Part 5

Joka ilta muutan häkin eri paikkaan, milloin vien sen pohjoiseen, milloin etelään, välistä ensimäiseen, välistä toiseen kerrokseen, joskus oikeaan siipirakennukseen, joskus vasempaan viidenkymmenen metrin päähän edellisestä, ulkosalle tai syrjäisen huoneen sopukkoihin. Mutta kaikki nämä äkilliset majanmuutot eivät eksytä perhosia, eivät johda niitä oikealta tieltä harhaan. Niitä narratessani olen kuluttanut kokeiluaikaani ja ehdyttänyt kolttosieni varaston.

Perhosien paikanmuisti ei tässä suhteessa merkitse mitään. Eilen esimerkiksi oli naaras eräässä huoneessa. Koiraat lentelivät siellä pari tuntia, jotkut jäivät sinne yöksikin. Kun huomeniltana auringon laskeutuessa menen muuttamaan häkkiä, ovat kaikki poissa. Useimmat voivat vain kaksi tai kolme kertaa uudistaa öisen retkeilynsä, kuten edellä näimme. Mihin ne takaisin tullessaan lentävät ensiksi?

Niille on tie tuttu eiliseen rendez-vous-paikkaan. Luulisi niiden sinne menevänkin muistin ohjaamina, ja vasta kun huomaavat, ettei siellä mitään ole, vasta sitten jatkavan muualle tutkimusretkeilyään. Niin luulisi, mutta vastoin minun odotuksiani tapahtuikin vallan toisin. Siihen huoneeseen, jossa naaras eilen oli, ei yksikään kosijoista pistäydy. Opas, luotettavampi kuin muisti, johtaa ne toisaalle.

Tähän saakka olen pitänyt naarasta peittämättömässä metalliverkkohäkissä. Tarkkasilmäiset vierailijat ovat sen nähneet -- niin, me sanoisimme -- pilkkopimeässä. Mutta mitä tapahtuisi, jos sulkisi naaraan läpinäkymättömään koppaan? Eivätkö erilaatuiset laatikot voisi joko päästää tai estää ohjaavien hajujen leviämistä?

Sydämen sähköaallot ovat johtaneet langattoman telegrafin keksimiseen. Mutta eikö riikinkukkokehrääjä ole siinä suhteessa meistä edellä? Eikö kotelosta tullut naaras lähetä kilometrien päässä oleskeleville kosijoille hääkutsuja sähkö- tai magnettiaaltojen välityksellä, aaltojen, joita eri aineista valmistetut laatikot voisivat joko johtaa tai pysäyttää? Sanalla sanoen, eikö riikinkukkokehrääjänaaras käytä omalla tavallaan jonkinlaista langatonta sähkötystä? Mahdottomalta tuo ajatus ei tunnu, sillä hyönteisillä on usein hyvin ihmeteltäviä keksintöjä.

Kokeillakseni panen naaraan vuorotellen rautapelti-, puu- ja pahvilaatikkoihin, jotka kaikki ovat ilmaapitävästi suljettuja ja tarkasti kitattuja. Käytän myös lasikupua, joka on eristysalustalla, lasilevyn päällä.

No niin. Silloin kun naaras on suljettuna aivan tiiviiseen laatikkoon, ei sen luo tule yhtään koirasta, ei ainoatakaan, olkoonpa ilta kuinka lämmin ja tyyni tahansa. Metallinen, lasinen, puinen ja pahvinen koppa on kyennyt estämään kutsun leviämisen.

Kun panen naaraan laajaan purkkiin, jonka suulle sidon tulpaksi paksun pumpulikerroksen, niin on tulos samanlainen, kielteinen. Pumpulikin riittää ehkäisemään viestin viennin laboratorioni salaisuuksista. Yksikään koiras ei saavu.

Käytän sitten toisekseen hataroita ja hiukan raollaan olevia rasioita, jotka pistän vielä pöytälaatikkoon tai kaappiin, mutta näistä lisäkätköistä huolimatta perhoset tulevat yhtä monilukuisina kuin silloinkin, kun naaras oli rautalankahäkissä huoneeni pöydällä. Muistanpa elävästi eräänkin illan, jolloin naaraserakko odotteli vieraitaan hattuaskissa vaatekomeron perukassa. Vierailijat tulivat, lensivät komeron ovelle ja puskea toksivat sitä vastaan pyrkien sisään. Mistä kaukaa ketojen takaa lienevät nämä matkailevaiset olleetkin, kuitenkin ne tarkkaan tiesivät, kuka ovilaudan takana piili.

Edellisestä selviää, että hyvin suljettu laatikko, olipa se sitten hyvä tahi huono sähkön johtaja, ehkäisi kaikki naaraan merkinannot. Tässä ei siis voi olla kysymys langattoman telegrafin tapaisesta tietojen lähettämisjärjestelmästä. Mutta kun laatikko ei ollut aivan tiivis, joten sen sisässä oleva ilma oli yhteydessä ulkoilman kanssa, silloin voi naaras kutsua koiraat jo kaukaa ja opastaa ne oikealle tielle. Sentähden näyttää todenmukaiselta, että haju sittenkin on perhosten ohjaajana, vaikka ennen tekemäni naftalinikoe tuntui kumoavan tämän otaksuman.

Minun kotelovarastoni loppuu ja kysymys jää yhä hämäräksi.

Yrittäisinkö vielä neljäntenä vuotena? Luovun tästä tuumastani siksi, että yöllä häitänsä viettävästä perhosesta on vaikea tehdä havaintoja. Kosiskelijan osatakseen päämääräänsä ei tarvitse valvoa, mutta minun inhimillinen silmäni ei voi pimeässä tarkasti seurata sen parittelemismenoja. En voi kynttilälläkään huonetta valaista, sillä hyörivien parvi sen pian sammuttaa. Lyhty ei kyllä sammuisi, mutta sen valo ei ole tarpeeksi riittävä minun tutkijan-turhantarkkuudelleni, sillä minä tahdon nähdä ja nähdä selvästi.

Eikä siinä kaikki. Valo harhauttaa perhoset päämäärästään, hämmentää ne pois toimistaan ja häiritsee niitä pahasti. Huoneeseen tulleet vierailijat lentävät mielettöminä liekkiä kohti, kärventävät karvansa ja ovat senjälkeen palohaavoista kiihoittuneina epäluotettavia todistajia. Ja jos lasisuojus pitäisikin ne kaukana liekistä, etteivät ne voisi korventua, niin ne asettuvat kuitenkin lähelle tulta eivätkä sen häikäiseminä liikahda paikaltaan.

Eräänä iltana oli naaras ruokasalin pöydällä vastapäätä avonaista ikkunaa. Katosta riippuva öljylamppu, jossa oli leveä valkoinen emaljivarjostin, oli sytytetty. Sisään tulleista perhosista jotkut pysähtyivät hyvin kärkkäinä häkin kuvulle vangin viereen, mutta toiset tehtyään ohimennen pienen tervehdyksen lensivät lampun luo, kiersivät sitä hetken ja leiriytyivät sitten pysyväisesti opaalinvärisestä liekkikartiosta virtaavan valon lumoamina lampunsuojustimen alle. Lasten kädet ojentuivat niitä ottamaan.

"Älkää ottako", sanoin, "älkää! Olkaamme vieraanvaraisia, älkäämmekä häiritkö valotabernakeliin tulleita pyhiinvaeltajia."

Ei yksikään perhonen liikahtanut koko iltana, seuraavankin päivän ne olivat siinä. Valosta hurmaantuneina ne olivat unohtaneet rakkauden hurmauksen.

Tulesta siihen määrin kiihoittuvilla perhosilla on mahdotonta tehdä tarkkoja ja pitkäaikaisia kokeiluja niinä vuorokauden hetkinä, jolloin havainnon tekijä itse tarvitsee valaistusta. Jätän sen vuoksi sikseen suuren riikinkukkokehrääjän ja sen yölliset häät. Kokeisiini tarvitsen toisenlaista perhosta, semmoista, joka on yhtä etevä lemmenkohtauksiensa järjestäjä, mutta viettää häänsä päivällä.

Ennenkuin alan kertomuksen siitä perhosesta, joka nämä ehdot täyttää, jätän asioiden aikajärjestyksen hetkiseksi ja sanon muutaman sanan eräästä perhosesta, johon tutustuin vasta sen jälkeen kuin olin jo nämä tutkimukseni lopettanut. Se on _pieni riikinkukkokehrääjä_ (Saturnia pavonia L.).

Sen komea kotelo tuotiin minulle mistä lie tuotukaan. Kotelon yllä on väljä, valkoinen silkkipaita. Tässä epäsäännöllisen poimukkaassa kopassa on irtonainen kotelo mukavasti. Se on rakenteeltaan samanlainen kuin suuren riikinkukkokehrääjän kotelo, mutta kooltaan sitä pienempi.

Tästä tallessani olleesta kotelosta tulee maaliskuun lopulla palmusunnuntain aamuna naarasperhonen, jonka suljen heti rautalankahäkkiin huoneeseeni. Aukaisen ikkunan, että sanoma tapahtumasta pääsisi leviämään kedoille ja vierailijoilla olisi vapaa pääsy, jos niitä tulee. Naaras tarttuu kynsillään häkin rautalankoihin eikä siitä liikahda viikkokauteen.

Vankini on komea. Sen ruskea sametti on aaltomaisesti juovikas, niskassa valkoinen turkisreunus, etusiipien kärjissä karmiinipunainen laikku, siipien suurissa silmätäplissä kaartuu musta, valkoinen, punainen ja okrakeltainen samankeskisiksi kuultaviksi renkaiksi. Sen puku on melkein samanlainen kuin suuren riikinkukkokehrääjänkin, mutta hiukan vaaleampi. Kolme tai neljä kertaa eläessäni olen tavannut tämän niin silmäänpistävän perhosen. Koteloon tutustuin vasta eilen. Koirasta en ole nähnyt koskaan, mutta kirjoista olen saanut tietää, että se on puolta pienempi kuin naaras, sen väri on eloisampi ja koreampi ja etusiivillä on oranssin keltaa.

Saapuukohan tuo töyhtöpäinen hieno keikari, jota en vielä tunne, koska se näyttää olevan harvinainen minun paikkakunnallani? Saakohan se sanoman kaukaisille olinpaikoilleen morsiamesta, joka sitä odottaa työhuoneeni pöydällä? Uskallan luottaa siihen enkä petykään. Niitä tulee, tulee enemmän kuin osasin aavistaa.

Kun me kello kahdentoista aikaan istuudumme syömään, töytää pikku Paul sisään. Mahdollisesti sattuvat tapaukset olivat jännittäneet hänen mieltänsä niin, että hän myöhästyi pöydästä. Nyt hän juoksee luoksemme posket hehkuen ja tuo näpissään jonkun kauniin perhosen siiven kärkeä, jonka hän sai kopatuksi, kun perhonen lensi minun kamariini. Hän näyttää minulle ja pyytää tarkastamaan.

"Kas niin", sanoin, "se on juuri meidän odottamamme vaeltaja. Käärikäämme ruokaliinamme kokoon ja menkäämme katsomaan, mitä on tekeillä. Syödään sitten myöhemmin."

Aamiainen unohtuu nähdessämme niitä ihmeitä, mitä huoneessani tapahtuu. Käsittämättömän täsmällisesti koiraat tulevat naaraan taikakutsusta. Mutkitellen lentäen ne saapuvat toinen toisensa jälkeen, kaikki pohjoisesta päin. Tällä seikalla on oma merkityksensä. Ilma oli nimittäin kylmä koko viikon ja talvi tulemassa takaisin. Pohjatuuli ulvoo ja kuolettaa mantelipuiden varomattomat kukkanuput. Se on vain yksi meidän tavallisista puuskapäisistä kevään enteistämme. Tänään ilma äkkiä lämpenee, mutta pohjoistuuli yhä puhaltaa.

Siitäpä syystä vangin luokse tulleet perhoset lentävät pohjoisesta päin myötätuuleen seuraten ilmavirran mukana. Ei yksikään kulje vastatuuleen. Jos niillä olisi kompassina meidän nenämme tapainen hajuaistin, jos niitä olisivat johtaneet ilmaan levinneet hajuhiukkaset, niin niiden olisi pitänyt saapua päinvastaiselta suunnalta. Etelään olisi tuuli voinut hajua kuljettaa, mutta miten voi luulla, että se, jota me sanomme hajuksi, olisi voinut niille viedä tietoja pitkien matkojen päähän vastatuuleen nyt tuon itsevaltiaan ilmojen lakaisijan, mistralin puhaltaessa? Mahdottomalta se minusta tuntuu.

Kahden tunnin ajan lensivät vierailijat huoneeni edustalla päivänpaisteessa edes ja takaisin. Useimmat hakevat kauan tutkien seinämää, lentäen pitkin maata. Nähdessään niiden niin etsivän, tahtoisi niitä auttaa löytämään sitä paikkaa, jossa niitä luoksensa vetävä syötti odottaa. Kaukaa ne lensivät erehtymättä, mutta nyt lähellä näyttää niitä suuntaava aisti olevan heikko. Kuitenkin ne ennemmin tai myöhemmin pääsevät perille huoneeseen vankia tervehtimään. Kahden tunnin kuluttua on juhla lopussa. Kaikkiaan tuli kymmenen perhosta.

Koko viikon ajan, joka kerta puolenpäivän seuduissa, auringon kirkkaimmin paistaessa tulevat perhoset, mutta niiden luku pienenee päivä päivältä. Niiden koko määrä lähentelee neljääkymmentä. Mielestäni on tarpeetonta toistaa niitä kokeita, joiden tulokset jo tiedän. Rajoitun vain toteamaan kaksi seikkaa.

Ensiksikin, että pieni riikinkukkokehrääjä on päivisin liikkuva, s.o. viettää häänsä keskellä kirkasta päivää. Suurelle riikinkukkokehrääjälle -- jonka sekä täysimuotoisen perhosen rakenne että toukan teollisuustoimet sitä niin paljon muistuttavat -- pitää sitävastoin olla yön ensimäisten tuntien hämärä. Selittäköön ken tahtoo tämän tapojen vastakkaisuuden.

Toiseksi: perhosten saapumista tuulen päältä ei estänyt ilman kova virtailu, joka kuljetti hajua synnyttävät hiukkaset päinvastaiseen suuntaan.

Jatkaakseni tutkimustani tahtoisin siis päivällä häitään viettävää perhosta, jotakin toista kuin pieni riikinkukkokehrääjä, sillä tämä tuli liian myöhään, minulla ei ollut enää mitään siltä kysyttävää, jotakin toista, jota ei mikään ulkonainen syy kuljettaisi, vaan joka, itse toimisi ja voisi minulle selittää hääjuhlien salaisuuden. Saankohan semmoisen perhon?

Tammikehrääjän häälennot.

Lasiocampa quercus L.

Olen päättänyt sen perhosen saada, -- niin, nyt se minulla onkin. Eräänä aamuna tuli luokseni vihanneskoreineen seitsenvuotias poikaressu, vilkkaat kasvot pesemättöminä, avojaloin, rikkinäiset housut nuoranpätkällä vyötettyinä. Saatuaan maksun äitinsä lähettämistä nauriista ja tomaateista, muutamia viisipennisiä, jotka minä laskin yksitellen hänen kouraansa, hän otti taskustaan käärön, jonka hän oli löytänyt edellisenä iltana pensaikosta nyhtäessään ruohoa kaniineille.

"Entäs tämän", sanoo hän ojentaen minulle löytönsä, "otatteko tämän?"

"Otan toki. Koetappa löytää useampia, niin monta kuin suinkin, niin minä lupaan sinulle sunnuntaina hyvät kyydit karusellissa. Tästä saat jo aluksi pari kolikkoa. Älä sekoita niitä naurisrahoihisi, vaan pistä erilleen."

Pitäen ylen iloisena jo kokonaista omaisuutta kourassaan ja varmana vastaisesta rikkaudestaan lupaa pikku pörröpääni etsiä kovasti.

Hänen mentyään tarkastan esinettä, ja tarkastamisen arvoinen se onkin. Se on kaunis, tylpänpyöreä kotelo, kiinteä ja helakanpunainen, muistuttaen hyvin paljon silkkimatoviljelyksen tuotteita. Kirjojeni lyhyiden selostuksien johdolla voin melkein varmasti päättää sen olevan tammikehrääjän (Lasiocampa [Gastropacha] quercus L.) kotelon. Mikä onni, jos niin olisi, silloin voisin jatkaa tutkimuksiani, täydentää ehkä sen, jota riikinkukkokehrääjä (Saturnia) pani olettamaan.

Tammikehrääjä on todellakin klassillinen perhonen, eikä ole sitä hyönteistieteellistä teosta, jossa ei puhuttaisi sen häiden-aikaisista seikkailuista. Tulkoonpa, sanotaan, naaras vankeuskotelostaan esiin asuinhuoneessa tai vaikka laatikon kätkössä ja olkoon kuinka kaukana tahansa maaseudulta suurkaupungin humussa, sen tulosta leviää kuitenkin tieto asianharrastajille metsiin ja niityille. Meille käsittämättömän kompassin ohjaamina rientävät koiraat etäisiltä olinpaikoiltaan, tulevat laatikon luo ja tutkivat sitä kierrellen ja kaarrellen.

Nämä ihmeet olivat minulle kirjoista tuttuja, mutta onhan aivan toinen asia nähdä sitä kaikkea omin silmin ja samalla hiukan kokeillakin.

Mitähän minä saanenkaan tästä saaliistani? Tuleeko siitä tuo kuuluisa kehrääjä?

Sillä on toinenkin nimi "Minime à bande", s.o.[_Minime_ erään fransiskanimunkkikunnan alaosaston "vähäisimpien veljesten" (latinaksi Fratres minimi) jäsen.] juovikas munkki. Tämän omituisen nimen on kehrääjä saanut koiraspuolen värin mukaan. Sillä on näet munkkikaapu, mutta ei villakangasta, vaan parainta samettia. Etusiivissä on himmeä poikkijuova ja pieni valkea silmätäplä.

Tammikehrääjä ei ole kotiseudullani tavallinen perho, jonka saisi kiinni, milloin vain haaveineen ulos menee. En ole sitä kertaakaan tavannut niinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka olen syrjäisessä kylässäni viettänyt. Totta kyllä on, etten ole innokas keräilijä, sillä kokoelmien kuolleet hyönteiset kiinnittävät mieltäni sangen vähän. Elävistä minä pidän, kaikkia elimiään käyttävistä eläimistä, ja tarkkaavainen katseeni seuraa kaikkea, mikä elävöittää luontoa, korvaten kokoomisinnon puutteen. Siksipä muodoltaan ja väriltään niin silmäänpistävä perhonen ei olisi jäänyt huomaamatta, jos sen kerrankin olisin tavannut. Eikä pieni etsiskelijäkään enää toista löytänyt, vaikkakin olin hänen intoaan kohottanut karusellissa ajamislupauksella. Kolmen seuraavan vuoden aikana otin avukseni sitä hakemaan ystäväni ja naapurini, etupäässä nuoret, jotka ovat erinomaisen teräväsilmäisiä risukkojen ruopijoita. Minä itsekin kaivelin lehtikasojen alukset, tarkastin soraläjät ja tutkin ontot puut, mutta turhaan, arvokasta koteloa ei löytynyt. Tästä käy jo tarpeeksi selville, että tammikehrääjä on hyvin harvinainen asuntoni ympäristössä. Tuonnempana näemme, kuinka tärkeä seikka tämä on.

Kuten otaksuinkin, oli kotelossa tuo erinomainen perhonen. Elokuun 20 p. tuli siitä esiin lihava ja pullea naaras, puettuna samanlaiseen verhaan kuin koiraskin, väriltään kuitenkin hiukan kirkkaampi, melkein vaaleankeltainen. Panin sen rautalankaverkosta tehdyn kuvun sisään huoneeni keskellä olevalle suurelle laboratoriopöydälle, joka oli täynnä kirjoja, pulloja, maljoja, rasioita, koeputkia ja muita kompeita. Lukija tuntee jo paikat, ne samat, joista on ollut puhetta edellisessä kappaleessa. Kaksi puutarhan puolella olevaa ikkunaa valaisee huoneen. Toinen niistä on kiinni, toinen auki yöt ja päivät. Näiden välille, neljä tai viisi metriä niistä, on perhonen asetettu puolihämärään.

Se päivä ja seuraavakin kuluu ilman mainitsemisen arvoisia tapahtumia. Vanki riippuu etujalkojensa kynsien varassa rautalankahäkin valoon käännetyllä puolella liikkumattomana ja velttona, siipiään väsyttämättä, tuntosarviaan heilauttamatta, kuten riikinkukkokehrääjänaaraskin riippui.

Kehrääjäemo kypsyy ja vahventaa pehmeää lihaansa. Elintensä toiminnalla, josta tiede ei tiedä rahtuakaan, se valmistaa houkutuskeinoa, joka sille haalii vieraita kaikilta ilmansuunnilta. Mitä tapahtuu sen turpeassa ruumiissa, mitkä muutokset siinä päättyvät, niin että se kohta voi saada liikkeelle koko ympäristönsä?

Kolmantena päivänä on morsian valmis. Juhla alkaa täydessä loistossaan. Olin juuri puutarhassa enkä enää mitään toivonutkaan asian niin pitkistyttyä, kun huomasin kolmen seuduissa iltapäivällä -- ilma oli silloin lämmin ja aurinko paistoi -- perhosparven lentää lepattelevan avonaisen ikkunan aukossa.

Ne ovat rakastuneita koiraita, jotka tulevat tervehtimään kaunotarta. Toiset lentävät huoneeseen, toiset ulos, muutamat laskeutuvat seinämälle lepäämään kuten pitkästä matkasta väsyneet.

Näen jonkun lentävän kaukaa muurien ja kypressiaidan ylitse. Niitä tulee joka suunnalta, mutta yhä vähemmän ja vähemmän. Olen lyönyt laimin kokoontumistilaisuudessa olon, ja nyt ovat jo melkein kaikki kutsuvieraat saapuneet.

Menen sisään. Tällä kertaa näen ihmeellisen näytelmän, jollaiseen jo suuret yöperhoset ovat tutustuttaneet, mutta nyt näen sen selvällä päivällä, joten ei pieninkään yksityisseikka jää huomaamatta. Huoneessa leijaa kokonainen pilvi perhoskoiraita, noin kuusikymmentä, sikäli kuin niitä voi laskea tuosta liikehtivästä sekamelskasta. Jotkut lentävät ikkunan luo kierrettyään rautalankahäkin, mutta palaavat pian tehden taas kierroksensa. Innokkaimmat laskeutuvat häkin päälle hätyytellen toisiaan jaloillaan, tuuppien ja koettaen tunkeutua paraimmille paikoille. Väliseinän toisella puolella odottaa vanki rauhallisena, paksu takaruumis verkkoa vastaan riippuen. Ei liikutuksen merkkiäkään herätä hänessä tuo levoton tungos.

Mennen ja tullen, istuen häkin päällä ja lennellen huoneessa ne ovat jatkaneet kolmisen tuntia hillitöntä häätanssiaan. Mutta aurinko laskeutuu, ja ilma hiukan viilenee. Se jäähdyttää myös perhosten intoa. Monet lentävät ulos palaamatta enää takaisin. Toiset hakevat sopivan paikan odottaen huomista kokousta, ne asettuvat suljetun ikkunan pienapuulle, kuten riikinkukkokehrääjänkin koiraat tekivät. Juhla on päättynyt täksi päiväksi, mutta se kait alkaa huomenna uudestaan, sillä se on jäänyt suojelevan rautalankaverkon takia tuloksettomaksi.

Vielä mitä! Suuren erehdykseni tähden se ei enää alkanutkaan. Iltamyöhällä tuotiin näet minulle rukoilijasirkka (Mantis religiosa), jonka erinomaisen pieni ruumis oli huomiota ansaitseva. Ajatellen iltapäivän tapahtumia, hyvin hajamielisenä panin kaikessa kiireessäni tuon petohyönteisen talteen kehrääjän häkkiin. Ei pistänyt päähänikään, ettei tämä yhdessä asuminen voisi luonnistua. Sirkkahan oli niin hento ja toinen niin paksu. Minun ei siis tarvinnut mitään pelätä.

Mutta miten huonosti tunsinkaan tuon elukan lihanhimon! Seuraavana päivänä näin katkeraksi hämmästyksekseni sirkan ahmimassa isoa perhosta. Pää ja rinnan etuosa olivat jo tipotiessään. Kauhea elävä, miten pahasti teitkään! Hyvästi tutkimukseni, joita olin hartaasti ajatellut koko yön! Kolmeen vuoteen en niihin voi ryhtyä, kun en saa toista perhosta.

Tästä vastoinkäymisestä huolimatta älkäämme unohtako sitä vähää, minkä jo opimme. Noin kuusikymmentä koirasta kokoontui yhtenä ainoana iltana. Kun muistaa, kuinka harvinaisia kehrääjät ovat, ja miten minä ja apulaiseni etsimme niitä turhaan vuosikausia, niin tämä luku hämmästyttää. Siis sieltä, mistä ei hakiessa löytynyt yhtään ainoaa, sieltä keräsi naaraan houkutuskeino niitä koolle kokonaisen parven.

Mutta mistä ne tulivat? Epäilemättä hyvin kaukaa ja joka suunnalta. Niin kauan olen tehnyt matkoja ympäristööni, että joka pensas, joka sorakasa on minulle tuttu ja voin vakuuttaa, ettei tammikehrääjää siellä ole ollut.

Kolmen vuoden kuluttua suo onni, jota niin hartaasti olen odottanut, taas minulle kaksi kehrääjän koteloa. Niistä kummastakin tulee naaras muutaman päivän väliajan perästä keskipalkoilla elokuuta. Tämä onnenpotkaus tekee mahdolliseksi uudistaa kokeeni ja järjestää ne hiukan toisin.

Teen hetimmiten vielä kerran kokeilut, joihin jo riikinkukkokehrääjä antoi sangen varman vastauksen. Päivällä liikkuja ei ole yövaeltajaa tyhmempi. Se ei välitä kepposistani, vaan lentää erehtymättä rautalankahäkkiin teljetyn luokse, mihin paikkaan kojeen huoneessa siirtänenkin. Se osaa sen hakea vaatekaapin kätköistä, se löytää sen laatikosta, jos laatikko ei ole aivan tiivis. Mutta jos laatikko on ilmanpitävästi suljettu, lopettaa se lentonsa tietojen puutteessa. Siihen saakka siis vain riikinkukkokehrääjäkoiraan suurenmoisten saavutusten toistamista.

Jos laatikko on tiiviisti suljettu, joten sen ilma ei ole yhteydessä ulkoilman kanssa, ei tammikehrääjäkoiras saa mitään viestiä vangitulta. Ei yksikään saavu, vaikka laatikko olisi avonaisen ikkunan laudalla silmin nähtävänä. Siksi tulee mieleeni yhä varmempana ajatus erittyvästä hajusta, joka ei voi tunkeutua metallisen, puisen, pahvisen tai lasisen suojuksen läpi.

Tätä seikkaa tutkiessani ei suurta yöperhosta voinut pettää naftalini, jonka piti minun mielestäni voimakkaalla hajullaan voittaa ne erinomaisen hienot haihtumaeritykset, joita ei ihmisen hajuaisti tunne. Kokeen uudistan tammikehrääjälläkin. Tuhlaan tällä kertaa ylenmäärin kaikkien mehusteiden tuoksuja ja hajuaineiden löyhkää, mitä vaan rohdosvarani suinkin tarjoavat.

Osaksi naaraan vankilan, rautalankakuvun sisään, osaksi sen ympäri olen asettanut kymmenkunnan teevatia, joissa on naftalinia muutamissa, toisissa laventeliöljyä, petroleumia ja eräissä rikkivetyvettä, joka haisee kuin mädännyt muna. Sen enempää en voi tehdä, ettei vanki vallan tukehtuisi. Tein nämä valmistukset aamulla, että huone ehtisi täyttyä hajuilla siksi kun kokoontumisen hetki tulee.

Iltapäivällä olikin työhuoneeni kuin ilkeä apteekin laboratorio, läpitunkevat laventelin ja rikkivedyn hajut vallitsevina. Savuakin oli sen lisäksi runsaasti. Saisivatkohan nyt kaasun käytöstä, tupakoimisesta, hajuveden ja petroleumin hajuista sekä kemiallisista löyhkistä yhdistyneet sauhut ja haisut kehrääjäkoiraat kääntymään takaisin?

Eipä suinkaan. Kolmen seuduissa tulevat perhoset yhtä lukuisina kuin tavallisestikin. Ne lentävät häkin luo, jonka vielä vaikeuttaakseni löytämistä olin huolellisesti peittänyt paksulla liinalla. Näkemättä naarasta ja outohajuisesta ilmasta huolimatta, jossa hienon hienojen tuoksujen täytyy tukehtua, ne lentävät kuitenkin vangittua kohti ja koettavat päästä sen luo tunkeutumalla liinan laskoksien alle. Minun metkuni eivät auttaneet.

Tämän epäonnistumisen jälkeen, josta saatu johtopäätös on niin selvä, ja muistaen, mitä riikinkukkokehrääjällä tekemäni naftalinikoe opetti, pitäisi minun järkevästi ajatellen luopua mielipiteestäni, että erittyvät hajut johtaisivat perhoskoiraita hääjuhliin. Etten niin tee, siitä on minun kiittäminen satunnaista havaintoani. Sattuma tekee toisinaan yllätyksiä johtaen totuuden poluille, joita siihen saakka on turhaan etsinyt.

Eräänä aamuna kokeillessani, oliko näköaistilla mitään osaa koiraiden tiedusteluretkillä, suljin naaraan lasikuvun alle ja panin sen pohjalle kuivalehtisen tammenoksan. Asetin kuvun pöydälle vastapäätä avonaista ikkunaa.

Sisään tullessaan eivät koiraat voi olla näkemättä heidän kulkutiensä vierellä olevaa vankia. Laatikko, jonka pohjalla oli hiekkaa ja jossa naaras vietti edellisen yönsä ja aamupäivänsä rautalankahäkissä, oli tielläni. Nostin sen sentähden mitään erityistä ajattelematta lattialle huoneen toiselle puolelle hämärään nurkkaan kymmenisen askeleen päähän ikkunasta.