanomattomasti hänen takasin tulostaan. Sinä iltana ymmärsimme monin verroin syvemmin taivaallisen Isämme rakkauden meihin. Kertomus tuhlaajapojasta kirkastui sielullemme entistään ihanammeiksi. Jumalan sydän halkeaa laupeudesta meitä kohtaan. Hän ikävöipi meitä. Oi, mikä ilo syntyykään taivaassa, kun tuhlaajalapset kolkuttavat armon portille! Ja entäs sitten, kun he tulevat sisälle!

"Kääntykää Minun puoleeni kaikki maailman ääret, niin te tulette autuaiksi."

"Minun sydämeni halkeaa laupeudesta teitä kohtaan. Mielelläni Minä teitä armahdan."

"Se on Minun iloni, että Minä teille hyvää teen."

Keväällä v. 1894 oli Jangtsheossa syntyä

Meteli,

jonka seuraukset olisivat olleet surkeat, jollei sitä olisi saatu tukahtumaan heti alussa. Ulkomaalaisista kerrottiin pahoja asioita. He söivät ihmisiä y.m. Sattuipa sitten eräänä päivänä omituinen tapahtuma. Eräs mies kulki aamulla aikaiseen Ameriikkalaisen lähetystalon ohitse. Portin vieressä oli suolikasa. Siinä siis vahvistus huhuille, selvä todistus ulkomaalaisten julmuudesta! He olivat yöllä surmanneet ihmisen ja viskanneet sisukset kadulle. Eihän siinä ollut epäilemisen sijaa! Mies juoksi pitkin katuja, ilmoittaen ihmisille asiasta ja kansaa tulvasi sadoin ja tuhansin paikalle. Kauhu valtasi ihmiset. Ken kynnelle kykeni, hän juoksi joukon muassa. Joukko melusi ja kasvoi kasvamistaan. Opettajat lähettivät sanan kaupungin päämiehelle. Hän tuli meluavan kansan keskelle, tutki asian ja näytti kansalle selvillä todisteilla suolet -- sian suoliksi!

"Älkää melutko tyhjän takia, vaan menkää kotiinne, tehtäviänne tekemään!" sanoi hän väelle ja niin jokainen lähti kauniisti kotiinsa.

Jangtsheon asukkaat ovat kautta aikojen olleet kuuluisat metelöitsemisestä. Kun herra Hudson Taylor asettui sinne asumaan, hävittivät he hänen kotinsa ihan perinpohjaisesti. Hän perheineen oli suuressa vaarassa silloin. Jangtsheo on rikas, kuuluisa kaupunki. Siinä on ainakin 36,000 asukasta. Useita lähetysasemia on siellä nykyään.

Ah, sinä varas!

Tultuamme vieraaseen maahan, tulemme kerrassaan uusihin oloihin. Kieli, tavat, ajatus- ja katsantotavat ovat toiset. Tarvitaan pitkä aika, ennenkun niihin vähääkään perehtyy. Monasti, ollen vieraat uusille oloille ja tavoille, joudumme pulaan. Minulle kävi somasti eräänä päivänä kulkiessani palvelijattareni kanssa kadulla.

Edellämme kulki kumaraharteinen vanhus. Hän pudotti 100 vaskirahaa. Rahat olivat viisipennistä pienemmät. Niissä oli nelikulmainen reikä keskellä ja olivat pujotetut ruohoista punottuun nuoraan. Kumarruin, ottaakseni rahat ylös maasta, antaakseni ne vanhukselle, jota huusin. Ukko huomasi pudottaneensa rahat, kääntyi ja huomatessaan minun ottavan niitä maasta, karkasi hän käsivarteeni kiini, puristi sitä niinkuin pihdillä ja sanoi: "ah, sinä varas!" -- Selitin hänelle etten tahtonut niitä itselleni ottaa, mutta ukko ei välittänyt kuulla puolustuspuhettani, vaan mutisten jatkoi matkaansa!

Kerroin sitten Kiinalaiselle opettajalleni tämän tapahtuman. Hän varoitti toisten niin tekemästä ja sanoi: "meillä on paljon ihmisiä, joilla ei ole muuta tekemistä, kuin miettiä keinoja, miten toisia vahingoittaisivat. Moni heistä tekee niin, että tahallaan pudottaa jotakin kadulle. Sitten hän alkaa syyttää henkilöä, joka sattuu siitä paikasta kulkemaan. Sanasota syntyy. Pudottaja vaatii jonkun rahasumman. Jos syytetty kieltäytyy antamasta, uhkaa hän manuuttaa hänet käräjiin. Käräjätupa on kaikkien kunnon ihmisten kauhu. Sinne kun mies joutuu, siellä hänet kynitään! Siinä ei auta muu, kuin maksaminen. Meillä on paljon pahoja ihmisiä. Jos tulipalo syttyy, monasti ei kukaan uskalla mennä avuksi, ennenkun joku virkamies saapuu paikalle. Jos minulla on joku vihamies, saattaa hän semmoisen tilaisuuden käyttää hyväkseen. Hän rupeaa syyttämään minua tulen sytyttämisestä. Vierasmiehiä saa hän helposti ja minun täytyy maksaa, minkä hän pyytää, ellen tahdo vankilaan joutua."

Eräs sairas raukka.

Matalassa ruohomajassa hän nukkui, vaimo raukka, olilla, joita oli tanterelle levitetty. Kun kuulin hänestä kerrottavan, lähdin häntä katsomaan. Hän oli alasti. Peittona oli vaan vanhan peiton kappale. Silmänsä olivat punaiset ja katseensa harhaili sinne, tänne. Hän oli kovassa kuumeessa. Lähetin hänelle, kotiini palattuani, vaatteet. Hän oli kiitollisena hymyillyt kun ne pantiin hänen päälleen. Surukseni sain seuraavana päivänä kuulla, että hänen miehensä oli ne riisunut häneltä, pantannut ne saadakseen ooppiumia! Lähetin hänelle sitten ruokaa. Sitähän ei tunnoton mies kapakkaan voinut kantaa. Parin päivän kuluttua kuoli vaimo. Mies syytti minua. Käydessäni siellä olin muka ottanut sairaalta sydämen ja siksi seurasi kuolema niin pian! --

Kongin emäntä

oli eräs kristitty nainen, mutta hyvin kivulias. Hänellä oli rintatauti. Usein kävimme hänen ruohohökkelissään. Hän oli aina iloinen ja niin kiitollinen pienemmästäkin rakkauden osoituksesta. Suloista oli astua mökin matalasta ovesta sisälle. Hänellä oli pieni, muutaman viikon vanha tyttölapsi. Kerran kun tulin hänen luokseen, niin hän ilosta loistavin silmin sanoi:

"Rakas opettaja! minä olen niin iloinen siitä, kun pääsen kohta Jeesuksen luokse! En minä yhtään sure lapsiani, sillä pitäähän Jeesus heistä huolen. Paremminhan Hän heitä vaalii ja holhoo, kuin minä."

Joka kerralla pyysi hän meidän laulamaan hänelle erään kotilaulun:

Ei kotini oo täällä, Se ompi taivaassa, Oon vierasna maan päällä, Ja usein sairaana. Vaan kerran loppuu vaiva, Saan aina iloita, Ja Jeesukselle laulaa Ijäti kiitosta. Halleluja! amen! Ei kotini oo täällä, Se ompi taivaassa!

On vaarojakin paljon, En niitä pelkää, en, Kun Jeesus avun tarjoo Niin riennän eellehen. Jos siellä, taikka täällä Mun toimen olisi, Niin Jeesus kädellänsä Mua aina tukevi. Halleluja! amen! Ei kotini oo täällä, Se ompi taivaassa.

Hänelle on tapahtunut hänen toiveensa mukaan. Luottaen Vapahtajaan hän nukkui ja ylösnousemusaamuna saamme nähdä hänetkin kirkastettuna, sillä hän oli yksi niistä "pienistä" jotka ovat vaatteensa Karitsan veressä valaisseet. Kuultuamme hänen poismenostaan, täytti ikävä mielemme ajatellessamme niitä miljoonia, jotka kuolevat kuulematta kertaakaan Jeesuksesta.

Siellä elää miljoonia Synkän öisen varjossa, Sydämiä suruisia, Sortuu synnin kahleissa. Tietä etsii miehet, naiset, Vaan ei tiedä mistäpäin Pääsisivät sille tielle, Joka viepi elämään. Kong ja Mong ei sitä tiennyt, Siis ei voineet neuvoa Kuinka sielu eksyväinen Sille voisi saapua. Sitä ei myös "hooshang" tunne, Buddhan pappi parhainkaan Siksi kansa raukka siellä Kulkee harhapoluillaan. Kiinan kansan tarvitseepi Saada "sana Jumalan", Joka sitä valaiseepi, Johtaa tielle elämän.

III:mas Luku

Muutos oloissamme.

Syksyllä v. 1893 muutti neiti Verna H. Tshenkiang nimiseen kaupunkiin, jossa ulkomaalaiset saivat passitta asua. Seuraavana kevännä neiti Agnes M. jätti koulutoimen muuttaen Kiukiangiin, Kiangsii maakunnassa.

Kuukautta myöhemmin sain minä käskyn muuttaa neiti H--n työtoveriksi Tshenkiangiin. Koetimme vielä kerran v. 1894 pyytää lupaa sisämaahan päästäksemme, mutta turhaan.

Tsbenkiang

oli, kuten muutkin ulkomaalaisten asustamat kaupungit, kaksiosainen. Muurien sisäpuolella oli varsinainen, vanha kaupunki. Ulkopuolelle oli kasvanut toinen, suurempi kaupunki, jonne kauppa ja liike emäkaupungista oli aikain kuluessa siirtynyt. Sinne olivat ulkomaalaisetkin asettuneet. Siihen aikaan oli K.S.L--n työmiehet vuokrahuoneissa, mutta seuraavana vuotena lähetys osti maata, rakensi kauniin, kaksikerroksisen talon. Nyt on lähetyksellä samalla paikalla kaksi kaunista kotia ja suuri sairashuone. Paikalla, missä nyt nuo hauskat, kauniit rakennukset ovat, siinä oli ennen matalia, savisia mökkirähjiä, jotka olivat ooppiumipesinä. Kaikki on muuttunut. Leveää, tasaista katua kaunistavat nyt sen viereen istutetut, ihanat lehtipuut.

Kaupunki sijaitsee Jangtsir virran ja vihantien kukkulain välisessä laaksossa. Näköala kukkuloilta on erinomaisen kaunis. Muutamille niistä on rakennettu lähetystaloja, toisille linnoituksia. Kauvempana kohoavat korkeat vuoren selänteet. Tuolla välkkyy mahtavan Jangtsir virran pinta, jolla uivat tuhannet valkopurjeiset veneet ja monet höyrylaivat. Tuolta, virran toiselta rannalta, näkyy viljavainioita ja lehtipuiden kaunistamia kyliä.

Kukkulain välisissä laaksoissa on taloja, puutarhoja ja isoja, esi-isille pyhitettyjä temppeleitä. Monella kukkulalla näemme jumalille rakennettuja temppeleitä. Tuonne kauvemmas, erääseen tiheään bambumetsään, on yksi niistä sijoitettu. Se on siistein kaikista, mitä olen nähnyt. Suloisesti tuoksuvan lehtimetsän kautta kiertelevää, kapeaa polkua pitkin saapuu kulkija varjoisessa metsikössä olevaan, yksinäiseen rakennukseen, jonka suurissa saleissa saviset jumalat istuvat tai seisovat seinän viereen asetetuilla alustoilla. Templissä hallitsevaa haudan hiljaisuutta häiritsee silloin, tällöin kumea kellon ääni, paljaspäisten, laajaan viittaan pukeutuneiden munkkien astunta, tai jonkun siellä kävijän rukoilijan mumina.

Kaupunkiin johtavilla teillä on vilkas liike. Harjaamattomat hevoset, haavakylkiset aasit ja muulit astuvat vakavina, viljasäkeillä kuormitettuina.

Kaupungin edustalla, Jangtsir virrassa, on pari kaunista saarta, joilla on temppeli. Yhdellä niistä oli kuuluisa pagoda, joka meidän aikanamme purettiin. Samalla saarella Englantilaiset löysivät suuren kirjaston, mutta sen poisviemisestä he estyivät rauhan teon kautta.

T'aip'ing kapinan aikana tuli kaupunki niin hävitetyksi, että tuskin jäi taloa pystyyn. Siitä todistavat lukuisat rauniot.

Kaupunki muurien sisäpuolella oli myöskin kaksiosainen, nim. Kiinalainen ja Maantsheolainen.

Kotimme

oli muurien sisäpuolella. Se oli aikoinaan ollut johtaja Taylorin kotina. Siinä oli muutamia pieniä, matalia huoneita, joissa oli lasi-ikkunat. Me asuimme yläkerrassa ja alakerrassa Kiinalaiset apulaisemme. Näköala asunnostamme ei ollut laaja. Pihamaassamme kasvoi kaunis lehtipuu ja eräs köynnöskasvi, jonka pienet, valkoiset kukkaset levittivät suloista tuoksua ympärilleen.

Toisella puolella kartanoa oli nelikulmainen pihamaa, jonka yhteen nurkkaan oli upotettu iso kiviastia, jota käytettiin likakaivona. Juuri ikkunaimme alla oli syvennys maassa, johon vaatteiden pesuvesi kaadettiin. Tuo pihamaa oli 18 kodin käytettävänä! Likavesien kesähelteellä siinä hapatessa, leveni sanomattoman paha haju huoneisiimme.

Kerran olivat kodissa asuvat ulkomaalaiset kaataneet karbolihappoa lätäkköön, mutta siitä oli tulla hirmuiset seuraukset. Kansa luuli heidän kaataneen siihen myrkkyä!

Kerran helteisenä kesäpäivänä istuimme päivällistä syömässä. Yht'äkkiä huutaa eräs naapurin emäntä minua. Nousin, katsoen ikkunasta pihamaalle. Ikkunani alla seisoi vaimo hyvin vihastuneena. Kysyin:

"Mikäs on hätänä?"

"Mitä, opettaja, viskasitte silmilleni?" kysyi hän vihasesti.

"En mitään!" vastasin.

"Viskasittepas", väitti vaimo.

"En ole viskannut, sillä enhän huoneessanikaan ollut, vaan tuolla viereisessä huoneessa söin päivällistä!" sanoin. Hän ei sitä uskonut ennenkun palvelijattaremme todisti hänelle sanani todeksi.

Asian laita oli näin. Juuri ikkunani alla oli kaivo. Hän oli nostamassa vettä ja vesikapasta pirskahti pisarainen hänen poskelleen. Sitä hän ei huomannut, vaan luuli minun heittäneen pisaran myrkkyä hänen kasvoilleen.

Kesät olivat kuumat ja kosteat. Vaatteemme ja kirjamme homehtuivat, jollemme niitä usein tuuleuttaneet ja pyyhkineet. Rottia oli paljon. Yö kaudet ne varsan lailla ravasivat huoneissamme, milloin tapellen, milloin kaluten kaappeja. Ne nävertelivät leivät, kaatelivat maidon. Niuskaen, nauskaen kaiken yötä, häiritsivät yölepomme, joka kuumuudenkin tähden oli hyvin niukka. Saatuamme kissan talohon, saimme rauhan.

Ruoka-aineista ei Tshenkiangissa ollut puutosta. Juurikasveja, vihanneksia ja hedelmiä oli runsaasti saatavana. Vaikk'eivät Kiinalaiset itse syö maitoa, eikä voita, pitivät he siellä asuvien ulkomaalaisten tähden lehmiä. Siellä ollessamme saimme maitoa ostaa. Ruu'an kodissamme valmistimme suomalaisella tavalla. Saimme siellä lehmänlihaakin ostaa, jota ei sisämaassa saa. Juomavesi tuotiin kanavasta. Keittämättömänä emme sitä juoneet. Kiehuvaa vettä sai kaikkialla ostaa teetä varten. Polttopuina käytimme erästä, joessa kasvavaa ruohoa, jota kuivattuna, kuvottain tuotiin kaupaksi. Ruokasalissamme oli meillä pieni, ulkomaalainen rautauuni, jossa poltimme hiiliä kylmän aikana.

Kova työmaa

oli Tshenkiang! Kansa tiesi paljon pahaa ulkomaalaisista, sillä monet heistä elivät siellä hurjasti. Meitä kutsuttiin aina "jang kueitsir", s.o. ulkomaalainen piru eli paholainen. Nimitys kueitsir, paholainen oli Tshenkiangissa aivan yleinen nimitys vieraan paikkakunnan ihmisille Esim. Naankingistä tulleita kutsuttiin "Naanking kueitsir!" Me totuimme niin tuohon nimeen, että sitten, kun toisen nimen saimme, tuntui ihan oudolta!

Pienet, polvenkorkuiset lapsetkin, jotka eivät vielä puhua osanneet, koettivat sanoa: "kueitsir", nähdessään meidät. Vanhemmat peloittivat lapsiaan, sanomalla:

"Jos itket, niin jang kueitsir tulee ja vie sinut."

Eihän ollut ihme, jos lapsukaiset pelkäsivät meitä. Nähdessään meidät kadulla, juoksivat lapsiraukat pelästyneenä sisälle tai piiloutuivat äitinsä taakse.

Ensimältä meitä kivitettiin kaduilla. Täysi-ikäiset ihmiset yllyttivät pieniä poikia ja he kivittivät meitä, kuin koiria. Päätämme suojasimme sateenvarjolla ja ihmeellisesti tulimme suojelluksi, vaikka välistä lenti kiviä satamalla. Siitä emme pelästyneet, vaan kulimme samoja katuja aina uudelleen. Vähitellen he väsyivät ja lakkasivat kivittämisestä.

Harvat uskalsivat tulla meille. Usein kysyivät, mitä maksamme, jos yhtyvät kirkkoomme eli seurakuntaamme. Monasti näyttivät meille ooppiumia ja sanoivat:

"Tämä on tuotu teiltä!"

Kulimme katuja pitkin ja poikki. Meille pantiin istuin tuvan ulkopuolelle ja sadat kerrat istuimme siten taivasalla puhuen rakkaasta Vapahtajastamme.

Neiti H--lla oli kerran viikossa ompeluilta, johon osanottajat saivat pienen palkan työstään. Heille opetettiin kristinopin päätotuuksia ja siten koetettiin kylvää totuuden sana heidän sydämiinsä.

Oli meillä pieni päiväkoulukin, jossa ensin oli vaan poikia, mutta sittemmin tyttöjäkin.

Kappelissamme kävi paljon miehiä, mikä uteliaisuudesta, kuka väittelyn halusta. Naisia kävi hyvin vähän. Kävijöistä useammat eivät malttaneet kuunnella. Kyselivät vaan syömisiämme ja juomisiamme. Olihan joukossa ajattelevaisiakin ja monta ihanaa hetkeä saimme siellä viettää puhellessamme semmoisten sielujen kanssa.

Tshenkiangissa työskenteli neljä eri lähetysseuraa, nim. Baptistien, Methodistien, Presbyteriaanein ja Kiinan Sisämaan Lähetys. Sydämellisessä sopusoinnussa työskentelivät ne. Joka Keskiviikko oli yhteinen rukoushetki. Opettajat ja johtajat kun vaelsivat sovussa, niin seurakunnat tekivät samoin.

Jospa Jumala armossaan lähettäisi lähetystyöhön miehiä ja naisia, joilla on Kristuksen mieli -- rauhan ja rakkauden henki!

Työtovereillamme oli sama kokemus työn suhteen kuin meilläkin. Uskollisesti olivat he työtä tehneet jo vuosikausia, siinä vahvassa luottamuksessa, ettei Herrassa tehty työ ollut turhaan menevä. -- Vaikkei paljon hedelmiä näkynyt, eivät he epäilykseen vajonneet. Kerran eräs heistä, herra Woodbridge, -- Ameriikkalainen -- puhui eräässä kokouksessa jokseenkin näin:

"On jo vuosia vierähtänyt siitä, kun Kanadassa nousi kysymys rautateiden rakentamisesta asumattomiin seutuihin. Ihmiset pudistivat päitään, nauroivat ja sanoivat ivallisesti:

"'Hm! rautateitä noiden suurten, tuntemattomien erämaiden kautta, joiden ylitse taivaan linnutkaan eivät voi lentää! No, kaikkia ne ihmiset tuumivat! Katsotaanhan nyt, mitä siitäkin hommasta tulee!'

"Mutta miehiä löytyi, jotka vuosikausia miettivät asiaa, tekivät piirustuksia ja kulunkiarvioita. Tuli aika ja rakennus alkoi.

"Taas heille naurettiin, mutta he antoivat naurajain nauraa. Moittijat sanoivat:

"'Kyllä nyt haaskataan valtionvaroja! Tuonne maan poveen haudataan tuhannet dollarit! Jospa tuhannet riittäisi, mutta miljoonathan siihen menee!'

"Nuristiin ja naurettiin. Monta hauskaa hetkeä naurajilla olikin, mutta pian tuli loppu sille 'ilolle', sillä rata valmistui ja kulku alkoi. Tuppisuuksi jäivät naurajat nähdessään höyryhevon kiitävän kaukaisten erämaiden halki, viilettelevän kohisevien koskien ylitse. Kävin kotonani, kulkien juuri tuota tietä, josta puhun. Suuret kaupungit, kauniit asemat kaunistavat nyt entisiä erämaita. Kuka joutui häpiään? Narrimaiset naurajat tietysti!

"Jumalalla on rakennus tekeillä. Hän on tehnyt piirustukset, varannut varat ja rakennustarpeet, sekä työmiehet. Kysymys ei ole pienestä rakennuksesta, vaan laajasta, koko maailmaa käsittävästä rakennuksesta ja siksi ovat työmiehet hajoitetut ympäri maailman. Tämän maailman viisaat nauravat Jumalalle ja meille. Hän antaa heidän nauraa. Tehkäämme mekin niin. Naurakoot vaan, jos haluttaa. Tulee toinen aika. Rakennus valmistuu. Sitte ei naurajia naurata! Sisaret, veljet! Rohkeasti eteenpäin! Ei ole pelättävä kallion kovuutta. Takokaamme uskollisesti saarnaamalla sanaa, sillä onhan Jumalan sana 'vasara, joka vuoret murentaa!' Toverit! pois väsymys, pois pelko!"

Jumala tarvitsee palvelijoitaan niin karussa, kuin viljavassakin seudussa. Kyllä me olisimme mieluummin menneet niille seuduille, joissa ihmiset 'halusivat' kuulla sanaa, jollei tie olisi sulkeutunut.

Tshenkiangissa Herra opetti tyytymään Hänen tahtoonsa -- ilolla, mieluisesti, ei pakosta. Sanassa sanotaan:

"Iloitse Herrassa ja Hän antaa, mitä sydämesi halajaa." Olemme taipuvaisia iloitsemaan enemmän lahjoista, kuin niiden Antajasta. Paljon on Herralla työtä opettaessaan meille pysyväistä iloa, iloa Hänessä.

Käynti Maovuorella.

Kuuluisammat temppelit Kiinassa ovat rakennetut vuorille. Muutamat niistä ovat kautta maan kuuluisia, toiset tunnetut vaan paikkakunnalla.

Tshenkiangin tienoolla on Maovuori kuuluisin. Sinne on muutaman tunnin matka kaupungista. Siellä oleva temppeli on pyhitetty kolmelle Mao nimiselle veljekselle, jotka elivät toista tuhatta vuotta sitten. Se on avoinna ainoastaan kolme kuukautta, uudesta vuodesta alkaen. Sinä aikana vilisee pyhiinvaeltajia kaupungin kaduilla. Heillä on pieni, hamppukankainen pussi kaulassa, johon on kirjoitettu sanat:

"Shang shaan, shao hsiang", s.o. vuorelle, suitsuttamaan.

Kerran päätin mennä sinne. Aamulla aikaiseen lähdimme matkalle. Kulimme suurien kylien ja viljavien vainioiden kautta kauvemmaksi sisämaahan. Vähitellen muuttui seutu. Talot harvenivat, peltoja ei näkynyt. Tulimme kolkkoon seutuun. Tien molemmin puolin oli sinne, tänne asetettu pieni savinen jumala tai rakennettu pieni pyhäkkö, jossa toivioretkeläiset uhrasivat.

Ihmisiä tuli ja meni. Yhdet kulkivat kantotuoleissa, toiset työntökärreissä, muutamat ratsastivat, mutta suurin osa kulki jalkasin.

Istahdimme tiepuoleen levähtämään. Muutamia miehiä tuli vuorelta päin. Yksi heistä kysyi: