Part 4

Näihin samoihin lamauttamiinsa renkaisiin panee hieta-ampiainen myös munansa. Tähän paikkaan ja yksistään tähän voi ampiaistoukka kaivautua aiheuttamatta sille itselleen vaarallisia saalistoukan kiemurteluja. Tähän paikkaan pistäen ei neulanikaan saanut aikaan mitään vaikutusta, ei siihen vaikuttane myöskään ampiaistoukan puremat. Saalis on siis herpoutuneena, liikuntokyvyttömänä, siksi kuin tuo ampiaisen kapalolapsi on kylliksi varttunut tarttuakseen leuvoillaan muihin renkaisiin.

Olin useasti huomannut, että hieta-ampiainen lamautti kehrääjätoukkia pistämällä niitä edellä kerrottuun tapaan, mutta en tiennyt, menettelikö se samoin muihin toukkiin nähden. Tavallinen ja karvainen hieta-ampiainen pyydystää toukkia, jotka ovat niihin itseensä nähden todellisia hirviöitä. Lamauttaako ampiainen samoin näitä jättiläisiä kuin heikkoja kehrääjätoukkia? Riittääkö yksi tikarinpisto tekemään nekin vaarattomiksi?

Minun onnistui nähdä, miten hieta-ampiainen käyttää asettaan suuria toukkia herpaistessaan.

Olimme kerran retkellä, minä ja eräs ystäväni, jonka kuolema on minulta riistänyt, kun huomasimme karvaisen hieta-ampiaisen hyvin innokkaasti häärivän ajuruohopensaan juurella ja juoksentelevan sinne ja tänne. Paneuduimme heti maahan voidaksemme tarkata hyönteistä lähemmin. Läsnäolomme ei sitä häirinnyt. Huomasimme heti, ettei se ollut pesän rakennuspuuhissa, vaan että sillä oli maan sisässä kätkössä jokin saalis. Pian se vetikin paksun, harmaan toukan esiin ja hyökkäsi sen niskaan. Istuen tuon hirviön selässä koukistaa se takaruumiinsa ja työntää pistimensä hätäilemättä ja sääntöjen mukaisesti saaliin jokaiseen ruumiinrenkaaseen, kuten kirurgi, joka tuntee leikattavansa anatomian perinpohjin. Ei ainoakaan rengas, ei jalallinen eikä jalaton jää pistämättä, järjestyksessä saa kukin osansa ensimäisestä viimeiseen.

Siitä päättäen, mitä olen tarkasti nähnyt ja edellä selostanut, menettelee siis hieta-ampiainen niin tarkasti harkiten, että tiede voisi sitä kadehtia. Se tietää senkin, mitä ihminen ei tiedä, se tuntee saaliinsa monimutkaisen hermoston ja pistää tikarinsa suuren toukan kuhunkin hermosolmuun. Sanoin: se tietää ja tuntee -- olisi ollut sanottava: se menettelee ikäänkuin tietäisi ja tuntisi. Tekemättä itselleen selkoa töistään seuraa hyönteinen vain vaistoaan, joka käskee. Mutta mistä tämä johtuu? Voivatko sen atavismi-, valinta- ja olemisen-taisteluteoriat tyydyttävästi selittää? Viimeinen tapaus oli minulle ja ystävälleni sen käsittämättömän logikan tärkeimpiä ilmenemismuotoja, joka hallitsee maailmaa ja ohjaa itsetiedottomia olioita vaistojensa lailla.

Riikinkukkokehrääjät kosimassa.

Saturnia pyri Schiff.

Se oli merkillinen ilta. Minä kutsuisin sitä riikinkukkokehrääjän illaksi. Kuka ei tuntisi tätä Europan kaikista suurinta perhosta, jolla on kastanjanruskea samettipuku ja valkoinen turkiskaulus? Sen harmaa- ja ruskeapilkkuisissa siivissä on vaalea, vinkkurainen poikkijuova ja himmeänvalkoinen reunuste. Keskellä siipeä on pyöreä silmätäplä, jonka terä on musta ja kehässä mustat, valkeat, kastanjanruskeat ja amarantinpunaiset kaaret ryhmittyvät renkaiksi.

Yhtä huomiota herättävä kuin perhonenkin on sen vihervänkeltainen toukka, jonka mustakarvaisten ihonystermien päissä on turkoosinsiniset helmet. Sen kotelo on luja, ruskeavärinen ja siinä on merkillinen rysänmuotoinen ulostulosuppilo. Koteloita tapaa vanhojen mantelipuiden juurelta niiden kuoreen kiinnittyneinä, toukka näet syö mantelin lehtiä.

Toukokuun kuudennen päivän aamuna kuoriutuu kotelostaan eräs riikinkukkokehrääjänaaras minun työhuoneeni pöydällä ja minun läsnäollessani. Suljen sen heti syntymiskosteudessaan rautalankaverkosta tehtyyn häkkiin. En tarkoita mitään erikoista tällä toimenpiteelläni, suljen sen vain tottumuksesta, kuten tutkijat tavallisesti tekevät jäädessään tarkkaavaisina odottamaan, mitä sitten mahdollisesti voisi seurata.

Pianpa sen näinkin. Yhdeksän seuduissa illalla, talonväen jo paneutuessa levolle, nousee huoneeni viereisessä kamarissa aika hälinä. Puolittain riisuutunut pikku Paul alkaa tulla ja mennä, juosta ja hyppiä kuin puolihullu polkien jalkojaan ja kaataen tuoleja. Kuulen itseäni kutsuttavan. "Tule pian", hän huutaa, "tule katsomaan perhosia, lintujen kokoisia perhosia! Niitä on huone täpö täynnä!"

Kiiruhdan sinne. Voin hyvin käsittää pojan innostuksen ja liialliset huudot nähdessäni, mitä on tapahtunut. Asuntoomme on tehty rynnäkkö, jolle ei ole vertaa. Jättiläisperhoset ovat hyökänneet sisään.

Neljä niistä on jo otettu kiinni ja pistetty lintuhäkkiin, mutta lukuisat muut lentelevät laipiossa. Kaiken tämän nähdessäni johtuu mieleeni aamulla vangitsemani naaras.

"Pukeuduppas", sanon pojalleni, "jätä häkkisi siihen ja tule mukaani. Saamme nähdä uusia kummia."

Menemme keittiön läpi työhuoneeseeni, joka on rakennuksen oikeassa sivustassa. Keittiössä on palvelijatar, hämmästyksissään hänkin, esiliinallaan hosumassa suuria perhosia, joita hän ensin luuli yölepakoiksi.

Riikinkukkokehrääjiä näytti olevan vähän kaikkialla asunnossani. Miten paljon lieneekään vangin luona, sehän se on syypääkin koko tähän tulvaan? Onneksi on huoneen toinen ikkuna jäänyt auki, joten pääsy on vapaa.

Kynttilä kädessä astumme huoneeseen, ja se mitä siellä näemme, ei lähde mielestäni koskaan. Veltosti räpytellen suuret perhoset lentelevät häkin ympärillä, laskeutuvat sen päälle, lähtevät pois, palaavat jälleen, nousevat kattoon ja laskeutuvat alas. Ne paiskautuvat kynttilään, sammuttavat sen yhdellä siivenlyönnillä, istuutuvat olallemme, tarttuvat vaatteisiimme ja sipuvat kasvojamme. Koko huone on kuin loitsijan luola liitelevine lepakkoineen. Turvaa hakien pikku Paul puristaa kättäni kovemmin kuin tavallisesti.

Kuinka paljon niitä on? Parisenkymmentä, ja jos lisää siihen ne perhoset, jotka harhailevat keittiössä, lastenkamarissa ja muissa huoneissa, niin summa lähentelee neljääkymmentä. Tämäpä on muistettava ilta, sanoin, tämä riikinkukkokehrääjien ilta. Neljäkymmentä rakastunutta liehakoitsijaa on tullut kaikilta ilmansuunnilta kunniatervehdykselle aamupäivällä työhuoneeni salasopissa syntyneen morsiamen luo, mutta en tiedä, miten ne ovat saaneet kutsun.

En häiritse enää tänään kosijoiden parvea, kynttilän liekki saattaa ne vaaraan, päätäpahkaa ne syöksyvät siihen ja kärventävät hiukan itseään. Mutta huomenna jatkan tutkimistani ja teen kokeita edeltäpäin miettimieni suunnitelmien mukaan.

Ensi aluksi kerron, mitä tapahtui joka ilta kahdeksan päivää kestäneiden havaintojeni aikana. Joka ilta tulivat perhoset toinen toisensa jälkeen yön pimetessä siinä kello kahdeksan ja kymmenen välillä. Sää oli myrskyinen, taivas paksussa pilvessä, ja oli niin pilkkoisen pimeä, että tuskin näki kättään silmiensä edestä ulkona puutarhassakaan, kaukana puiden varjosta. Paitsi näitä haittoja, oli saapuvien perhosten vaikea löytää sisään vievää tietä. Taloni on suurien platanien varjossa, sen ulkoeteisenä on sirenien ja ruusujen muodostama tiheä lehtikuja, mistraltuulen suojana on mäntyryhmä ja kypressiaita, ja muutamien askelten päässä ovesta on varustuksena tuuhea pensaikko. Tämän tiheikön läpi pilkkopimeässä täytyy siis kehrääjien luovia päästäkseen vaelluksensa määränpäähän.

Tällaisissa olosuhteissa pöllö tuskin uskaltaisi lähteä öljypuunsa ontelosta, mutta perhonen, jonka verkkosilmät ovat tarkemmat kuin yölinnun isot näköelimet, tekee matkansa empimättä ja itseään loukkaamatta. Se ohjaa niin hyvin mutkikkaan lentonsa, että se saapuu tiellä olevista esteistä huolimatta moitteettoman siistinä perille, suuret siivet ehyinä ja naarmuttomina. Pimeässäkin on sille tarpeeksi valoa.

Mutta vaikka otaksuisikin perhosten havaitsevan erityisiä valonsäteitä, jotka eivät tavallisen silmän hermokalvoon vaikuta, niin tämä erinomainen näköaisti ei kuitenkaan voi antaa perhosille tietoja kauaksi eikä saada niitä liikkeelle. Johan matkan pituus ja välillä olevat näkemistä haittaavat esineet tekevät sen mahdottomaksi. Ja erehtyvätkinhän perhoset joskus, eivät kuitenkaan matkan pääsuunnasta, vaan niitä puoleensa vetävän, määrätyn paikan suhteen. Kerroinhan jo, että minun huoneeni -- joka on vierailijoiden varsinainen päämäärä tällä kertaa -- vieressä oleva lastenkamari oli täynnä perhosia, samoin keittiökin. Luultavasti oli ne johtanut harhaan lampun valo, joka vastustamattomasti houkuttelee yöhyönteisiä puoleensa. Mutta aivan pimeissäkin huoneissa oli eksyneitä, vähän kaikkialla, kuten jo sanoin.

Vaikkakin vanki oli minun huoneessani, niin kaikki perhoset eivät lentäneet sisään suorinta ja selvintä tietä avoimen ikkunan kautta. Olihan lisäksi häkkiin teljetty naaras aivan lähellä ikkunaa, vain kolmen neljän askeleen päässä siitä. Mutta monet lensivät liki maata ja eksyivät eteiseen. Sieltä ne eivät päässeet kauemmaksi kuin portaille, sillä portaitten yläpäässä sulki ovi tien. Tästä käy selville, että häihin kutsutut eivät mene suoraan päämääräänsä, kuten ne tekisivät, jos niitä ohjaisi jonkinlaiset valonsäteet, joko semmoiset, joita me näemme, tai semmoiset, joita meidän silmämme ei pysty havaitsemaan. Ei, jokin muu tuo niille sanomia jo kauaksi ja neuvoo ne lähelle, mutta jättää ne sitten epäröiden haeskelemaan lopullista päämääräänsä. Melkeinpä yhtä epävarmoja oppaita ovat meidänkin kuulo- ja hajuaistimme, jos niiden pitää tarkalleen määrätä se kohta, josta ääni tai haju saa alkunsa.

Mitkä aistimet sitten opastavat suurta perhoa öisillä retkillään kiima-aikana? Luulisipa tuntosarvilla olevan osansa tässä. Koiraat todella näyttävätkin tunnustelevan paikkoja komeilla ja sulkamaisilla tuntosarvillaan. Ovatko siis nämä uhkeat töyhdöt ainoastaan koristeina, vai onko niillä myöskin merkitystä niiden hajujen aistimisessa, jotka ehkä johtaisivat rakastuneita? Kysymykseen lie helppo saada vastaus kokeilemalla.

Perhostulvan jälkeisenä päivänä on huoneessani vielä eilisestään kahdeksan vierailijaa. Ne ovat leiriytyneet suljetun ikkunan pienapuulle ja istuvat siinä liikkumatta. Kaikki muut, lopetettuaan balettinsa noin kello 10 illalla, ovat menneet ulos samaa tietä, jota tulivatkin, s.o. toisesta ikkunasta, joka on auki yöt ja päivät. Nämä kahdeksan väsymättömän harrasta odottelijaa otan kokeilujeni esineiksi. Pienillä saksilla katkaisen niiden tuntosarvet juuresta poikki muutoin niihin koskematta. Ne eivät piittaa juuri mitään tästä leikkauksesta, sillä ei yksikään hievahda, ei siipeään väräytä. Haavoittaminen ei näytä olleen vaarallista. Sehän onkin hyvä minun suunnitelmilleni.

Päivä kuluu. Perhoset pysyvät yhä samalla paikallaan ikkunan pienalla.

Mutta nyt on ryhdyttävä toisiin toimenpiteisiin.

Jos perhosten on saatava tunnustus naaraan löytämisestä, niin on naaras muutettava toiseen paikkaan ennen öisen lennon alkua. Siksipä vienkin häkin vankeineen rakennuksen toisessa päässä olevan katoksen permannolle, noin viidenkymmenen metrin päähän työhuoneestani.

Illan suussa minä tarkastan viimeisen kerran leikattuja. Kuusi niistä on mennyt ulos avoimesta ikkunasta, kaksi on kyllä jälellä, mutta ne ovat pudonneet lattialle. Ne ovat riutuneita ja kuoleman kielissä, ei niillä ole edes voimia nousta ylös, kun käännän ne selälleen. Tähän äkilliseen heikontumiseen ei ole syynä minun kirurgiani, sillä se uudistuu, kuten tuonnempana kerron, ilman että minun sakseni ovat sekautuneet asiaan.

Kuusi vahvempaa on mennyt. Palaavatkohan ne sen syötin luo, joka niitä eilen veti puoleensa? Löytävätköhän ne tuntosarvettomina vielä häkin, joka nyt on jokseenkin kaukana entisestä paikastaan?

Häkki on pimeässä, melkein avotaivaan alla. Silloin tällöin pistäydyn sitä katsomassa lyhty kädessä ja haavi toisessa. Otan kiinni kaikki häkin luo tulleet vierailijat, tarkastan ne, merkitsen ja lasken sitten vapaiksi viereiseen huoneeseen, jonka oven visusti suljen. Näin yksitellen eristäessäni voi tarkalleen laskea, kuinka monta niitä on, tarvitsematta peljätä, että luen saman perhosen kahdesti. Väliaikainen vankikoppi on tyhjä ja tilava, joten sen ei pitäisi häiritsevästi vaikuttaa vankeihin. Niillä on rauhallisia piilopaikkoja levätäkseen ja kylliksi väljää lennelläkseen. Puoli yhdentoista jälkeen ei enää tule yhtään perhoa häkin luo. Kokous on päättynyt. Kaikkiaan sain 25 koirasta pyydystetyksi. Niiden joukossa oli yksi, jonka tuntosarvet olivat leikatut. Yksi siis vain palasi niistä kuudesta, jotka olivat kyllin terveitä lentääkseen huoneestani ulos. Tämä huono tulos panee ajattelemaan, että pitäisikö myöntää vai kieltää tuntosarvien ohjaava merkitys. Koe on laajemmin uudistettava.

Seuraavana aamuna menen vankieni luokse. Mitä siellä näenkään! Useimmat loikovat permannolla melkein kuolleina. Kun otan ne käteeni, niin vain harvat osoittavat elonmerkkejä. Mutta ehkäpä ne virkoavat, kun tulee aika lähteä lempimismatkoille.

Kaikilta kahdeltakymmeneltäneljältä uudelta perhoselta katkaisen tuntosarvet. Eilen leikatusta koiraasta ei ole enää puhetta, sillä se haukkoo jo henkiään. Vankilan oven jätän auki loppupäiväksi. Menköön ulos ken tahtoo ja lentäköön iltajuhliin ken voi. Saadakseni poislentäneet taas hakemaan häkkiä, muutan sen rakennuksen toiseen päähän alakerroksessa olevaan huoneeseen, johon pääsee suoraan ja helposti ulkoa.

Näistä kahdestakymmenestä neljästä vain kuusitoista kykenee lähtemään lentoon, kahdeksan jää heikontuneina lattialle ja hetken kuluttua ne jo kuolevatkin. Montakohan noista kuudestatoista palannee illalla häkin luo? Ei ainoakaan. Saan kyllä pyydystäneeksi seitsemän perhosta, mutta niillä on kaikilla tuntosarvet. Näyttäisihän tämä todistavan, että tuntosarvien leikkaamisella on jokseenkin tärkeä merkitys, mutta mikä?

"Olenpa nyt jonkin näköinen! Toisten koirien joukkoon ei ole menemistäkään!" arveli nuori verikoira, jolta ihmiset säälimättä leikkasivat korvat. Olivatko perhoset samaa mieltä kuin koirakin? Eivätkö ne kehtaisi esiintyä kilpailijoittensa seurassa kosiskeluhommissa, kun niillä ei ole komeita otsatöyhtöjä? Onko se häveliäisyyttä, vai puuttuuko perhosilta matkaopas? Tai ovatko ne pikemminkin lopen kuluneita jo kauan hehkuneesta rakkaudesta? Seuraavat kokeet selvittävät näiden kysymysten vyyhtiä.

Neljäntenä iltana panen neljätoista uutta ja leikkaamatonta perhoa vangiksi seuraavaksi yöksi. Aamulla käytän hyväkseni niiden liikkumishaluttomuutta ja poistan hiukan karvoja niiden eturuumiin selkäkilveltä. Tämä vähäinen tonsuri ei ollenkaan vahingoita hyönteisiä, silkinhienon untuvan saa helposti raaputelluksi, eivätkä perhoset kadota mitään elintänsä, joka olisi niille välttämättömän tarpeellinen hakiessaan naaraan jälkiä. Niin, perhoille ei ole menetelmästäni haittaa, mutta minulle se on kuitenkin tärkeä tunnusmerkki, jos niitä samoja tapaan häkin luota.

Tällä kertaa ei ole yhtään heikkoa ja lentoon kykenemätöntä, vaan ne kaikki neljätoista katoavat huoneesta yön tullen. Sanomattakin on selvää, että muutan taas häkin. Illalla kahden tunnin kuluessa vangitsen kaksikymmentä perhosta, mutta vain kahdella niistä on kalju täplä. Sitä vastoin niistä, joilta toissapäivänä katkaisin tuntosarvet, ei yksikään ole palannut. Niiden kiima-aika on tyystin päättynyt.

Siis neljästätoista kaljusta vain kaksi tuli takaisin. Miksi kaksitoista oli tulematta, vaikka niillä oli tuntosarvet, joita edellä olemme olettaneet opastajiksi? Miksi toisekseen niin paljon koiraita kuoli, kun olivat vankeina yhden yön? Siksi, että riikinkukkokehrääjän parituskiihko päättyy pian.

Häät ovat perhosten elämän ainoana tarkoituksena ja häitä varten on niillä ihmeteltävät edellytykset. Matkasta, pimeästä ja esteistä huolimatta koiras voi löytää toivottunsa, mutta etsiskelemiseen ja huvitteluun se voi käyttää vain muutaman tunnin kahtena tai kolmena iltana. Jollei se sinä aikana ole mitään hyötynyt, on kaikki lopussa, sillä sen tarkka kompassi joutuu epäkuntoon ja loistava johtotähti sammuu. Mitäpä enää kauemmin eläisikään! Välinpitämättömänä se vetäytyy johonkin sopukkaan ja nukkuu siellä viimeistä untansa haaveilujen ja vastoinkäymisten päätyttyä.

Suuri riikinkukkokehrääjä elää vain jatkaakseen sukuaan, itsensä ravitsemista se ei tunnekaan. Toiset perhoset lentelevät iloisesti kukasta kukkaan ja pistävät oikaistun imutorvensa niiden mesiteriöihin, mutta tämä verraton paastooja on vapautunut täydellisesti vatsansa vaatimuksista eikä nauti mitään, millä itseään virvoittaisi. Sen suuosat ovat vain näennäisiä, mutta eivät todellisia ja käyttökelpoisia elimiä. Ei ainoatakaan suupalaa se nielaise, siksi sen elämä on niin lyhyt. Sammuuhan lamppukin, jollei siinä ole öljyä. Riikinkukkokehrääjä kieltäytyy ruuasta, mutta sen on myös kieltäydyttävä pitkästä iästä. Kaksi tai kolme iltaa riittää parien kohtaamiseen, ja sen jälkeen on kaikki lopussa, perhonen on elämänsä elänyt.

Miksi sitten ne, joilta tuntosarvet leikattiin, eivät tulleet takaisin? Eivätkö ne enää voineet löytää vangitun naaraan häkkiä? Ei suinkaan, vaan niiden lentoaika oli päättynyt, kuten niidenkin, joilta nypittiin karvat eturuumiista. Yhä vieläkin on siis tuntosarvien merkitys hämärä, sillä kokeiluaika oli liian lyhyt.

Minun vankini elää kahdeksan päivää häkissään ja houkuttelee joka ilta aina oikkujeni mukaan milloin mihinkin paikkaan taloani vierailijoita, välistä enemmän ja välistä vähemmän. Minä pyydystän ne kaikki, suljen yöksi johonkin huoneeseen ja raaputan seuraavana päivänä eturuumiista karvat.

Näinä kahdeksana iltana saapui häkin luo kaiken kaikkiaan sataviisikymmentä koirasta. Kun ottaa huomioon, että minun oli kahtena seuraavana vuonna sangen vaikea löytää näitä perhosia jatkaakseni tutkimuksiani, niin tuo summa on hämmästyttävän suuri. Kyllähän riikinkukkokehrääjän koteloita on minun seudullani, mutta ne ovat jokseenkin harvinaisia, sillä toukan ravintokasvit, vanhat mantelipuut ovat myös harvinaisia. Kahtena talvena hain niitä kaikkialta, kaavin mantelipuita, tarkastin kuloheinätukut niiden juurelta, mutta aina sain palata tyhjin käsin. Noiden sadanviidenkymmenen on siis täytynyt tulla kaukaa, hyvinkin kaukaa, ehkä parin kilometrin päästä. Mutta miten ne saivat tiedon siitä, mitä oli tapahtunut minun huoneessani? Niillä on voinut olla oppaina vain joko valo, ääni tai haju. Kilometrien päähän näkeminen on tietysti mahdoton, eihän näkö ohjannut niitä edes avonaiseen ikkunaan. Samoin ei äänestäkään voi olla puhetta, sillä lihava naaras, joka voi houkutella koiraita niin loitolta, ei ääntele ollenkaan, ei ainakaan niin kovasti, että ihmiskorva sitä tajuaisi. Ja vaikka otaksuisikin äänen syntyvän sisäisistä värähdyksistä, joita ehkä kuulisi kaikista tarkimmalla mikrofonilla, niin ne äänet eivät voisi kuulua niin pitkien matkojen päähän kuin kyseessä olevat.

Haju on siis ainoa mahdollinen opastaja. Haihtuvien hajuerityksien olettaminen näyttää todellakin selittävän perhosten kokoutumisen paremmin kuin muut otaksumat, perhosethan löytävät viekoittimen vasta jonkun aikaa epäröiden haeskeltuaan. Onko tämä haju käsitettävä samanlaiseksi kuin se, jota me tavallisesti hajuksi tai tuoksuksi kutsumme, nimittäin pienen pienten hiukkasien virtailemiseksi, niin pienien ja hienojen, ettemme niitä ollenkaan tunne, vaan jotka voivat kuitenkin vaikuttaa paremmin kehittyneisiin hajuelimiin kuin meidän nenämme? Hyvin yksinkertainen koe valaisee kysymystä. Tämä hieno haju on sekoitettava ja vaimennettava jollakin pistävällä ja väkevällä haisulla, joka voi ottaa kokonaan valtoihinsa hajuaistimet. Ylenmääräinen hajuhan tekee hienoimmat tuoksut tehottomiksi.

Minä ripottelen sentähden edeltäpäin naftalinia siihen huoneeseen, johon koiraiden pitäisi illalla tulla, ja panen naftalinilla täytetyn rasian häkkiin aivan naaraan vierelle. Illalla haiseekin huone niinkuin kaasutehdas. Mutta minun metkuni eivät auta. Perhoset saapuvat kuten tavallisesti ja lentävät kivihiilitervan hajulla kyllästetystä ilmasta huolimatta suoraan häkin luo, yhtä suoraan ja varmasti kuin hajuttomassakin huoneessa.

Minun uskoni hajun ohjaamiskykyyn horjuu. Ikävä kyllä, en voi tehdä enää lisäkokeita, sillä sinä samana päivänä vankini heittää henkensä munittuansa hedelmöittymättä jääneet munansa häkin rautalankaverkkoon. Se menehtyi tuloksettomaan vartomiseen.

Minun täytyy odottaa tulevaan vuoteen saadakseni uusia perhosia ja täydentääkseni kokeilujani.

Kesällä ostan toukkia viidellä pennillä kappaleen. Tämä kauppa on mieleistä muutamista naapurieni poikaviikareista, jotka tavallisesti hankkivat minulle kaikenkaltaisia tavaroita. Torstaisin, päästyään hirveistä verbien taivutuksista, he juoksentelevat ympäri maita ja mantuja ja löydettyään silloin tällöin suuren toukan kantavat sen minulle kepakon nenässä. Poikapahat eivät uskalla siihen koskea ja ihmetellen katselevat minun rohkeuttani, kun otan sen käteeni kuten he itse ottaisivat omat silkkimatonsa.

Ranskassa on kouluilla lupa joka torstai. Syötettyäni toukkia mantelipuun lehdillä ne koteloituivatkin muutamien päivien kuluttua. Seuraavana talvena etsiskelin vielä koteloita ravintokasvien juurilta ja sainkin monta entisten lisäksi. Tutkimuksista innostuneet ystäväni auttoivat myös minua. Ja lopulta kaiken puuhan, juoksun, kaupanhieronnan ja risukkojen raapimisten jälkeen olen saanut haalituksi kokonaisen kotelovalikoiman. Koteloiden joukossa on kaksitoista muita suurempaa ja painavampaa koteloa. Niistä tulee naaraita.

Mutta taaskin toiveeni pettyvät. Toukokuussa, juuri silloin kun koteloiden aika on puhjeta, tulee takatalvi. Mistraltuuli ulvoo, repii platanien lehtialut ja ripottelee ne pitkin maata. On kylmä kuin joulukuussa. Taas saa sytyttää iltaisin takkavalkean ja ottaa paksun vaatetuksen, jonka jo on heittänyt pois.

Perhosille tulee kovat koettelemusten ajat. Koteloiden puhkeaminen on hidasta, niistä kömpivät ovat kohmettuneita.

Naaraat vartovat häkeissään, tänään toinen, huomena toinen aina syntymisvuoronsa mukaan, mutta vain muutamia koiraita tulee vierailulle. Niitä töyhtöpäitä kyllä on lähellä, sillä olen laskenut kaikki kokoelmani koteloista päässeet puutarhaan, merkittyäni ne kuten ennenkin. Tulee vain joitakuita, tulkootpa sitten läheltä tai kaukaa, ja nekin ovat innostuksettomia. Ne lentävät sisään ja hetken kuluttua katoavat taas eivätkä enää palaa. Kylmyys on jäähdyttänyt rakastelevaisiakin.

Ehkä alhainen lämpömäärä vaikuttaa myös hajujen synnyttäjiin, naaraisiin, haitallisesti, ehkä lämpö niitäkin kiihoittaa, kylmä lamauttaa kuten hajujen vastaanottajia, koiraita.

Oli miten oli, mutta tämä vuosi on taas mennyt hukkaan. Miten katkeraa onkaan, että kokeiluni ovat vuodenaikojen oikkujen orjia!

Yritän vielä kolmannen kerran. Kasvatan toukkia, juoksentelen koteloita etsimässä, ja toukokuun tullessa onkin minulla taas niitä tarpeeksi suuri varasto. Kevät on kaunis, niinkuin toivoinkin. Taas tulee perhosia tulvanaan kuten ensi kerralla sen suuren hyökkäyksen aikana, joka aiheutti nämä tutkimukseni.

Joka ilta saapuu vieraita kaksitoista, kaksikymmentä ja enemmänkin aina parvessaan. Naaras, tanakka ja turpea muori, pysytteleikse rautalankahäkin verkossa kiinni, aivan liikkumattomana, siipeään väräyttämättä. Se ei näytä välittävän rahtuakaan siitä, mitä häkin ulkopuolella tapahtuu. Siitä ei leviä minkäänlaista hajua, jota perheeni herkinkään nenä tuntisi, se ei päästä ääntä, jota todistajiksi kutsumani väen tarkinkaan korva kuulisi. Hievahtamatta ja hartaasti se odottaa.

Koiraat, kaksittain, kolmittain ja useampiakin yhtaikaa, laskeutuvat häkin kuvulle, juoksentelevat vilkkaasti edestakaisin sen päällä, piiskaavat sitä alati värisevien siipiensä kärjillä. Kilpailijat eivät tappele keskenään, mustasukkaisuudesta ei merkkiäkään, jokainen koettaa vain parhaan kykynsä mukaan päästä häkin sisään. Hetkeksi ne jättävät turhat yrityksensä, lentävät pois ja yhtyvät ylös-alas-hyörivän joukon tanssiin. Jotkut lähtevät toivottomina avoimesta ikkunasta ulos, mutta toisia tulee niiden sijaan, ja häkin päällä jatkuvat sisäänpyrkimysyritykset kello kymmeneen saakka keskeytymättä, joskus hiukan vaimeten, toisin ajoin taas yltyen.