Part 7

Suurin näistä maan puhdistajista on turkkilo (Necrophorus vespillo L.) joka eroaa suuresti kooltaan, väriltään ja tavoiltaan pienempien raatokuoriaisten roskaväestä. Tärkeitten toimiensa merkiksi haisee se myskiltä. Sen tuntosarvien päissä on punakeltainen nuppi, rinta on nankiininkeltainen ja peitinsiivillä kaksi oranssinkeltaista poikkijuovaa. Sen puku on komea, melkeinpä ylellinen ja loistaa toisten rinnalla, jotka ovat mustissaan, kuten hautajaisiin menevien tuleekin olla.

Ei se ole mikään ruumiinraivaaja, joka paloittelee ruumiita leukojensa leikkelyveitsillä, vaan se on kirjaimellisesti haudankaivaja. Muut raatokuoriaiset syövät haudattavasta kappaleen kuitenkaan unohtamatta perheitään, mutta turkkilo ei käytä löytöään juuri ollenkaan omaksi hyväkseen, vaan kaivaa sen karvoineen päivineen kuoppaan, jossa se ajan tullen on toukan ravintovarastona. Se hautaa sen pannakseen siihen munansa.

Vaikka turkkilo onkin varova ja melkeinpä kömpelö liikkeissään, on se erittäin taitava työssään. Jonkun tunnin kuluttua katoaa sen omaan ruumiiseen nähden suunnaton saalis, maamyyrä esimerkiksi, kuin maan nielemänä, ja merkiksi siitä jää vain pieni multakasa hautauspaikalle.

Tähän nopeaan toimintatapaansa nähden on turkkilo ensimäisiä kedon terveysoloista huolehtivien pikku olioiden joukossa. Sitä paitsi se on myös erittäin älykäs hyönteinen, jonka henkisten kykyjen on sanottu olevan yhtä kehittyneitä kuin kaikista korkeimmalla asteella olevien ampiaisten, mehiläisten ja muurahaisten. Me aiomme tutkia tätä kysymystä erikseen, nyt ajoitumme tarkastamaan turkkiloa työssään.

Emme tyydy niihin havaintoihin, joita sattumalta saamme tehdä siellä ja täällä, vaan meidän on hankittava tilava häkki, jossa voimme seurata tarkasti turkkiloiden elämää. Mutta mistä saamme häkkiin asukkaita? Minun kotiseudullani, Etelä-Ranskassa, olivien maassa on vain vähän turkkiloita, mikäli tiedän, vain yksi laji, _Necrophorus vestigator_ Hersch, ja sekin sangen harvinainen. Ennen sain keväisillä retkilläni niitä vain kolme tai neljä kappaletta, mutta nyt tarvitsisin tutkimuksia varten vähintäin kymmenkunnan.

Saan toivomani määrän kuitenkin kokoon, kun sijoittelen puutarhaani sinne tänne rosmarinien, mansikoiden ja laventelipensaiden väliin kuolleita maamyyriä. Taivaan tuulet kuljettavat raadon hajun ympäri, ja ruumiinkantajoita tulee kaikkiaan neljätoista. Mutta ennenkuin kerron häkkihuomioistani, pysähdymme tarkastamaan turkkiloiden toimia vapaudessaan.

Hyönteinen ei valitse saalistaan voimiensa mukaan, niinkuin petoampiaiset tekevät, vaan se ottaa mitä sattuma antaa. Sen löytämistä raadoista ovat toiset pieniä, kuten päästäiset, toiset keskikokoisia, kuten peltohiiret, ja muutamat tavattoman suuria, kuten maamyyrät, rotat ja tarhakäärmeet, joiden hautaamiseen eivät yhden haudankaivajan voimat yksin riitä. Tavallisesti turkkilot eivät jaksa kuljettaa raatoja paikasta toiseen, korkeintaan hiukan siirtää työntämällä altapäin selällään.

Hieta- (Ammophila), rengas- (Cerceris), peto- (Sphex) ja tieampiaiset (Pompilus) kaivavat kolonsa, mihin parhaaksi näkevät, ja vievät sitten saaliinsa sinne joko lentäen, tai, jos saalis on liian raskas, laahaten pitkin maata. Niin ei voi turkkilo tehdä, vaan sen on haudattava raato siihen, jossa se sattuu olemaan. Se voi olla joko pehmeällä maalla tai kivellä, paljaalla paikalla tai ruohokossa, jossa erittäinkin juolavehnän juuret ovat kaivamista estämässä. Joskus sattuu puutarhurin lapio heittämään sen pensaikkoon, jolloin se jää ehkä riippumaan jonkun tuuman päähän maasta.

Näin erilaisista paikoista ja niistä johtuvista erilaisista kaivamisen haitoista voi jo päättää, että turkkilolla ei voi olla mitään määrättyä menetelmää töissään. Sattumia lukuunottamatta pitää sen muuttaa toimintatapojaan sikäli kuin sen heikko arvostelukyky sallii. Sahata, taittaa, irroittaa, kohottaa, kaivaa, siirtää -- ne ovat keinoja, joita turkkilon täytyy tarpeen tullen käyttää hautaamispuuhissaan. Jollei se niihin kykenisi, vaan menettelisi samoin kaikissa tapauksissa, silloin se ei voisi tehdä töitään, jotka sille kuuluvat.

Tästä jo huomaa, kuinka lyhytnäköistä on tehdä johtopäätöksiä yhdestä ainoasta tapauksesta, jossa luulee havaitsevansa älyllisiä yhdistelmiä ja harkittuja tarkoituksia. Jokaisella vaiston ilmauksella on tietysti syynsä, mutta voiko hyönteinen jo etukäteen arvostella menetelmiensä tarkoituksenmukaisuutta? Ottakaamme ensin selvää työstä kokonaisuudessaan, lisätkäämme tosiasia toiseen, niin voimme ehkä sitten vastata tuohon kysymykseen.

Ravinnosta aluksi sananen. Yleisenä terveyspolisina ei turkkiin hylji mitään raatoa, joka jo alkaa mädätä. Kaikki sille kelpaa sekä karvaiset että höyheniset, kunhan raato vain ei ole ylivoimaisen iso. Se tutkii yhtä innokkaasti konnaa kuin käärmettäkin. Arvelematta se ottaa haltuunsa semmoiset harvinaisetkin löydöt, joita se ei koskaan sitä ennen ole tuntenut. Niinpä pitivät turkkilot häkissäni hyvänä saaliina kiinalaista kultakalaa ja hautasivat sen tavalliseen tapaansa. Ei teuraslihaakaan halveksita, lampaan kyljys, palanen pihviä, jos ne vain haisevat tarpeeksi, katoavat maahan yhtä hyvin kuin maamyyrä tai hiiri. Turkkilo ei, sanalla sanoen, pidä erikoisesti mistään, vaan hautaa kaiken, mikä on mädäntynyttä.

Seuratkaamme hautaamista. Maamyyrä on maan pinnalla. Pehmeä multa on helppoa kaivaa. Neljä turkkiloa on saapunut, kolme koirasta ja yksi naaras. Ne ovat piilossa raadon alla, joka näyttää tulleen eläväksi uudestaan, kun se liikkuu kaivajien selkien kohottamana. Kuka ei tietäisi, mitä tapahtuu, voisi hämmästyä tuota elävää kuollutta. Aika ajoin pistäytyy joku, kaivaja näkyviin, kulkee yli raadon tutkien ja tarkastaen sen turkkia sekä pujahtaa taas sen alle, nousee jälleen tarkastusmatkalleen ja katoaa uudestaan.

Raato liikkuu kovasti, tärisee ja kohoilee samalla kuin sen ympärille kohoo pieni multavalli. Omasta painostaan se vajoo hautaajien kaivamaan kuoppaan.

Pian liikkuu myöskin multavalli näkymättömien työläisten tonkimana, putoo kuoppaan ja peittää ruumiin. Se on salainen hautaus. Raato näyttää itsestään vaipuvan kuten nestemäiseen aineeseen. Vajottaminen jatkuu siksi, kunnes haudattava on tarpeeksi syvällä.

Mutta vaikka maamyyrä on peittynyt multaan, ei hautaamisen tarkoitus ole saavutettu. Jos parin, kolmen päivän kuluttua avaa haudan, niin näkee töiden jatkoa. Maamyyrä ei ole enää maanmyyrä, vaan haiseva, vihertävä, mätänevä, karvaton, kasaan työnnetty kimpale. Se on tilavassa kuopassa, jonka seinät ovat tiiviiksi painetut. Karva on tosin lähtenyt, joko turkkilot ovat sen leikanneet tai se on mädätessä irtautunut, mutta muuten on raato eheä. Se on säästetty tulevalle sukupolvelle, vanhemmat eivät ole sitä syöneet, ehkä ottaneet virkistyksekseen vain jonkun suuntäyden siitä kihoavaa visvaa.

Haudankaivajista on kaksi raadon vieressä, koiras ja naaras. Neljä niitä oli hautajaisissa, mihin siis on kaksi koirasta mennyt? Löydän ne käyristyneinä kokoon mullasta, melkein maanpinnasta.

Tämä huomio ei ole ainoa laatuaan. Joka kerta kun olen nähnyt turkkiloiden hautaamismenettelyn, ovat lopuksi muut, jotka tavallisesti ovat koiraita, kadonneet ja vain yksi pari jäänyt jäljelle. Turkkilot ovat erinomaisia perheenisiä, jotka eivät ole niin huolehtimattomia jälkeläisistään kuin muut hyönteiset. Ne työskentelevät eroituksetta sekä omaksi että toisten hyväksi. Jos joku pari on saanut liian vaikean tehtävän, tulevat toiset hajun viekoittelemina apuun. Ne kaivavat, vajottavat raadon maahan ja poistuvat sitten, jättäen parin yksin nauttimaan perheilojaan.

Tämä pari jatkaa töitään toukkiansa varten. Kun kaikki on tehty, menevät ne pois ja eroavat, alkaakseen toisaalla uudestaan, jollei muutoin, niin apumiehinä.

Olen vain kahden hyönteislajin koiraan nähnyt huolehtivan jälkeläisistään hankkimalla niille ravintoa. Toinen on lehmän lannassa elävä sittiäinen, toinen raatoja hautaava turkkilo. Likaviemärin puhdistajan ja haudankaivajan tavat ovat siis esimerkiksi kelpaavia. Mihin hyve joskus eksyykään?

Munasta tulleen toukan elämästä ja muodonvaihdoksesta kerron vain lyhyesti, koska asia liikkuu niin vähän miellyttävillä alueilla. Toukokuun lopulla kaivan ylös hiiren, jonka turkkilot hautasivat kaksi viikkoa sitten. Se on muuttunut mustaksi, pikimäiseksi puuroksi, jossa viisitoista täyskokoista toukkaa kaivelee. Muutamia turkkiloita, arvattavasti toukkapesueen vanhemmat, tonkii myös puuroa. Munimisaika on ohi, ruokaa yllin kyllin, ja kun vanhuksilla ei ole muuta tekemistä, ovat ne asettuneet nuorison kanssa samaan pöytään.

Turkkilon kehitys käy nopeasti. Korkeintaan on neljätoista päivää hiiren hautaamisesta kuhmut, ja nyt ovat jo toukat koteloitumaisillaan. Kaadosta kihoava neste, joka on muiden vatsoille myrkkyä, on kai turkkilon toukille hyvää, kasvamista jouduttavaa ravintoa. Elävä kemia kiiruhtaa epäorgaanisen kemian viimeisten reaktioiden edelle.

Toukat ovat, kuten pimeässä elävät ylimalkaan, likaisen valkeita, karvattomia ja sokeita. Ulkomuodoltaan ne jossain määrin muistuttavat maakiitäjän toukkia. Leuat ovat mustat ja vahvat, leikkaamiseen erittäin sopivat. Jalat ovat lyhyet, mutta toukan liikkeet ovat silti vilkkaat.

Toukkien seurassa olevissa turkkiloissa on pelästyttävässä määrässä syöpäläisiä. Niiden pinta on aivan loisten peitossa, niin että hyönteinen muuttuu melkein muodottomaksi. Syöpäläiset ovat pieniä punkkeja (Gammasus coleopterorum), joita on niin usein myös sittiäisen vatsan alla. Turkkilo ja sittiäinen, nuo, jotka omistavat elämänsä yleiselle terveydenhoidolle ja joiden perhe-elämä on niin mieltäkiinnittävä, ne saavat hyvistä töistään niin pahan palkan. Turkkilon perhe-elämä on esimerkiksi kelpaava, mutta vain vähän aikaa. Kesäkuun ensi puoliskolla, kun perheestä on pidetty tarpeeksi huolta, lakkaavat turkkilot hautaamasta, vaikka mitä panisin häkkiin syötiksi. Turkkilot pysyvät piilossa mullassa, vain silloin tällöin nousee joku pinnalle hitaasti, väsyneenä.

Eräs erikoisuus niissä herättää huomiotani. Kaikki, jotka nousevat maasta, ovat vaivaisia, niiden jäsenet ovat milloin ylempää milloin alempaa poikki nivelistään. Muutamalla on kuitenkin yksi silpomaton jalka. Sen ja toisten tynkien avulla se laahaa itseään vaivoin hiekasta ylös. Tuossa tulee sen luo toveri, jonka jalat ovat terveet. Se tarttuu vaivaiseen, repii vatsan ja tappaa sen. Häkkini muutkin turkkilot saavat saman kohtalon, ne syödään tai ainakin ruhjotaan. Aluksi niin rauhalliset suhteet ovat muuttuneet kannibalismiksi.

Historiasta tiedämme, että monet kansat, massateetit esimerkiksi, tappoivat ikäihmiset säästääkseen ne vanhuuden heikkoudelta. Murhaava kurikan isku harmentuneeseen kalloon oli heidän mielestään lapsen rakkautta vanhempiaan kohtaan. Niin lie turkkiloistakin. Kun ne vanhoina eivät enää mihinkään kelpaa, niin tappavat ne toisensa. Mitä hyödyttää pitkittää sairaan ja vaivaisen elämää?

Massateetit voivat kauheaa tapaansa puolustaa ruuan puutteella, mutta eivät turkkilot, sillä, kiitos minun anteliaisuuteni, niillä on ravintoa sekä maassa että maan alla. Nälällä ei ole mitään osaa tässä keskinäisessä tappamisessa. Se on vain sammuvan elämän sairaalloista raivoa, nurinkurisia haluja. Kun vanhalla turkkilolla ei ole enää muuta tekemistä, katkoo se toisten jalkoja ja syö tovereitaan välittämättä siitä, että senkin jalat vuorostaan katkotaan ja sekin syödään. Siten päättyvät turkkilon syöpäläisten saastuttaman vanhuuden päivät.

Turkkilot. Kokeita,

Turkkilot ovat tulleet kuuluisiksi erinomaisen älykkäinä hyönteisinä. Lacordaire kertoo niistä kaksi tarinaa teoksessaan "Introduction à Tentomologie" (Johdatus hyönteisoppiin), minä lainaan ne tähän:

"Clairville", sanoo tekijä, "ilmoittaa nähneensä Necrophorus vespillo'n, joka, aikoessaan haudata kuollutta hiirtä ja huomatessaan, että maa hiiren alla oli liian kovaa, kaivoi kuopan hiukan kauemmaksi pehmeämpään maahan. Kun kuoppa oli valmis, koetti se vierittää hiiren siihen, mutta ei yksin jaksanut. Silloin se lensi pois ja palasi hetken kuluttua neljän toverin kanssa, jotka sitä auttoivat kuljettamaan hiirtä ja hautaamaan sen." "Tämmöiset teot", lisää Lacordaire, "edellyttävät älyperäisiä johtopäätöksiä."

"Seuraava piirre", sanoo hän edelleen, "jonka Gledditsch kertoo, viittaa kaikesta päättäen myöskin ymmärryksen olemassa oloon. Eräs hänen ystävänsä tahtoi kuivata rupikonnan ja pani sen sentähden maahan pistetyn seipään nenään, etteivät turkkilot sitä saisi viedyksi. Mutta tämä varovaisuus ei auttanut, sillä turkkilot kalvoivat mullan kepin juurelta, niin että keppi kaatui, ja hautasivat sitten sekä kepin että rupikonnan."

Olisi paljon merkitsevä tunnustus hyönteisten älyä koskevassa kysymyksessä, jos me näiden kahden kertomuksen perusteella myöntäisimme turkkiloiden ymmärtävän teon ja seurauksen, tarkoituksen ja keinon välisen suhteen. Mutta ovatko nuo jutut täysin tosia? Tukevatko ne niistä tehtyjä johtopäätöksiä? Eivätkö ne henkilöt ole hiukan yksinkertaisen lapsellisia, naiveja, jotka pitävät niitä täysin pätevinä todistuksina?

Hyönteistieteilijä on varmasti jonkin verran naivi ainakin käytännön ihmisten silmissä, kun antautuu tutkimaan niin pieniä eläimiä. Niin, olkaamme naiveja, mutta älkäämme lapsellisen herkkäuskoisia. Ennenkuin myönnämme hyönteisillä olevan ymmärrystä, käyttäkäämme omaamme ja, mikä tärkeintä, kokeilkaamme. Tosiasiaan, joka on sattumalta tapahtunut, ei ole arvostelematta perustettava sääntöä.

Minä en tahdo, hyvät turkkiloni, vähäksyä teidän ansioitanne, en, se ajatus on kaukana minusta, minä vain olen hiukan varovainen muistiinpanoissani, jotka ylistävät teitä vielä enemmän kuin rupikonna ja keppi ja jotka tahtovat kohottaa teidän maineenne uuteen valoon.

Puolueettoman historian asia ei ole tukea jotakin määrättyä oppia, vaan kulkea sitä tietä, johon tosiseikat viittaavat. Minä tahdon kysyä, ajatteletteko te johdonmukaisesti, kuten teistä sanotaan. Onko teillä vai eikö teillä ole älyn välkähdyksiä, pieniä hitusia ihmisen järjestä? Sitä tahdon kysyä.

Ensiksi on otettava kokeilemalla selvää siitä, mitä Clairville kertoo kovasta maasta ja avuksi kutsutuista turkkiloista. Päästäkseni asian alkuun on minun hankittava hiiri, sillä maamyyrän iso ruumis olisi ehkä liian raskas liikuteltavaksi. Saadakseni hiiriä pyydän ystäviänikin ja naapureitani olemaan minun apunani. He nauravat minulle, mutta tarkastavat kuitenkin pyydyksiään. Turhaan. Aina on niin, että kun haluaa jotakin hyvin tavallista, on se tullut hyvin harvinaiseksi. Provencelainen sananlasku, ruma kylläkin, sanoo isänisänsä latinalaisen sananlaskun mukaan: kun hakee kakaroita ovat hevoset ummella.

Vihdoin kuitenkin saan toivomani hiiren. Panen sen häkkiin. Häkin multaan peitän tiilikiven, joka on olevinaan kova maa ja sen lähellä samassa tasossa on pehmeää hiekkaa. Asetan hiiren tiilen keskelle. Häkissäni on seitsemän turkkiloa, neljä koirasta ja kolme naarasta, jotka kaikki ovat mullassa, toiset lähellä pintaa toimettomina, toiset työskennellen koloissaan. Ne nuuskivat kohta uuden raadon olevan lähellä ja kello seitsemän aamulla tulee kolme turkkiloa, yksi naaras ja kaksi koirasta, kiireesti sen luo. Ne tunkeutuvat hiiren alle, joka liikkuu niiden ponnistuksista. Ne koettavat kaivaa kuoppaa tiiltä peittävään ohueen hiekkakerrokseen, sentähden kasautuu pieni hiekkavalli hiiren ympärille.

Muutaman tunnin ne nykivät raatoa, mutta tuloksetta. Minä käytän tilaisuutta hyväkseni tarkastaakseni, miten ne kaivamistaan harjoittavat. Kun turkkilo tahtoo liikuttaa kuollutta, kääntyy se selälleen, tarttuu kaikilla kuudella jalallaan kiinni hiiren turkkiin, painaa selkänsä maata vasten, työntää jaloillaan eteenpäin samalla kuin otsa ja takaruumiin pää ovat apuna pitämässä raatoa koholla. Maata kaivettaessa käännytään taas oikeaan asentoon. Niin työskentelevät kaivajat vuorotellen jalat ilmassa, silloin kun raatoa tahdotaan liikuttaa, vuorotellen maassa, kun tahdotaan kuoppaa syventää.

Paikka, jossa hiiri on, tunnustetaan lopultakin mahdottomaksi. Eräs koiras tulee näkyviin, tutkii hiirtä, kulkee sen ympäri ja tonkaisee sitä sieltä täältä. Hyönteinen katoaa, ja nykimiset alkavat taas. Onko tutkimusmatkalla käynyt koiras kertonut toisille tutkimustensa tulokset, ja alkavatko ne nyt siirtää raatoa paremmalle paikalle?

Niiden teot eivät sitä ollenkaan todista. Kun tutkimusmatkailija liikuttelee hiirtä, seuraavat toiset esimerkkiä ja kohottelevat sitä, mutta niiden jalat eivät potki samaan suuntaan, sillä kun kuorma on saatu tiilikiven reunalle, siirtyy se takaisin alkuperäiselle paikalleen. Kolme tuntia jatkuu tätä heiluttelemista, mutta hiiri ei kulje sen multavallin yli, joka on luotu sen ympäri.

Toinen koiras tulee, tekee tutkimiskiertomatkansa. Se koettaa millaista maa on aivan tiilikiven vieressä, se kaivaa koekolon. Sitten se palaa takaisin työpaikalleen ja tukien selkäänsä työntää hiirtä sormen leveyden verran toivottuun suuntaan. Onnistuuko se tällä kertaa? Eipä suinkaan, sillä hiiri heti vierähtää takaisin.

Nyt menevät molemmat koiraat tarkastusretkelle, kumpikin suunnallensa. Ne eivät pysähdy ensimäisen koiraan kaivaman koekuopan luo, vaikka se on aivan lähellä tiilikiveä, joten turkkiloilla ei olisi suurta vaivaa hiiren kuljetuksessa siihen, vaan ne juoksentelevat kiiruusti ympäri häkkiä tonkaisten maata sieltä ja täältä ja kyntäen matalia vakoja multaan. Ne menevät tiilestä niin kauaksi kuin mahdollista. Erikoisesti ne kaivelevat häkin seinien vieruksia. En käsitä, miksi ne niin tekevät, sillä multa on kaikkialla samanlaista. Toisesta kaivospaikasta ne siirtyvät toiseen, sitten kolmanteen, neljänteen, viidenteen ja vasta kuudennessa paikassa on maa kelpaavaa. Ne eivät kaiva kuitenkaan hautaa, johon hiiri mahtuisi, vaan koekuoppia, jotka eivät ole syvempiä kuin eläimen puoliruumiiseen saakka.

Sitten ne palaavat hiiren luo. Hiiri liikkuu sinne ja liikkuu tänne, kunnes se vihdoin pyörähtää hietavallin yli. Nyt se on tiileltä poissa ja liukuu vähin erin eteenpäin, nykäyksittäin, näkymättömien vipujen nostamana. Näyttää kuin se kulkisi itsestään. Tällä kertaa työskentelevät kaikki yhdistetyin voimin, ainakin joutuu kuorma viimeiselle koekaivospaikalle pikemmin kuin odotankaan. Sitten alkaa hautaus tavalliseen tapaan. Kello on nyt yksi. Osoittaja on siis kulkenut puoli kierrosta kellon numerotaululla, ennenkuin turkkilot löysivät sopivan hautapaikan ja saivat hiiren sinne viedyksi.

Tästä kokeesta näkee, että koirailla on erittäin tärkeä osa yhteisessä työssä, koska ne ovat luultavasti kehittyneempiä kuin naaraat. Kun tilanne on vaikea, hakevat ne selvitystä, tutkivat maata päästäkseen esteistä perille, valitsevat paikan, johon hauta on kaivettava. Kauan turhaan koeteltuaan haudata tiilen päälle lähtivät koiraat yksin tarkastusmatkoille ja koettivat voittaa vaikeudet. Naaras, luottaen apulaisiinsa, odotti hiiren alla koiraiden tutkimusten tuloksia. Seuraavat kokeet vahvistavat apulaisten ansioita.

On huomattava, että sitten kun todettiin hiiren alla olevan voittamattomia esteitä, ei kaivettu hautaa valmiiksi pehmeään maahan, vaan tyydyttiin vain koettelemaan, olisiko paikka hautaamiseen sovelias. On siis väärä otaksuma, että turkkilot kaivaisivat ensiksi kuopan, johon sitten kuljettaisivat raadon. Niiden täytyy tuntea raadon ruumiin paino selässään ennenkuin ne ryhtyvät hautaamispuuhiin. Ne työskentelevät vain silloin, kun saaliin kosketus niitä kiihoittaa. Turkkilot eivät koskaan kaiva kuoppaa, jollei raato jo ole sopivalla hautaamispaikalla. Sen ovat minulle enenemän kuin kaksi kuukautta kestäneet päivittäiset kokeeni osoittaneet.

Clairvillen jutun loppuosa ei pidä paikkaansa sen paremmin. Turkkiloiden pitäisi siis Clairvillen mukaan voittamattomien esteitten sattuessa hakea apua, palata tovereineen ja yhteisvoimin ryhtyä hautaamiseen.

Ensiksi täytyy kysyä, mihin toimenpiteisiin havainnontekijä oli ryhtynyt tunteakseen hiiren luona olleet turkkilot. Miten hän oli merkinnyt niiden joukosta sen, joka lähti hakemaan apua? Onko varmaa, että pois mennyt palasi ja tuli toisten seurassa? Siitä ei sanota mitään, vaikka se kuitenkin on siksi tärkeä seikka, ettei tarkan havainnontekijän olisi sitä pitänyt jättää huomioon ottamatta. Eivätkö kyseessä olevat olleet pikemminkin viisi mitä tahansa muuta turkkiloa, jotka hajun houkuttelemina tulivat hiiren raadolle vain omaa hyötyään hakien eivätkä yhteisestä sopimuksesta toisiaan auttamaan? Minä tunnustan, että pidän tätä otaksumaa tarkkojen tietojen puutteessa oikeampana.

Todennäköisyys on sittenkin vasta todellisuus, kun tapahtumat tarkistetaan ja kokeillen todetaan. Tiilikivikoe jo valaisee asiaa. Kolme koe-eläintäni ponnisteli kuusi tuntia, ennenkuin saivat saaliinsa viedyksi pehmeälle maalle. Ne olisivat tarvinneet apua tässä raskaassa ja pitkällisessä päivätyössä. Olihan samassa häkissä vielä neljä muuta turkkiloa vain matalalle multaan kaivautuneena, olivathan ne tuttuja tovereja, joiden kanssa ne olivat jo ennen työskennelleet yhdessä, mutta kuitenkaan ei kenenkään päähän pälkähtänyt hakea niitä apuun. Vastuksista huolimatta tekivät ne, jotka ensiksi hiiren valloittivat, työnsä loppuun ilman apua, ilman helposti saatavissa olevaa apua.

Mutta, voitaisiin sanoa, olihan niitä kolme, ne pitivät itseään ilman apuakin kylliksi vahvoina. Tämä käänne ei pidä paikkaansa, sillä useita kertoja kokeita toistaessani eivät turkkilot koskaan jättäneet työpaikkaansa, eivät vaikeimmissakaan olosuhteissa, eivätkä menneet apulaisia noutamaan. Työkumppanit ovat satunnaisia eivätkä hankittuja apumiehiä, ne otetaan vastaan ilman riitaa, mutta myöskin ilman kiitollisuutta. Niitä ei kutsuta, vaan niitä siedetään.

Kova maaperä, joka pakoittaa kuljettamaan raadon muualle, ei ole ainoa vastus, joka turkkiloiden on voitettava. Usein, niin, useimmiten on maa ruohoa kasvavaa, etenkin juolavehnää, jonka sitkeät juurisäikeet ovat maassa selviämättömänä verkkona. Kaivautuminen juurien väliin on helppoa, mutta raadon hautaaminen juuriverkon läpi on toista, sillä verkon silmät ovat liian pienet, että raato sopisi niistä pujottautumaan. Ovatko turkkilot neuvottomia tämmöisen ja niin tavallisen esteen sattuessa? Eivätpä toki.

Turkkilo on toimissaan tottunut selviytymään semmoisista ja muistakin vastuksista, muutoinhan sen työ olisi tuloksetonta. Eihän mitään saavuteta ilman tarvittavia keinoja ja keinokkuutta. Turkkilon ei ole osattava vain kaivaa, mutta myös katkoa juuria, rönsyjä ja hienoja juurakolta, jotka haittaavat hautaamista. Paitsi lapiota ja kuokkaa on niiden myös osattava käyttää pensassaksia. Sehän on jo itsestään selvää, mutta kuitenkin turvaudun kokeilemiseen, tuohon kaikista luotettavimpaan todistajaan.

Otan keittiöstä rautaiset padanjalat ja pujottelen niiden kolmen sorkan väliin ristiin rastiin niinisyitä, niin että ne muistuttavat jossakin määrin juolavehnän juurikkoverkkoa. Silmät ovat eri suuria, mutta raato, tällä kertaa maamyyrä, ei silti sovi yhdenkään läpi putoamaan. Peitän kojeen multaan niin, että verkko on aivan maan tasalla ja sen päällä vain hiukan hiekkaa. Maamyyrän asetan keskelle ja päästän turkkilot valloilleen.

Iltapäivän kuluessa tapahtuu hautaaminen keskeytyksettä. Juolavehnän juuria muistuttava niiniverkko ei estä hautaamista, vaikkakin kaikki tapahtuu hitaammin kuin tavallisesti. Maamyyrä katoaa multaan siihen paikkaan, jossa se on, sitä ei koetetakaan siirtää. Kun työ on tehty, otan padanjalat ylös. Verkko on katkottu siitä paikasta, jossa raato oli. Muutamia säikeitä on katkaisematta, mutta vain muutamia niihin nähden, jotka olivat välttämättä leikattavat poikki, jotta raato pääsisi putoamaan läpi.

Hyvä, haudankaivajani! Niin teidän odotinkin tekevän! Te käytitte leukojanne kuin saksia, te leikkasitte niinisäikeeni kuten olisitte leikanneet ruohon juuriverkon. Tyhminkin maata kaivava hyönteinen olisi tehnyt samoissa olosuhteissa samoin.

Teen esteet hiukan vaikeammiksi. Sidon maamyyrän etu- ja takaosastaan niinellä poikkipienaan, joka on kahden kepakon haarukassa niin korkealla, että eläimen vatsa pitkin pituuttaan juuri ja juuri koskettaa maahan.