Part 8

Tietysti oli Ibsenin vaikutus samanlainen muissakin maissa, mutta muualla oli kuultu vapauttavia sanoja muiltakin huulilta, oli kuultu ruoskan vinkuvan muissakin käsissä. Muualla elettiin verrattain valoisemmissa oloissa yleensä ja paljoa vapaammissa paino-oloissa erittäin. Sentähden tervehti häntä meillä se yleisö, joka kykeni vastaanottamaan uusia vaikutuksia, innostuksella, jota ei ole tullut kenenkään muun osaksi.

Tuossa tuokiossa opimme me norjankieltä lukemaan. Olin juuri tullut ylioppilaaksi (v. 1880), kun ensi kerran kuulin puhuttavan Ibsenistä. Ostin hänen runonsa ja aloin niitä tavailla. Puolet sanoista olivat minulle tuntemattomia tai ymmärsin minä ne väärin, selittäessäni ne ruotsin mukaan, mutta siitä huolimatta opin minä niistä ulkoa useita niinkuin: »Bergvaeg brist med drön og brag for mitt tunge hammerslag»-- »Agnes, min dejlige sommerfugl».--Ihmeellinen oli noiden voimakkaiden säkeiden vaikutus meihin, jotka olimme tottuneet Runebergin, Topeliuksen ja suomalaisen kansanrunouden lempeämpään lyriikkaan.

Kun ovi kerran oli auennut, astuimme me sitten Ibsenin draamallisten henkilöiden pylvästöön, tutustuen ensiksi niihin taideteoksiin, jotka hän aikaisemmin oli luonut, ja sitten niihin uudempiin, joita hän aina säännöllisten väliaikain kuluttua pystytti eteemme. Suomalainen Teatteri piti huolta siitä, että Ibsenin henkilöt asetettiin ilmielävinä eteemme, ja on meillä ilo omistaa sellainen hänen naisluonteittensa esittäjä kuin Iida Aalberg, jonka asetamme siinä kohden yläpuolelle kaikkia muita. Noran luonteen tulkitsijana ei hänellä lienekään vertaistaan, ei ainakaan monta.

»Noran» jälkeen tulivat Ibsenin muut draamat kukin vuorollaan, joista jokainen on meillä esitetty ja jotka melkein kaikki ovat herättäneet vilkasta keskustelua ja ylläpitäneet kirjallista harrastusta, jommoista emme ennen olleet nähneet. Kävihän kahden vuoden väliaika välistä pitkäksi, mutta siitä huolimatta jaoimme me kuitenkin aikamme näiden kirjallisten merkkipäiväin mukaan. Viime vuonna ei ollut »Ibsen-vuosi», mutta tänä vuonna se taas on ja me odotamme joulua jännityksellä ja samalla luottamuksella, varmoina siitä nautinnosta, jota »uusi Ibsen» on meille taas tuottava.

Ibsenin merkitys meillä on vielä siinäkin, että hän, kulkien loistavana pyrstötähtenä harmaalla kirjallisella taivaallamme, toi tullessaan koko sikermän muitakin tähtiä, jotka valaisivat meitä niinä väliaikoina, jolloin hän itse oli piilossa. Virinnyt myötätuntoisuutemme Ibseniin sai meidät tutustumaan Björnsoniin, Liehin, Kiellandiin ja Garborgiin. Norjalainen kirjallisuus kävi meille yhtä rakkaaksi kuin omamme ja syrjäytti osaksi ruotsalaisen. Norjankieli tuli meille kulttuurikieleksi ja kärsivällisesti tavailimme me outoa kansanmurrettakin Garborgin kirjoissa. Tällä kielellä, jota me tunnemme vain kirjallisuudesta, on meidän korvissamme omituinen, juhlallisen voimakas kaikunsa, sen sanoilla on meille tuoreempi ja kuvaavampi merkitys kuin niille, jotka käyttävät sitä jokapäiväisenä kielenään. Jos sitä sitten kuulemme jonkun norjalaisen huulilta, niin nostaa se puhujan meidän silmissämme jonkinlaiseen tenhopiiriin ja tekee tavallisesta merimiehestä tai jonkin sahalaitoksen konttoristista-- ibseniläisen henkilön. Se tekee meihin samanlaisen vaikutuksen kuin esim. italiankielessä käytetyt tunnetut latinalaiset sanat, joita luulimme voitavan käyttää vain vanhassa klassillisessa runoudessa.

Mutta minä huomaan alkavani käydä juhlalliseksi! Niin käy aina, kun on kysymys Ibsenistä. Käy niinkuin jotakin vanhaa duomoa katsellessa, jota aikoi tarkastaa vain ohimennen, mutta jonka juureen kuitenkin pysähtyy tuijottamaan, kunnes niskaa alkaa pakottaa ja päätä huimata. On siis aika lopettaa. Tiedänhän, että me suomalaiset, kun on kysymys Ibsenin ihailemisesta, kuitenkin viemme voiton kilpailussa kenen kanssa hyvänsä.

»Uusi Kuvalehti», maalisk. 15 p:nä 1898, ja eräs Ibsenin kunniaksi toimitettu norjalainen juhlajulkaisu, hänen täyttäessään 70 vuotta.

PAAVI LEO XIII.

Jouduin hiukan omituisella tavalla tekemisiin paavi Leo XIII:n kanssa tai oikeastaan vain hänen Vatikaninsa. Oli näet Roomaan tultuamme ensimmäisenä työnä asunnon hankkiminen. Kun tahdottiin huone hyvälle paikalle, josta olisi näköala niin laaja kuin suinkin yli ikuisen kaupungin ja sen ympäristöjen, kesti kuleksia päivän ja toistakin eikä sittenkään vielä osattu oikeaa valita. Näillä harhailuretkillä tultiin kerran Pietarinkirkon edustalle. Saadapa tämän torin varrelta jokin huone, niin tässä olisi kaikki, mitä tarvittaisiin: tuo komea kirkko, sen mahtava pilaristo, suihkulähde keskellä ja kaiken päivää kirkkomiesten vilkasta liikettä! Kuinka siinä seisoskelimme ja tähtäilimmekin, niin jo valitsimme kirkon seinustassa olevasta monikerroksisesta kivirakennuksesta sen kerroksen ja ne ikkunat, joita mielestämme sopisi kysäistä. Ja jo kysäisimmekin luokse ehättävältä oppaalta, luuliko hän tuossa talossa olevan huoneita vuokrattavana. Italialaiset oppaat ovat kyllä tottuneet mitä kummallisimpiin kysymyksiin, eivätkä he helposti hämmästy. Mutta tämä oli vähällä lentää selälleen. Eikä se ihme ollutkaan, sillä me olimme halunneet vuokrata huoneita itsestään Vatikanista ja päälle päätteeksi olimme tähdänneet silmämme paavin omiin ikkunoihin.

Se oli harmillista kyllä, sillä jouduttuamme museoihin, näimme sieltä, että näköala on ensimmäisiä maailmassa. Sillä paitsi Pietarinkirkon edustaa ja koko Roomaa näkyy sieltä kaupungin yli ihanat Albanolaisvuoret vihertävine rinteineen ja sinertävine huippuineen.

Ikkunat eivät kuitenkaan ainoastaan siitä syystä ole merkilliset. Ne ovat kirkkohistoriallisestikin kuuluisat, sillä myöhään yöhön niistä tuikkiva tuli ilmoittaa hartaille katolisille, että heidän välittäjänsä Jumalan tykönä valvoo ja työskentelee valtakuntansa vahvistamiseksi.

Nykyinen paavi on vanki, niinkuin tiedetään. Sen jälkeen kun Italian yhdistetty kuningaskunta perustettiin ja paavin maallinen valta hävitettiin, ei hän astu ulos Vatikanin muurien sisältä eikä esiinny Rooman kaduilla niissä suurissa juhlakulkueissa, jotka ennen aikaan kaikkia ulkomaalaisia ihastuttivat. Silloin tällöin hän vain suurina juhlina kannattaa itsensä Pietarinkirkkoon messua lukemaan tai esiintyy muutamia kertoja vuodessa valitulle joukolle kotoisessa Sistinan kappelissaan.

Vaan vaikkakin Leo XIII on maallisesti vanki, vaikkei hän entisten sotapaavien tavoin astukaan ratsun selkään ja riennä keisareja tai uppiniskaisia kuninkaita kurittamaan ja vaikkeivät pannanuolet enää singahdakaan maihin ja kansoihin, on hän kuitenkin ehkä mahtavampi kuin monet hänen mahtavimmista edeltäjistään. Noiden ikkunainsa takaa johtaa hän omiatuntoja ja maailman menoa näkymättömillä langoilla taitavammin ja varmemmin kuin miekalla, tulella, kahleilla ja inkvisitsionilla.

Hänen politiikkansa salaisuus on siinä, että hän on ensimmäinen niin sanoaksemme »uudenaikainen» paavi. Hän ei ole tunnustanut uuden ajan aatteita omikseen, hän taistelee yhäkin epäuskoa ja kieltämistä vastaan, mutta hän on kuitenkin ottanut ajassa liikkuvat aatteelliset voimat palvelukseensa.

Niiden avulla hän on ensiksikin vienyt voiton Bismarckilta vääntäessään hänen kädestään »toukokuun lakien» miekan; vaatimalla kirkolta osanottoa yhteiskunnallisiin parannuspuuhiin hän on osoittautunut niitä vastustavien hallitusten vaaralliseksi kilpailijaksi ja tunnustamalla Ranskan tasavallan hän on hankkinut katoliselle kirkolle suurta kannatusta maassa, jossa sen paperit ovat olleet huonossa arvossa. Katolisen kirkon vanhat traditsionit, jotka aina ovat olleet yksinvallan puolella, on hän täten rikkonut, mutta hyöty siitä on ollut suuri.

Jos mieli näitä tuloksia oikein ymmärtää, täytyy ymmärtää se uusi järjestelmä, jonka mukaan Leo XIII on paavillista politiikkaa johtanut. Hänen toimintatapansa ei näet ole eikä voikaan olla muuta kuin varovaista mukautumista ajan vaatimusten mukaan sekä mitä sitkeimmän tahdonlujuuden käytäntöön panemista. Ilman melua ja ilman tarpeettomia voiman näytteitä, mutta aina tarkasti ja kylmäverisesti hän on ohjannut »kirkkovenheensä» uudenajan virtaisille vesille heittäen siitä suurimmissa aallokoissa pois vanhojen traditsionien häiritsevää painolastia. Ja ainoastaan sen avulla hän on laajentanut kirkon valtaa enemmän kuin kukaan muu paavi neljänä viimeisenä vuosisatana.

Vaan äskettäin on tämä Vatikanin vanha valtiomies kenties lyönyt kaikista suurimman »tikkinsä»--jos saanee korttipelistä lainattua sanaa käyttää vertauksena niin pyhän miehen toimista kuin paavi on.

Katolinen kirkko on tietysti kärsinyt yhtä paljon kuin protestanttinenkin niistä mullistuksista, joita luonnontieteet ovat saaneet aikaan ihmisten käsityksissä. Kuta sotaisemmalle kannalle on asetuttu ja kuta itsepintaisemmin on pidetty kiinni kaikista Vanhan Testamentin erehdyksistä näissä asioissa, sitä tuntuvammaksi on tullut tappio. Nyt on paavi kuitenkin luopunut kirkkoa siinä kohden johtaneesta tuomitsemisjärjestelmästä ja asettunut ymmärtävälle ja välittävälle kannalle. Se on tapahtunut hänen äskettäin julkaisemassa, mitä suurinta huomiota herättäneessä paimenkirjassaan, jossa puhutaan raamatun uskon suhteesta luonnontieteisiin.

Voidaan kenties kysyä, mitä tekemistä tällä on käytöllisen kirkkopolitiikan kanssa. Mutta tuskinpa mikään muu kuvaa Leo XIII:n koko toimintaa paremmin kuin se tapa, millä hän määrää kirkon teologien suhteen luonnontieteitten harjoittajiin. Hänen kirjoituksessaan ei näet tapaa dogmaattista suvaitsemattomuutta ja kerettiläisten tuomitsemista, ei mitään vihaa tieteitä ja uutuuksia kohtaan. Paavi, joka on vähän runoilijaakin ja on ennen aikaan tehnyt latinalaisen runon telegraafista, aukaisee taitavalla kädellä sen rajan, joka kulkee uskon ja tiedon välillä ja vetää sen niin, että se voi sopia ajan uusiin ja yhä uudistuviin vaatimuksiin. Tässä paimenkirjeessä myönnetään näet selvästi, että luonnontiede nykyisellä kehityskannallaan on yhtä voimakas valta kuin kirkkokin, jonka tulee kohdella sitä kuin vertaistaan, koska se ei enää voi sitä kukistaa enempää teologisten opinkappalten kuin interdiktin ja pannankaan avulla.

Omituista on, että paavi Leo XIII, samoin kuin moni kirkon helmassa syntynyt epäilijä, muiden muassa Lutherus, vetoo kirkkoisä Augustinukseen määrätessään kirkollisen teologian suhdetta luonnontieteisiin. Hippon muinoinen piispa näet lausui: »Niille vastustajistamme, jotka esittävät meille kumoamattomia todistuksia luonnon laeista, tulee meidän osoittaa, että ne eivät sisällä mitään, joka olisi ristiriidassa raamatun kanssa.» Tähän perustuen tulee paavikin nyt siihen johtopäätökseen, ettei mitään asiallista eroa ole olemassa teologin ja fyysikon välillä, jos vain molemmat varovat kukin alallaan väittämästä mitään umpimähkään ja otaksumasta tunnetuksi sitä, mikä ei ole tunnettua.

Leo XIII ei siis rupea vastustamaan viimeisten vuosisatojen ääretöntä luonnontieteellistä edistystä, mutta koettaa pelastaa uskolle isännyyden julistamalla, että kirkon teologien asiana ei ole langettaa tuomiotaan silloin, kun raamattu ja luonnontieteet ovat ristiriidassa keskenään, vaan että heidän tulee osoittaa, ettei tätä ristiriitaa ollenkaan ole olemassa, jos vain raamattu oikein ymmärretään. Uskon tulee siis mukautua tiedon mukaan eikä päinvastoin. Niinkuin siis näkyy, on tuo nerokas vanhus tutkinut ja pitänyt silmällä aikansa suuria voimia ja tullut huomaamaan, ettei niitä voi musertaa »sitä kalliota Pietaria» vastaan. Hän ei tahdo alistaa uskoa tieteen alle, mutta hän ei ryhdy dogmin miekkaan, johon niin moni kirkkoruhtinas on kaatunut, sillä hän ei tahdo saattaa kirkkoa vaaraan. Hän tuntee ja pelkää tieteitä, ja estääkseen niitä räjähyttämästä kirkon perustuksia ilmaan laajentaa hän uskon rajoja. Siitä on katolinen kirkko hänelle kiitollinen, sillä hänen kauttaan on se kaikessa hiljaisuudessa paisunut mahtavammaksi kuin on voitu aavistaakaan.

Epäilemättä syntyy itsestään kysymys, millä silmillä protestanttisen kirkon on tätä paavinvallan lisääntymistä katsottava. Meillä ei kysymys voine koskaan tulla polttavaksi, mutta niissä maissa, joita katolisuuden keskipiste on lähempänä ja joissa kansan luonne ja kansan sivistys tarjoo suotuisamman maaperän tämän uskonnon leviämiselle, saattaa vaara olla suurikin. Sillä niitä on paljon niitä viime vuosikymmeninä kirkon tarhasta eksyneitä lampaita, jotka hakiessaan tyydytystä uskonnolliselle tunteelleen luulevat löytävänsä sen suvaitsevaisen katolisen kirkon helmasta.

»Uusi Kuvalehti», kesäk. 1894.

MATKALTA PARIISIIN V. 1889.

Merimatka.

Helsinki katoaa yhä kauemmaksi, painuu painumistaan pienemmäksi. Tästä kun aukinaisen tupakkahytin oven läpi katselen, ei näy muuta kuin kaitainen ruskea viiru ja sieltä täältä valkealta paistava paikka, varmaankin jokin valkeaksi rapattu suurempi rakennus.

Tuntuu niin omituiselta ajatella, että on niin pieneksi kyyristynyt se, joka äsken näytti niin suurelta ja mahtavaltakin.

Laiva seisoi valmiina lähtemään Keisarillisen Palatsin kohdalta. Aamulla kello 10 soitettiin kolmannen kerran. Piti heittää hätäiset hyvästit ja kiiruhtaa kannelle. Oli lempeä tuuli ja lämmin ilma. Päiväpaistetta tulvi tulvimalla rantatorille. Silmiä melkein häikäisivät palttinanvaaleat kivimuurit torin ympärillä ja korkealle kohoava Nikolainkirkon seinä. Torin toisessa päässä lakkaamatta hääri ostajia ja myyjiä. Heidän takanansa, päitten yli näkyen, jyryyttää punainen omnibusvaunu ja kuuluu tuon tuostakin sen kellon soitto. Perimmäisillä perillä kappeli-esplanadin tuuhea vihreys ja sitä vastaan korkea Grönqvistin kivitalo, jonka katolla laiskasti liehuu veltto lippu. Ja tuon taulun katkaisee paksu sähkölanka, joka pylväs pylväältään vie seurahuoneelta poikki torin suureen uuteen rantahalliin, jota sähkö iltaisin valaisee.

Toisaalla juoksee leveä katu ylös Katajanokan mäelle, vie rantasillan yli kanavan poikki ja katoo kiertäen juhlallisen venäläisen kirkon ympäri. Kadulla on alituista liikettä. Ajureja ajaa ylös ja alas ja yht'äkkiä rämähtää marssivan pataljoonan rummutus, hetken päästä uudistuen. Käy sääliksi noita sotamiehiä kuluneissa huonoissa vaatteissaan. Me menemme merelle, raittiiseen ilmaan, he kasarmiaan kohti, jossa on näköala rajoitettu ja sää aina samea.

Sitten lähdetään, aletaan poistua. Kankeasti ja hitaasti kampeaa suuri laiva kokkaansa köysien ja purjeitten avulla merelle päin ja kääntää peränsä maata kohti. Verkalleen alkaa se hivuttautua ulommas. Sen lähtöä on katsomassa joukko rannalla, josta liinat alkavat liehua. Näkee, kuinka katseet teroittuvat viimeiseksi hyvästiksi. Mutta muut kaikki näyttävät niin vähän välittäviltä. Keikaillen piirtävät purjepurret värehtivää veden pintaa, eläen omia aikojaan. Ostava ja myyvä yleisö tuolla taampana maalla kuhisee omaa kuhinataan muurahaishommissaan. Ikäänkuin ilkkuen vingahtelevat pienet höyryvenheet satamassa, pyyhkäisten laivamme kokan editse niinkuin pahankuriset kärpäset kankealiikkeisen härän turvan ohitse.

Härkä tuhkaisee sieraimiinsa, lisää vauhtiaan ja asettaa kulkunsa muutamaan Viaporin salmeen. Yksityiset ikkunat rantarakennuksessa katoavat ja sulavat yhdeksi pitkäksi riviksi. Kaupungin humina on lakannut kuulumasta. Vielä vähän aikaa Viaporin uhkaavien vallien välissä, joista tuijottavat ontot mustat ampumareiät, ja sitten ollaan aavalla ulapalla, kynnetään sen sinistä pintaa, kokka Rääveliä kohti.

Nyt on Helsinki kadonnut. Ei näy merkkiäkään siitä, eikä maasta muualtakaan. Paljas sininen taivas ja vielä sinisempi meri. Siellä täällä paistaa kaukaa Ahdin peltojen periltä jokin purje. Kokan edessä on nyt juuri päivän kuvastus veteen. Laineet murtavat valon ja hajoittavat ja pienentävät sen niin, että muodostuu leveä hohtava tie häikäisevää valoa sinne päin, minne menemme. Tulee ajatelleeksi, että onkohan se enne niistä uusista maista, joihin mennään.

Mieli käy väkisinkin virkeäksi. Huolet haihtuvat itsestään. En ajattele mitään. Antaun vain hetken olemiseen ja sallin laivan hiljalleen keinua loivia laineita myöten, joiden vihreillä harjoilla silloin tällöin pärskähtää kimppunen valkeata merivaahtoa.

Meri on isonnut sitten eilisen. Ympyrä, jonka keskipisteestä emme näytä mihinkään pääsevän, on avartunut. Maata ei näy missään, ei ole näkynyt koko päivänä. Veden ja taivaanrannan rajassa vain joitakuita haihtuvia pilvenhattaroita, jotka eivät uskalla lähetä sen likemmäksi.

* * * * *

Eilen iltapäivällä saavuttiin Rääveliin. Kun Suomen ranta oli jonkin aikaa ollut aseettoman silmän näkemättömänä, alkoi keulan edestä häämöttää kirkontorneja ja kellahtavaa rantaa. Tornit merkitsivät Rääveliä ja ranta Vironmaata. Kun tultiin likemmä, erotti jo laivain mastoja satamassa ja niiden takaa vihreitä puita ja peltoja. Satamassa tuli luotsi laivaan ja ohjasi sen puusta rakennetun suunnattoman suuren hevosenkengän muotoisen aallonmurtajan kainaloon, johon seisatuttiin puusillan kupeelle muutamaksi tunniksi. Rannalla jo huomasi, että maa oli suurta Venäjän valtakuntaa. Venäläisiä tullivirkamiehiä pakkautui heti paikalla laivaan ja alkoi penkoa maalle jäävien matkustajien matkalaukkuja. Ainoastaan upseerit pääsivät muutamalla murahduksella, johon santarmi vastasi alamaisesti kättä hattuun vieden.

Kaupunkiin, joka on hyvän matkaa satamasta, ei ehditty mennä. Laivan seistessä saatiin vain tyytyä puumöljää myöten kävelemään. Siellä kuulin jo viron kieltä puhuttavan. Jouduin suustani kiinni muutaman kaljaasin omistajan talonpojan kanssa, jonka uusi venhe parhaallaan tyhjensi halkoja. Puheihin päästyä osoitti hän minulle kaupungista häämöttävää kukkulaa, jonka päällä oli joukko kirkkoja torneineen. Siihen kertoi hän tarun mukaan haudatuksi virolaisen runosankarin Kalevipoegin. Ja miehellä tuntui olevan tarkat tiedot kansansa vanhoista taruista. Eikä ainoastaan oman kansansa, vaan meidänkin. Väinämöiset ja Ilmariset olivat hänelle tuttuja miehiä. Ikävän vaikutuksen teki minuun Räävelin puoli. Ehkä vaikuttivat siihen viime aikain surulliset kertomukset Viron kansallisista pyrinnöistä, ehkä myöskin synkkä ruma satama, jossa oli likainen tervanväri vallalla eikä ollenkaan sitä iloista päiväpaisteista luonnetta, mikä niin suuresti virkistää mieltä Helsingin satamassa.

Räävelistä kun lähdetään, ei seisatuta ennenkuin Lyypekissä. Kaksi päivää olemme jo kulkeneet ja vielä on kolmas edessä.

Aamulla, kun hyvin maatun yön jälkeen nousee ylös kannelle, kulkee katse ympäri avaran näköpiirin. Jokaiselta suunnalta näkee vain vettä ja taivasta ja pieniä lipattelevia laineita, jotka tuskin jaksavat kohottaa suurta raskasta runkoa. Kun silmä on ehtinyt ensi häikäisystään selvitä, astuu autereen takaa esiin purje purjeen, laiva laivan perästä. Ne, jotka ovat aurinkoa vasten, näyttävät mustilta kuin varjo taikka muistuttavat ne purjeineen isoja kärpäsiä valkealla vaatteella. Jota vastoin toisella puolen olevat hohtavat täydessä valaistuksessa, purjeet paistavat valkeina ja näkyy niiden pullistuminenkin tuulessa.

Matkustajat alkavat saapua kammioistaan ja tulevat vähitellen kaikki avaralle pitkälle kannelle, jossa joko istuvat mukavissa sohvissa taikka käyskentelevät joutilaina edestakaisin. Aurinko on täällä vielä kuuma kuin kesällä ja tuuli lämmin ja leuto. Ruumis ja sielu lepäävät, ja ainoa tunne on suloinen raukeus. Sitä ei häiritse mikään. Ei ympäristökään, joka käy vähitellen yksitoikkoiseksi. Muiden matkustajain kanssa on pian puhunut loppuun kaikki puhuttavansa. Kirja tosin on aina kädessä, mutta lehdet kääntyvät hitaasti. Se unhottuu polvelle ja vähän väliä tapaa itsensä tuijottamasta määrättömään kaukaisuuteen. Siellä on vain sama sini ja samat purjeet, joita ilmestyy aina uusia entisten poistuvain sijaan.

Soitetaan syömään. Se ei ole vähäinen huvitus. Se on varsinkin siihen nähden suuri, että sen jälkeen voi taas vielä häiritsemättömämmin antautua olemiseensa. Joutessaan kulkee kannella ristiin rastiin, käy joka sopen, tarkastaa kauan mastoja, nuoria ja nuoraportaita. Niiden lävitse tuijottaa kaiteeseen nojaten laineeseen, joka ulkonee laivan sivusta ja katkeaa vaahtoiselle harjalle. Jättää sen ja seuraa kivihiilisavua, joka paksusta piipusta kumpuaa mustana häntänä ulos, jää jälelle ja laskeutuu raskaampana kuin ilma pitkin meren pintaa. Kun sitä on aikansa nähnyt, istuu koneruuman luukun suulle, ja katselee sinne alas kuunnellen koneen lakkaamatonta työtä, jonka jokainen jyskytys työntää meitä syli syleltä eteenpäin, suoltaen alleen tuota äärettömän pitkää tietä.

Yksi huvitus on laivan ohjaus. Ruorimies seisoo hänelle tehdyssä suojuksessaan, josta hän melkein liikkumatonna katselee vuoroin eteensä, vuoroin kompassiin. Ulkona kannella kävelee perämies lakkaamatta edestakaisin ja määrää tuon tuostakin suunnan. Ei hän monta sanaa puhu, vastaa vain lyhyesti johonkuhun uteliaan matkamiehen kysymykseen, ja näyttää tottuneen äänettömyyteen, joka tuntuu täällä merellä yhtä luonnolliselta kuin kirkossa tai suuressa synkässä korvessa.

Sillä lailla kuluvat täällä tunnit toinen toisensa perästä. Pienenä poikkeuksena on vain se, jos sattuu maata nousemaan merestä. Kiikarit ojennetaan sinne ja ahnaasti tarkastetaan rantaa. Gottlanin suuri saarento oli tänään puolenpäivän aikaan laivasta oikealla. Se oli korkea maa, jossa näkyi taloja ja kyliä.

Rannemmalla kuului olevan kaupunkikin, vaikka silmiin paistava aurinko esti sitä näkymästä. Ohitse mentäessä tuli omituisella säälin sekaisella uteliaisuudella ajatelleeksi, että sielläkin niitä on ihmisiä, jotka elävät ja harrastavat ja mitähän harrastanevat mikin? Ovatkohan olot siellä samanlaiset kuin meidän vai paremmat? Jos olisi seisahtua sinne, ihka outojen sekaan, jossa ei kukaan tunne!

Mutta maa jäi taakse, katosi pois ja unohtui. Ja taas on laiva ainoa huomion esine ja ainoa hauskuus. Jos ei olisi päivä niin helakka, meri niin suloinen ja siivo, niin voisi tuskastua sen yksitoikkoisuuteen. Mutta nyt sille antaa anteeksi ja on kiitollinenkin, kun tietää, että se herättyään ja suututtuaan kyllä saattaisi näyttää toisetkin tapansa.

Ilta ja yö on miltei kauniimpi kuin päivä. Aurinko pyörii punaisena pallona veden rajaan, koskettaa sitä ja laskeutuu siihen kuin uimasilleen antautuva, joka ensin varpaitaan kostuttaa, sitten painuu vyötäisiään myöten ja yht'äkkiä sukeltaa umpimähkään ja näkymättömiin.

Samassa alkaa tulla pimeä. Taivas ja meri muuttuvat harmaiksi ja usmaa alkaa kohota hiukan. Silmä ei erota vettä kuin muutamia syliä kahden puolen laivan. Mutta läpi hämäryyden vilkkaa kaukaisia valoja. Ne ovat majakkain tulia, joista toiset loistavat liikkumattomina, toiset taas syttyvät ja sammuvat vähäisen väliajan kuluttua. Ja niiden väliä taivaltaa laiva, kääntäen kokkansa yhdeltä tuollaiselta merilyhdyltä toiselle. Kone lyö ruumassa, vesi pursuaa perän alla ja kokassa se kohisee kuin koski kiven kohdalla. Se on kuin kehtolaulun tuuditusta, jota on mahdoton vastustaa. Uni valtaa vähitellen kaikki muut paitsi koneenkäyttäjät ja perämiehet, joiden täytyy valvoa.

Maamatka.

Yön maattuamme heräsimme siihen, että laivan pilli tuon tuostakin huuteli valittavia, pelonsekaisia säveliä, jotka vaikuttivat omituisen arastuttavasti. Seistiin näet sakeassa sumussa ja huudot olivat varoittavia ääniä muille laivoille sitä varten, ettei yhteentörmäyksiä tapahtuisi.

Oltiin pääsemässä Lyypekkiin ja täytyy myöntää, että oli harmillista sillä lailla seistä ja odottaa toimetonna. Laivan kansi, jota jo kolme vuorokautta oli ikävikseen mittaillut, melkein poltteli jalan alla. Ulkomaa, tuo outo ja omituinen, oli ihan tuossa muutamain sylien päässä, mutta läpinäkymättömän esiripun takana.

Vihdoin se kuitenkin kohosi ja eteen aukenivat uudet näköalat, ihan erilaiset kuin siellä kotona. Laiva lähti pujottelemaan kaltaista polveilevaa jokea. Kahden puolen sitä kohosivat rannat, toisin paikoin yleten pienoisiksi loiviksi kukkuloiksi. Kaikki oli viheriäistä ja viljeltyä. Ei pienintä kolkkaakaan, jota ei ihmiskäsi olisi vallannut. Metsätkin, joissa näkyi kasvavan meille vieraita puita, olivat viljeltyjä, istutettuja ja hyvin hoidettuja.