Part 7

Ja että nuo mainitut hajanaiskuvat tekevät itse kohdaltaan paljoa vakavamman vaikutuksen kuin eräs vasta ilmaantunut suurempi, samoja aiheita käsittelevä ja palkinnon saanut teos, se on ainakin tämän kirjoittajan kokemus. Tarkalla psykologisella silmällään olisi Perander varmaankin voinut tunkea paljoa syvemmälle Kalevalan sankarien sielunelämään ja tuoda sen ilmiöitä esille.

Mutta paitsi tuota tarkkaa psykologista sattuvaisuutta viehättää Peranderin kirjoituksissa suuresti myöskin niiden niin sanoakseni plastillinen esitystapa. Sillä Perander oli perinpohjin klassillisesti sivistynyt, oli ottanut vaikutuksia vanhasta maailmasta ei ainoastaan aatteeseen ja katsantotapaan katsoen, vaan myöskin muodostanut itselleen hyvien esikuvien pohjalla täsmällisen tyylin. Lukiessa tuo tulee hyvin kyllä näkyviin, mutta vielä enemmän se vaikutti silloin, kun hän itse puhujalavalla seisoi, vartalo vankkana, otsa korkeana ja silmät syvästi kuulijoihin luotuina. Ääni lausui sanottavansa varmasti, pontevasti ja vaikuttavasti, pannen tarkan painon kullekin sanalle. Ja niin tuntui kuin olisi siinä ollut kuvanveistäjä taltallaan marmoria muodostelemassa. Jokainen lyönti antaa kumean äänen, irtauttaa palasen kovasta kivestä, ja joka palasen pudotessa tulee yhä enemmän näkyviin taiteilijan ajattelema muoto ja kuultaa läpi yhä selvemmin hänen tarkoittamansa aate.

Tuollaisen vaikutuksen tekivät Peranderin puheet. Se vaikutus oli kuulijaan ja katsojaan syvä, useinpa mahtavakin ja aina se antoi aihetta ajattelemiseen. Ja kun häntä nyt taas ajattelen, näen hänet hetikohta edessäni puhujalavalla tuona ulkonaisesti voimakkaana miehenä, joka voimakkaasti sanojen marmorista aatteitaan esihin veistelee. Hän näyttää siinä seistessään itsekin jonkinlaiselta vartalokuvalta, joka on saanut puheenlahjan ja filosofin järjen ja jonka sisässä sykkii voimakas runollinen henki.

Semmoinen kuva on minuun hänestä tarttunut ja sitä muistellen olen tämän vaillinaisen hahmokuvan hänestä piirtänyt.

»Keski-Suomi», marrask. 28 p:nä 1885.

KOLME KIRJETTÄ BJÖRNSONISTA.

I.

»Björnson on tullut!»

Helsinki, 4 p:nä toukok. 1888.

Ellen suuresti erehdy, en ole ainoa sanomalehtimies, joka juuri tällä hetkellä istuu pöytänsä ääressä ja ihailee tuota mielestään kuvaavaa otsaketta siihen uutiseen, jossa ilmoitetaan, että Björnson on saapunut Suomeen.

»Björnson on tullut!»... »Björnson on tullut!»--Eikä mikään muu paremmin kuvaakaan sitä hommaa ja sitä hätiköimistä, joka aina vallitsee Helsingissä, silloinkun joku suuri mies muualta maailmasta saapuu tänne.

Olisittepa nähneet sitä hyökkäilemistä, joka oli junalla tänä iltana. Tiedettiin, että tuo suuri norjalainen kirjailija sillä saapuu. Ja häntä tietysti kaikki katsomaan. Mustanaan vilisi katuja pitkin väkeä asemalle, ja minä otaksun, että ne enimmäkseen olivat niitä, jotka »vaativat mieheltä samaa siveellisyyttä kuin naiselta»--eikä päinvastoin. Varsinkin oli naisia epälukuisin ja minun silmääni sattui leikkotukkia tukuttain.

Mistä ovesta hän tulee? Jos hän tulee sieltä? Mutta ehkä hän tulee täältä? Seisotaan tässä! Mennään tuonne!

Suurin osa riensi kuitenkin toisen luokan odotussaliin, jossa valkotakkiset ylioppilaat odottivat laulullaan.

Ja ne, jotka sinne menivät, ne olivat oikean paikan valinneet. Tähdättiin ovea kohti ja kohta tulikin hän ovesta. Mies roteva ja juhlallinen. Harmahtava tukka, tuuheat kulmakarvat. Astui sisään kuin kuningas, joka on tottunut kunnioitukseen. Käsipuolessa pienoinen nainen, kainaloon asti, hänen puolisonsa.

»Ja vi elsker dette landet»--helähti, ja suurella liikkeellä paljasti sankari päänsä. Seisoi ja kuunteli ja katseli ympärilleen.

»Eläköön Björnstjerne Björnson!» yllytti laulun loputtua laulajien johtaja. Ja »eläköön» kajahti kymmenkertaisesti kaikilta tahoilta. Jotkut uusmaalaiset koettivat kiilata »hurraataan» väliin, mutta se haihtui kuin rantasipin papatus meren kohinaan.

Toivottiin tietysti pienoista puhetta ja se saatiinkin. Puhe siitä, ettei tässä ole tilaisuus pitkältä puhua, mutta ehkä vasta sitä enemmän. »Antakaa minun kuitenkin kuulla, miten te huudatte eläköön-huudon Suomelle.»

Sen hän sai ja vielä »Savolaisen laulun» lisäksi. Jonka jälkeen lähti menemään, kädessä kukkaskimppu, ja kainalossaan nuori neitonen. Kahden puolen jakausi yleisö ja hattuaan nostaen kiiruhti hän heidän ohitsensa.

Kun oli jo ovesta ulos menemäisillään, viilsi vielä ilmaa kimakka naisen »eläköön». Runoniekka nosti lakkiaan ja näkyi hymähtävän. Ja sitten hän katosi kadulle.

Huomenna on hänen ensimmäinen luentonsa yliopiston juhlasalissa. Ihmiset tietysti rikkovat jäsenet itseltään ja muilta tapellessaan pileteistä. Monet perheet ja hyvät ystävät riitaantuvat ikuisiksi ajoiksi siitä, kuka saa pitää suurelle miehelle kutsut silloin ja kuka silloin.

Ja naiset! He ovat viskanneet viuhkansa loukkoon ja tarttuneet kahden käden »hansikkaihinsa». Jos niillä vain löyhyttelisivät! Mutta minä pelkään pahoin, että he läiskyttelevätkin.

II.

Ensimmäinen luento.

Helsinki, 5 p:nä toukok. 1888.

Björnson on pitänyt ensimmäisen luentonsa. Tulen juuri sieltä. Istun keinutuolissani poltellen ja tuumin sitä, mitä olen nähnyt ja kuullut.

Aivot tietysti koettavat pureskella ja sulattaa kaikkea, mitä ovat saaneet vastaanottaa. Se ei ole suinkaan helppo tehtävä. Sillä kahden tunnin kuluessa on sinne koottu aineskerroksia aineskerrosten päälle, kuva kuvan jälkeen on työnnetty ovesta sisään. Vaikea on niiden järjestyä ja asettua seiniä pitkin sopusointuun, varsinkin kun puhuja pyysi, ettei hänen sanojansa pantaisi paperille.

Vaan jos en puhujan sanoista voikaan kokonaista vaikutusta säilyttää, niin sitä kokonaisempana hän itse seisoo silmissäni. Jos hänen puheensa ei pitemmältä pysyisikään mielessä, niin sitä kauemmin pysyy siinä puhuja. Hänen todistuksiensa alla saattaa silloin tällöin kuulla onton pohjan kumahtavan, mutta mies itse on tiivis ja täyteläinen kuin tervashonka, joka juurensa tunkee syvälle maan penikseen, jopa kallionkin kamarasta sisään.

Heti kohta kun on kerrankaan katsahtanut Björnsoniin, huomaa, että on edessä mies, joka on aivan sankarin rajalla. Jo se, kun hän kantapäillään käännähtää, ilmaisee voimaa ja rautaisia jäntereitä. Mutta sisäisestä ponnesta puhuu voimakas katse, tuuheitten kulmien alta tuleva, ja ennen kaikkea tuo leveän rinnan pohjasta kumpuileva suuri ääni. Tuskin kukaan, joka oli tänään luennolla, unohtaa sen vaikutuksen, jonka sai hänen ensimmäisestä esiintymisestään. Väkeä oli kokoontunut ääriään myöten juhlasali täyteen. Juuri kun kello on 2, aukeaa oven edessä seisova väkijoukko ja heidän keskestään siirräikse Björnson verkalleen esiin. Hänen kookas vartalonsa, korkea otsa, harmaa pysty tukka, joka seisoo kuin kypärän harja, korvaparta ja harmaat kulmakarvat erottavat hänet heti kohta muusta kansasta. Ja muista luennon pitäjistä, jotka tavallisesti esiintyvät frakeissa ja hansikkaissa, erottihe hän myöskin. Tavallinen pitkä takki vain oli hänellä yllään, vakava puku vakavan asian puolesta esiinnyttäessä.

Kunnioittavat käsien tapatukset seurasivat häntä hänen laskeutuessaan alas kateederiin. Sinne tultuaan hän kumarsi muutamia kertoja, ryyppäsi vettä ja alkoi puhua.

Ääni oli, niinkuin sanoin, suuri, mutta vielä paremmin sitä kuvaa sana avara. Hän alkoi hiljaisella rintaäänellä, saneli harvaan ja vakavasti. Mutta kun asia alkoi isota, kun aatteet ja kuvaukset rupesivat tulvailemaan viljavammin, niin muuttui niiden ilmituojakin. Syöksymällä syöksyi jo esille vakuuttavaa voimaa, myrskysi kuin orkesteri rumpuineen ja torvineen. Mutta kun tarvittu vaikutus oli voitettu, niin lakkasi se kohina silmänräpäyksessä ja saattoi päättyä sulavaan, hienoon huiluääneen. Liikkeet käsillä ja päällä ja kasvojen piirteillä seurasivat mukana, ollen milloin laajoja ja leveitä, milloin tuskin näkyvätä sormien päitten pianopianissimoa.

Eivätkä ne milloinkaan tuntuneet teeskennellyiltä taikka luonnottomilta. Jos niin olisi ollut, ei puhuja olisi saanut yleisöä mukaansa. Sillä niin pian kuin huomaa, että temppuja tehdään, niin ihaillaan niitä, jos ne ovat taitavasti tehtyjä, eikä sitä, mitä niiden takana on.

Vaan kun Björnson puhui, niin tempasi hän mukaansa, veti luokseen, pakotti seuraamaan. Niin pitkän matkan päästä kuin hänen esiintymisensä ulottuu vetämään--ja se apaja ei ole pieni--sitoo hän kuulijat itseensä, jopa kietoo heidät kahleihinsa. Vastustaminen ei auta, ja vaikka olisi ollut ikänsä vakuutettu siitä, että se, mitä hän sanoo, ei pidä paikkaansa, niin täytyy se myöntää oikeaksi ainakin sillä kertaa, kun hän sen sanoo. Arvosteluun ei ole aikaa. Sillä asia ajaa asiata, todistus tunkee toistaan kylkeen ja jos jäät yhtä punnitsemaan, niin tulee toinen ja riistää puntarin kädestäsi. Siltä varalta, että ehkä ei yksi väite vaikuta, on olemassa toinen ja sen takana, kolmas, jotka pamahtelevat peräkkäin kuin raketit ilotulipyörässä. Niin kauan kun sen läheisyydessä olet, täytyy sinun ihmetellä. Ja kun se loppuu, taputtaa käsiäsi.

Vaan vaikka siis sanonkin, että Björnsonin persoonallinen vaikutus on pääasia, niin ei sillä ole sanottu, etteivät hänen sanansa semmoisinaankin tekisi vaikutustaan. Ne sattuvat kuin nuolet tarkoitettuihin maaleihin. Suhahtavat kerta ilmassa vain ja ennenkuin tiedätkään, on kärki seinässä, ja niin syvällä, ettei edes pyrstösulka vavahda.

Mikä on sitten se seinä, johon hän ammuskeli? Se oli monivaimoisuuden musta seinä. Ei sen monivaimoisuuden, joka itämailla on luvallinen tapa, vaan sen, jota länsimaissa harjotetaan kenties vielä suuremmassa määrin, vaikka salaa. Ellei puhuja olisi kieltänyt kertomasta sanomalehdissä sanainsa sisältöä, tekisin sen mielelläni. Mutta hänen pyyntöään noudattaen, joka perustui siihen, että hän väärinkäsityksien välttämiseksi tahtoo kertoa näistä aroista asioista omilla sanoillaan, olen vaiti ja odotan, kunnes esitelmä ilmestyy kirjana.

Pääasian saanee kuitenkin sanoa. Sen, että hän vaatii ehdotonta puhtautta ennen avioliittoa, että hän katsoo sen saavuttamisen mahdolliseksi sopivan kasvatuksen avulla. Semmoisia kuin olot nyt ovat, turmelevat ne luonteen, kehittävät uskottomuutta, vilppiä ja petosta. Ihmiskunta näyttää kuitenkin yhä enemmän kallistuvan yksivaimoisuuden aatteeseen. Ja puhuja oli varma, että siihen lopulta tullaan kokonaan.

Päästäänkö sellaiseen paratiisiin, sitä lienee vaikea tietää. Mutta uskoa täytyi silloin, kun hän sen vakuutti ja löi nyrkkinsä kateederin laitaan. Hänen esittämiskykynsä vei väkisinkin mukaansa. Kun näki, kuinka lujasti hän itse luotti asiaansa, tuli siihen sillä kertaa itsekin luottaneeksi.

Ja jos tuo hänen luomansa taikavalaistus on haihtunut, sitten kun on saanut paperossinsa loppuun poltetuksi ja ehtinyt tarkemmin punnita yksityiskohtia, niin kaipaa sitä kuitenkin ja haluaa, että se kauemminkin kestäisi.

III.

Runebergin haudalla.--Ylioppilasten kunnianosoitus.

Helsinki, 22 p:nä toukok. 1888.

Kirjoitetaan pitkiä kirjeitä pienemmistäkin miehistä. Saanenhan sentähden minäkin kertoa vielä jotakin Björnsonista.

Viimeksi kulunut viikko on ollut oikea Björnsonin viikko, kaiken kaupungin huomio on ollut kääntyneenä melkein yksinomaan häneen. Hän on ollut kuin iso pyrstötähti, joka maailman avaruutta kierrellessään vähäksi aikaa osui näkymään meidänkin taivaanrannallamme. Perässään veti hän pitkän viirun valoa ja uusia aatteita, jotka hetkiseksi loivat monelle outoa loimoa meidän harmaisiin oloihimme. Toiset sitä ihastelivat ja taputtivat käsiään. Toiset olivat jo ennen hänen tuloaan hänestä pahaa ennustaneet, ja kun hän tuli, ristivät he silmiään ja vakuuttivat viimeisten aikain olevan käsissä.

Vaan toisessakin suhteessa saattaa Björnsonin oloa täällä verrata pyrstötähden kulkuun. Sillä missä hän vain liikkui, siellä oli hänellä tuuhea töyhtö ihailijoita kintereillään.

En ole kertonut vielä hänen käynnistään Porvoossa, jonne ihmistulva Helsingistä epäilemättä oli siksi niin suuri, että tiedettiin hänen sinne tulevan ja siellä ehkä vielä puhuvankin.

Kun juhlakulkueen oli lähteminen liikkeelle Runebergin kodin kohdalta, osoitettiin Björnsonille ja hänen rouvalleen paikka taiteilijain ja kirjailijain rivissä, jossa muun muassa kulki Sakari Topelius. Nuo molemmat runoilijat tapasivat toisensa siinä ensikerran. Heidän tervehdyksensä oli sydämellinen ja herttainen. Soma oli muuten nähdä meidän pienen, sievoisen lasten »sedän» seisovan tuon suuren jättiläisvartalon vieressä, joka kohosi kuin tunturi kukkulan rinnalla.

Ensimmäisenä puheenaiheena näkyi heilläkin olevan ilma.

--Täällä on niin kylmä täällä Suomessa, sanoi Topelius.

--Kaikkialla Pohjolassa puhaltavat tätä nykyä kylmät viimat,--vastasi siihen Björnson.

Kun sitten lähdettiin liikkeelle, kulkivat he vierekkäin. Topelius astui kumarahartiaisena ja katseli suoraan eteensä. Björnson kulki pää pystyssä ja tarkasteli kirkkaitten, kultasankaisten silmälasiensa takaa ympäröiviä seutuja. Silloin hän varmaankin teki sen huomionsa, jonka hän sitten lausui eräässä yksityisessä seurassa. Hän kummasteli sitä, että koko juhlakulkueessa ei näkynyt ainoatakaan naista, ei muuta kuin paljasta »miesväkeä» (mandfolk).

Haudalla kun seistiin, oli Björnson mukana, mutta kaikesta näkyi, että hänen tuli ikävä siinä kuunnellessaan Estlanderin äärettömän pitkää ja kuivaa puhetta, joka ei tahtonut milloinkaan päättyä ja joka päätyttyään--alkoi uudelleen suomenkielisenä. Kerrottiin, että hän tuon juhlamenon aikana, jommoista ei liene ennen nähnyt, väsyi niin, ettei enää huolinut puhua haudalla, vaikka oli aikonut.

Mutta alhaalla asemahuoneella hän puhui ylioppilaille. Kun hän yhdessä Topeliuksen kanssa laskeutui hautakummulta pitkin kukkulan rinnettä kiertävää tietä, saavutti heidät ylioppilasten valkolakkinen jono, joka rientomarssissa kiiruhti junalle, ja ruoduittain heille kohotettiin raikkaat »eläköön» huudot. Asemalla sitten laulettiin: »Ja, vi elsker». Björnson astui esille kiittämään ja esitti eläköön-huudon Suomen ensimmäiselle tenorille Z. Topeliukselle. Ennenkuin juna pääsi lähtemään, laulettiin vielä useita lauluja, joita kaikkia runoilija läheltä kuunteli, ja muodostui hänen ympärilleen siihen suuri, tiheä ihmisryhmä.

* * * * *

Luonnollista on, ettei sellaisen miehen kuin Björnsonin käynti täällä voisi jäädä kunnianosoituksia hänelle synnyttämättä. Ei kuitenkaan olisi luullut, että ne niin isoiksi ja suurenmoisiksi muodostuisivat.

Mutta taantumisen henki synnyttää vastavirran ja luultava on, että eläköön-huudot Björnsonin, tuon kaiken edistyksen miehen kunniaksi kohosivat juuri sen tähden niin raikkaasti, että tahdottiin vähän vavahduttaa sitä ilmaa, joka paikoitellen alkaa käydä yhä tukalammaksi ja painostavammaksi.

Ylioppilaskunnan oli ensiksi aikomus panna toimeen juhla sille miehelle, joka omassa maassaan on ollut nousevan nuorison innostunut johtaja ja joka kirjoituksillaan on tavattoman syvästi vaikuttanut nykyisen sukupolven katsantotapaan. Se juhla olisi ollut jonkinmoinen kiitos niistä monista muista tuoreista aatteista, joita Björnson on meille antanut. Ja samalla olisi ollut tilaisuus sanoa hänelle, kuinka suuri on ollut hänen ynnä muiden norjalaisten vaikutus siihen nuoreen kirjallisuuteen, joka meillä parhaillaan on nurmen alta nousemassa.

Ylioppilaskunnan juhla jäi kuitenkin pitämättä, koska sen pelättiin tulevan kaupunkilaisten toimeenpaneman juhlan tielle. Mutta sen sijaan tehtiin kunnianosoitus toisessa muodossa, ja epäilemättä hyvin onnistuneessa.

Ylioppilaat näet kävivät laululla tervehtimässä Björnsonia niiden päivällisten aikana, joihin suuri joukko kansalaisia oli kutsunut hänet torstaina t. k. 10 p:nä.

Kun astui siinä sujuttelevassa valkotakkisessa rivissä, joka ylioppilastalolta kulki Kämpin ravintolaan, niin muistuivat ehdottomasti mieleen nuo monet kerrat, jolloin kuljettiin suomalaisuuden aatteen edustajia samalla tavalla kunnioittamaan. Sitä nyt ei ole enää pitkiin aikoihin tapahtunut. Mutta aate se oli nuorison tälläkin kertaa saanut liikkeelle, vapaamielisen edistyksen aate, ja kuta lähemmä määräpaikkaa tultiin, sitä selvemmäksi kävi ainakin tämän kirjoittajalle, että viime aikain akanvirrasta aletaan hiljalleen päästä irtautumaan. Yliopiston nuoriso oli kuin ensi askeltaan julkisuuden alalla ottamassa uudenaikaisen miehen ja uudenaikaisten mielipiteiden tunnustamiseen.

Ääretön oli ihmisjoukko meitä odottamassa. Esplanadi oli yhtenä mustana paikkana ja koko Kluuvikatu niin pakaten täynnä, että nelimiehinen rivi vaivoin pääsi sen parvekkeen kohdalle, missä oli tarkoitus laulaa.

Kohta kun helähytettiin ilmoille laulu: »Ja vi elsker dette landet», astui Björnson esille ja vähän jälemmä hänen rouvansa. Niin pian kuin laulu oli loppuun kajahtanut, kohosi eläköön-huuto pitkin riviä.

»Minä kiitän teitä tästä laulusta», vastasi tähän Björnson äänellä, joka kuului kauas yli alhaalla olevan väkijoukon.--»Joka kerta kun te tämän laulun minulle laulatte, tuntuu minusta, kuin te toisitte mukananne kaikkein rakkaimman, mitä minulla on: Norjan, minun isänmaani. Mutta minä en tahdo puhua teille Norjasta, vaan Suomesta, Kun minä näen tuon pitkän, valkoisen juovan polveilevan mustan väkijoukon keskitse, niin toivon minä, että te kulkisitte kautta koko maan samanlaisena valkoisena juovana, joka levittää valoa kaikkeen siihen pimeyteen, mikä kohtaa teitä tiellänne. Kun tapasin teidät ensi kerran tänne tullessani, pyysin ylioppilasten kohottamaan äänekkään eläköön-huudon Suomelle. Tahtoisin kerran vielä kuulla, kuinka yhdytte eläköön-huutoon tämän suuren kauniin tulevaisuuden maan kunniaksi!»

Ja siihen eivät yhtyneet ainoastaan valkolakkiset, vaan heitä piirittävä mustapäinen väkijoukko.

Kun oli vielä pari norjalaista laulua laulettu, joiden aikana runoilija yhä seisoi parvekkeella, palattiin »Savolaisen laulun» soidessa takaisin ylioppilastalolle, sittenkun kerran vielä oli hurrattu Björnsonille ja Norjalle.

Sen pitempi ei ollut ylioppilasten mielenosoitus, muuta enempää ei tarvittukaan. Siinä oli kylliksi todistusta ei ainoastaan Björnsonille, vaan vielä enemmän meille itsellemme siitä, että Suomessakin on sen paras nuoriso uskaltanut kohottaa lippunsa hulmuamaan siinä raittiissa ilmassa, joka yhä täyteläisemmissä henkäyksissä alkaa aaltoilla meidän rannikoltamme kohti. Ja länsimaisella lämmöllään sulatella niitä nietoksia, jotka välistä uhkaavat huoneen korkuisiksi kohota ja sulkea tien kaikelta edistykseltä ja kaikelta uudelta.

»Savo», toukok. 8, ix ja 22 p:nä 1888.

HENRIK IBSEN JA ME SUOMALAISET.

Kun suuri mies tulee jossakin maassa niin kuuluisaksi, että muidenkin maiden alkaa sopia ylpeillä hänestä, esiintyy kohta elämäkertain kirjoittajia, jotka koettavat todistaa, että hän joko omaan tai vanhempainsa sukuperään katsoen oikeastaan onkin heidän omansa. Ja jos ei häntä tällä tavalla saada anastetuksi, koetetaan hänet keinotella omaksi hänen saamansa kasvatuksen ja sivistyksen tai ainakin hänen heille osoittamansa myötätunnon nojalla.

Niin kävi aikain kuluessa Homerokselle ja niin on käynyt monelle muulle hänen jälkeläiselleen.

Eihän tämä ole muuta kuin jaloa kilpailua, ilahuttava todistus siitä, että suuret miehet oikeastaan ovat kaikkien kansojen omia.

Vaikkei nyt voitaisikaan kieltää norjalaisilta sitä kunniaa, että Ibsen on Norjassa syntynyt ja että hänen vanhempansa olivat puhdasrotuisia norjalaisia, ei se kuitenkaan estä tanskalaisia ylpeilemästä siitä, että hän on saanut ensimmäisen kirjallisen sivistyksensä heidän kauttansa. Saksalaiset väittävät, että hän heidän keskessään on elänyt miehuutensa parhaat päivät, omistanut heidän kulttuurinsa ja heidän maassaan oleskellessaan kirjoittanut suurimmat mestariteoksensa. Ranskalaiset eivät ole hänestä ottaneet omakseen muuta kuin sen, minkä hän muka on heiltä ottanut: mainion tekniikkansa ja repliikkinsä terävyyden. Ja luultavasti keksivät ruotsalaisetkin jotakin, josta Ibsenin on heitä kiittäminen. Ovathan kaikki skandinaavit serkuksia keskenään ja pikkuserkuksia germaanien kanssa.

Entä me suomalaiset!

Meille tulee usein se kunnia, että meidät luetaan skandinaaveihin. Kun ulkona maailmassa tulee puhe Ibsenistä, Björnsonista, Liestä, Strindbergistä y.m., sanotaan meille heidän johdostaan kohteliaisuuksia niinkuin omista miehistämme, ja kun huudahdetaan: _la lumière vient du Nord!_ (valo tulee pohjolasta), saamme mekin olla kannoilla mukana.

Välistä saamme olla toisillakin kannoilla mukana. Kun ranskalainen tahtoo mielitellä meitä oikein hienosti, puhuu hän ensin hyvin kauniisti Tolstoista ja Turgenjevista ja Dostojevskista ja lisää sitten suojelevasti: _vous etes russes, n'est-ce pas!_ (tehän olette venäläisiä tekin!) Me nyt emme kuitenkaan ole skandinaaveja emmekä venäläisiä. Mutta eihän olisi niin tuiki ihmeellistä, jos me kaiken tämän jälkeen ylpistyisimme niin, että koettaisimme hankkia itsellemme oikeuden Ibseniinkin.

Ja miksikä ei!

Tiedetäänhän, että suomalaista verta juoksee virtanaan norjalaisten suonissa ja kuka tietää, eikö Ibsen, samoinkuin Lie, ole saanut siitä osaansa. Olen ollut huomaavinani, että kun norjalaiset kirjailijat kuvaavat jotakin oikein kamalaa ja puistattavaa ja onttosilmäistä jossakin henkilössään, hakevat he siihen selityksen siitä, että hänen suonissaan vuotaa--»finnblod» (suomalaista verta). »Merentyttäressä» sanotaan tuosta »mystillisestä, vieraasta miehestä», että hän oli »födt over i Finland» (syntynyt Suomessa). Ja novellissaan »Den fremsynte» (Näkijä) koettaa Lie todistaa, että norjalaiset ovat saaneet parhaat kansalliset ominaisuutensa--suomalaisilta!

Ajatelkaas, jos se olisi ollut atavismia Ibsenissä, joka loihti esille tuon oudon, salaperäisen puolen hänen mielikuvituksessaan! Entä jos se oli suomalainen noita, joka noin purkihe esiin! Noita!

Niin, mutta sehän hän oikeastaan onkin, suomalainen noita runoilijaluonteeltaan: itseensä sulkeutunut, harvasanainen, synkkämielinen, ihmispelko, joka yksinäisyydessään hautoo elämän syntyjä syviä ja silloin tällöin pitkäin väliaikain kuluttua lausuu salaperäisen viisauden sanansa.

Eihän meiltä suomalaisiltakaan siis puutu syytä ottaa osaa kilpailuun Ibsenin omistamisesta.

Mutta me voimme kuitenkin luopua tästä kilpailusta, koska on muita aloja, joilla voimme kilpailla hänestä paljoa suuremmalla menestyksellä. Me voimme kilpailla siitä vaikutuksesta, joka hänellä on ollut meihin ja joka--suotakoon ainakin meidän itsemme uskoa se--on ollut yhtä suuri meillä kuin missään muussa maassa.

Ibsenillä ei meidän maassamme ole paikkaansa toisten suurten kirjailijain rinnalla, niinkuin hänellä omassa maassaan on paikkansa Björnsonin, Lien y.m. rinnalla. Hän täytti meillä tyhjän paikan. Eikä ainoastaan niin, että hänen draamansa olisivat olleet kirjallisia merkkitapauksia, ne olivat samalla uusien aatteiden juhlia, joiden loistoa eivät mitkään kotimaiset kirjalliset muistopäivät himmentäneet. Vanhemmat runoilijamme olivat joko menneet manalle tai asettuneet talviteloilleen ja uusia ei ollut vielä ilmaantunut; kaikkien huomio oli suuremmassa määrässä kuin koskaan ennen suuntautunut länteen, etupäässä Ruotsiin, josta me niin usein olimme tottuneet vastaanottamaan kirjallisia ja muita herätyksiä. Herättäjä, aatteiden antaja, taidemuotojen uudistaja ei tullut tällä kertaa Ruotsista, tuli vuorien takaa, »over de höje Fjelde», maasta, josta me siihen saakka olimme tuskin mitään tienneet ja jonka kirjailijat olivat meille vielä vähemmän tunnetut. Mutta me omistimme hänet heti, sillä hänessä oli jotakin, jota meillä oli kaikki edellytykset ymmärtää. Hänessä oli sitä totisuutta, raskasmielisyyttä ja pessimismiä, jota pienet olot, vuosisatain sorto vieraiden valtain alla ja kansan pietistinen kasvatus ovat omansa synnyttämään. Mutta sen lisäksi oli hänessä jotakin muutakin, oli ennakkoluuloista vapauttavaa voimaa, vastustusta ja vihaista mieltä olevia oloja vastaan, joka ei kenessäkään omista kirjailijoistamme ollut puhjennut ilmi niinkuin hänessä.