Part 6

Mitä nyt tapahtui, hämmästytti minua. Tulokkaista ei yksikään pysähtynyt lasikuvun luo, jonka sisässä naaras oli kirkkaassa päivän valossa nähtävänä, vaan menivät välinpitämättöminä ohi, sitä tarkastamatta, silmäystäkään siihen heittämättä. Kaikki lensivät huoneen toiseen päähän puolipimeään nurkkaan, johon olin sijoittanut laatikon ja rautalankahäkin. Siellä ne laskeutuivat rautalankakuvun päälle räpytellen siipiään ja tupsahdellen sitä vastaan. Koko iltapäivän auringonlaskuun saakka jatkuu tyhjän häkin ympärillä sarabanditanssi, jonka muutoin naaraan todellinen läsnäolo aiheuttaa. Viimeinkin ne poistuvat, mutta eivät kaikki. Jotkut ovat itsepäisiä, eivät tahdo mennä, niitä kahlehtii jokin tenhoisa vetovoima.

Kumma seikka todellakin. Perhoset kiiruhtavat sinne, missä ei mitään ole ja sinne jäävätkin huolimatta toistuneista näköaistinsa ilmoituksista. Ne lentävät lasikuvun ohi pysähtymättä, vaikkakin joku tuleva tai menevä on siinä ehdottomasti keksinyt naaraan. Jonkun viekoittimen lumoamina niiden huomio ei kiinny oikeaan.

Mikä on ne puijannut? Koko edellisen yön ja tämän aamupäivän on naaras ollut rautalankahäkissä, milloin riippuen verkosta, milloin leväten laatikon hiekalla. Sen, erittäinkin sen paksun takaruumiin koskettamiin paikkoihin tarttui tämän pitkän kosketusajan kuluessa jonkinlaisia hajuja. Siinä niiden lumousvoima, siinä lemmenjuoma, siinä se, mikä saattaa mylläkän tammikehrääjäin maailmaan. Hiekka säilyttää hajun jonkun aikaa ja levittää sitä ympäri.

Haju se siis sittenkin perhosia ohjaa ja antaa niille tietoja jo pitkän matkan päähän. Hajuaistinsa hallitsemina ne eivät anna näköaistin havainnoille mitään arvoa, vaan menevät lasikuvun ohi, johon kaunotar on suljettu, rautalankahäkin ja hiekan luo, mihin tenhokannu on vuotanut -- tyhjään paikkaan, jossa ei ole velhosta muuta jäljellä kuin lemuava todistus sen äskeisestä oleskelusta siellä.

Vastustamaton rakkauden taikajuoma tarvitsee valmistuakseen jonkin määrätyn ajan. Minä kuvittelen sen olevan haihtumisen tapaista, joka vähitellen kehittyy ja kyllästää ne esineet, joihin tuo liikkumaton möhömaha on koskettanut. Jos lasikupu on tiiviisti pöydällä tai, mikä on vieläkin parempi, lasilevyä vasten, joten sisä- ja ulkoilman välinen yhteys on katkaistuna, niin koiraat eivät saavu, kun eivät tunne hajua, vaikka kokeilemista jatkaisi kuinka kauan tahansa. Jos kohotan kupua hiukan työntämällä sen alle kolme kiilaa, niin perhoset eivät kuitenkaan heti lennä luokse, vaikka niitä on huoneessa koko joukko. Mutta kun odotan puoli tuntia, joll'aikaa naaraan tislauslaitos yhä toimii, niin vierailijoiden käynti tapahtuu kuten ennenkin.

Kun olen saanut tästä kaikesta odottamattani selvän, voin tehdä vaihtelevia kokeiluja sitä samaa periaatetta seuraten. Aamulla panen naaraan taas metalliverkkohäkkiin ja sen alustaksi saman tammenoksan kuin edelläkin. Siinä se pysyy liikkumattomana kuten kuollut, kätkeytyneenä lehtien alle ja tartuttaa niihin varmaankin hajunsa. Kun vieraiden tuloaika lähestyy, otan juuri parahiksi kyllästetyn oksan ja panen sen tuolille lähelle avonaista ikkunaa. Naaraan jätän verkkohäkkiin keskelle huonetta olevalle pöydälle.

Perhoset saapuvat, ensin yksi, sitten toinen, kolmas, pian viides ja kuudes. Ne tulevat ja menevät, palaavat, kohoovat, laskeuvat, lentävät ulos ja sisään aina lähellä ikkunaa, jonka edessä on tuoli tammenoksineen.

Ei yksikään lennä muutaman askeleen päähän suuren pöydän luo, jossa naaras niitä odottaa rautalankahäkissään. Ne ovat epävarmoja, sen selvästi huomaa, ne etsivät.

Vihdoinkin ne löytävät, mutta mitä? Vain sen oksan, joka on aamupäivällä ollut lihavan muorin vuoteena. Siipiään räpytellen ne tarttuvat jaloillaan lehviin, tutkivat ne yltä ja alta, tunnustellen, kohotellen ja painaen niitä, kunnes lopulta kevyt oksakimppu putoo lattialle. Mutta lehtien tarkasteleminen jatkuu edelleen. Siipien lyönneistä ja jalkojen lyönneistä liikkuu oksa lattialla kuten paperimytty, jota kissanpoika viskoo käpälillään.

Sillä aikaa kun oksa loittonee tutkijajoukkoineen, lentää kaksi uutta tulokasta sisään. Niiden matkan varrella on tuoli, jolla lehvävesa oli jonkun aikaa. Ne pysähtyvät ja nuuskivat innokkaina oksan koskettamia paikkoja. Vaikka kumpaisenkin toivon oikea esine on aivan lähellä metalliverkkohäkissä, jota en edes peittänyt, niin ei kumpikaan kuitenkaan siitä välitä. Lattialla tuupitaan yhä edelleen makuualusta, jonka päällä naaras aamulla lepäsi, ja tuolilla tutkitaan sijaa, jossa tämä vuode hetki sitten oli. Aurinko painuu ja palaamishetki lähestyy, rakkauden tuli heikkenee, sammuu, ja vieraat poistuvat huomiseen saakka.

Seuraavat kokeeni osoittavat, että kaikenlaiset esineet voivat olla lehtisen oksan asemasta tilapäisenä kiihokkeena. Muutamia aikoja edeltäpäin pidin naarasta milloin verka-, milloin flanelli-, puuvilla- tai paperialustalla, paninpa sen kovalle kenttävuoteellekin, puiselle, lasiselle, marmoriselle tai metalliselle. Ja kaikilla näillä esineillä oli jonkun aikaa kestäneen kosketuksen jälkeen koiraisiin sama vastustamaton vetovoima kuin naaraalla itsellään. Ne säilyttävät tämän ominaisuuden aina laatunsa mukaan lyhyemmän tai pitemmän aikaa. Paraimpia tässä suhteessa ovat puuvilla, flanelli, tuhka, hiekka, sanalla sanoen kaikki huokoiset aineet. Metallit, marmori ja lasi kadottavat sitä vastoin tehokkuutensa. Vieläpä kaikki esineet, joiden päällä naaras on ollut, välittävät koskettaessaan toisia houkutusvoimansa niihin. Senpä tähden lensivätkin perhoset tuolin istuinlaudalle, senjälkeen kuin tammenoksa oli siitä pudonnut.

Käyttäkäämmepä jotakin parhaista alusista, flanellia esimerkiksi, niin me näemme ihmeitä. Pitkään koeputkeen tai pulloon, jonka kaula on juuri niin laaja, että perho mahtuu ryömimään sisään, panen flanellitilkun, emon kokoaamuisen lepolavitsan. Vierailijat tunkeutuvat pulloon ja räpistelevät siellä osaamatta enää ulos. Tein niille satimen, jolla voisin ne tuhotakin, mutta vapautan kuitenkin onnettomat ja vedän flanellipalan ulos. Siitä huolimatta huimapäät ahtautuvat pulloon takaisin ja jäävät ansaan. Niitä on sinne vetänyt haju, joka imeytyneenä flanelliin on tarttunut siitä lasiin.

Asia on todistettu. Naimaikäinen morsian levittää erinomaisen hienoa, meidän hajuaistillemme tajuamatonta lemua kutsuakseen ympäristön perhoset häihin, antaakseen niille tiedon jo kauaksi ja ohjatakseen niitä matkalla. Ei kukaan naapureistani tunne haistellessaan vähintäkään hajua, eivät nuoretkaan, joiden nenähermot eivät vielä ole tylsyneet, vaikka sieraimet olisivat kiinni kehrääjänaaraassa.

Tämä hienon hieno mehuste tunkeutuu helposti joka esineeseen, jonka päällä naaras on hetken levännyt, ja niin kauan kuin haju ei ole vielä kokonaan haihtunut, on esine yhtä hyvä viekoitin kuin emo itse. Tästä syötistä ei ole näkyvissä jälkeäkään. Paperilla, joka on ollut alustana ja jonka ympärillä vierailijat hääräävät, ei näy mitään huomattavaa merkkiä eikä kosteita pilkkuja, vaan sen pinta on yhtä puhdas kuin ennen hajun imeytymistäkin.

Tuo mehuste kehittyy hitaasti ja sitä täytyy hiukan keräytyä varastoon, ennenkuin sen mahti tulee täysin ilmi. Jos naaraan nostaa pois lepopaikaltaan ja asettaa muualle, kadottaa se hetkeksi vetovoimansa, mutta lepopaikkaan tarttunut haju pitkän kosketuksen aikana viettelee tulokkaat luoksensa. Naaraan patterit kuitenkin jatkavat jälleen toimintaansa, ja hyljätty saa valtansa takaisin.

Perhoslajin mukaan tapahtuu erittymän valmistuminen aikaisemmin tai myöhemmin. Juuri kotelosta tullut naaras tarvitsee jonkin aikaa kehittyäkseen ja ja järjestääkseen suodatusputkiaan. Aamulla syntyneellä riikinkukkokehrääjänaaraalla on vierailijoita välistä jo samana iltana, mutta useimmiten kuitenkin vasta seuraavana päivänä, noin neljäkymmentuntisen valmistelun perästä. Tammikehrääjänaaras sitä vastoin viivyttää kutsuansa kauemmin. Sen naimakuulutus julaistaan vasta parin kolmen päivän kuluttua.

Palatkaamme hetkiseksi tuntosarvien arvoitukselliseen merkitykseen tässä kysymyksessä.

Tammikehrääjäkoiraalla on komeat tuntosarvet, samanlaiset kuin riikinkukkokehrääjälläkin, sen kilpailijalla naimaretkillä. Voiko tuntosarven lehtiä pitää johtavana kompassina? Teen toistamiseen leikkauskokeeni panematta niille liiaksi painoa, eikä yksikään leikatuista palaa. Varokaamme kuitenkin ennakkopäätelmiä. Riikinkukkokehrääjä on opettanut, että on tärkeämpiäkin syitä kuin tuntosarvet estämässä palaamista.

Sitäpaitsi eräs toinen kehrääjä, apilakehrääjä (Lasiocampa trifolii), edellisen lähisukulainen ja yhtä komeatöyhtöinen kuin sekin, jättää ratkaistavaksi sangen pulmallisen kysymyksen. Apilakehrääjä on hyvin yleinen asuntoni ympäristöllä, aivan pihastanikin olen sen koteloita löytänyt. Ne sekoittaa helposti tammikehrääjän koteloihin, niin samannäköisiä ne ovat. Aluksi minäkin petyin. Kuudesta kotelosta, joista odotin tammikehrääjiä tulikin kuusi toisen lajin naarasta. No niin, näiden kuuden naaraan luo, jotka syntyivät huoneessani, ei tullut koskaan koiraita, vaikka niitä töyhtöpäitä oli läheisyydessä yltäkyllin.

Jos suuret ja sulkamaiset tuntosarvet ovat todellakin suunnan neuvojina, mikseivät muhkeasarviset naapurini tienneet mitään siitä, mitä huoneessani tapahtui? Miksi niiden tuuheat tupsut jättivät ne välinpitämättömiksi niiden merkkitapausten suhteen, jotka saivat tammikehrääjiä joukoittain liikkeelle? Vielä kerran sanottakoon, että elin ei määrää toimintakykyänsä. Toisella eläimellä on luonnonlahjat, jotka toiselta puuttuvat, vaikkakin elimet olisivat rakenteeltaan yhtäläiset.

Maakiitäjän ravinto.

Carabus auratus L.

Kirjoittaessani tämän luvun ensi rivejä muistuu mieleeni Chicagon teurastamot, nuo kauheat lihatehtaat, joissa tapetaan vuosittain 1,080,000 nautaa ja 1,750,000 sikaa. Elävinä pannaan eläimet koneisiin ja ne tulevat toisesta päästä valmiina säilykkeinä, silavana, makkarana ja kääröliikkiönä. Ne minun mieleeni muistuvat, sillä maakiitäjän teurastusvimma on yhtä nopeaa.

Minulla on tilavassa lasihäkissä kaksikymmentä viisi maakiitäjää. Nyt ne ovat piilossa laudanpätkän alla, jonka olen pannut niille suojukseksi. Vatsa painuneena viileää hiekkaa vasten, selkä kiinni lämpimässä laudassa, jota auringon säteet hyväilevät, ne nukkuvat ja sulattavat ruokaansa. Onni suosii minua. Sattumalta tapaan kulkuekehrääjän toukkamatkueen, joka laskeuduttuaan puusta hakee soveliasta paikkaa kaivautuakseen maahan koteloitumaan. Siinäpä on erinomainen karja maakiitäjän teurastamoon.

Kokoon toukkia ja panen ne häkkiin. Pian järjestyy kulkue uudestaan. Toukat, luvultaan noin sata viisikymmentä, taivaltavat kiemuraisessa jonossa, menevät laudan pätkän lähelle peräkkäin kuin Chicagon siat. Silloin juuri on sopiva hetki päästää pedot liikkeelle. Minä kohotan suojuslautaa.

Nukkuvat heti heräävät tuntiessaan lähellä marssivan saaliin hajun. Yksi juoksee toukkien luo, toinen ja kolmas sitä seuraa saaden aikaan hämmennystä maakiitäjien leirissä. Maahan piiloutuneet kavahtavat ylös ja koko rosvolauma hyökkää ohikulkevan joukon kimppuun. Siitäpä syntyy unohtumaton näytelmä.

Rynnätään kulkueen alkupäähän, loppuun ja keskipaikoille, haukkiloidaan sinne tänne, selkään, vatsaan, aivan arviokaupalla. Toukkien karvaiset nahat repeilivät, pinjan neulasista, ravinnosta vihreät suolet valuvat ulos. Toukat kouristuvat suonenvedontapaisesti kokoon, tuntien kipua runnellussa ruumiissaan, ne tarttuvat jalkoihinsa, valuttavat nestettä suustaan ja pureskelevat itseään. Vahingoittumattomat kokevat hakea turvaa piiloutumalla maahan. Mutta ei yksikään selviä ehyin nahoin. Tuskin ne ovat ehtineet kaivaa puolen ruumistaan hiekkaan, kun maakiitäjä karkaa kimppuun, repii ja halkaisee vatsan.

Jollei murhaaminen näin tapahtuisi mykkien maailmassa, niin me silloin huutaisimme hirveästi Chicagon joukkoteurastuksista. Tarvitaan mielikuvituksen korvia kuulemaan näiden raadeltujen vihlovia hätähuutoja. Minulla on ne korvat, ja tuntoani painaa, että olen syypää tähän kurjuuteen.

Nyt kaikkialta kuolevien ja kuolleiden läjästä jokainen maakiitäjä kiskoo ja repii kappaleen itselleen, vie sen pois ja menee syrjään, toisista kauas sitä nieleksimään. Tämän kappaleen jälkeen toinen leikkaa itselleen madosta palan, sitten muut, ja niin jatkuu niin kauan kuin teuraita on jäljellä. Muutamassa minuutissa on toukkajoukko paloiteltu sykähteleviksi repaleiksi, leikkeleiksi.

Toukkia oli sataviisikymmentä, teurastajia kaksikymmentäviisi, siis kuusi toukkaa kunkin maakiitäjän osalle. Jos hyönteiset vain määrättömästi teurastaisivat, kuten lihatehtaitten työläiset, ja jos niitä olisi sata, kuten kohtalaisen suurissa liikkiötehtaissa, niin niiden kymmentuntisena työpäivänä tappamien uhrien luku nousisi kolmeenkymmeneenkuuteen tuhanteen. Semmoista ennätystä eivät ole Chicagon teurastamot koskaan saavuttaneet.

Tappamisnopeus on vieläkin ihmeteltävämpi, kun ottaa huomioon maakiitäjien rynnäkön vaikeudet. Maakiitäjällä ei ole pyörivää ratasta, joka tarttuu sian jalkaan, nostaa sen valmiiksi teurastajan puukkoa varten, ei sillä ole liikkuvaa permantoa, joka kuljettaa tappajan nuijan alle härän, vaan sen itsensä täytyy hyökätä saaliiseensa kiinni, voittaa se ja varoa sen harpuuneja ja hampaita. Eikä se ainoastaan tapa saalistaan, mutta se sen vielä syökin samalla paikalla, ja sitä eivät Chicagon työläiset tee. Mikä verilöyly tulisikaan, jos hyönteiset ainoastaan tappaisivat!

Mitä meille kertovat Chicagon teurastamot ja maakiitäjän mässäilyt? Ne kertovat, että ihminen, jonka siveyskäsitteet ovat ylevät, on meidän aikanamme harvinainen poikkeus. Sivistyksen kuoren alla on melkein aina luolakarhun aikaisten esi-isien raakuutta. Oikeaa inhimillisyyttä ei vielä ole. Se kehittyy vähitellen vuosisatain käytteen kohottamana ja omantunnon opastamana, mutta edistyy epätoivoisen hitaasti.

Vasta meidän päivinämme on lopullisesti hävitetty orjuus, tuo muinaisten yhteiskuntien tuki. On tultu huomaamaan, että ihminen, vaikka mustakin, on todellakin ihminen ja toisten ihmisten arvoinen.

Mikä oli nainen ennenmuinoin ja mikä hän on vieläkin Itämailla? Kiltti, sieluton elukka. Naisesta ovat tohtorit kauan väitelleet. Seitsemännentoista vuosisadan mahtava piispa Bossuetkin piti naista ala-arvoisempana kuin miestä. Tähän otettiin todistukseksi Eevan luomiskertomus ja ylimääräinen kolmastoista kylkiluu, joka oli muka Aatamilla ennen ollut. Lopultakin on myönnetty, että naisella on samanlainen sielu kuin meilläkin, vaikka vielä hellätunteisempi ja uhrautuvaisempi. Naisen on sallittu kehittää itseään, ja hän onkin sen tehnyt yhtä innokkaasti kuin hänen miespuolinen kilpailijansa.

Orjuuden poistaminen ja naisen sivistäminen ovat kaksi suurta askelta edistyvän siveyden tiellä. Meidän jälkeläisemme jatkavat vielä kauemmaksi. He jaksavat kohota kaikkien vastustusten yläpuolelle ja he näkevät selvästi, että sota on meidän kaikista luonnottomin nurinkurisuutemme, että voittajat, taistelujen urakoitsijat ja kansojen rosvot, ovat iljettävä maanvaiva, että toistensa käsien puristaminen on pyssynlaukausta parempi, että onnellisin kansa ei ole se, jolla on enimmän tykkejä, vaan se, joka rauhassa tekee työtä ja vaurastuu runsain määrin.

He sen näkevät, meidän jälkeläisemme, ja näkevät paljon muitakin ihmeitä, jotka nyt ovat turhia haaveita.

Milloin tapahtunee tämä kohoaminen pilventakaisia ihanteita kohti? Tuskinpa se aika on lähelläkään? Meillä on painajaisena heltiämätön taakka, jonkinlainen perisynti, jos sitä voi sanoa synniksi, kun emme siitä edes tahdokaan päästä. Se kuuluu olemukseemme, emmekä sille mitään mahda. Siihen taakkaan on syynä vatsamme, tuo erehtymätön eläimellisyyden lähde.

Suolisto hallitsee maailmaa. Meidän kaikista arvokkaimpienkin toimiemme takaa pistäikse käskevänä liemi- ja paistikysymys. Niin kauan kuin vatsa määrää -- ja sen hallitusaika ei ole kohtakaan lopussa -- vaatii se jotakin täytteekseen, ja voimakas elää vähäväkisen hädästä. Elämä on hauta, jonka vain kuolema voi luoda umpeen. Loppumartomasti teurastaen ihminen, maakiitäjä ja kaikki muut ruokkivat itseään, ainaiset joukkomurhat tekevät maan teurastamoksi, johon verraten Chicagon lihatehtaat eivät ole mainitsemisen arvoisia.

Syöjiä on legionia ja taas legionia, mutta syötäviä ei ole yhtä runsaasti. Puutteessa oleva kadehtii uhkauksien omistajaa, nälkäinen näyttää kylläiselle hampaitaan. Taistelu seuraa omistamisesta. Ihminen nostaa armeijansa suojelemaan laihojaan, viinikellareitaan ja jyväaittojaan; sellainen on sota. Milloin se loppuu? Voi! Tuhat kertaa voi! Niin kauan kuin on susia maailmassa, tarvitaan paimenkoiria lammaslaumoja vartioitsemaan.

Kuinka kauaksi maakiitäjistä onkaan minut ajatuksen juoksu viekoitellut! Siis asiaan.

Mistä syystä yllytin maakiitäjät teurastamaan toukkia, jotka hiljalleen olivat kaivautumassa maahan, kun olin ne vienyt noiden raatelijoitten läheisyyteen? Oliko tarkoituksenani järjestää itselleni hurja murhanäytelmä? Eihän toki. Minä olen aina ottanut osaa eläinten kärsimyksiin, ja kaikista vähäisimmänkin elämä ansaitsee huomiota. Kun syrjäytin sääliväisyyden tein sen tieteellisten tutkimusten vaatimuksesta, vaatimuksesta kylläkin sydämettömästä.

Siten minä näin maakiitäjien tavat, noiden puutarhan pienien polisien, joita kansa kutsuu puutarhureiksi (la Jardinière). Mistä ne ovat tuon liikanimen saaneet? Mitä maakiitäjä pyydystää, mistä syöpäläisistä se puhdistaa kukkalavat? Ensi ottelu kulkuetoukkien kanssa antaa jo viittauksia, jatkakaamme samaan suuntaan.

Useamman kerran huhtikuun lopulla saan pihastani kulkuetoukkia, milloin enemmän, milloin vähemmän. Poimin ne ja vien lasihäkkiin. Juhlapöytä heti katetaan ja mässäily alkaa. Kunkin toukan kimppuun kiiruhtaa raatelijoita joko yksi tai useampia, ja pian ovat toukan suolet ulkona. Toukkalauman sukupuuttoon tappamisessa ei mene neljännestuntiakaan. Niistä ei jää jäljelle muuta kuin muodottomia repaleita, joita on kuljetettu sinne tänne laudanpätkän alla piilossa syötäviksi. Saalis hampaissaan pötkii rosvo pakoon haluten juhlia rauhassa. Virkaveljiä tulee vastaan. Ne himoitsevat karkuun pyrkijän kanssa roikkuvaa palasta ja alkavat rohkeasti sitä ryöstää. Kaksi, kolmekin koettaa yhtaikaa ryövätä toverinsa laillista osaa. Jokainen tarttuu leuoillaan kappaleeseen, repii ja nielee ilman pahaa kiistaa. Siinä ei synny tositappelua kuten luusta riitelevien koirien kesken. Kaikki jää ryöstöyritykseen. Jos omistaja on suopea, niin aterioidaan rauhassa sen kanssa, leuat vasten leukoja, kunnes kappaleen revettyä kukin vetäytyy omine osuuksineen tiehensä.

Nämä kirpeät toukat ovat varmaankin hyvin maukasta ruokaa, maakiitäjät pitävät niitä herkkunaan. Mitä enemmän näet toukkia hankin, sitä enemmän ne niitä syövät. Kulkukehrääjän kotelokoppien joukossa ei ole kukaan tietääkseni tavannut maakiitäjää eikä sen toukkaa. En minäkään ollenkaan toivo löytäväni niitä sieltä. Kotelokopissa on asukkaita vain talvella, jolloin maakiitäjät majailevat maan sisässä horroksissa, ruuasta välittämättä. Mutta huhtikuussa, kun kulkuekehrääjän toukat ovat etsimässä sopivaa paikkaa hautautuakseen maahan koteloitumaan, maakiitäjä käyttänee hyväkseen näitä makupaloja, jos se niitä tapaa.

Tämän riistan karvaisuus ei siitä ole vastenmielinen, päinvastoin karvaisimmat kaikista toukistamme, ukonkoirat, näyttävät erikoisesti kiihoittavan tuon suursyömärin ruokahalua. Päiväkausia harhailee toukka häkissäni teurastajien joukossa. Maakiitäjät eivät ole siitä piittaavinaan. Silloin tällöin joku niistä pysähtyy, kiertelee ukonkoiran ympärillä, tutkistelee sitä, koettaa tonkia sen karheata turkkia. Toukan tuuhea ja pitkä karva peljästyttää sitä, ja se peräytyy pääsemättä otuksen makuun. Ylpeänä ja vahingoittumattomana ukonkoira menee menojaan aallotellen selkänahkaansa.

Tätä ei kestä kauan. Kun pelkuri on hyvin nälkäinen ja saa vielä kumppaneita itselleen, niin se tulee rohkeammaksi ja päättää ryhtyä tosihyökkäykseen. Niitä on nyt neljä ukonkoiran kimpussa, joka niiden edestä ja takaa ahdistamana lopuksi nääntyy. Toukan suolet revitään ulos ja se syödä hotkitaan, kuten mikä muu toukka tahansa.

Annan eläintarhani asukkaille erilaisia toukkia sekä karvattomia että karvaisia, miten milloinkin satun löytämään. Kaikki ne saavat osakseen ylen lämpimän vastaanoton, kunhan ne vain ovat keskikokoisia. Liian pieniä halveksitaan, sillä niistä ei saisi riittävän suurta suupalaa. Liian isot taas olisivat maakiitäjälle ylivoimaisia. Kärsäkiitäjän ja riikinkukkokehrääjän toukat esimerkiksi olisivat maakiitäjälle hyvin mieluisia, mutta nämä ahdistettuina, ensi piston saatuaan kiemurrellessaan heittävät ahdistajan matkojen päähän. Hyökättyään jonkun kerran ja tehtyään aina kuperkeikan maakiitäjä voimattomana jättää rynnäkkönsä sikseen, vaikkakin karvain mielin. Saalis on liian väkevä. Pidin parisen viikkoa noita kahta vahvaa toukkaa tiikerien lähettyvillä, mutta niille ei tehty mitään pahaa. Toukkien äkkikiepaukset herättivät pedoissa kunnioitusta.

Ennen kaikkea on maakiitäjä heikonlaisten toukkien teurastaja. Yksi vika sillä kumminkin on. Se metsästää maassa eikä puissa. En ole koskaan nähnyt sen olevan tutkistelemassa pienimmänkään pensaan lehvistössä. Häkissäkään se ei yhtään välitä ajuruohotukun oksilla olevasta saaliista, olipa saalis sitten miten houkutteleva tahansa. Se on vahinko, sillä jos maakiitäjä osaisi kiivetä ja kapuilla, niin miten pian kolmi- tai nelimiehinen joukko niitä puhdistaisikaan kaalin madoista! Ei niin hyvää, ettei siinä jotain pahaakin.

Toukkien tappamisessa on maakiitäjä oikea mestari, mutta puutarhojemme toisten tuhoojien, etanoiden, hävittämisessä on siitä vähän apua. Nilviäisen näljä on sille näet vastenmielistä, siksi se käy vain sellaisten etanoiden kimppuun, jotka ovat raajarikkoja ja ontuvia. Mutta kaikkia maakiitäjiä eivät etanat yhtä paljon inhoita. Eräs toinen, suuri ja musta laji (Procustus coriaceus) tarttuu rohkeasti etanoihinkin, tyhjentää niiden kuoret välittämättä saaliin erittämästä limasta. Vahinko vain, että tämä laji on harvinainen puutarhassa, se kun olisi niin erinomainen apurimme.

Turkkilot hautajaisissa.

Necrophorus vestigator Hersch.

Tien varrella on maamyyrä, jonka maamiehen lapio on tappanut, ja aidan vieressä on sydämettömien poikien kuolleeksi kivittämä sisilisko, joka juuri oli pukeutunut viheriään helmipukuunsa. Kävelijä luuli tehneensä ansiokkaan työn, kun polki viattoman tarhakäärmeen pään. Tuulenpuuska heitti pesästä höyhenettömän linnunpojan. Miten näille ja monille muille pikku raadoille käy? Etteivät ne kauan saa häiritä meidän silmäämme ja nenäämme, siitä pitävät huolen ketojen pienet terveystarkastajat, ja niitä on legio.

Ensiksi kiiruhtavat innokkaat pikku sissit, muurahaiset, ja alkavat leikellä raatoa kappaleiksi, sitten tulee hajun houkuttelemina kärpäsiä ja niiden kanssa yhtaikaa lentävät parvittain mistä lentänevätkään -- latuskaiset raatokuoriaiset (Silpha) ihrakuoriaiset (Dermestes) ja lyhytsiipiset (Slaphylinus), kaikki alkaen innokkaasti tutkia, kaivaa ja tonkia tuossa haisevassa raadossa.

Miltä näyttääkään kuollut maamyyrä? Voittakaamme vastenmielisyytemme ja kääntäkäämme raato jalallamme. Mikä mylläkkä onkaan sen alla, mikä työläisten hyörinä! Säikähtyneinä pakenevat surusiipiset raatokuoriaiset (Silpha atrala L.) ja kaivautuvat maakoloihin, saprinit (Saprinus), joiden pinta on kuin kiilloitettua ebenpuuta, ehättäytyvät pois, ihrakuoriaiset (Dermestes) joiden hartioilla on kirkkaanruskea, mustapisteinen huppuhuivi, aikovat myös piiloon, mutta kompastuvat visvasta juopuneina ja kääntävät hohtavanvalkoisen vatsapuolensa näkyviin.

Mitä ne kaikki tekivät niin kuumeisen kiihkoisina? Ne poistavat kuolleita elävien tieltä. Ne ovat erinomaisia alkemistejä ja muuttavat meille vahingolliset mädäntyvät raadot vaarattomiksi, hedelmöittäviksi aineiksi, ne imevät raadon kuiviin eivätkä lepää, ennenkuin se on aivan vahingoton.