Part 3

Kotiseutuni muista tikariampiaisista mainitsen keskikokoisen kaksivöisen tikariampiaisen (Scolia bifasciata Van der Lind), jonka näen joka vuosi syyskuussa tutkivan niitä mädänneitä lehtikasoja, jotka olen sitä varten koonnut erääseen pihani nurkkamaan. Seuratkaamme sen leikkausmenetelmiä silloin, kun se on itsekseen omassa vapaudessaan.

Cerceris-lajin jälkeen on hyvä tutkia muitakin ampiaisia, jotka käyttävät suojuksettomia otuksia, semmoisia, joita voi haavoittaa kaikkialle muuanne paitsi päähän, mutta eivät pistä saalistaan kuin kerran. Tikariampiaiset täyttävät näistä ehdoista ensimäisen, sillä niiden riistana on pehmeät kultakuoriais (Cetonia), Oryctes- ja Anoxia-toukat, kullakin lajilla omansa. Täyttävätkö ne myös toisen ehdon? Olin jo edeltäpäin varma, että pistin vain kerran paljastuisi, sillä tunsin uhrien rakenteen, tiesin niiden hermoston olevan keskitetyn, arvasinpa jo paikankin, johon tikari työntyisi.

Tämän varmuuden sain anatomin leikkelyveitsen välityksellä, ilman minkäänlaisia välittömästi havaittuja todistuksia. En nimittäin näe, mitä siellä maan alla tapahtuu, enkä voi toivoa, että ampiainen tottuneena harjoittamaan taitojaan pimeässä mätänevässä kasvimultakasassa, näyttäisi niitä, jos sen vedän päivän valoon. En ottanut sitä lukuunkaan, mutta mieltäni rauhoittaakseni suljin kumminkin sen riistoineen huoneessani olevaan häkkiin. Kovin hämmästyin, kun tapahtui semmoista, jota en uskaltanut toivoakaan. Mikään muu petoampiainen ei keinotekoisissa olosuhteissa hyökännyt niin innokkaasti saaliinsa kimppuun. Kaikki koeampiaiseni palkitsivat kärsivällisyyteni. Kirkastakaamme ensiksi, miten kaksivöinen tikariampiainen lävistää kultakuoriaisen toukkia.

Vangittu toukka koettaa paeta julmaa naapuriaan. Se kulkee tapansa mukaan selällään ympäri lasista sirkusta. Ampiainen sen huomaa pian, taputtelee ensin tuntosarviensa päillä maata ja hyökkää sitten saaliinsa kimppuun, nousee sen päälle ratsastamaan käyttäen takaruumistaan tukenaan. Toukka kiiruhtaa nopeammin, käyristymättä puolustusasentoonsa. Ampiainen tarttuu sen pääpuoleen vuoroin rynnäten, vuoroin peräytyen aina toukan kärsivällisyyden mukaan. Leukansa se iskee keskiruumiiseen selkäpuolelle, asettuu poikittain toukan päälle, kääntää takaruumiinsa koettaen saavuttaa sen paikan, johon pistin on työnnettävä. Kaareutunut ruumis on liian lyhyt ylettääkseen lihavan toukan ympäri, siksi se yrittää yrittämistään. Takaruumis väsyy, kääntyy sinne ja tänne, mutta ei pääse vielä määräänsä. Tämä itsepintainen hakeminen jo osoittaa, kuinka suuri merkitys on sillä paikalla, johon tikari on pistettävä.

Toukka yhä kulkee selällään kulkuaan. Yht'äkkiä käyristyy kokoon, päänsä sysäyksellä se heittää vihollisen kauas itsestään. Mutta ampiainen ei masennu tästä iskusta, vaan nousee pystyyn, pudistaa siipiään ja hyökkää uudelleen nousten toukan päälle melkein aina sen takapuolelta. Monen turhan yrityksen jälkeen onnistuu sen vihdoin tarttua oikeaan paikkaan. Se asettuu poikittain toukan päälle pitäen leuoillaan sitä keskiruumiin selkäpuolelta kiinni ja sen kaareksi kääntynyt takaruumis kohdistaa päänsä toukan kaulaan. Näin vakavassa asemassa toukka käyristyy, kiemurtelee, suoristuu ja kääntyy ympäri. Ampiainen ei ole millänsäkään. Pitäen lujasti saaliistaan kiinni se kierii sen mukana, ylös, alas, sivulle, miten milloinkin toukka kiemurteleikse. Sen sokea kiihko on niin suuri, että voin nostaa häkkikuvun pois ja seurata läheltä näytelmän yksityiskohtia.

Lopultakin ampiaisen takaruumiin pää tuntee sekamelskasta huolimatta, että sopiva paikka on löytynyt. Silloin ja ainoastaan silloin se paljastaa piikkiinsä, pistää. Asia on sitä myöten selvä. Toukka, eloisa ja kiinteän turpea, lamautuu äkkiä liikkumattomaksi, veltoksi. Vain tuntosarvissa ja suunosissa on enää elon merkkejä.

Lukuisien taistelujen lopuksi pistettiin toukkaa aina samaan kohtaan, nimittäin keskiruumiin ensimäisen ja toisen renkaan välinivelen keskipalkkaan eläimen vatsapuolelle. Huomattavaa on, että toinen petoampiainen, Cerceris, pistää pyydystämiään kärsäkkäitä, joiden hermosto on keskittynyt kutun kultakuoriaistoukankin, aivan samaan paikkaan. Samanlainen hermosto määrää menetelmätkin samanlaisiksi. Huomattavaa on vielä, että ampiainen pitää pistintään jonkun aikaa haavassa ja pyörittää sitä siellä erikoisen kauan. Takaruumiin liikkeistä päättäen näyttäisi siltä kuin ase hakisi ja tunnustelisi. Pistimen kärki, joka voi hiukan kääntyä sinne tänne, etsii kai hermosolmua pistääkseen siihen tai ainakin vuodattaakseen myrkkyä, joka lamauttaa silmänräpäyksessä.

En lopeta tätä kaksintaistelupöytäkirjaa kertomatta muutamia muita vähemmän tärkeitä asioita. Kaksivöinen tikariampiainen on kultakuoriaisen innokas ahdistaja. Sama naaras pistää yhteen menoon kolme toukkaa toisen toisensa jälkeen. Neljännen se hylkää kai väsymyksen tähden tai siksi, että sen myrkkyrakko on tyhjentynyt. Mutta tämä kieltäytyminen on hetkellinen. Seuraavana aamuna se alkaa uudestaan ja lamauttaa kaksi toukkaa, sitä seuraavana samoin, into kuitenkin vähenee päivä päivältä.

Toiset ryövärit, jotka vapaudessaan tekevät paljon pitempiä sotaretkiä, iskeytyvät toukkiin kiinni, herpaisevat ne, vetävät tai laahaavat niitä sitten kukin tavallaan ja pyrkivät pyrkimistään kuormineen pois häkistä päästäkseen maanalaisiin koloihinsa. Lopulta ne turhista ponnistuksista väsähtäneinä jättävät toukan. Tikariampiainen ei vie saalistaan pois, vaan antaa sen jäädä selälleen siihen, missä se sen lamautti. Kun se on vetänyt piikkinsä haavasta, lentää räpyttelee se häkin seiniä vasten toukasta vähääkään välittämättä. Multakasassa tavallisissa oloissa se varmaan menettelee samoin. Se ei kuljeta herpaisemaansa otusta mihinkään, vaan siinä, missä taistelu tapahtui, siinä pistetään toukan vatsaan muna, josta kehittyy tuon mehevän makupalan kuluttaja. On itsestään selvää, ettei häkissä tapahdu munimista. Emo on varovainen eikä jätä muniaan ulkoilman vaaroille alttiiksi, sillä multaa on häkissä liian vähän kolojen kaivamiseksi.

Toinenkin seikka hämmästyttää minua, nimittäin tikariampiaisen sokea raivo. Näin taistelun kestävän pitkän neljännestunnin, hyökkäysten vuoroin onnistuvan vuoroin epäonnistuvan, ennenkuin ampiainen sai sopivan asennon ja sen takaruumiin pää löysi sen kohdan, johon piikki oli tungettava. Ampiainen pistää vain silloin, kun se määrätty paikka on aseen edessä. Syy siihen, ettei ampiainen haavoita toukan muita osia, ei ole tämän ruumiinrakenteessa, sillä se on, päätä lukuunottamatta, siksi pehmeä, että sen voisi lävistää miltä kohdalta tahansa. Ja se kohta, jota pistin hakee, ei toiselta puolen ole sen ohuemman ihon peittämä kuin muukaan ruumis.

Taistelun aikana joutuu välistä kaareksi taipunut ampiainen koukistuvan ja kiemuroivan toukan kouristukseen kuten pihteihin. Mutta se ei välitä tästä väkipakollisesta syleilystä eikä irroita otettaan. Molemmat eläimet kieppuvat yhdessä toisiinsa kietoutuneina, milloin toinen alla ja toinen päällä, milloin päinvastoin. Jos toukan onnistuu ryöstäytyä irti vihollisestaan, niin oikaisee se itsensä ja koettaa selällään kiiruhtaa pakoon mahdollisimman pian. Ennenkuin olin tarkannut tätä taistelua, otaksuin, että toukka käyttäisi siilin viekkautta, kääriytyisi palloksi, ettei ampiainen jaksaisi sitä kiertää auki, eikä voisi päästä pistämään siihen paikkaan, jota se hakee. Minä luulin, että ne näin yksinkertaisesti ja tehokkaasti puolustautuisivat, mutta olin edellyttänyt niiden olevan älykkäämpiä kuin ovatkaan. Ne eivät matki siiliä eivätkä jää kokoon kiertyneiksi, vaan pakenevat vatsa vasten taivasta. Yksinkertaisuudessaan ne asettuvat juuri siihen asentoon, että ampiainen pääsee niiden päälle ja ylettää pistää haluamaansa kohtaan.

Siirtykäämme toiseen tikariampiais-lajiin. Olen juuri saanut vangiksi Colpa interrupta'n joka oli tutkimassa hiekkakasaa, epäilemättä saaliin haussa. Sitä on siis käytettävä kokeiluihin mahdollisimman pian, ennenkuin sen kiihko vankilan ikävässä jäähtyy. Tunnen sen riistan, Anoxia australis-toukat, tiedän, että niitä on läheisen kukkulan rinteellä rosmariinipensaiden alla tuulen kasaamissa hiekkakeoissa. Mutta niiden löytäminen on sangen vaikeaa, sillä kaikista yleisinkin toukka on mitä harvinaisin, silloin kun sitä vartavasten hakee. Minun täytyy pyytää avuksi isäni, joka, vaikka onkin yhdeksänkymmentä ajastaikaa elänyt, on vielä suora kuin sotamies. Aurinko paistaa niin, että muna hiekassa kypsyisi, kun me marssimme lapio ja hanko olalla kunnaalle. Kaivamme hiekkaa vuorotellen. Otsamme hiessä myllerrettyämme ja sormin pengottuamme löydän vihdoin kaksi Anoxia-toukkaa. Tämä vähäinen ja vaivoja maksanut saalis riittää kuitenkin kerrakseen. Huomenna lähetän voimakkaammat käsivarret lapiota heiluttamaan.

Toukat päästän ampiaisen häkkiin. Pistinniekan huomio herää. Se valmistautuu taisteluun samoinkuin kaksivöinen tikariampiainen, se siristää siipiään ja taputtelee tuntosarvillaan pöytää. Eteenpäin, mars! Rynnäkkö alkaa. Pullea mato käyristyy kokoon, se ei aiokaan paeta, sillä sen jalat ovat liian heikot ja liian lyhyet pöytälaudalla liikkumiseen eikä se voi kulkea selällään kuten kultakuoriaistoukka. Tikariampiainen haukkaa sen nahkaa milloin mistäkin. Kiemurassa, pää melkein takaruumiissa kiinni, se koettaa työntää takapäätään toukan käpertyneen ruumiin muodostamaan ahtaaseen kierukkaan. Taistelu on rauhallista, ilman äkkiryntäyksiä. Elävä, poikkinainen rengas koettaa itsepintaisesti tunkea toista päätään toiseen elävään ja poikkinaiseen renkaaseen, joka pitää yhtä itsepintaisesti päitään yhdessä. Ampiainen koettaa lannistaa saalistaan kynsin ja hampain, jaloin ja leuoin, yrittää puolelta ja toiselta, mutta turhaan, sen ei onnistu aukaista lihavannetta, joka kiristyy sitä tiukemmaksi, kuta lähempänä vaara on. Paikalliset olot vaikeuttavat niiden toimia, saalis näet pyörii ja liukuu pöydällä silloin, kun ampiainen pitelee sitä liian innokkaasti. Tukipaikkoja ei ole eikä pistin pääse haluamaansa kohtaan. Tuloksetonta temmellystä kestää kokonaisen tunnin, lepohetkiä vain silloin tällöin. Levätessään ovat taistelijat kahtena toisiinsa kiertyneenä renkaana.

Mitä olisi kultakuoriaistoukan pitänyt tehdä uhmaillakseen itseään heikompaa kaksivöistä tikariampiaista? Matkia tietysti Anoxia-toukkaa ja olla kokoon käyristyneenä kuten siili, kunnes vihollinen on peräytynyt. Mutta se tahtoo paeta, oikaisee itsensä ja tekee sen turmiokseen. Toinen ei hellitä puolustusasentoaan ja vastustaa murhaajaansa menestyksellä. Onko se opittua viisautta? Ei. Sen on vain mahdoton tehdä toisin. Raskas, pöhöttyneen lihava, heikkojalkainen Anoxia-toukka kykenee vain vaivoin liikkumaan liukkaalla laudalla, sivuttain ryömien se kulkeutuu siitä pois. Maan, johon se kaivautuu käyttäen leukojaan aurana, täytyy olla möyheää.

Kun taistelu ei ole vielä tunnin kuluttua päättynyt, kokeilen, voisiko hiekka sitä lyhentää. Ripottelen sitä hienosti häkin permannolle. Kahakka alkaa uudestaan. Toukka, joka tuntee allaan tavallista kotihiekkaansa, aikoo heti pötkiä pakoon. Kuten jo sanoin, ei sen uppiniskainen kiemurassaoleminen ollut hankittua älykkyyttä, vaan tilapäistä pakkoa. Se ei ole vielä oppinut entisistä katkerista kokemuksistaan, miten arvaamattoman edullinen on sille kokoon kiertyminen vaaran ajaksi. Myöhemmin kokeisiin käyttämäni saman lajin toukat eivät olleet yhtä varovaisia paljaallakaan pöydällä. Suurimmat näyttivät unohtaneen mitä nuorena oppivat: puolustautua kokoon kipertymällä.

Jatkan esitystäni ja kerron kookkaasta toukasta, joka ei liukunut tikariampiaisen tuuppimisista. Se ei ampiaisen hyökätessä käänny kokoon, ei vetäydy renkaaksi kuten edellinen, joka oli nuori ja puolta pienempi kuin tämä. Se on kyljellään, puoliksi oijenneena ja liikkuu levottomasti. Se puolustautuu vain koukistelemalla itseään sekä aukoo, sulkee ja taas aukoo vahvoja leukojaan. Ampiainen haukkiloi sitä umpimähkään, puristaa sen karvaisten jalkojensa väliin ja rimpuilee neljännestunnin tuon lihavan kimpaleen kanssa. Vihdoin on sopiva asento saavutettu, otollinen hetki tullut. Pistin tunkeutuu toukan keskiruumiiseen, kaulan alle, etujalkojen tasalle. Vaikutus näkyy heti, liikuntokyky lamautuu, vain tuntosarvet ja leuat väräjävät. Kaikkia toukkia, joita käytän kokeisiini, pistetään samoin ja samaan paikkaan.

Lopuksi vielä huomautan, että viimeksi puheena olleen lajin hyökkäykset eivät ole niin kiivaita kuin kaksivöisen tikariampiaisen. Se, Colpa interrupta, suorittaa raskaita kaivostöitä hiekassa, siksi sen käynti on raskasta, liikkeet kankeita, miltei tahdottomia. Se ei mielellään uudista pistojaan. Useimmat koe-eläimistäni hylkäsivät toisena tai kolmantena päivänä niille tarjoamani otukset. Kuten unissakävijät ne liikkuivat, kun kutitin niitä oljenkorrella. Kaikilla näillä kulkureilla on toimettomuuden hetkiä, joita eivät uudet uhritkaan voi häiritä.

Enempää en voinut tikariampiaisista oppia, kun en saanut toisia lajeja koe-eläimikseni. Mutta se ei tee mitään. Saavutetut tulokset eivät ole aivan vähäisiä voittoja mielipiteilleni. Ennenkuin olin nähnyt tikariampiaisten pistävän saaliitaan, olin sanonut uhrin ruumiinrakenteen perusteella, että Cetonia-, Anoxiaja Oryctes-toukat lamautuvat yhdestä pistosta, olinpa määrännyt paikankin, johon pistimen piti sattua, nimittäin etujalkojen viereen, keskikohdalle. Kolmesta tikariampiaislajista kaksi antoi minun tarkastaa kirurgisia leikkauksiaan. Olen varma, että kolmas menettelisi pistäessään samoin kuin nekin. Kumpikin tarkastamani laji pisti vain kerran haavaneulallaan ja joka kerran vuodatti myrkyn määrättyyn kohtaan. Tähtitornin luvunlaskija ei voi edeltäpäin sen tarkemmin määrätä kiertotähtiensä asemia. Mielipidettä voi pitää todistettuna, kun se kykenee näin matemaattisen tarkasti ennustamaan tulevia ja varmasti tietämään tuntemattomia asioita. Milloin sattuman saarnaajat päässevät yhtä hyviin tuloksiin? Järjestys vaatii järjestystä, mutta sattumalla ei ole sääntöjä.

Hieta-ampiainen.

Ammophila.

Ruumis pitkä ja hoikka, takaruumiin liittää keskiruumiiseen säikeenhieno varsi, puku musta, vatsan ympäri punainen vyö, siinä lyhyesti hieta-ampiaisen (Ammophila) tuntomerkit. Hieta-ampiaiset muistuttavat muodoltaan ja väriltään Sphex-sukuun kuuluvia peto-ampiaisia, mutta niiden tavat ovat aivan toiset. Sphex-lajit pyydystävät suorasiipisiä, hepokatteja ja heinäsirkkoja, mutta Ammophilat toukkia. Kun saalis on näin erilainen, niin me aavistamme, että vaistomaiset murhaamistavatkin ovat erilaiset.

Kreikan kielestä lainattu sana Ammophila merkitsee "hiekan ystävä". Mutta nämä toukkien metsästäjät, joiden historian tässä aion kertoa, eivät pidä puhtaasta ja irtonaisesta hiekasta. Ne tekevät pystysuoran pesäkolonsa keveään maahan, jota on helppo kaivaa, mutta samalla kiinteään, jossa kalkki ja savi sitoo hiekkajyväset, ettei kolo täyttyisi mullalla, ennenkuin sen pohjakammioon on laskettu muona ja muna. Tien syrjät ja aurinkoiset, niukkakasvuiset rinteet ovat niiden mielipaikkoja.

Keväällä huhtikuun ensi päivistä alkaen näkee kotiseudullani karvaisen hieta-ampiaisen (Ammophila hirsuta Scop) lentelevän, kun saapuu syys- ja lokakuu, tapaa tavallisen (A. sabulosa L.), hopea- (A. argenlata Lp.) ja silkkihieta-ampiaisen (A. holosericea Fab.). Kerron tässä muutamin sanoin, mitä nämä neljä hieta-ampiais-lajia ovat minulle opettaneet.

Kaikki ne kaivavat pesäkseen kohtisuoran kolon, joka on yhtä leveä kuin paksu hanhenkynä ja puoli desimetriä syvä. Tämän käytäväkolon pohja laajennetaan yksinkertaiseksi kammioksi. Se on kehno, yhteen kyytiin laadittu maanalainen maja, jossa nelinkertaisen kopan sisässä oleva kotelo on suojassa.

Hieta-ampiainen työskentelee kaivoksessaan aina yksin, kiirehtimättä. Kaivaessaan se käyttää etujalkojansa harana ja leukojansa varsinaisina kaivamisaseina. Jos tulee eteen joku hiekkasiru, jota on vaikea saada pois, niin kuuluu kolon pohjalta sirinää hyönteisen ponnistusten merkkinä. Ääni syntyy siipien ja koko ruumiin väräjämisestä. Vähän päästä nousee ampiainen ylös, leukojen välissä kantamus multaa, jonka se pudottaa muutaman desimetrin päähän pesästä. Jotkut sopivan muotoiset ja kokoiset kivisirut näyttävät saavan erikoista huomiota osakseen, ne jätetään aivan kolon suulle. Näillä valiosirpaleilla nimittäin peitetään myöhemmin pesäaukko.

Kolo valmistuu vähitellen. Vaikka aurinko on jo ehtinyt painua kaivamispaikalta näkymättömiin, niin ampiainen ei heitä hakematta kaivamisaikana kootusta hiekkakasasta sopivaa kivisirua. Jollei se siitä löydä tyydyttävää, niin se etsii ympäristöstä. Sirun pitää olla litteä ja hiukan suurempi kuin pesäkäytävän suu. Tämän liuskan se kuljettaa leukojensa välissä ja panee väliaikaiseksi katteeksi kolon aukolle. Seuraavana aamuna, kun aurinko valaisee rinteen, ja on lämmin ja suotuisa metsästysilma, palaa hieta-ampiainen pesälleen, jonka kiviportti on koskemattomana paikoillaan. Pesäkolonsa se löytää sangen pian. Se palaa sinne laahaten mukanaan pistämällä lamauttamaansa toukkaa, jota se pitää kiinni leuoillaan niskasta ja jaloillaan muusta ruumiista. Se nostaa pesän suulta sulkupaaden, joka on aivan toisten lähellä olevien sirujen kaltainen ja jonka salaisuuden ampiainen yksin tietää. Sitten se laskee saaliinsa pesäkammioon, pistää siihen munansa ja peittää kolon, tulevan toukkansa asunnon, lopullisesti sillä mullalla, jonka se on kaivaessaan kasannut lähelle.

Useasti olen nähnyt hopea- ja tavallisen hieta-ampiaisen sulkevan pesänsä väliaikaisesti, kun auringon laskeutuminen ja myöhäinen hetki pakoittivat jättämään muonituksen seuraavaan päivään. Samoin oli minunkin jätettävä havaintoni, mutta en lähtenyt pois, ennenkuin merkitsin paikan tarkoin ja pistin maahan muutamia tikkuja siltä varalta, että kolon suu peittyisi jostakin tärähdyksestä. Jos saavuin liian myöhään, niin että ampiaisella oli ollut aikaa toimia jo auringon ylhäällä ollessa, tapasin pesän muonitettuna ja lopullisesti mullattuna.

Hieta-ampiaisen muisti on hämmästyttävän tarkka. Mitä se ei ennätä yhtenä päivänä tehdä, sen se jättää seuraavaksi. Mutta se ei vietä iltaansa eikä yötänsä kaivamassaan asunnossa, vaan lähtee pois peitettyään pesän suun kiven sirulla. Paikat eivät sille ole erikoisemmin tuttuja, ei tutumpia kuin mitkä muut paikat tahansa, sillä se kaivaa pesiänsä sinne tänne, mihin vain retkeillessään parhaaksi näkee. Aivan sattumalta se pesäpaikan valitsee, maa sitä miellyttää, ja kolo kaivetaan. Sitten hyönteinen lentää pois. Minne? Kukapa sen tietää. Ehkä läheisiin kukkiin juodakseen vielä pisaran mettä niiden teriöiden kätköistä illan hämärtyessä, kuten kaivostyömiehet päivän työstä väsyneinä juovat iltatuoppinsa virkistyksekseen. Niin lentää ampiainen paikasta toiseen, milloin etemmäksi milloin lähemmäksi, missä vain kukkien viinikellarit ovat auki. Ilta, yö ja aamu kuluvat. Sitten sen on palattava takaisin pesäpaikalleen jatkamaan töitänsä, sen on palattava harhailtuaan edellisenä iltana kukasta kukkaan ja marssittuaan aamulla toukkia metsästäessään sinne ja tänne. Minua ei kummastuta, että tavallinen ampiainen ja mehiläinen löytävät pesänsä, sillä niiden asunnot ovat pysyväisiä ja sinne vievä tie tuttu. Mutta hieta-ampiainen kaivoi kolonsa paikkaan, jossa se ehkä eilen kävi ensimäisen kerran, ja nyt sen on se löydettävä pitkän poissaolonsa jälkeen, unohdettuaan jo paikan muististaan. Lisäksi on ampiaisella raskas saalis haittana. Siitä huolimatta ei sen topografinen muisti petä, päinvastoin se on usein ihmeteltävän tarkka. Hyönteinen marssii suoraa tietä pesälleen, ikäänkuin se tuntisi hyvin kaikki läheiset pikku polut. Joskus on sen kuitenkin epäröiden haeskeltava. Jos toukkaa on silloin liian hankala laahata mukana, niin se jättää sen ajuruohotukon luo tai muuhun sopivaan paikkaan, josta se löytää sen helposti.

Pesäkololleen palaavalla hieta-ampiaisella on muisti oppaana, mutta minä en uskaltanut luottaa muistiini, vaan minun oli tarkoin merkittävä pesäkolon seutu, että sen seuraavana päivänä löytäisin.

Vain tavallinen ja hopeahieta-ampiainen näyttävät sulkevan kolonsa tilapäisesti, en ole ainakaan huomannut toisten niin tekevän. Karvainen hieta-ampiainen pyydystää ensin toukan, lamauttaa sen piikillään ja sitten vasta kaivaa kolon toukan lähelle, sentähden sen ei tarvitse koloa tilapäisesti peittää. Silkkihieta-ampiaisella on otaksuttavasti tähän toiset syyt. Se panee nimittäin samaan koloon useampia pikkutoukkia, viisikin, toiset taas vain yhden. Samoin kuin mekin jätämme auki oven, josta useasti aiomne kulkea, samoin kai sekin pitää tarpeettomana sulkea pesäänsä, kun hetken kuluttua aina palaa takaisin.

Kaikki neljä hieta-ampiaislajia hankkivat toukalleen ravinnoksi yöperhosten toukkia. Silkkihieta-ampiainen valitsee usein, mutta ei aina kehrääjätoukkia, joita se kuljettaa, kuten sanottu, viisikin samaan pesään. Toiset taas yhden, mutta ison. Kerran otin tavalliselta hieta-ampiaiselta leukojen välistä toukan, joka oli viisitoista kertaa raskaampi kuin kuljettaja. Tosiaankin ihmeteltävä taakka, jota hyönteisen on vetää retuutettava, niskasta kiinni pitäen, monenlaisten esteitten yli.

Kaikista suurimmassa määrässä herätti huomiotani hieta-ampiaisten tapa voittaa saaliinsa ja lamauttaa se oman toukkansa turvallisuuden tähden. Perhostoukan, "ukonkoiran", ruumis on kolmetoistanivelinen. Kolmessa ensimäisessä nivelessä on kussakin pari oikeita jalkoja, jotka vastaavat perhosen jalkoja, seuraavissa on iho- eli käsnäjalkoja, joita on vain toukalla, ei täysimuotoisella perhosella, muutamat nivelet ovat aivan jalattomia. Kussakin nivelessä on myös hermosolmu eli ganglion, tunnon ja liikunnon järjestäjä, joten toukan hermosto on jakautunut kahteentoista jonkun välimatkan päässä toisistaan olevaan keskukseen. Päässä on lisäksi hermosolmurengas, joka vastaa aivoja.

Jos siis hieta-ampiainen lamauttaa jonkun hermosolmun, jäävät muut vahingoittumatta liikunto- ja tuntokykyisiksi. Siksipä juuri on ampiaisen lamauttamistapa hyvin mielenkiintoinen. Se ei voi näet tappaa saalistaan, sillä tapettuna se alkaisi pian mädätä. Vaikkakin on varsin vaikea tehdä havaintoja ampiaisen pistämismenetelmistä, niin kuitenkin sain selville, että se joka kerran poikkeuksetta työnsi pistimensä viidenteen tai kuudenteen ruumiinrenkaaseen.

Tutkiakseni missä määrin eri renkaissa on tuntoa, pistelen niitä terävällä neulalla. Toukka ei liikahdakaan, jos pistän viidenteen tai kuudenteen renkaaseen, ei vaikka työnnän neulan läpi, mutta jos pistän muihin joko etumaisiin tai takimaisiin renkaisiin, niin se käyristeleikse ja väänteleikse sitä enemmän, kuta kauempana rengas on noista edellisistä. Mitä noissa kahdessa renkaassa on sitten erikoista, että murhaajan ase vain niihin yksinomaan työntyy? Ei mitään erikoista niiden rakenteessa, vaan niiden asemassa. Jollen ota lukuun kehrääjätoukkia, vaan tarkastan muita hieta-ampiaisen pesäänsä kuljettamia toukkia, niin on niiden ruumiin renkaissa jos luemme pään ensimäiseksi -- kolme paria oikeita jalkoja renkaissa 2, 3 ja 4; neljä paria käsnäjalkoja renkaissa 7, 8, 9 ja 10 ja viimeinen käsnäjalkapari viimeisessä eli kolmannessatoista renkaassa. Kaikkiaan on siis kahdeksan jalkaparia, jotka ryhmittyvät niin, että kolme paria on ensiksi, sitten neljä ja viimeksi yksi pari. Molempien ensimäisten jalkapariryhmien viilillä on viides ja kuudes ruumiinrengas jalkoja vailla.

Pistääkö ampiainen tikarillaan toukan jokaiseen kahdeksaan hermosolmulla varustettuun renkaaseen lamauttaakseen toukan, ettei se pääsisi pakenemaan, eikä myöskään käyristelyllään voisi vahingoittaa ampiaisen hentoa toukkaa? Onko se yhtä varova pieniin ja heikkoihinkin saaliisiin nähden? Ei. Yksi pisto riittää, jos se sattuu keskipisteeseen, josta myrkkypisaroiden vaikuttama lamaus voi johtua toisiin raajallisiin renkaisiin. Selvää on myös, mihin renkaisiin pisto on satutettava, viidenteen ja kuudenteen, jotka ovat molempien raajallisten rengasryhmien välissä. Meidän järkemme määräämään pisteeseen on myös vaisto johtanut.