Part 2

Miten paljon tutkimusten esineitä! Ja uusia vielä tulee. Talo oli yhtä autio kuin maakin. Kun ihmiset menivät, ja rauha oli varma, tulivat eläimet ja valtasivat kaiken. Kertut asettuivat asumaan sirenipensaisiin, vihreäpeipponen kypressikatoksen suojaan, varpunen kokosi korsia kattotiilien alle. Platanin latvassa viserteli vihreävarpunen, jonka pesä ei ole aprikosin puolikasta suurempi. Iltaisin yhtyivät soittajaisiin pöllöt yksitoikkoisine äänineen.

Talon lähellä on lampi, johon vesi tulee kylän vesijohtokanavasta. Sinne kokoutuvat kosimisaikanaan kaikki sammakot aina kilometrin päästä. Isot ristikonnat tulevat kylpemään. Lehtisammakot, jolleivät kurnuta puissa, huvitteleivat tehden uimahyppyjä. Kun toukokuun yöt hämärtyvät, alkaa lammikolla sellainen korvia särkevä soitanto, että on mahdoton kotona pöydässä keskustella, mahdoton nukkua.

Talon ovat vallanneet vielä rohkeammat ampiaiset. Kynnysalla roskakasassa pesii valkoviiruinen petoampiainen (Sphex albisectus Lep. et Serv.). Kun menen huoneeseen, pitää varoa rikkomasta sen pesäkoloja ja tallaamasta työssään olevaa kaivajaa. Varmaan on siitä neljännesvuosisata kulunut, kun viimeksi näin tämän raivoisan sirkanmetsästäjän. Kun siihen ensiksi tutustuin, täytyi minun kulkea useita kilometrejä elokuun helteessä tavatakseni sen, mutta nyt se on aivan kynnykseni alla.

Ikkunakomerossa on hämähäkkien tappajalla (Pelopoeus) lämmin ja mieluisa asuinpaikka. Se muuraa mullasta tehdyn pesänsä kiviin ja käyttää sisääntuloreikänä ikkunaluukussa olevaa rakoa. Kaihtimien lustoihin rakentavat jotkut muurarimehiläiset (Chalicodoma) kammioitaan ja luukkujen sisäpinnalle kokoo muurariampiainen (Eumenes) pieniä savikekoja. Tavallinen ampiainen (Vespa vulgaris, L.) ja Ranskan ampiainen (Pollistes gallicus, L.) ovat ruokatovereitani, ne tulevat päivällisen aikana katsomaan, ovatko rypäleet pöydälläni jo niin kypsiä kuin ne näyttävät olevan.

Nämät hyönteiset -- kaikki eivät ole läheskään mainitut -- ovat lukuisana ja valittuna seurueenani. Entiset ystäväni ja uudet tuttavani ovat lähelläni metsästämässä, mettä kokoomassa ja rakentamassa. Ja jos on tarpeellista vaihtaa havaintopaikkaa, niin on vuori muutaman sadan askelen päässä asunnostani. Sen aurinkoisia rinteitä rakastaa pyörreampiainen (Bembex) ja sen savikuopista saavat monet muut rakennusaineita. Tämän hyönteisrikkauden takia minä vaihdoin kaupungin kylään, asetuin Sérignan'iin viljelläkseni turnipsia ja kylvääkseni salattia.

Atlantin ja Välimeren rannikoille on Ranskaamme perustettu kalliiksi tulleita laboratorioita merieläinten tutkimista varten. Siellä ihmiset leikkelevät merestä saamiaan pikkuisia ja meille arvottomia eläväisiä, uhraavat koko omaisuuksia mikroskoppeihin, hienoihin leikkauskoneisiin, pyyntineuvoihin, laivoihin, kalasäiliöihin ja akvarioihin saadakseen selville minkälainen on rakenteeltaan nivelmadon munasolu, kysymys, jonka täyttä tarkoitusta en ole koskaan ymmärtänyt. He unohtavat kokonaan pienet maahyönteiset, jotka aina ovat lähellämme, jotka antavat yleiselle sielutieteelle erinomaisen tärkeitä todistuksia ja jotka hävitystyöllään saavat aikaan kansantaloudellisia vahinkoja. Milloin perustettanee hyönteislaboratorio, jossa ei tutkita kuolleita hyönteisiä, vaan eläviä, niiden vaistoa, tapoja, töitä, taisteluja ja lisäytymistä? Olisi kai tärkeämpi tietää viinitarhojen tuhoojien elämä kuin jonkun siimajalkaisen hermosäikeiden päätepisteet. Olisi kai tärkeämpää kokeillen saada selvä vaiston ja älyn välisestä rajasta, vertailemalla voida määrätä, onko ihmisjärki selittämätön tekijä vai ei, se olisi kai tärkeämpää kuin lukea jonkin äyriäisen tuntosarvien renkaita. Näiden kysymysten ratkaisu vaatisi kokonaisen joukon tutkijoita, mutta meillä ei ole ainoatakaan. Nilviäiset ja onteloeläimet ovat muodissa, merten syvyydet tutkitaan vartavasten valmistetuilla koneilla -- mutta maa jalkojemme alla jää tuntemattomaksi. Odotellessani muodin muuttumista avaan elävän hyönteistieteen laboratorion Harmas'issa, eikä se laboratorio maksa verotetuille penniäkään.

Muurarimehiläisen pesärakennukset.

Chalicodoma muraria Fabr.

Réaumur on omistanut erään teoksensa _muurarimehiläisten_ (Chalicodoma muraria Fabr.) historialle. Aikomukseni on ottaa tämä asia uudestaan käsiteltäväksi, täydennettäväksi ja ennen kaikkea tarkastettavaksi eräältä näkökannalta, jonka kuuluisa tutkija on kokonaan lyönyt laimin. Ensiksi tekee mieleni kuitenkin kertoa, miten tutustuin näihin pistiäisiin.

Se tapahtui opettajatoimeni alkuaikoina, noin 1843. Jonkun aikaa sen jälkeen kun olin lähtenyt Vauclusen opettajaseminarista todistus taskussa ja välittömän iloisena kuten kahdeksantoista-vuotias konsanaankin, lähetettiin minut Carpentrasiin johtamaan sikäläiseen kaupungin yläkouluun liitettyä alkeiskoulua. Omituinen koulu, totta tosiaan, huolimatta mahtavasta "ylä"-nimestään. Se oli jonkinlainen avara kellari, kostea ja ummehtunut. Eipä siis ihme, että opettaja ja oppilaat pitivät enemmän ulkoilma-geometriasta, s.o. käytännöllisestä maanmittauksesta.

Kun tuli toukokuu, vaihdettiin hämärä kouluhuone ketoihin. Se oli juhlahetki. Toimintakenttä oli laaja, asumaton kivinen tasanko, _harmas_. Siellä ei ollut puita eikä pensaita estämässä nuorten parven vartioimista, siellä ei minun tarvinnut peljätä, että oppilaani maistelisivat raakoja aprikoseja.

Jo ensi retkellä herätti eräs epäiltävä seikka huomiotani. Jos lähetin pojan kauas pystyttämään mittapuuta, niin näin hänen matkalla useasti pysähtyvän, kumartuvan, suoristuvan, tutkivan, taas kumartuvan välittämättä rahtuakaan mitan pystyttämisestä ja merkinannosta. Toinen otti maasta rautaisen mittanauhan asemasta kivisirpaleen, kolmas murenteli multaa käsissään eikä mitannut kulmaa, kuten olisi pitänyt. Monet tapasin imemässä oljenkortta Monikulmio ei syntynyt, halkaisijoita ei vedetty. Mistä tämä kumma johtui?

Kysyin ja sain selityksen. Oppilas, synnynnäinen nuuskija ja havainnontekijä, oli jo kauan tiennyt, mistä opettajalla ei ollut aavistustakaan. Harmas'in piikivisirpaleiden päälle rakensi eräs suuri ja musta mehiläinen multapesiään. Näissä pesissä on hunajaa ja maanmittarini aukoivat niitä imeäkseen niiden kennot kuiviin olkipillillä. Menetelmä näytettiin minulle. Hunaja on hiukan väkevää, mutta kylläkin mukiin menevää. Minullekin se maittoi, siksi liityin pesänetsijöiden seuraan, ja vasta myöhemmin jatkoimme moni-kulmiomittaustamme. Niin näin ensi kerran muurarimehiläisen, kuten sitä Réaumur nimittää, ennenkuin tiesin mitään sen historiasta tai sen historian kirjoittajasta.

Tämä komea ampiainen, jolla on tummansinipunervat siivet ja musta samettipuku, sen pesärakennukset aurinkoisilla sorakasoilla ajuruohovarvikossa ja sen hunaja, joka toi vaihtelua vakavassa maanmittaustyössä, vaikuttivat virkistävästi minuun. Toivoin saavani tietää enemmän kuin mitä oppilaani olivat minulle opettaneet. Kirjakauppiaalle oli juuri saapunut erinomainen hyönteisiä käsittelevä teos, de Castelnau'n, E. Blanchard'in ja Lucas'in "Histoire naturelle des animaux articulés" (Niveljalkaisten luonnonhistoria). Siinä oli hyvin runsaasti kuvia, mutta, voi, oli sillä hintaakin! Mutta mitäpä siitä, minun runsaista seitsemänsadan markan vuosituloistani täytyi uhrata siihen koko kuukauden palkka. Mitä menetin liikaa hengen ravintoon, sen sain säästää ruumiin ylläpidosta.

Ahmin kirjan kannesta kanteen. Sain tietää siitä mustien mehiläisten nimen, luin ensi kerran hyönteisten tavoista yksityiskohtaisia kuvauksia, löysin siitä minun silmissäni sädekehän ympäröimät, kuuluisat nimet: Réaumur, Huber, Léon Dufour, ja kun selailin kirjaa sadannetta kertaa, kuiskasi sisäinen ääni hiljaa: sinustakin tulee eläinten historioitsija kerran! -- Lapselliset kuvitelmat, mihin katosittekaan! Tahdoin kuitenkin elvyttää näitä muistoja, samalla kertaa sekä surullisia että iloisia, johtuakseni mustien mehiläisten töihin ja toimiin.

Chalicodoma-nimi tarkoittaa hyönteistä, joka rakentaa pesänsä yhteenmuuratuista kivensirpaleista. Se sopii erinomaisesti näille ampiaisille, jotka tekevät kennonsa samoista aineksista kuin mekin talomme. Niiden työ on muurarien työtä, maalaismuurarien, jotka käyttävät laastiinsa enemmän savea kuin kiveä. Réaumur, jolle tieteellinen jaoittelu oli vierasta, kutsui niitä, kuten jo sanoin, muurarimehiläisiksi. Se sana on kylliksi kuvaava.

Kotiseudullani on niitä kolme lajia, pesän rakennustavan mukaan kutsun niitä somerikko-, oksa- ja katosmuurarimehiläisiksi. Ensimäisen lajin, Réaumurin muurarimehiläisen, molemmat sukupuolet ovat niin eri-värisiä, että vasta-alkava tutkija nähdessään ihmeekseen niiden tulevan samasta pesästä pitää niitä eri lajeina. Naaras on mustan sametin karvainen sen siivet tummansinipunaiset. Koiraan samettipuku on kirkkaanpunainen. Molempien toisten pienempien lajien väreissä ei ole tämmöistä eroa, kumpikin sukupuoli on samanlaisessa puvussa, jonka värinä on sekaisin ruskeaa, punakeltaista ja tuhkanharmaata.

Pesänsä perustaksi valitsee muurarimehiläinen Pohjois-Ranskassa, kuten Réaumur sanoo, aurinkoisen, rappaamattoman muurin, sillä rappaus liuotessaan voisi turmella kennokomerot. Se rakentaa asuntonsa vakavalle alustalle, paljaalle kivelle. Etelä-Ranskassa on se yhtä varovainen, mutta en ymmärrä, miksi se täällä yleisesti ottaa mieluummin perustaksi muun kuin muurikiven. Se ottaa mieluummin veden kuljettamia piimöhkäleitä, usein vain nyrkin kokoisia, joita muinoin jäätiköt ovat kasanneet Rhônen laakson pengermistä. Tämmöisten asumussijojen yleisyys vaikuttanee muurarimehiläisen valintaan. Laaksoissa on mehiläisellä käytettävänään vuoristopurojen tuomat somerkasat. Semmoisten kivien puutteessa rakentaa muurari pesänsä mille kivelle tahansa.

Katosmuurarimehiläisen valinta on vielä vapaampi. Erityisesti se mieltyy räystäästä ulospistävien kattotiilien aluksiin. Tuskinpa lie sitä maalaistaloa, jonka räystästiilien alla ei olisi sen pesiä. Sinne se joka kevät perustaa väkirikkaita siirtoloita, joiden sukupolvesta toiseen säilyvät ja vuosittain laajenevat muuraukset peittävät lopuksi laajoja aloja. Olen nähnyt pesiä, jotka peittivät katoksesta viisi tai kuusi neliömetriä. Kun mehiläiset olivat toimissaan, niin oli työläisten joukko ja surina vallan hämmästyttävä. Nämä muurarit ovat myös mieltyneitä parvekkeen sillanalukseen ja käyttämättömän ikkunan komeroon. Semmoisiin paikkoihin asettuvat ne sadoittain, kukin kuitenkin työskennellen yksin.

Oksamuurarimehiläinen tekee ilma-asuntoja puiden oksille. Kaikenlaiset pensaat, kuten orapihlaja, granattiomena, orjantappura, kelpaavat sille, mutta tammi, jalava ja pinja kohottavat sen vielä korkeammalle. Lehvistöstä se valitsee oksan, oljen paksuisen, ja rakentaa tälle ohuelle alustalle pesänsä saviruukista. Valmis pesä on kuin multapallo, jonka läpi oksa kulkee. Jos se on yhden hyönteisen tekemä, on se aprikosin kokoinen, mutta jos useampia on ottanut töihin osaa, on se yhtä suuri kuin nyrkki. Viimemainittu tapa on harvinainen.

Nämä kolme muuraria käyttävät samoja rakennusaineita, kalkkipitoista, hiekansekaista savea, johon on sotkettu työläisen omaa sylkeä. Mehiläiset halveksivat kosteita paikkoja, vaikkakin ne helpoittaisivat töitä ja vähentäisivät laastin kostuttamiseen kuluvaa sylkimäärää. Luonnostaan kosteat aineet eivät sitoisi kylliksi laastia. Ne käyttävät sentähden kuivaa pölyä, joka imee itseensä hyvin paljon sylkeä ja josta muodostuu syljen munanvalkuaisaineiden kanssa jonkinlaista sementtiä. Se kovettuu yhtä pian kuin sammuttamattomasta kalkista ja munanvalkuaisesta tehty kivikittikin.

Kaikki kolme mehiläislajia keräävät muuriruukkitarpeensa paljon käytetyiltä teiltä, joiden kalkkikivet ovat murskautuneet hienoiksi ajoneuvojen pyörien alla. Sieltä ne hankkivat rakennusaineensa vähääkään välittämättä ainaisesta eläinten ja ihmisten edestakaisin kulkemisesta. Eloisa mehiläinen on toimissaan tosiaan näkemisen arvoinen. Tien, saviruukinvalmistuspaikan, ja pesän välillä on yhtämittainen tulevien ja menevien surina. Työskentelevien lento on niin suoraviivaista ja nopeaa, että näyttää siltä kuin ilman läpi kulkisi usvajuova. Pesään menevät vievät mukanaan herneenkokoisen laastipallon, sieltä tulevat laskeutuvat suoraan kaikista kovimmalle ja kuivimmalle paikalle. Koko ruumis väristen ne nakertavat leukojensa päillä, raapivat etujalkojensa nilkoilla saadakseen multa- ja hiekkahitusia, joita ne pyörittelevät suuosiensa välissä ja kostuttavat syljellään, kunnes ne yhtyvät kiinteäksi palloksi. Ne ovat niin innostuneita työhönsä, että jättäytyvät ennemmin ohikulkevien jalkoihin kuin keskeyttävät toimensa.

Mehiläinen joko tekee uusia pesiä uusille pesäpaikoille tai käyttää vanhoja kennokomeroita korjattuaan ne. Tarkastetaan ensiksi ensimäistä tapausta. Valittuaan sopivan kiven tavallinen eli somerikko-muurarimehiläinen tuo leukojensa välissä laastipallon ja paloittelee sen ympyriäiseksi renkaaksi kiven päälle. Etujalat ja leuat, muurarin tärkeimmät työaseet, muokkaavat laastia, joka pehmenee siihen vähitellen valuvasta syljestä. Savea vahventamaan pannaan siihen kulmikkaita, virnaherneen kokoisia kivisiruja yksitellen, mutta vain renkaan ulkolaidalle, joka on vielä pehmeä. Semmoinen on rakennuksen kivijalka. Tälle perustalle lisätään uusia kerroksia, kunnes kenno on tarpeeksi, s.o. pari, kolme senttimetriä korkea.

Me rakennamme taloja latomalla päälletysten kiviä, jotka sitten muuraamme yhteen kalakilaastilla. Muurarimehiläisen työt ovat samantapaisia, säästääkseen vaivaa ja muuriruukkia käyttää se piisiruja, kuten näimme. Ne se valitsee yksitellen ja huolellisesti, melkein aina semmoisia, jotka ovat kulmikkaita, joten ne tiiviisti toistensa viereen sopien tukevat toisiaan ja vahvistavat pesää kokonaisuudessaan. Pesä on päältäpäin katsoen sen vuoksi kuin maalaistalon kivijalka, josta kivet pistävät esiin luonnollisen epätasaisina, mutta sisäpuolen pitää olla sileä, ettei toukan heikko nahka vahingoittuisi, siksi mehiläinen laittaakin sen pelkästään laastista. Siitä huolimatta jää sisäpinta karheaksi, mutta toukka itse kehrää siihen verhoksi silkkisen kotelokopan syötyään ensin hunajan loppuun. Turkkimehiläinen (Anthophora) ja hietamehiläinen (Halietus) sitävastoin tekevät kennokomeronsa sisäseinät sileiksi mullalla, sillä niiden toukat eivät kudo kotelokoppaa.

Pesä on melkein pystysuorassa asennossa ja sen suu aina ylöspäin, ettei hunaja vuotaisi siitä pois, mutta sen muoto vaihtelee hiukan alustan muodon mukaan. Litteällä, vaakasuoralla kivellä se on kuin pysty, munanmuotoinen torni, kohtisuoralla tai vinolla taas kuin keskeltä katkaistu sormustin. Jälkimäisessä tapauksessa liittyy alustakivi suorastaan pesän seinän alaosaksi.

Kun pesä on valmis, alkaa mehiläinen sitä muonittaa. Läheisistä kukista, etenkin kullankeltaisesta kinsteripensaasta (Genista scorpius), se kokoo sokerinestettä ja siitepölyä. Se palaa kukista pesälleen hunajamaha täynnä ja vatsan alus siitepölystä keltaisena. Päänsä se pistää kennoon ja ruumiin nykäyksittäin kouristuessa se oksentaa hunajan pesäänsä. Kun hunajamaha on tyhjä, vetäytyy mehiläinen ulos, mutta pistäytyy heti uudestaan komeroon, tällä kertaa kuitenkin takaperin. Nyt se sukii takajaloillaan vatsakarvoissa olevan siitepölyn hunajan sekaan kennokomeroon. Taas se vetäytyy ulos ja pistää taas päänsä pesään sekoittaakseen hunajan ja siitepölyn lusikanmuotoisilla leuoillaan puuroksi.

Kun kenno on puolillaan hunajaa, on muonaa kylliksi. Siihen on vain munittava muna ja komero sitten suljettava huolellisesti. Tämä tehdään viipymättä. Pesän sulkemisaineeksi käytetään puhdasta laastia. Koko työ kestää enintään kaksi päivää, ellei epäsuotuisat ilmat saa sitä keskeytetyksi. Tämän ensimäisen pesän viereen rakennetaan toinen ja täytetään kuten edellinenkin, sitten kolmas, neljäs ja niin edespäin. Uutta kennoa ei aloiteta ennenkuin edellinen on aivan valmis, muonitettu, suljettu.

Tavallinen muurarimehiläinen rakentaa pesäkomeroitaan yksin ja itse kukin omalle kivelleen, siksi on pesiä samalla kivellä vain kuusi tai korkeintaan kymmenen. Kun kaikki pesäkennot ovat valmiit, peittää mehiläinen ne yhteisellä paksulla laastikerroksella suojellakseen niitä kosteudelta, lämpimältä ja kylmältä. Katettu pesäjoukko on appelsinipuolikkaan kokoinen. Sitä voisi pitää kiveä vasten viskattuna ja siihen kuivuneena savipallona. Päältäpäin katsoen ei huomaa, mitä sen sisällä on. Laastikerros kovettuu hyvin pian, ja puukko on tarpeen, jos aikoo sen saada rikki.

Uusien pesien asemasta käyttää muurarimehiläinen mielellään myös vanhoja, jotka eivät ole kovin särkyneitä. Pesien yhteinen laastikate on aina säilynyt, niin kestävää on muuraus, mutta sen läpi on puhkaistu reikiä, yhtä monta kuin edellisen sukupolven toukkien pesäkomeroita on pesäryhmässä ollut. Tämmöisten vanhojen kennokomeroiden korjailu säästää paljon aikaa ja vaivoja, siksi mehiläiset hakevatkin niitä ja rakentavat uusia vasta silloin, kun entisiä pesiä ei ole tavattavissa.

Samasta pesäryhmästä tulee ulos erilaisia asukkaita, veljiä ja sisaria, punaisia koiraita ja mustia naaraita, kaikki saman emon jälkeläisiä. Koiraat viettävät huoletonta elämää, niille ei työnteko kuulu. Ne tulevat pesärakennuksille vain kosiakseen naaraita. Ne juovat mettä kukkien viinitynnyreistä, mutta eivät sekoita muurilaastia leukojensa välissä. Nuoren emon on yksin pidettävä huoli perheensä tulevaisuudesta. Mutta kuka niistä perii vanhan pesän? Sisarina on niillä kaikilla yhtä suuri oikeus siihen, niin säätäisi meidän lakimme, joka on hyljännyt ensiksi syntyneen etuoikeuden. Muurarimehiläisellä on alkuperäiset omistussäännöksensä, nimittäin ensiksi anastaneen omistusoikeus.

Kun munimisaika lähestyy, valtaa naaras ensimäisen pesän, joka on vapaa, ja aloittaa rakennuspuuhansa. Voi sitä naapuria tai sisarta, joka uskaltaa tulla pesän omistamisesta riitelemään! Raivoisat hyökkäykset pakoittavat sen tiehensä. Mehiläinen ei aluksi kylläkään tarvitse kuin yhden pesäkomeron, mutta se tietää myöhemmin käyttävänsä ja täyttävänsä ne kaikki ja vartioi niitä kaikkia yhtä huolellisesti. Siksi en muista koskaan nähneeni kahden emon työskennelleen samalla kivellä.

Nyt on työ sangen yksinkertainen. Hyönteinen tutkii vanhan komeron sisuksen nähdäkseen, onko mitään korjattavaa. Se repii seiniltä entiset kotelokoppaverhot, heittää pois entisen asukkaan uloskaivautuessa murenneet multajyväset, paikkaa laastilla rikkoutuneet kohdat, korjaa pesän aukkoa hiukan, siinä kaikki. Sitten seuraa muonitus, muniminen ja komeron sulkeminen. Kun kaikki kennot ovat toinen toisensa jälkeen täytetyt, parannetaan yhteistä laastikatetta, jos tarvis vaatii, ja työt ovat lopussa.

Katosmuurarimehiläinen pitää seuraelämää yksinoleksimista parempana. Se asustaa sadoittain, usein tuhansittainkin katoksien kattotiilien tai räystäitten alla. Tässä ei ole kuitenkaan kysymys varsinaisesta yhdyskunnasta, jossa kaikki yksilöt työskentelisivät yhteiseksi hyväksi, vaan mehiläiset ovat ainoastaan kokoontuneet yhteen, jokainen rakentaa omaa pesäänsä toisista vähääkään välittämättä. Rakennusaineena käytetty laasti on samanlaista kuin tavallisen eli somerikkomuurarimehiläisenkin, yhtä kestävää, yhtä läpäisemätöntä, mutta hienompaa ja vailla piisiruja. Nekin ottavat haltuunsa vanhoja pesiä, jos vain niitä löytävät. Jokainen tyhjä kennokaminio korjataan, muonitetaan ja suljetaan. Mutta vanhoja pesäkomeroita ei riitä nopeasti vuosi vuodelta lisäytyvälle asutukselle. Siksi rakennetaan uusia kennoja entisten laastikatteen päälle. Ne ovat melkein tai aivan vaakasuorassa asennossa vieretyksin, ilman varsinaista järjestystä. Jokaisella rakentajalla on omat piirustuksensa, jokainen tekee miten tahtoo, kunhan ei vain häiritse naapurin töitä, sillä silloin loukatut tarttuvat asiaan ja pakoittavat tunkeilijan noudattamaan järjestystä. Pesiä kohoo siis sinne tänne, ilman yhteistä suunnitelmaa. Pesäkomerot muistuttavat muodoltaan sormustinta. Niiden pinta on ryppyinen ja siinä näkee eriaineisen laastin kerroksia. Seinät ovat tasoitetut, vaikkeivät sileät, toukan kotelokoppakudos saa myöhemmin peittää epätasaisuudet.

Pesän valmistuttua hankitaan siihen hunaja, ja komero muurataan sitten kiinni. Näitä töitä tehdään toukokuun kuluessa. Kun muniminen on päättynyt, ryhtyvät kaikki mehiläiset yhdessä rakentamaan siirtolan päälle yhteistä katetta. Siirtola katetaan paksulla laastikerroksella, komeroiden väliset täytetään, kaikki pesät peitetään, joten pesäjoukko lopulta näyttää kuivalta savilevyltä, joka on keskeltä paksumpi kuin reunoilta; keskessä on alkuperäisen siirtolan rakennukset, mutta reunoilla vastaperustettuja uusia kennokomeroita. Pesäkasan laajuus on erilainen riippuen työskentelevien mehiläisten luvusta ja alkuperäisen pesän iästä. On pesiä, jotka peittävät vain kämmenen levyisen alan ja taas toisia, usean neliömetrin laajuisia, joiden hallussa on melkein koko räystäs.

Oksamuurarimehiläinen tekee tavallisesti töitänsä yksin. Se aloittaa rakentamisensa kiinnittämällä pesän pohjan ohuelle oksalle. Rakennus kohoo vähitellen ja muovautuu pienen, pystyn tornin muotoiseksi. Tämän ensimäisen muonitetun ja suljetun kennokomeron jälkeen tehdään toinen, jonka perustana on oksa ja tämä valmis pesä. Kammioita tulee kaikkiaan kuudesta kymmeneen, toinen toisensa viereen. Sitten peitetään pesäjoukko yhteisellä laastikatteella, jonka keskeen jää oksa tukemaan rakennusta.

Tikariampiainen haavataiturina.

Scolia bifasciata Van der Lind.

Jos voima olisi tärkein kaikista eläinten ominaisuuksista, silloin olisivat tikariampiaiset ensimäisiä ampiaisten lahkossa. Muutamat ovat miltei keltatupsuisen hippiäisen kokoisia ja meidän suurimmat pistiäisemme, kimalaisetkin, ovat viheliäisiä eräiden tikariampiaisten rinnalla. Kotiseudullani on tästä jättiläisten ryhmästä edustajina puistotikariampiainen (Scolia hortorum Van der Lind), joka on enemmän kuin neljä senttimetriä pitkä ja jonka levitettyjen siipien väli siiven kärjestä toiseen on kymmenen senttimetriä, sekä pukamatikariampiainen (Scolia hemorrhoidalis Van der Lind), joka koossaan kilpailee edellisen kanssa.

Tikariampiaisen mustassa puvussa on leveitä, keltaisia täpliä, nahkeat siivet ovat merenpihkankeltaiset kuten sipulin kuoret ja purppuranhohtoiset, jalat karkeakarvaiset, ruumis kookas ja kömpelö, pää vankka, kypärinä kova takaraivo, käynti raskas, vailla notkeutta, lento lyhyt ja äänetön semmoinen on ulkomuodoltaan naaras, jolla on vahvat aseet raskasta työtään varten. Koiras, rakastunut tyhjäntoimittaja, on sirompisarvinen, hienommin puettu ja somempivartaloinen, vaikkakaan kömpelyys, joka on sen naarastoverin pääpiirre, ei ole aivan jäljettömiin kadonnut.

Eipä hyönteisten kerääjä ensi kertaa tavatessaan kohtele aivan varomattomasti puistotikariampiaista. Miten pyydystäisi tuon mahtavan elukan, miten säästyisi sen pistimeltä? Jos ampiaisen tikarin jälki on suhteellinen muuhun ruumiiseen, niin pitäisi piston olla peloittava. Jo kimalaisenkin pisto tekee hyvin kipeää, mitä sitten tikariampiaisen, jolla on aseena tuollainen väkipuukko.

Tunnustan avomielisesti, että peräydyin ensimäisen tikariampiaisen tieltä, niin mielelläni kuin olisinkin lisännyt tuon komean hyönteisen vasta alussa olevaan kokoelmaani. Ikävät muistot ampiaisten ja kimalaisten myrkkypiikeistä johtivat tähän liialliseen varovaisuuteen. Sanon "liialliseen", sillä olen nyt pitkän kokemukseni opettamana vapautunut silloisesta pelostani, ja jos näen tikariampiaisen ohdakkeen mykeröllä, otan sen arastelematta ja ilman varovaisuustoimenpiteitä sormenpäilläni kiinni, niin uhkaavan näköinen kuin se onkin. Rohkeuteni on kuitenkin näennäistä, sillä -- sanon sen vasta-alkaville ampiaisten pyydystäjille -- tikariampiaiset ovat hyvin rauhallisia. Niiden pistin on pikemmin työase kuin sotapeitsi, ne käyttävät sitä lamauttaessaan saalistaan ja vain viimeisessä hätätilassa puolustaakseen itseään. Pistintä voi sitäpaitsi helposti karttaa, niiden liikkeet kun ovat kömpelöitä, ja vaikka pisto sattuisikin, on kipu hyvin mitätön. Melkein kaikkien kaivaja-ampiaisten myrkky on mietoa, niiden ase on kirurgin neula, hienoja fysiologisia leikkauksia varten tehty.