Part 10

Herra _W.T. Bergerin_ kauniissa kartanossa vieraili Kiinan lähetyssaarnaaja usein ja siellä puhkesi lähetyksen puuhun uusi silmikko, joka sai nimekseen "China Inland Mission" (Kiinan Sisämaan Lähetys). Siellä muodosteltiin sen perussäännöt. Se oli oleva koti, johon otettiin kaikkiin protestanttisiin kirkkokuntiin kuuluvia henkilöitä. Ainoana ehtona oli todellinen sydämen muuttuminen ja halu elää Jumalalle, sekä varmuus siitä, että kutsu lähetystyöhön oli tullut Jumalalta. Se ei sitoutunut maksamaan määrättyä palkkaa, vaan sen mukaan, kuin Jumala varoja antoi. Se ei lainannut eikä ottanut lainaa. Jos se antoi, antoi se lahjaksi. Se ei turvannut maallisen vallan, vaan yksin Jumalan apuun. Sille ei koottu varoja keräysten, vaan rukouksen kautta. Näiden periaatteiden mukaan sen tuli toimia.

Kun 26 p. Toukokuuta v. 1865 valkeni, oli Hudson Taylor valmiina lähtemään Kiinaan toisen kerran pienen toverijoukon kanssa. Jumala oli kuullut hänen rukouksensa, lähettänyt miehet ja varat. Seurueessa oli nyt 7 miestä, 10 naista ja 4 lasta. He olivat köyhiä, mutta heillä oli rikas Isä, johon turvaten he lähtivät kaukaiseen, vieraaseen maahan. Tuskinpa "Lammermuir" laivassa toisten lienee matkustanut niin onnellista seuruetta, kuin tämä seurue oli. Myrskyisen merimatkan jälkeen saapuivat he Syyskuussa Shanghaihen. Eräs uskovainen, ulkomaalainen kauppias antoi heille kaksikerroksisen varastohuoneensa asuttavaksi. Johtaja kävi yksin Ningpoossa, jossa ilokseen näki työn edistyneen ja työalan laajenneen.

Lokakuun alkupuolella oli pieni seurue valmiina lähtemään sisämaahan. Veneillä kulettiin kanavia ja jokia pitkin. Sivutessa suuria kyliä ja väkirikkaita kaupunkeja tiedusteltiin huoneita, mutta ei saatu. Ilmat muuttuivat kylmiksi ja veneissä olo tuli vaaralliseksi heikoille. Moni sairastui ja palvelijat uhkasivat jättää heidät. Venemiehetkin halusivat palata. Uhkaavista pilvistä huolimatta mielet olivat hilpeinä. Raamattua luettiin ahkerasti ja usein polvistuttiin rukoilemaan.

Tultuaan Hangtsheohen, oli heille asunto tarjona erään ulkomaalaisen kodissa. Kohta saivat he vuokratuksi oman asunnon. Jumalan siunaus seurasi heitä. Uusia asemia avattiin, uusia tovereita saapui. Jumala lähetti työntekijät, antoi varat ja avasi ovet. Kiitos ja ylistysvirret sulostuttivat olon niissä majoissa, joissa he oleskelivat.

Ne olivat ihanat ajat, ajat semmoiset, jolloin saatiin tuntea Jumalan siunauksen virtaavan alas taivaasta. Monasti olivat koetukset suuret, mutta juuri niinä hetkinä saivat kokea Herran lupausten lujuuden. Herra ei antanut lastensa tulla häpiään.

Heitä surusi Herralle, ja Hän sinusta murheen pitää. (Ps. 55:23).

Hän tuntee Minun nimeni, sentähden Minä varjelen hänet. Hän avuksi huutaa Minua, sentähden Minä kuulen häntä. Hänen tykönänsä olen Minä tuskassa. Siitä Minä tempaan hänet pois ja saatan hänet kunniaan. (Ps. 91:14-15).

Lyhyt silmäys K.S.L:n työalan laajenemiseen.

Jo v. 1868 alkupuolella oli lähetys saanut lujan jalansijan. Se oli juurtunut _Tshenkiang_ maakunnassa ja alkoi nyt haarojaan ojennella läheisiin naapurimaakuntiin.

Rohkea, vakava ja ahkera Skotlantilainen, _Yrjö Duncan_ lähti _Kiangsuu_ maakuntaan, asettuen asumaan sen pääkaupunkiin Naankingiin, jossa työskenteli viisi vuotta. Ruumiillisten voimain riutuminen pakoitti hänet kotiin palajamaan.

Lähetyksen johtaja, _Hudson Taylor_, tunkeutui samaan maakuntaan, aina Jangtsheohen asti, jossa hän joutui raivostuneen kansan käsiin perheineen ja työtovereineen. Saatuaan Tshenkiangissa huoneet asettui hän sinne.

Herrat _Meadows_ ja _Williamsson_ saapuivat lopulla v. 1868 _Anhuei_ maakunnan pääkaupunkiin Ankingiin. Kansa raivostui muukalaisten sinne tultua ja huusi: "tappakaa ulkomaalaiset paholaiset!" Jumala esti kansaa pahasta ja opettajat työskentelivät siellä niin suurella menestyksellä, että paljon kansaa kääntyi väärältä tieltä.

_Kiangsii_ maakuntaan tuli samaan aikaan ensimäiset opettajat.

Eräänä iltana istui Englannissa kaksi ystävystä katsellen Kiinan karttaa. Yksi heistä osoitti sormellaan Kiangsiitä sekä Poojang järveä ja sanoi toverilleen, _E.H. Cardwellille_: "rukoillaanko Herran lähettämään sinut työskentelemään tuon järven rantamille?" Toinen suostui siihen ja polvistuen he rukoilivat. Seitsemän vuoden kuluttua olikin Cardwell Kiinassa, mutta kaukana Poojang järvestä. Kolme kuukautta työskenneltyään Tshenkiangissa, sairastui hän. Sairaus kesti puolitoista vuotta. Lääkärit kehoittivat hänen palajamaan Englantiin, mutta hän sanoi: "ei ennen kun olen käynyt Kiangsiissa ja Poojang järvellä!" Veneellä lähti hän pohjoista kohden ja tuskin kerkesi viikko kulua, niin hän jo rupesi paranemaan. Ennen perille saapumistaan oli hän terve! Monta vuotta työskenteli hän usealla kulmalla Kiangsiissa.

V. 1866 oli lähetyksellä yksi ainoa asema. Ennenkun v. 1869 päättyi, oli niitä 13 ja työmiehiä oli 33.

Tuli v. 1870. Se oli kova koetuksen aika lähetykselle. Työmiesten keskuudessa oli paljon sairautta, monet uupuneina, työhön kykenemättöminä.

Kansan mieli oli kuohuksissa. Huhuja kapinan syttymisestä oli liikkeellä. Kiangsuu maakunnan maaherra murhattiin. Tientsin nimisessä kaupungissa, pohjoisessa, oli kauhea mellakka. Kansa hävitti Ranskan konsulin asunnon, Roomalaiskatolisen kirkon ja orpokodin, sekä murhasi julmalla tavalla 20 ulkomaalaista. Kapina näytti olevan oven edessä.

Seuraavana vuotena mielet rauhoittuivat ja lähetystyötä jatkettiin rauhassa. Johtajan heikko terveys pakoitti hänet taas lähtemään kotimaahan. Siihen asti ei lähetyksellä ollut mitään johtokuntaa kotimaassa, eikä Kiinassa. "Kristuksen rakkauden" vaatimana oli herra Berger hoitanut lähetyksen asiat kotimaassa ja herra Taylor Kiinassa. Työmaan laajentuessa ja työvoimien lisääntyessä enenivät kotoisen johtajan toimet niin, ettei hän niitä yksin voinut hoitaa ja siten tuli kotoisen johtokunnan muodostaminen tarpeelliseksi.

Merkillinen vuosi

on v. 1876 niin Kiinan, kuin lähetyksenkin historiassa. Pehkingin rauhassa tehdyistä sopimuksista huolimatta Kiinalaiset virkamiehet surmauttivat Englannin lähettilään, herra Margaryn ja nyt joutui hallitus tekemiseen Englannin kanssa. Kiinan hallitus venytti keskustelua, ja 18 kuukauden kuluttua ei asia vieläkään ollut selvillä. Silloin Sir Thomas Wade laski alas Englannin lipun. Sota uhkasi syttyä ja varmaan olisikin syttynyt, jollei Kiinan hallitus olisi tehnyt myönnytyksiä. Tshiifoossa tehtiin Syyskuun 13 p. sopimus, jonka mukaan Kiina oli avoinna muukalaisille.

Kiina avoinna! Kuka uskoi sen todeksi? Noin 40 vuotta sitten olivat ulkomaalaiset olleet ahdistetut heille avoimissa rajakaupungeissakin ja nyt oli heille annettu vapaus liikkua kaikkialla.

"Oi, kallio! kallio! Etkös tahdo aueta!" kerrotaan hurskaan katolilaisen lähetyssaarnaajan F. Xavierin huudahtaneen, kun hän tuli Kiinan 16 vuosisadalla. Nyt oli kallio auennut ja heti tunkeutui sen halkeamiin kiiloja.

Ensimäinen oli _Jobn Mc Carthy_ ja hänen rohkea, uskollinen Kiinalainen toverinsa, _Tshuen Ling_. He kulkivat halki Kiinan, idästä länteen. Kaikkialla kohdeltiin heitä hyvin. Aina Tiibetin rajoille kulki _James Cameron_.

Jo v. 1874 matkusti herra _Budd Huupeh_ maakunnassa ja seuraavana _Huunaanissa_ ja _Henry Taylor Hoonaanissa_. V. 1876 lähtivät herrat _Baller ja King Shensiin_. Kaksi lähti _Kueitsheo_ ja _Kaansuh_ maakuntaan ja kolme _Kuangsiin_.

Nälkävuosi Shaansiissa.

V. 1877 tulivat herrat James ja Turner toisen kerran Shaansii maakuntaan, pohjois-Kiinassa. Heidän matkansa oli surullinen matka. Pariin, kolmeen vuoteen ei ollut sadetta niillä tienoilla, joiden kautta kulkivat. Ruoho oli kuivettunut, hiekka muuttunut tomuksi, joka sakeana pilvenä kiiti tuulen muassa. Hartaasti rukoilivat ihmiset "puusiaan", mutta ne eivät auttaneet. Nälkäkuume alkoi raivota. Sadat surmasivat itsensä välttääkseen nälkään kuolemista.

Herra James sairastui kuumeeseen ja heidän täytyi lähteä paluumatkalle. Siitä kertoo herra Turner näin:

"Valtateillä, joilla aina keväisin on suuri liike, oli nyt hiljaista, tyhjää. Pellot olivat kulona. Ei missään näkynyt ruohoa, ei viheriäistä heinänkortta. Monena vuotena perättäin olivat kylvyt menneet hukkaan. Ne, joilla vielä oli siementä, eivät uskaltaneet niitä panna maahan. Monet puut olivat kuoritut nälän sammuttamiseksi.

"Teillä ihmiset kiemurtelivat kuoleman tuskissa. Heitä ei kukaan säälinyt, eikä kukaan välittänyt heistä, sillä kuolemisen näkemiseen oli totuttu. Sadottain makasi ruumiita teillä. Me näimme ne. Muutamista juuri oli henki lähtenyt ja toiset olivat jo aikasemmin kuolleet. Nälkäiset koiralaumat hiipivät niiden ympärillä odottaen siksi, kunnes joku joukosta ensin ryntäsi kuolleiden kimppuun. Monet ruumiit olivat hirmuisen näköiset.

"Kaupunkien ulkopuolella oli kasoittain pääkalloja, luita, ja ihmisen lihan kappaleita. Kylissä makasivat kuolleet läjissä. Perheet olivat hajoitetut, vaimot myydyt, lapset joko myydyt tai heitetyt vuorten rinteille kuolemaan ja miehet olivat lähteneet elatusta muualta etsimään." -- -- --

Silloin maakunnan maaherra, jalomielinen, hyväätekeväinen Tseng, ilmoitti hallitukselle siellä kuolevan 1,000 päivässä. Ennen Kesäkuuta v. 1878 arvellaan vähintäin 5 miljoonaa ihmistä kuolleen. Englannista tuli 40 tuhatta puntaa hädänalaisille jaettavaksi. K.S.L--s jakoi enemmät kuin puolet näistä rahoista. Hädän lieventämisen kautta aukeni maakunta evankeliumille.

"Anokaa niin teille annetaan."

Ne miehet, jotka matkustelivat halki Kiinan, olivat tavallaan vakoojia, sillä he ottivat selkoa paikoista, joihin olisi sopiva asettua asumaan. Monet niistä kaupungeista, joissa he kävivät, ovat nyt lähetystyön keskustana. He siroittelivat siemeniä, jotka itivät ihmissydämissä, antaen kerran kauniin sadon. Työvoimista vaan oli puute. Monet lähetyksen jäsenistä kokoontuivat v. 1881 Uutshangiin keskustelemaan lähetystä koskevista asioista ja pyytämään Jumalalta uusia apulaisia. Tarvittiin ainakin _seitsemänkymmentä_. Kun oli rukoiltu, niin heti kiitettiin heistä, sillä oltiin varmat rukouksen kuulemisesta. Kohta saapuikin yhdeksän ja ennen v. 1884 loppua olivat kaikki 70 Kiinassa.

Työ laajentui niin, ettei herra Taylor enään yksin jaksanut toimia, sentähden muodostettiin johtokunta johon kuului 10 Kiinassa kauvemmin ollutta lähetyssaarnaajaa. V. 1886 kokoontui tämä johtokunta Ankingissa ja silloin pyydettiin vuoden kuluessa, _sata uutta työmiestä_ ja alettiin heti valmistautua heitä vastaanottamaan. Uusia tulokkaita varten perustettua kaksi kotia, joissa he saavat opiskella kieltä. Kiinassa kauvan ollut ja kieleen perehtynyt herra Baller etevien apulaisten kanssa alkoi järjestää oppikirjain kirjoittamista.

Rukous tuli kuulluksi ja ennenkun vuosi oli päättynyt, olivat viimeiset tästä sadasta jo matkalla Kiinaan.

Lähetyksellä on nykyään 870 työmiestä. Sillä on Shanghaissa kaunis, mukava koti, joka on avoinna muillekin, eikä vaan sen omille jäsenille. Se on iso perhe, jossa koetetaan katsoa jokaisen parasta. Tämän suuren perheen tarpeista puhutaan taivaalliselle Isälle ja Hän ei ole antanut siltä mitään puuttua. Sillä on asemia 14 maakunnassa.

"Jos ei Herra huonetta rakenna, niin he hukkaan työtä tekevät, jotka sitä rakentavat. Jos ei Herra kaupunkia varjele, niin vartijat hukkaan valvovat." (Ps. 127).

VI:des Luku.

Sananen meidän pienestä lähetyksestämme.

Oltuaan toista vuotta Kiangsiissa, muutti Agnes Meijer luoksemme Tshenkiangiin Kiangsuussa. Keväällä v. 1896 tuli hän kotimaahan, aikoen seuraavana vuotena palata Kiinaan, mutta salainen, hänelle itselleenkin tietämätön sairaus ehkäisi siitä. Lääkärin kehoituksesta hän antautui leikattavaksi ja kuoli muutaman päivän kuluttua. Hän sai mennä ijäiseen kotiin, jossa tapaamme toisemme ja kotimaan multaan kätkettiin hänen maallinen majansa odottamaan Jeesuksen tuloa.

Keväällä v. 1898 saimme kotimaasta uusia tovereita, sillä neidet Sofia Lagerstam ja Eelin Cajander sekä herra V. Grönlund saapuivat melkein yksinajoin Kiinaan.

Sisämaahan pääsemisen toive eli sydämissämme. Kesän kuluttua matkustimme Shanghaihen passin saamisen toivossa ja suureksi iloksemme olikin tie nyt auki. Sirtshuen, Huupeh, Huunaan ja Kiangsii olivat ne maakunnat, joissa saimme asustaa. Jätimme paikan valinnan Lähetyksen johtokunnalle ja Marraskuun 5 p. tuli tieto, että

Huunaan maakunta

oli määrätty työmaaksemme, Huunaan, jonka asukkaat ovat kuuluisat ylpeydestään ja vihamielisyydestään ulkomaalaisia kohtaan. K.S.L:llä oli Huunaanin itärajalla vasta avattu asema, ja se oli oleva ensialussa meidän kotimme.

Toiset, vastatulleet toverit, jäivät rannikolle kieltä lukemaan ja minä sain ensin yksin matkustaa sinne. Kaan virran varrella olevassa Kihan nimisessä kaupungissa työskenteli silloin Ruotsalainen herra Thor rouvineen. Herra Thor lähti oppaakseni. Kymmenen päivän kuluttua saavuimme Huunaaniin

Hsiongkuan Shir

nimiseen pieneen kylään, jossa oli viisi ooppiumipesää, majatalo ja lähetysasema. Kuukauden kuluttua sain lähteä pois kylätappelun tähden, jotka niillä tienoin eivät ole harvinaisia. Tohtori Keller lähetti Liu nimisen apulaisensa avukseni. Kihanissa tapasin herra Orr Evingin, jonka mielestä Huunaan oli liian vaikea työmaa meille naisille ja ehdoitteli kotipaikaksemme Huunaanin rajan lähellä olevaa Jongsin nimistä kaupunkia, tai Liitien nimistä kylää.

Huunaaniin mennessä pysähdyimme Jongsinissa ja silloin tuli kaksi paikkakunnan miestä pyytäen meidän jäämään sinne, sillä siellä oli huoneet tarjona. Herra Orr Eving päätti asiasta puhua Lähetyksen johtajan kanssa ja odottaessamme tietoa heidän mielipiteistään palasin Huunaaniin. Palvelijattareni sairastui ja sairastuin minäkin. Kolme päivää kotona oltuamme jo tuli isäntä taas pyytämään että menisimme pois rajan toiselle puolelle, sillä kyläsotaa vieläkin jatkettiin. Ei auttanut muu kuin lähteminen. Rankkasateessa kulimme monet matkat. Ei ollut majataloja tien varrella, mutta eräs ystävällinen emäntä otti meidät huoneeseensa ja hoiti meitä hellästi. Jumala siunatkoon häntä! Parin päivän kuluttua tuli tohtori K. ja vei meidät Kihaniin. Sinne oli saapunut tieto herra Orr Evingiltä. Johtaja suostui hänen ehdotukseensa. Rannikolta tulivat sisaret Cajander ja Lagerstam. Heti lähetimme evankelista Liun _Jongsiniin_. Saimme sieltä hyviä sanomia. Vuokrasimme tarjona olevan talon ja laitoimme sen kuntoon.

Kesäkuun 18 p. v. 1899 matkustin Eelin Cajanderin kanssa sinne. Nyt oli meillä

Oma lähetysasema!

Sydämemme uhkui kiitollisuudesta Herraa kohtaan astuessamme uuteen kotiimme. Kuinka juhlallinen ja kaunis se olikaan! Sen mustat, likaiset seinät olivat nyt valkoiset ja kaunistetut punaiselle paperille kirjoitetuilla Raamatunlauseilla. Puhtaaksi lakaistu tiililattia, uudet, punaiseksi maalatut pöydät ja rahit, siellä istuvat valkonuttuiset, kokoukseen saapuneet ihmiset -- kaikki tuo teki meihin suloisen vaikutuksen. Vanhat ovat kadonneet ja katso! kaikki ovat uudeksi tulleet! saatoimme syyllä sanoa. -- Tuo ennen pimiä, ikävä talo oli uudeksi muuttunut. Nyt alkoi ihana aika Jongsinissa. Aamusta iltaan asti oli meillä ihmisiä. Sanoma tulostamme levisi kulovalkean lailla ja kansaa tulvi meitä katsomaan. Yhtenäkin päivänä kävi meillä 300 naista, puhumattakaan miehistä ja lapsista. Saimme sanoa monta hyvää sanaa Jeesuksesta noille rakkaille ihmisille, jotka eivät koskaan olleet kuulleet Hänestä. Ne ajat olivat ihanat ajat!

Parin viikon kuluttua sisar Cajander palasi Kihaniin lukemisiaan jatkamaan ja minä jäin Jongsiniin evankelista Liun kanssa, jonka tohtori Keller mielellään antoi meille apulaiseksi.

Vähää myöhemmin täytyi Hsiongkuan shirissä olevien Kiinalaisten veljien paeta sieltä Jongsiniin ja niin hävisi se pieni asema rajan toisella puolella. Nyt oli meitä neljä ja työtä riitti meille kaikille.

Syyskuussa tuli Eelin Cajander ja paria viikkoa myöhemmin Sofia Lagerstam Jongsiniin. Sofia Lagerstam auttoi kaikkia sairaita, jotka vaan uskalsivat antautua muukalaisen hoitoon. Veli Tshang hoiti perustamaansa ooppiumisairaalaa.

Syksy, talvi ja kevät kului ahkerassa työssä. Saimme kylvää ja niittää yht'aikaa. Kevätpuolella neiti Lagerstam matkusti pohjois-Kiinaan ja me jäimme kahdenkesken.

Seitsemäntoista miestä ilmaisi haluavansa kastetta, mutta ainoastaan _kahdeksan_ oli sen mukaan, kuin ihmissilmä taisi nähdä, kypsyneitä sen askelen ottamiseen. Valkeni sitten Toukokuun 19 p. v. 1900. Silloin oli

Ensimäinen kastejuhla Songsinissa,

siellä olevan seurakunnan syntymäpäivä! Aamulla aikaiseen menimme kaupungin ulkopuolelle. Aamuauringon valaistessa ihanaa maisemaa ja muurille kokoontuneen suuren ihmisjoukon katsellessa kastettiin 8 miestä Luu virran kirkkaassa vedessä. Kohta kastejuhlan jälkeen saimme uusia tovereita. Suomesta tuli neiti Anna Ehrström ja itä Kiangsiista neiti Hanna Bance. Kiitollisena työvoimien lisääntymisestä aloimme ajatuksissamme suunnitella syksyn ohjelmaa. Meillä ei ollut aavistustakaan myrskystä, jonka pyörteet kohta meitäkin kohtasivat. Kaikkialla kohdeltiin meitä hyvin, mutta

Yht'äkkiä muuttui kaikki!

Uhkauksia ja huhuja alkoi kuulua. Huhuiltiin kapinasta. Vapaaehtoista sotaväkeä kulki rantapuolelle. Mielet olivat levottomat. Kaupungin uusi päällikkö kohteli meitä tylysti ja sen mukaan muuttui kansankin mieli meitä kohtaan. "Tapettavat!" huudettiin kun kulimme kaduilla. Asemamme kävi tukalaksi. Pakanat alkoivat vieroa meitä, eivätkä uskaltaneet luoksemme tulla.

Heinäkuun 13 p. saapui tohtori Keller Huunaanista, jossa myöskin oli levotonta. Kaupungin hallitus pyysi hänen poistumaan ennenkun kansa nousi raivoon. Kuultuaan uhkaukset Jongsinissa, jäi hän kaupunkiin ollakseen meille apuna hädän tultua.

Tuskin oli Heinäkuun 22 p. valennut niin meille tuotiin punaiselle paperille kirjoitettu uhkaus. Se oli Sunnuntaiaamu. Siitä näimme että 26 p. oli määrätty kuolinpäiväksemme. Tohtori Keller tarjoutui jäämään asemallemme, sekä tarjosi veneensä meille, jolla olisimme heti päässeet pakoon, mutta me hylkäsimme hänen tarjoukset. Keskusteltuamme ja rukoiltuamme päätimme jäädä Jongsiniin -- emmekä koskaan ole tarvinneet sitä katua! --

Vaara oli todellinen. Ihmeellisin viikko elämässämme oli viikko jonka sinä päivänä aloitimme Jongsinissa. Olimme kuolemaan tuomitut. Saattoivathan murhaajat tulla ennen määräpäivääkin! -- Syvä rauha vallitsi sielussamme. Olimmehan Jeesuksen omat niin kuolemassa, kuin elämässäkin.

Muutamat pakanat, tullen luoksemme, sanoivat:

"Ihmiset sanovat tulevansa tappamaan teidät. Ettekö te pelkää?"

"Emme", -- vastasimme, "sillä ei kuolema vahingoita meitä. Me luotamme Jeesukseen. Hän on antanut kaikki syntimme anteeksi ja siksi meillä on rauha sydämessä. Kun kuolemme, menee sielumme Hänen luokseen. Jos ihmiset tappavat meidät, eivät he meitä vahingoita, vaan itseään. Olemme teidän ystäviänne ja rakastamme teitä. Emme soisi teidän pahaa tekevän, vaan tahtoisimme, että tekin turvaisitte Jeesukseen ja tulisitte onnellisiksi."

Mennessään olivat he keskenään sanoneet:

"Jeesuksen opetuslapset eivät pelkää kuolemaa!"

Jättäen itsemme kokonaan rakkaan Vapahtajamme huostaan, odotimme Torstain tuloa. Meillä ei ollut mitään maallista turvaa. Varuillamme olimme. Aina illoin panimme Raamatun ja rahat pieneen kääröön valmiiksi. Hädän tultua olisimme koettaneet paeta, jos olisi ollut mahdollista. -- Odotuspäivinä saimme otteen eräästä julistuksesta, joka ilmaisi vaaran todellisen suuruuden. Erään kristityn herran appi markkinoilla käydessään oli nähnyt tämän uhkauksen, otti siitä otteen, lähetti vävylleen pyynnöllä, ettei hän enään tulisi luoksemme, sillä ulkomaalaiset olivat tuomitut tapettavaksi. Vävy ei pelännyt, vaan tuli heti meille ilmoittamaan asiasta. Määräpäivä tuli. Haudan hiljaisuus vallitsi ympäristössämme. Rukoushetki aamusella oli siunattu hetki. Kaupungissa asuvaiset kristityt tulivat, mutta muut eivät uskaltaneet avata oveamme. Päivä kului ja ilta tuli. Sanan ympärille kokoonnuimme. Pari sotilasta pistäytyi sisälle. Hiljaisina istuen hetkisen, poistuivat he. Yö kului rauhallisesti.

Seuraava päivä ei vielä puoleen kerinnyt kulua, kun jo tuotiin ilmoitus uudesta uhkauksesta. Saimme kappaleen siitä käsiimme. Kaupungin hallitus alkoi nyt pyytää että menisimme pois, mutta me kieltäydyimme lähtemästä. Pyyntö uudistettiin. Rukoilimme Jumalan johtamaan meitä ja pian selveni meille Hänen tahtonsa. Sunnuntaina lähetimme hallitukselle sanan, että lähdemme heti, kun saamme kirjeen Kihanista. Sunnuntai-iltana lähti kirjeenviejä matkalle, palasi Torstai-iltana tuoden määräyksen Kihaniin menemisestämme. Seuraavana aamuna ilmoitimme kaupunginpäällikölle olevamme valmiit lähtöön ja hän lupauksensa mukaan hankki meille veneen. Illan suussa jätimme pienen, rakkaan kotimme ja ajattelimme palata sinne kuukauden kuluttua! --

Viisi kristittyä jäi taloomme työtä jatkamaan. Tuskin olivat silmänsä auki saaneet seuraavana päivänä, kun jo suuri kansajoukko hyökkäsi asuntoomme. He pääsivät pakoon. Kaupunginpäällikkö riensi sinne sotaväen kanssa, hajoitti joukon ja lukitsi oven sinetillään.

Hurjistunut miesjoukko lähti meitä takaa-ajamaan ja armotta se olisi meidät surmannut, jos olisi saavuttanut, mutta Jumala ei antanut meitä heidän käsiinsä.

Lähdimme kodistamme ja erosimme ystävistämme vaan kuukaudeksi -- mutta eronaika on pidentynyt vuosiksi! --

Tuskin uskoimme sitä, mitä oli tapahtunut. Joka silmänräpäys jouduimme kauvemmaksi niistä, joiden parissa olimme työskennelleet kuukausia. Mutta toivo takasinpalajamisesta ilahdutti mieltämme.

Tiistaiaamuna venemiehet eivät nostaneet ankkuria, vaan tahtoivat viipyä kolme päivää samassa paikassa, sillä he pelkäsivät Kihanissa olevaa sotaväkeä. Ehdotus ei ensinkään ollut meidän mieleinen, mutta vähän ajan kuluttua näimme että Jumalan tahdosta sekin oli. Siinä viipyessämme tuli kirjeentuoja Kihanista. Kirjeen sisältö hämmästytti meitä. Sieltä kirjoitettiin:

"Viipykää kolme päivää siinä, missä kirjeentuoja tapaa teidät, sillä täällä oleva sotaväki on levotonna." -- Taaskin puhkesi sydämestä harras kiitos Jumalalle suojeluksesta.

Päivä kului ja illan tultua laskettiin ankkuriin keskellä jokea. Jo olimme levolle laskeutuneet. Yht'äkkiä kuului huuto rannalta. Siellä seisoi mies lyhty kädessä ja huusi:

"Isäntä! isäntä! Onko ulkomaalaisia opettajia veneessä?"

Sydän vavahti. Oliko se ystävä vaiko vihollinen? Jumalalle kiitos! Se oli ystävän ääni! Se oli eräs kristitty Kihanista. Hän toi kirjeen, josta luimme jokseenkin seuraavat sanat:

"Tulkaa alas. Sotamiehet ovat jo menneet. Sota on syttynyt. Pehking on piiritystilassa. Lähetyssaarnaajia murhattu. Kiireesti rannikolle."

Ankkuri nostettiin ja päivän koittaessa olimme Kihanissa, jossa meihin yhtyi W. Taylor perheineen. Parin viikon kuluttua olimme rannikolla. Shanghai vilisi lähetyssaarnaajista, jotka olivat tulleet eriosista maata. Moni meille tuttu toveri oli tullut murhatuksi. Toiset olivat saaneet kestää paljon vaivoja pakosalla ollessaan, ja muutamat olivat ihmeellisesti pelastuneet.

Siellä tapasimme Verna Hammarénin, joka oli joutunut naimisiin lähetyssaarnaaja D. Croftsin kanssa, sekä Sofia Lagerstamin. Kohta saapui sinne Vilho Grönlundkin Shensii maakunnasta.

Pimeydenvalta näytti voittaneen. Mutta -- niin ei ollut. Kristuksen kirkko oli nouseva puhdistettuna ja vahvistettuna kärsimyksien kiirastulesta. --

Nähdessämme sadottain lähetyssaarnaajia rannikolla, muistui herra Taylorin sanat mieleen. Vähää ennen Kiinaan tuloani oli hän lausunut:

"Meillä ei ole enään pitkä toimimisaika, sillä muutaman vuoden kuluttua meidät ajetaan pois maasta!" Tämä ennustus oli toteutunut. Vuosi ja toistakin kului ennenkun opettajat pääsivät takasin asemilleen.

Sisaret palasivat Jongsiniin vasta Lokakuussa v. 1901. Jumalan armon kautta on pieni seurakunta nyt 30 jäseninen. Meillä on kaksi sivuasemaakin.

Työmaa on laaja ja ovet auki, mutta työväkeä vähän. Nykyään on Jongsiniin saapunut neiti Edith Ingman, joka lähti Suomesta viime syksynä.

Jos Kiinalaisia olisi 250 miljoonaa ja he kulkisivat tuosta ohitseni yksitellen, niin saisin istua 17 vuotta tässä paikassa, ennenkun viimeinen olisi ohimennyt, -- mutta heitä onkin ainakin 400 miljoonaa!