# Muistelmia ja matkakuvia

## Part 6

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/muistelmia-ja-matkakuvia-13919/index.md

Tietysti tuli heti paikalla puhe vanhasta herännäisyydestä ja sen miehistä. Aivan niinkuin vertaiselleen kertoi hän minulle, mitä halusin tietää ja mitä hän muisti. Sai häneltä kuulla monta kuvaavaa piirrettä senaikuisista miehistä ja monta sattuvaa kuvausta silloisista oloista.

Oman herätyksensä historiaan ei vanhus kajonnut enkä sitä rohjennut häneltä kysyäkään. Olin siitä kuitenkin juuri vähää ennen saanut hyvinkin kuvaavan yksityiskohdan eräässä kirjeessä, jonka minulle oli lähettänyt eräs hänen vanhoista tuttavistaan, rouva Leontine Castrén. Tämä kirje on jo ollut julaistuna »Uuden Kuvalehden» 22 n:ossa vuodelta 1892 nimeltä »Heräys eräissä häissä» ja on sitä myöskin käytetty pohjana kuvaukseen »Häät» kertomussarjassa »Heränneitä». Se kuvaa ihmeen elävästi Essenin samoinkuin monen muunkin senaikaisen nuoren miehen uskonnollista »Sturm und Drang»-kautta ja osoittaa, kuinka kiivaasti sitä siihen aikaan törmättiin yhteen aatteiden puolesta. Saatiin niiden puolesta taistella ehkä enemmän kuin nyt. Essenin taistelutovereita oli hänen hyvä ystävänsä Lars Stenbäck. Ylioppilasaikanaan saivat he monta kovaa kokea, pietistejä kun siihen aikaan pidettiin valtiollisestikin vaarallisina. Molempia epäiltiin heitä m.m. simonismista, jonka tarkoituksena oli luoda jonkinlaista yhteiskunnallista, yksistään kykyyn ja kelpoisuuteen nojautuvaa pappeutta. Ranskassa oli tästä liikkeestä siihen aikaan paljon melua syntynyt, ja sen johdosta kielsi Helsingin poliisimestari näitä nuoria ylioppilaita yksityisiä hartaushetkiään pitämästä. Essen oli kiivasta miestä eikä tahtonut alistua moisen omavaltaisuuden alle, vaan meni suoraa päätä kuvernöörin puheille vaatimaan oikeutta. Hauska ja tavallaan hullunkurinen oli tämä retki Essenin oman kertomuksen mukaan. Tultuaan korkean herran etehiseen odotti hän vuoroaan ja katseli, kuinka toinen mitalirintainen herra toisensa perästä meni sisään. Hän kyllä näki pikentin aina vähänväliä katsahtavan ovesta sisään, mutta kun ei hän tiennyt, että piti ilmoittautua sisään päästäkseen, työlästyi hän odottamiseen, meni ilmoittaumatta sisään, astui suoraa päätä kuvernöörin eteen ja huusi kuin sotamies raporttinsa säikähtyneen korkean herran korvaan. Raportti ei sisältänyt vähempää kuin vaatimuksen, että poliisimestari oli--erotettava virastaan. Samoissa asioissa joutui hän kutsuttuna myöskin senaikuisen kenraalikuvernöörin apulaisen Thesleffin puheille.--»Mitä te sitten teette noissa kokouksissanne!» oli hänen ylhäisyytensä kysynyt.--»Me rukoilemme Jumalaa.»--»Kenen puolesta?»--»Rukoilemme kaikkien puolesta, rukoilemme Jumalalta armoa itsellemme ja kaikille ihmisille.»--»Rukoiletteko sitä keisarillekin?»--»Rukoilemme sitä hänellekin.»--»No, ettehän te sitten olekaan mitään maailman mullistajia, niinkuin väitetään!» Ja iloissaan siitä, että sai antaa näin rauhoittavan raportin Pietariin, jonne pietisteistä oli kieliä kanneltu, sulki kenraalikuvernööri hämmästyneen ylioppilaan syliinsä, ja tästä lähtien saivat Essen ja hänen ystävänsä häiritsemättä seurojaan pitää. Harhaoppisuus oli ankarin niistä syytöksistä, jotka kohtasivat heränneitä pappeja. Varsinkin yliopistossa suuntaa kovin pelättiin. Lars Stenbäckiä vastaan käyty taistelu on siitä parhaana todistuksena. Mutta vaikkei liikettä olisi voitu suorastaan harhaoppisenakaan pitää, koetettiin sitä kuitenkin toisilla syillä tukahduttaa. Muun muassa sai Essenkin pitemmän aikaa odottaa papiksi vihkimistään, joka häneltä kaikenlaisten tekosyiden nojalla kiellettiin. Hänen kertomuksensa mukaan oli Runeberg, joka siihen aikaan oli asessorina Porvoossa, hänen puolellaan, mutta piispa oli vastaan. Hänen syynsä, jotka hän Essenille ilmaisi, olivat hyvinkin omituiset ja aikaa kuvaavat. Kun Essen oli julkaissut teesinsä, sanoi piispa, että ne kyllä olivat hyvät, mutta että suuri vika niissä kuitenkin oli se, että olivat liian ankarat.--»Ovatko ne ankarammat kuin tunnuskirjat ja raamattu?» sanoi Essen kysyneensä.--»Eivät ole», vastasi piispa, »mutta nekin ovat liian ankarat». Ja yht'äkkiä purki piispa kylläisen sydämensä, vaikeroiden, ettei hänen ollenkaan olisi pitänyt papiksi eikä piispaksi tulla, sillä ei hänen mielestään ole mihinkään koko kristinopista. »Mitä hyvää se on vaikuttanut? Onko ihmiskunta siitä parantunut? Ovatko sodat loppuneet, onko kurjuus maailmasta kadonnut?»--Ei tarvinne lisätä, että nuori papinkokelas seisoi kuin puulla päähän lyötynä tuollaista oppia kuullessaan--piispan suusta.

Papiksi tultuaan joutui Essen Pohjanmaalle ja siellä likeiseen yhteyteen herännäisyyden johtajain kanssa. Itsenäinen mies kun oli, ei hän kuitenkaan kauan näy voineen alistua sen johdon alle, jota m.m. Lagus ja Malmberg vaativat seuraamaan. Laguksen kanssa lienee väli rikkoontunut erään kirjeen johdosta, jonka Essen hänelle kirjoitti ja jossa hän kysyi häneltä, eikö hän ehkä ollut langennut hengelliseen ylpeyteen ja eikö tahtonut olla mestarina Israelissa. Lagus lähetti vastaukseksi jäähyväisensä.--Malmbergin ja Essenin suhde kylmeni samoista syistä kuin tämän ja niin monen muun hänen virkaveljensä. Essen oli saanut virkaveljiltään tehtäväksi nuhdella Malmbergia heidän puolestaan, mutta ei tahtonut saada häntä mitenkään käsiinsä. Kerrankin, kun hän tuli Malmbergin luo, teki tämä asiaa pitäjälle ja jätti vieraansa siihen. Vihdoin hän kuitenkin tapasi Malmbergin ja nuhteli häntä, virkkaen lopuksi, että jos ei hänessä muutosta tapahtuisi, täytyisi heidän, kaikkien hänen virkaveljiensä, hänestä luopua; niinkuin sittemmin tapahtuikin. Siihen oli Malmberg vastannut: »Sen minä kyllä olen jo kauan tiennyt, että herrat minusta luopuvat, mutta talonpojat ovat minun!»--Ja ne hänelle pysyivätkin uskollisina hänen kuolinpäiväänsä saakka, sillä harvat uskoivat hänen lankeemukseensa ja pitivät häntä viattomasti vainottuna.

Omituiseen asemaan joutui Essen, kun hän Malmbergin kuoltua sai pitääkseen tälle ruumissaarnan. On mielestäni Essenin luonnetta kuvaavaa se tavallaan sukkela tapa, millä hän tästä tehtävästä suoriutui. »Minä suomensin», kertoi hän, »erään vanhan saarnan, jonka Malmberg aikoinaan oli pitänyt Achrén vainajan haudalla Munsalossa. Kirkosta kuului kuiskauksia, että se oli väärää oppia, ja että toista oppia oli neuvonut vainaja. Mutta lopussa sanoin minä: »Se, mitä nyt olen puhunut, on häneltä, joka tuossa kirstussa makaa.» Semmoinen oli hänen oppinsa silloin, kun hän tuli tänne Lapualle.»

Ettei tämä saarna lisännyt hänen suosiotaan kansan keskessä, lienee varma. Mutta ettei hän suosiota takaa ajanut missään, siitä on todistuksena muun muassa seuraava: Vähää ennen kuolemaansa lähetti Paavo Ruotsalainen Essenille kirjeen, jossa varoitti häntä Vilhelm Niskasesta ja tuolla tavallisella töykeydellään käski ajaa hänet ulos, jos taloon tulisi. Essen kertoi vastanneensa, ettei hänen ja V. Niskasen välillä ole koskaan ollut lähempää yhteyttä, »mutta jos hän tulee luokseni, niin en aja häntä ulos enemmän kuin ketään muutakaan. En ole vielä alistunut minkään inhimillisen auktoriteetin alle, olkoot ne sitten Laguksia tai Malmbergeja tai Ruotsalaisia tai suomalaisia. Jumalansana on ollut ja on oleva ainoa auktoriteettini.» Tämä kirje oli mennyt Bergin kautta Ruotsalaiselle ja oli Ruotsalainen sanonut sen sisällön kuultuaan: »Mistä on tuo nuori mies sen viisauden saanut?»

Toinenkin Essenin ja Ruotsalaisen välinen kohtaus osoittaa samaa pelkäämättömyyttä ja itsenäisyyttä. Erään kerran olivat Essen ja pappi Landgren olleet Paavon luona. Essen oli silloin puhunut suunsa puhtaaksi ja m.m. koskettanut »ukon» taipumusta väkeviin juomiin. Ukko ei ollenkaan paheksunut tuota puhetta, oli selittänyt vain, että hän tarvitsi väkeviä virkistyksekseen. Mutta Landgren oli ollut hädissään, että ukko suuttuisi, ja korvat punaisina ja käsi silmillä tehnyt syrjästä merkkejä, että Essen vaikenisi.

Näitä ja monia muita muistellessa kului päivä puolisiin, istuessamme vanhan »emerituksen» kanssa, hän kertoen ja minä muistiinpanoja tehden. Totisten asiain sekaan tuli aina jokin hupainenkin kasku. Päivällispöydässä kysyi hän yht'äkkiä: »Tiedättekös, miten minä pääsin kappalaiseksi Ilmajoelle? Siitä minä saan kiittää--mustalaisia.» Ja veitikkamaisesti kertoi hän apulaisena ollessaan vihkineensä mustalaispariskunnan, vaikkei näillä ollut mitään perukirjoituskirjaa. Siitä syntyi rettelöltä ja seurakuntalaiset arvelivat hänen vaaliin päästyään, ettei tuota tuollaista kokematonta poikaa huolita. Mutta kun nuo mustalaiset saivat sen tietää, niin panivat he kaikki voimansa liikkeelle ja kertoivat ympäri pitäjää toisesta kilpahakijasta sellaisia juttuja, että tämä ei tullut kysymykseenkään. »Ja sillä lailla minä sain kiittää mustalaisia siitä, että pääsin kappalaiseksi Ilmajoelle», lopetti hän.

Vastaukseksi kysymykseeni, eikö hän tahtoisi kertoa minulle jotakin tuosta n.k. »suruttomasta» papistosta, jonka kylmä ja kuollut oppi ja hengettömät saarnat niin vähän kykenivät tyydyttämään kansan uskonnollisia tarpeita, kertoi isäntäni--kun iltapäivällä taaskin istuimme näistä asioista keskustellen--m.m. seuraavan kaskun: »Tenholassa oli ennen minua, sanoi hän, muuan kappalainen nimeltä Bergman, joka kunakin neljäntenä sunnuntaina saarnasi myöskin Bromarvin kappelissa. Tällä papilla oli silloin tapana lukea sama saarna joka pyhä.--'Kuulkaahan nyt, herra maisteri', huomautti hänelle sitten muutaman kerran kappelin kirkkoväärti, 'kun ensi kerran saarnaatte, ettekö voisi lukea jotakin toista saarnaa; tämän olemme kuulleet jo niin monta kertaa peräkkäin.'--'Osaatteko sen sitten jo ulkoa? Niin kauan minä sitä saarnaan, kunnes sen opitte'.--'Jos tarkoitus on oppia se ulkoa', vastasi kirkkoväärti, 'niin saan sanoa herra maisterille, että minulla on minullakin Hagborgin postilla, ja on se monella muullakin'.»

Pukukysymys oli hyvin arka kysymys vanhoilla heränneillä. Varma kanta siinä asiassa oli yhtä tärkeä, paikoitellen ehkä tärkeämpikin kuin monessa uskoa ja oppia koskevassa. Essenin kantaa tähän kysymykseen valaistakseni panen tähän vielä seuraavan jutun, jonka hän kertoi minulle vähää ennen poislähtöäni:

»Kerran tuli minun luokseni nainen suuressa hädässä valittamaan, että naapurin akat ahdistavat häntä siitä, että hänellä on tasku hameessa, niinkuin herrasväen naisilla, eikä tuollaista irtonaista nauhalla vyötäisiin kiinnitettyä lakkaria, ja kysyi, onko synti sellaista taskua pitää.--'Mitä pidät sinä siinä?' kysyin minä.--'Avaimia ja veistäni' ----'Ei se siis ole koristukseksi aiottu?'--'Eihän sitä näykään hameen poimujen alta.'--Silloin menin minä hänen eteensä ja sanoin hänelle: 'Sinä olet sen ymmärtäväisen isäsi tytär enkä minä voi käsittää, kuinka sinä olet noin typerä. Mene sinä vain kotiisi ja sano, että pastori sanoi, ettei missään raamatun paikassa ole kielletty taskuja pitämästä.'--Vaimo meni ja teki niinkuin olin neuvonut. Mutta Malmberg moitti minua neuvostani. 'Minä en ole räätälin oppia käynyt', vastasin minä, 'mutta sinä näyt tekeytyneen räätäliksi koko Lapuan pitäjässä'.»

Ja vanhus nauroi makeasti tuon jutun kerrottuaan. Vietin yön vanhan professorin vieraanvaraisessa kodissa. Varhain aamulla oli lähdettävä junaan ja ukko tuli minua herättämään, pitkä kauhtana yllään. Uuni lämpisi ja ulkona oli vielä pimeä. Sill'aikaa kun pukeuduin ja aamukahvini join, istui isäntäni takan ääressä lämmitellen ja sen tulta kohennellen. Oli niin omituinen tuo tunnelma, joka siinä mieleni täytti hänen henkeviä ja älykkäitä, vaikka jo elämän taisteluista väsyneitä kasvojaan tarkastellessani. Nyt hän oli siinä niin tyynen ja rauhansa saavuttaneen näköinen tuo mies, jonka tiesin aikoinaan vakaumuksensa tulesta hehkuneen ja monen sisäisen ja ulkonaisen ristiriidan kanssa taistelleen. Miettikö hän siinä kadotettuja ystäviä, ajatteliko kaihoten kaatuneita ihanteita, tekikö itsensä kanssa tiliä jostakin, en tiedä. Mutta jotakin sellaista hänessä lienee liikkunut, koska yht'äkkiä, kun kuuli hevosen ajavan rappujen eteen, virkkoi kuin muistoistaan heräten: »Niin, niin, oli niissä ajoissa ja niiden aikain miehissä paljon hyvää, jos oli puutteellistakin. Mutta kyllä oli kuitenkin niin, että ne suuren herätyksen ensi ajat olivat paremmat ja puhtaammat kuin viimeiset. Sitten tuli se lahkolaisuus, toistupaisuus ja eripuraisuus ... vaan kukin kai kulki sitä tietä, minkä parhaaksi näki. _De mortuis nil nisi bene_.»

Eli toisin sanoen: levätkööt rauhassa vainajat!

Levätköön hänkin, tuo herttainen vanhus, rauhassa,--ja rauhassa hän kai lepääkin.

»Uusi Kuvalehti», elok. 15 p:nä 1895.

PROFESSORI F. PERANDER-VAINAJA.

Vanhan vuoden tuottamain tappioiden joukossa oli epäilemättä odottamattomimpia professori F. Perander-vainajan kuolema.

Sillä varmaankaan ei kukaan olisi voinut luulla, että niin äkkiä katkeaisi miehen elämä, joka näytti olevan voimakkaimmillaan, ja että tuo ryhti, joka näytti niin jäykältä, näin nopeaan murtuisi. Se ulkonainen tukevuus, joka vainajan vartalossa sattui jokaisen vastaantulijan silmään, ei suinkaan antanut aihetta pelkoon, että katkeaminen jo olisi niin lähellä. Ja jonka korviin tunki hänen syvän äänensä sointu ja jolla oli tilaisuus kuulla sitä aatteiden ja esitystavan eheyttä ja tuoreutta, mikä Peranderin puheissa kuuluville kumpusi, hän ei suinkaan olisi uskonut, ettei särkyminen kestäisi kuin muutaman tunnin. Ainoastaan tarkan ihmistuntijan ja tottuneen lääkärin silmä ehkä saattoi vainajan synkkiin ryppyihin vetäytyneestä otsasta ja uupuneen näköisestä katseesta päättää, ettei sisus ehkä ollutkaan niin eheä kuin kuoresta päättäen olisi luullut.

Mutta kun äkillinen kuolonsanoma saapui, silloin varmaankin monelle muistui mieleen juuri nuo uupuneet katseet ja niitä varjostava ryppyinen otsa, ja niitä muistaessaan tuli hän ehdottomasti ajatelleeksi, että ehkä olivat synkkä mieli ja pitkät ilottomat päivät jo aikoja sitten jäytäneet rikki elon juuret. Ja ehkä juuri tämä olikin syynä synkkään, umpimieliseen mielialaan ja yksinäiseen erakkoelämään.

Kenenkään yksityistä elämää ei toisella ole oikeus mennä kaivamaan. Vaan kun aavistukset ja arvelut tunkevat mieleen, niin saahan ne aavistuksena ja arveluina lausua. Sillä yksityinen elämä se kuitenkin eniten kaikista vaikuttaa miehen luonteeseen ja kehitykseen, sen vaiheet ja kokemukset ne luonteen luovat ja niistä katsantotapakin muodostuu. Ne tavallisesti määräävät suhteen ulkomaailmaankin ja samalla sen kannan, jolle ympäristöönsä nähden asettuu.

Millainen Peranderin lapsuus ja nuoruus lienee ollut, sitä emme yksityiskohdittain tarkemmin tiedä. Mutta varma kuitenkin on, että kovaa aineellista taistelua hän sai taistella ja on hän kärsinyt siinä kohden ainakin saman verran kuin niin moni muu meidän etevimmistä miehistämme. Kärsimyksiä hänellä epäilemättä on ollut enemmän kuin iloja, ja sellaiseen herkkään ja syvään luonteeseen kuin Peranderiin jää kaikesta ulkonaisesta koskettelusta herkemmin ja tunkee syvemmälle jälki kuin tavalliseen lapseen tai nuorukaiseen. Ja luuloni on, että useissa aikaisemman iän tapahtumissa jo lienee ollut syy siihen, että vainaja sulkeutui itseensä, vetäytyi yhä enemmän erilleen muista ja tavallaan erakkoelämää vietti. Tietysti oli tähän taipumukseen syynä myöskin hänen miettiväinen filosofinluonteensa, mutta epäilemättä olivat nämä molemmat vuorotellen syynä toinen toiseensa ja seurauksina toinen toisestaan.

Vaan oli miten oli, erakkoelämää hän rakasti ja sitä eläen hän parhaiten näytti viihtyvän. Useat kesät vietti hän aivan yksinään saaristossa jossakin, eivätkä aina tienneet hänen lähimmät ystävänsäkään, missä hän lupa-ajat oleskeli. Mahtavan luonnon kanssa hän meren rannalla seurusteli, toisen vuoron sen kanssa, toisen vuoron kirjojensa. Ja niinpä kerrotaan, että hän voi kesäkauden yhtä ainoaa teosta tutkia, lukea esim. Dickensin David Copperfieldia, ja sukeltaa tuon etevän psykologin kanssa ihmissielun salaisimpiin soppiin.

Sielunelämän tutkimiseen olikin vainajalla tavattoman hyvät taipumukset ja sen hienoja puolia käsittämään oli juuri hänen sisäänpäin kääntynyt henkensä kuin luotu. Sekä yksityistä sielunelämää että koko ihmishengen kehitystä aikakausien kuluessa. Sillä filosofi oli Perander ennen kaikkea, ja ne, jotka häntä kuuntelivat, ovat sitä mieltä, että hän nykyään elävistä tiedemiehistämme oli sillä alalla itsenäisin ja syvin. Samoinkuin Snellman edusti hän Hegelin kantaa, joka ennen kaikkea vaatii yksityisen antaumista valtion ja isänmaan palvelukseen. Paitsi väitöskirjaansa ei hän juuri mitään filosofisella alalla ole julkaissut, mutta luennoillaan hän epäilemättä suuresti oppilaihinsa vaikutti. Koulunopettajana on hänen vaikutuksensa myöskin ollut perinpohjainen. Ankaran hänen siinä toimessaan sanotaan olleen. Mutta kaikki hänen entiset oppilaansa häntä siitä kiittävät, sillä vaikka lujuus useinkin saattoi tuntua vähemmän mieluiselta, totutti se kuitenkin oppilaan velvollisuuttansa tinkimättä täyttämään ja katkeruus suli kunnioitukseksi, kun kukin tiesi, että opettaja ei oppilaaltaan muuta vaatinut kuin sitä, mitä itse oli tottunut tekemään.

Mutta aikomukseni ei ollut tässä puhua Peranderista filosofina ja opettajina. Aikomukseni oli vain lausua muutama sana hänen niin sanoakseni kaunokirjallisesta vaikutuksestaan. Sillä siinä, mitä hän keveämmässä muodossa on suuremmalle yleisölle kirjoittanut, ilmenee pääpiirteissään hänen katsantotapansa ja luonteensa toinen tärkeä puoli, sen runollisuus.

Mies, joka itseensä sulkeutuu ja käy yksinäisyydessä luontoa ja ihmishenkeä tutkimaan, hän on tavallisesti aina runollinen henki. Ja että Perander oli sellainen, sen sanoo heti ensimmäinen katsahdus siihen, mitä hän on kirjoittanut. Paljon hän ei ole kirjoittanut, eikä kaunokirjallista ollenkaan, sen sanan varsinaisessa merkityksessä. Arvosteluja ovat hänen kynästään lähteneet kirjoitukset melkein kaikki, mutta kuitenkin tekee niiden lukeminen vaikutuksen sellaisen kuin olisi lukenut jonkin suorasanaisen runoelman.

Useimmat suomalaisen kirjallisuuden tuntijat ovat epäilemättä lukeneet nuo nimimerkki F.P:n kirjoittamat kuvaelmain tapaiset mietteet Kullervo- ja Aino-runoista, jotka ovat painettuina ylioppilas-albumissa »Kaikuja Hämeestä». Niinikään ei varmaankaan keneltäkään Uuden Suomettaren lukijoista ole jäänyt huomaamatta nuo useissa isänmaallisissa tilaisuuksissa pidetyt aaterikkaat ja muodoltaan ehyet puheet, joita silloin tällöin on ollut mainitussa lehdessä nähtävänä. Ja luettuaan ne, luettuaan esim. Peranderin käsityksen Ainon traagillisesta kohtalosta, on jokainen sen jälkeen varmaankin monta vertaa paremmin Kalevalansa käsittänyt ja ruvennut sitä aivan toisilla tunteilla lukemaan ja tutkimaan. Hänen silmänsä ovat sen jälkeen pysähtyneet moneen hienoon kohtaan, joiden ohitse olivat sitä ennen liukuneet, ja on hän käynyt miettimään monta paikkaa, jonka syvää tarkoitusta ei ollut ennen tullut ajatelleeksi.

Mitenkä on Perander esimerkiksi selittänyt tuon kohdan Kalevalassa, jossa Väinämöinen tapaa Ainon lehdossa ja häntä kosii! Aino silloin riistää ristit rinnoiltansa, helmet kaulasta karistaa ja jättää ne maalle maan hyviksi, lehtohon lehdon hyviksi sekä menee itkien kotihin.

»Kuinka kaunis tämä runon kohta! Kuinka merkillinen tuo Ainon itsessään vähäpätöinen teko: koristeensa poistaminen!» huudahtaa Perander ja vähän päästä sanoo hän: »Väinämöisen sanat, joilla kehoitti Ainoa vast'edes kantamaan koristeitaan ainoastaan hänen ihailustaan varten, teki Ainon mielen--kuten luonnollista--katkeraksi ja närkästyneeksi. Vaan ei ainoastaan Väinämöinen itse ollut hänelle vastenmielinen, nuo koristeetkin kävivät hänelle vastenmielisiksi, niitä olivat saastuttaneet Väinämöisen näitä koristeita koskevat sanat, niiden kauneutta oli häirinnyt se ajatus, jonka Väinämöinen oli rohjennut niihin yhdistää kosimapuheessaan. Ne eivät enää neidon mielestä olleet yhtä kirkkaita, yhtä puhtaita. Aino ei niitä enää voi kärsiä, hän ne menettää.»

Niin selittää Perander sen kohdan Kalevalasta. Kansanvalistusseuran laulujuhlassa Jyväskylässä pitää hän v. 1884 tuon kuuluisan puheensa ja lausuu siinä muun muassa laulun voimasta näin:

»Kotka kun kotonansa kuuli sorean soiton, heitti pesähän pentunsa ja loihe itse soittohon lentämään. Itse ilman luonnottaret, ilman ihanat immet, keskeyttivät tavalliset toimensa, kuunnellaksensa kanteloista pilvien rusoreunoilla. Kuutar ja Päivätär, kultakangasta kutoessa, hopeaista helskyttäissä, pitelevät pirtojansa, nostelevat niisiänsä, mutta soiton kuultua

Pääsi piosta pirta, Suistui sukkula käestä, Katkesihe kultarihmat, Helkähti hopeaniiet.

»Sisarukset Sotkottaret, rannan ruokoiset kälykset, hiipoivat hivuksiansa, harjasivat hapsiansa. Soiton kuultua heiltä

Suikahti suka vetehen, Haihtui harja lainehesen, Jäi nivukset hiipomatta, Tukat kesken suorimatta.

»Mikä verraton kuvaus! Ei ole kansalle kellekään onnistunut ihanampaa luoda eikä elävämmästi kuvata taidetten vaikutusta, niiden merkitystä kansojen elämässä. Sävelet kun ovat todellista laatua, kun ovat säilyttäneet oikeat tajunsa, keskeyttävät meidän jokapäiväiset, erehtyväiset käsityksemme onnellisuudesta, ne saavat meille, vaikka hämärästikin, tuntuviksi ne ihanteet, joita Luoja on kätkenyt maailman sisimpään pohjaan. Ne auttavat meitä tuntemaan, että ihanteiden havaitseminen ja niiden palveleminen on ihmisen tarkoitus.»

Nämä esimerkit olen vain umpimähkään maininnut parhaimpia etsimättä. Monta valaisevampaakin epäilemättä löytyisi. Olen nämä pari kohtaa tuonut esille vain siksi, että tuollaisesta niin sanoakseni kaunotieteellisestä selittämisestä on varsin suuri hyöty, että, niinkuin jo mainitsin, Kalevalan lukijan huomio herää ja teroittuu hakemaan ja löytämään sitä, mikä kansanrunoudessamme on todellisesti kaunista ja hienoa.

Etenkin taiteilijoilla, jotka joko marmoriin tai kankaalle kuvaavat Kalevalan henkilöitä tai tapahtumia, luulisin tuollaisten viittausten olevan varsin tervetulleita. Ehkäpä Perander näillä huomautuksillaan juuri tällaista vaikutusta tarkoittikin. Sillä ainakin kerran kuuli tämänkin kirjoittaja hänen suorastaan kääntyvän maalarien puoleen. Muutama vuosi sitten piti hän näet esitelmän Helsingin Suomalaisessa Seurassa, Kalevalan aiheen johdosta silloinkin. Tuolla kertaa puhui hän Väinämöisen kosioretkestä Pohjolaan. Vanha laulaja purjehtii merta pitkin ja Ilmarisen sisar

Annikki hyväniminen, Yön tytti, hämärän neito, Pitkän puhtehen pitäjä, Aamun valvoja varainen, Joutui sotkut sotkemassa, Päässä portahan punaisen, Laajan laiturin laella, Nenässä utuisen niemen, Päässä saaren terhenisen, Katselevi, kääntelevi Ympäri ihalat ilmat Päänsä päälle taivahalle, Rannatse meriä myöten, Ylähällä päivä paistoi, Alahalla aallot välkkyi.

»Tuo paikka, sanoi Perander, on kuvaavimpia ja maalarin siveltimelle kiitollisimpia. Siinä erinomainen aihe tauluun, johon runon sanoissa jo pääpiirteet ovat olemassa: ulos ulapalle tarkkaava nainen, ylhäällä paistava päivä ja alhaalla välkkyvät aallot, mutta ennen kaikkea juuri tuon veljelleen kilpakosijaa vainuavan sukkamielisisaren pahaa aavistavat piirteet.»

Nämä mainitsemani esimerkit ovat kuitenkin, niinkuin jo sanoin, ainoastaan lyhyitä otteita satunnaisista puheista ja esitelmistä, joita Perander silloin tällöin piti. Hajallaan ne ovat siellä täällä sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa ja melkein kaikki isänmaallistaiteellisissa tilaisuuksissa pidetyitä. Mutta vaikka esitelmän tai puheen aine ei olisikaan varsinaisesti Kalevalasta otettu, niin useimmissa tulee kuitenkin jokin piirre näkyviin siitä rakkaudesta, joka niiden pitäjällä oli Kalevalan kaunotieteelliseen tutkimiseen ja selittämiseen.

En tiedä, ovatko nämä hajanaiset palat näytteitä pitemmästä tutkimuksesta vai ovatko ne vain joutohetkien huvityön hedelmiä. En siis myöskään tiedä, oliko vainajan tarkoitus joskus tällä alalla jotakin suurempaa ja kokonaisempaa teosta luoda. Ehkei ollut, mutta siitä taidosta päättäen, millä hän nuo muutamat hajanaiskuvat piirsi, ei suinkaan olisi ollut epäilemistäkään, ettei kokonaiskuvan luominen olisi onnistunut.