Part 8

Turkkilot ryömivät raadon alle ja alkavat kaivaa tuntiessaan sen turkin kosketuksen. Hauta syvenee ja levenee, mutta saalis ei putoa siihen, sillä haarukoissa oleva poikkipiena pitää sen koholla. Kaivaminen hidastuu, väliajat pitenevät.

Tuleepa yksi hautaaja maan pinnalle, kiertää maamyyrän yli, tarkastelee ja huomaa viimein takaruumiin siteen. Silloin se tarttuu siihen leuoillaan, jyrsii itsepäisesti siksi kuin niinet katkeavat. Krats! ja side on poikki. Omasta painostaan vaipuu maamyyrä hautaan, kuitenkin vinosti, sillä pääpuoli on vielä sidottu.

Jatketaan takaosan hautaamista. Raatoa nyitään temmotaan kauan eri suuntiin, mutta turhaan, se ei putoa. Taas tulee yksi turkkiin tutkimaan mikä siellä ylhäällä on esteenä. Se huomaa toisen siteen, nakertaa sen poikki ja sitten työ jatkuu kaikessa rauhassa.

Onnittelen teitä, te älykkäät siteennakertajat, en kuitenkaan liioitellen. Niinisäikeet olivat mielestänne juuririhmoja, jotka teille olivat niin tuttuja jo ruohokosta. Te ne katkoitte kuten katkotte luonnolliset säikeet, jotka ovat teidän katakombienne edessä. Jos te olisitte sen vasta nyt kokeillessa oppineet ensin asiaa mietittyänne, olisi teidän sukunne jo sukupuuttoon sammunut, sillä teidän makunne mukaiset saaliit, maamyyrät, konnat, sisiliskot ja muut ovat tavallisesti ruohoisilla paikoilla.

Paljon ihmeellisempiä te saatte aikaan, mutta ennenkuin niihin tulen, kokeilen vielä ja ripustan raadon pikku pensaaseen maan pintaa hiukan korkeammalle. Pistän häkkiin kuivan ajuruohovarvun, noin vaaksan korkuisen. Asetan siihen hiiren, kiedon oksilla sen hännän, jalat ja kaulan, että sitä olisi vaikeampi saada irti.

Häkissäni on nyt neljätoista turkkiloa ja tämä määrä pysyy sitten muuttumattomana kokeiluajan loppuun. Kaikki eivät tiettävästi ota yhtaikaa töihin osaa, vaan useimmat ovat maan alla joko unisina tai järjestelemässä ravintovarastojaan. Joskus on vain yksi, tavallisesti kaksi, kolme tai neljä, harvoin enemmän antamani raadon kimpussa. Tänään kiiruhtaa kaksi hiiren luo. Ne nousevat häkin verkkoa pitkin ajuruohotukon latvaan. Epämukava tukipaikka panee hetkeksi miettimään, mutta lopuksi turkkilot ryhtyvät kuitenkin samanlaisiin toimenpiteisiin kuin raatoa siirtäessään sopimattomalta paikalta soveliaalle. Kumpikin nojaa oksaan ja työntää hiirtä vuoroin selällään, vuoroin jaloillaan, täristää ja töykkii, kunnes raadon kiinnioleva osa irtautuu oksista. Selällään kohotellen ne päästelevät hiiren vähitellen oksasotkusta vapaaksi. Vielä nykäys, ja hiiri putoaa maahan. Sitten seuraa hautaus.

Tässä kokeessa ei ilmene mitään uutta. Turkkilot menettelivät juuri siten kuin ne menettelevät haudatessaan raatoa sopimattomaan maahan. Nyt putosi hiiri alas, muulloin se kuljetetaan pois.

Nyt on tullut aika pystyttää Gledditsch'in mainitsema hirsipuu rupikonnineen. Konna ei ole välttämätön, maamyyrä on yhtä hyvä, parempikin. Sidon sen niinellä takajaloistaan keppiin, jonka pistän maahan pystyyn, en kumminkaan liian syvälle. Raato riippuu alaspäin pää ja hartiat maassa.

Turkkilot alkavat työnsä maamyyrän pään alla kepin juurella. Ne kaivavat suppilomaisen syvennyksen, johon raadon kuono, pää ja kaula vajoo vähitellen. Hirsipuun tyvi paljastuu, se kaatuu maamyyrän painosta. Olin saapuvilla, kun keppi kaatui. Se oli ihmeellisimpiä ja älykkäimpiä töitä, mitä hyönteiset kykenevät tekemään.

Sille, joka on huvitettu eläinten vaistojen ihmetöistä, on tämä hämmästyttävää, mutta älkäämme kiiruhtako vielä mitään päättelemään. Kysykäämme pikemminkin, kaatuiko keppi sattumalta tai tahallisesti. Olivatko turkkilot kaivaneet mullan kepin tyveltä sentähden, että keppi kaatuisi vai saadakseen vain maamyyrän kuoppaansa haudatuksi? Siihen kysymykseen on helppo vastata.

Uudistan kokeeni, mutta nyt pistän hirsipuun viistoon, niin että raadon pää koskee maahan jonkun matkan päässä kepin juurelta. Kepin ollessa tässä asennossa eivät turkkilot kertaakaan yritä sitä kaataa, eivät kertaakaan. Kepin tyven lähettyville ei kaiveta kuoppaa, vaan juuri raadon alle, siihen, jossa sen pää ja hartiat ovat.

Siis muutaman tuuman välimatka raadosta kepin tyvelle kumoo Gledditsch'in kuuluisan tarun. Mutta edelleen. Olkoonpa keppi pystyssä tai vinossa, nyt asetan sen niin, ettei takajaloistaan riippuva raato satu ollenkaan maahan, vaan roikkuu jotakuta tuumaa korkeammalla.

Mitä nyt turkkilot tekevät? Kaivavatko ne hirsipuun irti saadakseen sen kumoon?. Ei ollenkaan, ja jos joku yksinkertainen semmoista luulisi, erehtyisi perin pohjin. Turkkilot eivät kiinnitä vähääkään huomiotaan keppiin, vaan käyttävät muita keinoja päästäkseen raatoon käsiksi. Kuten useista ja erilaisista kokeiluistani näin, ei kepin alle kaiveta hautaa, jollei ripustetun saaliin mikään osa kosketa maahan. Jos koskettaa, kaivetaan hauta ja keppi kaatuu, mutta silloin turkkilot eivät ole kaivaneet kaataakseen kepin, vaan kaatuminen on tapahtunut yksinkertaisesti siitä syystä, että hauta on ulottunut kepin tyvelle saakka.

Miten on se mies, josta Gledditsch kertoo, pannut rupikonnansa kuivumaan? Nähtävästi hän on kääntänyt kepin ylösalasin, niin että konna on ollut maata vasten. Sangen omituinen tapa suojella konnaa turkkiloilta ja maan kosteudelta! Täytyyhän otaksua, että se, joka kuivaa rupikonnaa, ripustaa sen ylös maasta, ilmaan. Mutta kaikki minun kokeeni osoittavat, että siinä tapauksessa kepin kaatuminen sen juurelle kaivetun kuopan takia on puhdas ja selkeä mielikuvituksen tuote.

Siinä taas pykälä eläinten älykysymyksessä, joka pakenee kokeen kirkasta valoa ja katoo erehdysten somerikkoon. Minä ihmettelen teidän lujaa uskoanne, hyvät herrat, kun te pidätte totena kaikkea, mitä havainnontekijät kertovat enemmän mielikuvituksessa -- kuin todellisuudessa sattuneista tapauksista. Minä ihmettelen teidän vahvaa luottamustanne, kun te ilman arvostelua perustatte teorianne tämmöisille tyhmyyksille.

Mutta edelleen. Asetan nyt hirsipuun kohtisuorasti, kuitenkin niin ettei raato ulotu maahan, joten ei siis kuoppaa kaiveta. Otan hiiren, joka kevyempänä sopii paremmin hyönteisten askarteluihin. Ripustan sen niinisiteellä takajaloistaan kepin nenään. Se koskettaa pitkin pituuttaan keppiin.

Kaksi turkkiloa huomaa heti otuksen. Ne kiipeävät keppiä myöten, tutkivat raatoa tonkien sen karvoja päällään. Se tuntuu olevan hyvä saalis, siispä työhön! Menetelmä on sama, vaikka olosuhteet vaikeammat kuin sopimattomalla paikalla olevaa raatoa haudattaessa. Molemmat työtoverukset ryömivät hiiren ja kepin väliin, ponnistavat kepistä käyttäen selkäänsä vipuna ja saavat siten hiiren ruumiin heilumaan edes ja takaisin. Koko aamupäivä kuluu näissä turhissa puuhissa, joita keskeyttää vain hiiren raadon uudet tutkimiset.

Illalla vasta keksitään syy, joka estää hiirtä putoamasta, ei kuitenkaan aivan selvästi, sillä kumpikin saaliinhimoinen ryöväri tarttuu kiinni hiiren takajalkaan jonkin verran siteen alapuolelle. Ne nyppivät karvat, nylkevät nahkan, leikkaavat lihan varpaisiin saakka. Kun ne ovat päässeet luihin asti, sattuu niiniside toisen turkkilon leukojen väliin. Se ei ole kaivurille mitään uutta, se pitää sitä heinänjuurina, joita on niin paljon ruohoisilla hautauspaikoilla. Turkkilon leuat työskentelevät itsepintaisesti, siksi kun side kätkee, ja hiiri putoo maahan, johon se heti haudataan.

Tämä saalista kiinni pitävän siteen poikkileikkaaminen sinänsä on huomattava saavutus, mutta tavallisen työn yhteydessä katsottuna se kadottaa erikoismerkityksensä. Ennenkuin hyönteiset katkaisivat niinen, olivat ne koko aamun koettaneet entistä menetelmäänsä. Viimein ne huomaavat siteen, ja katkaisevat sen kuten juolavehnän juuren.

Tämmöisissä tilanteissa on turkkilon leikkaamisaseet lapiona toimivien jalkojen välttämättömänä täydennyksenä ja sen vähäinen arvostelukyky riittää ilmoittamaan, milloin saksien aika on tullut. Hyönteinen leikkaa kaiken, mikä on esteenä, ajattelematta sitä tehdessään raadon pudottamista maahan. Turkkilo ei käsitä sen vertaa syyn ja seurauksen suhdetta, että nakertaisi niinisiteen, ennenkuin alkaa kalvaa hiiren jalkaluita poikki. Se tarttuu vaikeampaan työhön, jättää helpomman tekemättä.

Vaikeaan kylläkin, mutta ei mahdottomaan, edellyttäen, että hiiri on nuori. Käytän toiseen kokeeseen rautalankaa, jota hyönteisen leuat eivät kykene puremaan poikki, ja nuorta, keskenkasvuista hiirtä. Tällä kertaa jyrsitään toinen jalka poikki, ja toinen, saatuaan enemmän tilaa rautalankasilmukassa, soljahtaa silmukan läpi, ja saalis putoo maahan.

Jos luut ovat liian vahvat, kuten maamyyrän, vanhan hiiren ja varpusen luut, niin on rautalanka voittamaton este turkkiloille, jotka näkevät vaivaa kokonaisen viikon ja heittävät raadon oman onnensa nojaan vasta sitten, kun se alkaa jo kuivua. Olisihan niillä tarkoituksenmukainen ja pettämätön keino: kaataa hirsipuu, mutta se ei johdu koskaan niiden mieleen.

Vielä kerran muutan keppostani. Kiinnitän kepin nenään laajan haarukan, jonka sorkat ovat vain senttimetrin pituiset. Hiiren jalat sidon yhteen liinalangalla, joka on vahvempaa kuin niini, ja näin yhteen sidottujen jalkojen väliin pistän haarukan toisen sorkan. Tarvitsee vain hiukan kohottaa hiirtä alhaalta ylös, niin se irtautuu haarukasta ja putoo maahan kuten jänis metsänriistakauppiaan koukusta.

Viisi turkkiloa tulee kojeeni luo. Ensin ne pudistelevat hiirtä turhaan, mutta tarttuvat sitten jalkoihin. Nähtävästi on niiden tapa semmoinen silloin, kun saalis on tarttunut jaloistaan pensaiden oksahaaroihin. Sahatessaan poikki luuta, joka tällä kertaa on kovaa, tunkeutuu eräs työntekijöistä hiiren yhteensidottujen jalkojen väliin. Silloin se tuntee selässään hiiren kosketuksen, ja enempää ei tarvita herättämään siinä halua kohottaa hiirtä selällään. Muutamien nostamisyritysten jälkeen pääsee hiiri haarukasta ja putoo.

Onko tämä nyt mietitty menetelmä? Onko välähtävä älykipuna neuvonut hyönteistä pudottamaan saaliin nostamalla sen tapista? Onko turkkilo todellakin päässyt perille ripustuskojeesta? Monet varmaankin vastaisivat myöntävästi nähtyään niin ihmeellisen tapahtuman, myöntäisivät ja olisivat tyytyväisiä.

Minä en ole niin herkkäuskoinen ja siksi muutan hiukan koetta, ennenkuin teen loppupäätelmäni.

Otaksun näet, että turkkilo, ajattelematta seurauksia, kohotti selällään vain siitä syystä, että tunsi hiiren jalan kosketuksen. Kohottaminen, jota käytetään kaikissa tilanteissa, vaikutti nyt ripustamiskoukkuuni, ja putoaminen oli siis seurauksena onnellisesta sattumasta. Tämän koukun, josta raato on nostettava, pitäisi olla hiukan sivulla, niin etteivät turkkilot nostamispuuhissa ollen tuntisi hiirtä selässään.

Teen siis silmukan rautalangasta, jolla olen sitonut varpusen tai hiiren jalat, ja pistän sen tällä kertaa melkein vaakasuorassa asennossa olevan haarukan sorkkaan. Tarvitsee vain hiukan sysätä silmukkaa, niin se pääsee tapista, ja saalis putoo maahan. Raadon kiinnittämispaikka on siis nyt muutaman senttimetrin päässä ruumiista, muutoin on kaikki kuten ennenkin.

Kujeellani, kylläkin yksinkertaisella, on menestys. Kauan koetellaan raatoa töyttiä, mutta turhaan, luut ovat liian vahvat sahattaviksi. Hiiri ja varpunen jäävät hirteen kuivumaan. Mekaninen problemi: kohottaa hiukan rautalankasilmukkaa ja pudottaa siten saalis jää turkkiloilta ratkaisematta. Turkkilot työskentelevät päivämääriä raadon kimpussa, tutkivat sen yltä ja alta huomaamatta liikkuvaa ripustusrengasta, joka estää työn onnistumista. Turhaan pidän niitä silmällä, ei yksikään työnnä jalallaan eikä nosta päällään.

Niiden puuhien epäonnistumiseen ei ole syynä voimien vähyys. Kuten sittiäisetkin, ovat turkkilot vahvoja kaivajia. Jos sulkee ne käteensä, tunkeutuvat ne sormien väliin ja kouristavat ihoa niin kovasti, että ne täytyy päästää irti. Erityisesti kaivamiseen muodostuneella otsallaan voisivat ne helposti pudottaa rautalankarenkaan lyhyestä tapista. Mutta ne eivät sitä tee, sillä ne eivät sitä ajattele ja ne eivät ajattele, sillä ne eivät kykene ajattelemaan huolimatta siitä, että kehitysoppi edellyttää niillä olevan ajattelukykyä liiallisen paljon.

Sinä jumalallinen järkiälykkyyden aurinko, miten pahasti villien eläinten ihannoijat ovatkaan tahrineet sinun ylevän olentosi!

Tutkikaamme turkkiloiden henkistä pimeyttä toisellakin kannalta. Vankini eivät ole niin tyytyväisiä erinomaiseen asuntoonsa, etteivät pyrkisi sieltä pois, etenkin silloin kun niiltä puuttuu työtä, tuota ikävystyneiden eläinten ja ihmisten parasta lohdutusta. Häkkiin sulkeminen niitä painostaa. Kun ne ovat saaneet raadon haudatuksi ja kuopassa kaikki järjestykseen, juoksentelevat ne levottomina edestakaisin pitkin rautalankaverkkoa, kiipeevät ylös, laskeutuvat maahan, taas nousevat, lähtevät lentoon, vaikka juuri ovat tupsahtaneet verkkoa vasten. Taivas on pilvetön, ilma lämmin, tyyni ja juuri omiaan kutsumaan turkkiloita tien vierellä mätänevän sisiliskon luokse. Ehkä ne tuntevat hajuja, joita eivät muut kuin turkkilot tunne. Ne tahtovat mennä matkoihinsa, ne halajavat pois.

Pääsisivätkö ne? Hyvin helposti, jos vain niillä olisi älyn hivenkään apuna. Satoja kertoja ne ovat kaivaneet häkin seinävieriä, ne ovat levänneet siellä koloissaan päiväkausia. Kun annan niille uuden maamyyrän, tulevat ne komeroistaan käytäviä myöten ylös ja tunkeutuvat raadon alle. Hautaamisen jälkeen ne kaivautuvat taas seinävierille mikä minnekin.

Kaksi ja puoli kuukautta kestäneen vankeuden aikana on neljästätoista turkkilosta vain yksi kiertänyt esteen. Se kaivoi kolon seinän alle, joka on painettu hiekkaan vain pari senttimetriä syvälle, sitten se kääntyi ylöspäin ja tuli maan pinnalle seinän ulkopuolella. Sehän oli vallan mitätön työ niin vahvalle kaivurille. Siis vain yksi neljästätoista pääsi pois häkistä.

Tämäkin karkaaminen tapahtui sattumalta, ilman harkittuja suunnitelmia, päinvastaisessa tapauksessa olisivat kaikki muutkin, jotka ovat melkein yhtä älykkäitä, tehneet samoin, ja häkkini olisi pian ollut tyhjä. Älkäämme myöskään arvostelko turkkiloiden älyllisiä kykyjä pienemmiksi kuin ne yleensä ilmenevät hyönteisten sieluelämässä. Olen nimittäin huomannut, että kaikki häkissäni vankeina olleet hyönteiset ovat yhtä tyhmiä karkaamaan hiekkaan painetun seinän alitse. Hyvin harvinaisia poikkeuksia, aivan sattumalta poispäässeitä lukuunottamatta ei yksikään niistä ole ymmärtänyt paeta kaivamalla polvikasta käytävää seinän alle, ei niinkään taitavat kaivurit kuin sittiäiset ja muut lannassa elävät kovakuoriaiset.

Huolimatta taruihin kuuluvasta maineestaan ei turkkiloita, yhtä vähän kuin muitakaan hyönteisiä, johda äly, vaan vaiston itsetiedoton kiihoitus.

Hernekärsäkkään muniminen.

Bruchus pisorum L.

Ihminen pitää herneitä suuressa arvossa. Jo kaukaisista ajoista saakka on hän koettanut yhä tarkoituksenmukaisemmin viljellen saada sen tuottamaan aina vain isompia, pehmeämpiä ja sokeripitoisempia siemeniä. Huolellisesti hoitaen on kasvi laadultaan mukautuvaisena lopulta muuttunut puutarhurin toivomuksia vastaavaksi. Kuinka suuresti meidän satomme eroaakaan muinaisten kansojen vuodentuloista! Kuinka paljon meidän herneemme eroavatkaan alkuperäisistä metsäherneistä!

Mutta kaikista suojateistaan huolehtiva luonto ei salli viljan ainoastaan ihmistä varten kypsyä, vaan se lähettää hyönteisten parven kantamaan sadosta kymmenyksiä. Meille, jotka muokkaamille multaa, kitkemme ja kastelemme päivän helteessä lopen väsyneinä, meille se antaa herneen palkojen paisua, mutta se antaa niiden myös paisua _hernekärsäkkäälle_ (Bruchus pisorum L.), vaikkakaan tämä ei ole ottanut viljelystöihin osaa.

Seuratkaamme tämän innokkaan verottajan matkoja vihreähernevainiolla. Hyväntahtoisena maksajana annan sen tehdä tehtävänsä, olenpa sitä varten vielä kylvänytkin puutarhaani jonkun rivin sen mielikasvia. Muulla tavoin kutsumatta kuin herneitä kasvattamalla saan sen tulemaan täsmällisesti toukokuun kuluessa. Se tietää, että kivisessä, vihannesviljelykselle sopimattomassa maassa ensi kertaa herneet kukkivat. Kiireesti se hyönteisten valtiovarojen asiamiehenä tulee valvomaan etujaan.

Mistä se tulee? Siihen on mahdoton tarkkaan vastata. Se tulee jostakin kätköstä, jossa se on kohmettuneena viettänyt talvensa. Ensimäiset lempeät auringonsäteiden hyväilyt ovat sen herättäneet horroksista. Vaiston almanakka on sitä neuvonut. Se on tiennyt yhtä hyvin kuin puutarhurikin herneiden kukkimisajan ja se tulee kasviaan tarkastamaan, hitaasti kävellen, mutta nopeasti lentäen.

Vierailijallani on pieni pää, hieno kärsä, puku harmaankeltaisen ja ruskean kirjava, takapäässä kaksi mustaa laikkua sekä lyhyt ja tanakka ruumis.

Toukokuun ensimäkien puolisko on kulumassa, kun kärsäkkäiden etujoukko saapuu. Ne istuutuvat herneen valkosiipisille kukille, ne asettuvat purjeelle, ne kätkeytyvät venhon suojaan, toiset taas, lukuisammat, tutkivat valtaamiaan kukintoja. Munimisaika ei ole vielä tullut. Aamu on lämmin, aurinko paistaa kirkkaasti, ei kuitenkaan liian kuumasti. On häähuvien aika, on valon loisteen onnellinen aika. Vieraat nauttivat elämästään. Pareja yhtyy, eroo ja taas yhtyy. Keskipäivä tulee liian helteiseksi, huvittelevaiset vetäytyvät varjoon kukan poimujen kätköön, nehän tuntevat niin hyvin teriön salaisimmatkin komerot. Huomenna jatketaan juhlia, ylihuomenna niinikään, siihen asti kuin palko puhkaisee venhotupen, tulee ulos ja paisuu päivä päivältä enemmän ja enemmän.

Toukokuun lopulla, kun palot herneiden pullistamina tulevat ryhmyisiksi ja saavuttavat melkein lopullisen kokonsa, alkaa tärkein jakso emon toimissa. Olin halunnut nähdä hernekärsäkästä ominaisuuksiensa mukaisessa työssä. Toiset kärsäkkäät, curculionidit, ovat pitkänokkaisia ja poraavat kärsällään kolot, joihin sitten munansa laskevat, tällä on vain lyhyt kuono, erinomainen kylläkin imemään sokerinesteitä, mutta aivan sopimaton kaivertamisiin. Siksipä sen munien sijoittamispuuhat ovatkin toisenlaiset.

Auringon lämpimästi paistaessa kello kymmenen aamulla emo tepsuttelee mielipalkoansa pitkin tyvestä latvaan, latvasta tyveen ja toiselta puolelta toiselle. Se pistää tuon tuostakin munanasetinputkensa näkyviin, heiluttaa sitä oikealle ja vasemmalle ikäänkuin naarmuttaisi palon pintaa ja tipahuttelee munia kiireesti sinne ja tänne palon viheriälle kuorelle.

Siihen ne kärsäkkään siemenet jäävät suojatta auringon paisteeseen ja peitotta sateeseen. Emo ei millään tavalla valitse munan paikkaa auttaakseen siitä tulevaa toukkaa lyhyintä tietä pääsemään ruokakaapilleen. Ja mikä on vielä pahempi, munien luku ei ole suhteellinen palon sisässä olevien herneiden määrään, vaan joka herneen osalle tulee viidestä kahdeksaan, joskus kymmenenkin ruokavierasta. Paljon on kutsutuita, mutta vähän valittuja! Miten käy noille ylimääräisille, jotka eivät saa pöydässä paikkaa? Siitä lähemmin tuonnempana.

Munat ovat kirkkaan merenpihkankeltaiset, lieriömäiset, molemmista päistään pyöristyneet, sileät ja korkeintaan millimetrin mittaiset. Jokaisen kiinnittää palkoon kovettuneista limarihmoista muodostunut verkko, joten sitä ei saa sade eikä tuuli irti revityksi.

Munasta tulee tuskin millimetrinkään pituinen, vaalea, mustakypäräinen toukka, joka nakertaa palon pintaa aivan munakuorensa lähellä päästäkseen palon sisään siemeniä hakemaan. Se tarttuu ensimäiseen löytämäänsä herneeseen. Tarkastan suurennuslasilla, kuinka se tutkii palloansa, maailmaansa ja kaivaa sitten kohtisuoran kuopan sen pinnalle. Puoleksi kaivautuneena se peräytyy pinnalle takaisin ottaakseen vauhtia ja lyhyen ajan kuluttua poraaja on kadonnut herneeseen, on päässyt kotiinsa.

Sisäänmenoreikä on pieni, mutta sen väri on ruskea, siksi sen helposti eroittaa herneen vaaleanvihreältä tai keltaiselta pinnalta. Käytäviä ei kaiveta mihinkään määrättyyn paikkaan, vaan niitä näkee kaikkialla, paitsi alapuoliskolla, sillä, jossa napasuoni on kiinni. Miksi tämä osa jätetään vahingoittamattomaksi? On sanomattakin selvää, ettei kärsäkästoukka pidä huolta puutarhurin sadosta. Herneet ovat sitä itseään varten ja vain sitä varten. Se ei jätä napasuonta purematta siksi, että siitä olisi seurauksena siemenen kuolema ja vahinko siten tulisi suuremmaksi, vaan muut syyt siihen vaikuttavat.

On huomattava, että herneet koskevat kyljittäin toisiinsa, ovat painautuneet toisiansa vastaan, niin ettei toukka hakiessaan kaivautumispaikkaa voi kiertää siemenen ympäri. Huomattava on myös, että napasuonikyhmyä on vaikeampi porata kuin muita kohtia, joita suojelee yksinomaan kuori.

Siinä on epäilemättä kärsäkästoukan kaivamismenetelmän koko salaisuus. Herneen siemenet ovat turmellut, mutta eivät kuolleet, sillä käytävät kaivetaan niiden vapaisiin osiin, niihin, joihin toukka helposti pääsee, mutta joiden haavoittaminen ei ole niin vahingollista. Siten säilyttää siemen kuitenkin kasvukykynsä.

Sanottiin jo, että palkojen kuorella on paljon enemmän munia kuin herneitä sen sisässä, ja että toiselta puolen jokaisen herneen ottaa yksi ainoa toukka haltuunsa, ja kysyttiin, miten käy ylimääräisille toukille. Kuulevatko ne ulkopuolella, kun ennen ehtineet ovat vallanneet kukin oman herneensä, vai sortuvatko ne aikaisemmin tulleiden, suvaitsemattomien hampaiden iskuihin? Ei kumpaakaan. Ei niin eikä näin. Asia on seuraava.

Vanhoissa, kuivissa herneissä, joista täysimuotoinen kärsäkäs on jo mennyt pois jättäen jälkeensä vain pyöreän, leveän kolon, niissä huomaa suurennuslasilla katsoen vaihtelevan määrän pieniä, ruskeanpunaisia pisteitä, joiden keskessä on reikä. Niitä on viisi, kuusi, vieläpä enemmänkin kussakin herneessä. Mitä pilkkuja ne ovat? Ei voi erehtyä sanoessaan, että ne ovat toukkien kaivautumiskuoppia. Joka siemeneen on siis mennyt useampia vieraita, mutta niistä jää vain yksi jäljelle, syö, kasvaa ja tulee täysimuotoisena ulos. Mutta muut, mihin ne joutuvat? Tutkitaan.

Tarkastakaamme munimisaikana toukokuun lopulla tai kesäkuussa herneitä, jotka ovat vielä vihreitä ja pehmeitä. Melkein kaikissa, joissa on toukka, on lukuisia pisteitä, samanlaisia kuin kuivissakin, joista kärsäkäs on jo lähtenyt pois. Onko se merkki usean pöytävieraan läsnäolosta? On kyllä. Kuorimme nyt varovasti herneen, eroitamme sirkkalehdet ja paloittelemme ne, jos tarvis vaatii. Silloin me näemme useita toukkia, vielä nuoria, käyristyneitä ja pyyleviä, joista kukin potkii omassa pyöreässä komerossaan.

Rauha ja hyvinvointi näyttää vallitsevan yhdyskunnassa. Veljesten kesken ei ole riitaa eikä kateellista kilpailua. Kulutus alkaa, ruokaa on yllinkyllin ja pöytätovereita eroittaa toisistaan sirkkalehtien koskemattomien osien muodostamat seinämät. Kun naapurukset ovat siten eristettyinä eri kammioihin, niin ei tarvitse pelätä toraa, ei satunnaista eikä tahallista iskua. Jokaisella vieraalla on yhtä suuri omistusoikeus, yhtä hyvä ruokahalu ja yhtä paljon voimia. Mutta miten päättyy tämä yhteinen ruokaliike?

Panen lasiputkeen paloiteltuja herneitä, joissa on paljon toukkia. Toisia avaan joka päivä, joten aina näen, miten pöytätoveruus edistyy. Aluksi ei ole mitään erityistä havaittavissa. Joka toukka eristettynä ahtaaseen koloonsa nakertaa seiniä ympäriltään. Rauhallisesti ja säästävästi ne syövät, ne ovat vielä niin pieniä, että atomista jo saisivat kyllikseen. Mutta hernekakku ei riitä niin monelle loppuun saakka. Nälänhätä uhkaa, kaikkien täytyy kuolla yhden ainoan hyväksi.

Asioiden kulku muuttuukin pian. Yksi toukka, se, joka on herneen keskustassa, kasvaa nopeammin kuin toiset. Tuskin se on tullut kilpailijoitaan suuremmaksi, kun nämä viimemainitut jo lakkaavat syömästä ja kaivamasta itseään kauemmaksi. Ne eivät enää liiku, ne alistuvat kohtaloonsa, kuolevat hiljaisesti, kuten itsetiedottomat pikkueläimet kuolevat. Ne häviävät, liukenevat, joutuvat perikatoon. Nämä uhreiksi joutuneet olivat liian pieniä ja heikkoja. Ainoalle eloon jääneelle kuuluu sen jälkeen koko herne. Mikä tappoi toiset tämän yhden etuoikeutetun ympäriltä? Täsmällistä vastausta ei voi antaa, asian voi vain olettaa.