Part 13

Myöskin kaikista suurimmat ja vahvimmat verkkohämähäkit, kuten ristihämähäkit, joutuvat skorpionin uhreiksi. Ne eivät edes koetakaan, pelästyttyään voimattomiksi, kietoa vihollistaan seittiinsä ja kuitenkin ne siten voisivat sen niin helposti hervaista. Verkoissaan ne pitävät ohjissa hurjan rukoilijasirkan, peloittavan kimalaisen ja kaikista suurimmat heinäsirkat kietomalla ne lankapauloihinsa, mutta tavatessaan ne muualla vihollisena eikä saaliina, unohtaa se täydellisesti tämän taitonsa. Nekin kuolevat salamannopeasti skorpionin tikarin lävistäminä, ja skorpioni saa aterian.

Nyt tuon syvän laatikon arenalle kaksintaisteluun skorpionin ja rukoilijasirkan, molemmat hyvin vahvoja. Kutitan ja kiihoitan niitä oljella. Skorpioni sieppaa sirkan saksiinsa, ja sirkka pöyristäytyy meille jo tunnettuun uhka-asentoonsa, ojentaa pyyntijalkansa ja levittää siipensä. Tämän pitäisi muka pelästyttää skorpionia, mutta se pikemminkin helpoittaa sen hyökkäystä. Skorpionin pistin tunkeutuu sirkan rintaan pyyntijalkojen väliin ja jää haavaan joksikin aikaa. Rukoilija vetää pian jalkansa kokoon kuolemankamppailussa, vatsa tykkää, takaruumiin renkaat kouristuvat nykäyksittäin, sääret tärisevät epätasaisesti, mutta pyyntijalat ja suuosat sitävastoin eivät liiku. Noin neljännestunnin kuluttua on rukoilijasirkka tyystin kuollut.

Skorpioni ei satuta piikkiään mihinkään erityiseen paikkaan, vaan pistää mihin sattuu. Rukoilijasirkkaa se osui pistämään hyvin tunnokkaaseen kohtaan, rintaan pyyntijalkojen väliin, lähelle keskushermosolmuja. Mitkähän olisivat seuraukset, jos pisto sattuisi vähemmän arkoihin ruumiinosiin? Seuraavissa kaksintaisteluissa, joissa aina käytän uusia yksilöitä, tunkeutuu myrkkyase milloin sirkan rintaan ja lähelle hermokeskusta, milloin kauemmaksi siitä, mutta aina se kuolee heti tai jonkun minutin kestäneen kouristuskohtauksen jälkeen. Sen pikemmin eivät kaikista pahimmat myrkkykäärmeetkään tapa saalistaan.

Johdonmukaisuuden vuoksi otan nyt vankempia otuksia, sillä rukoilijasirkat ja hämähäkit ovat korkeammalle kehittyneinä haavoittamiselle arempia kuin luonnonlahjoiltaan heikommat, jotka ehkä voivat vastustaa myrkyn vaikutuksia useita tunteja tai päiviä, ehkäpä jäävät kokonaan vahingoittumattomiksi.

Valitsen nyt maamyyräsirkan (Gryllotalpa vulgaris L.), joka on 5 cm pitkä, vahva, kömpelö ja vähemmän kehittynyt kuin edelliset koe-eläimet. Maamyyräsirkka syö kasvien juuria ja tuottaa siten paljon vahinkoa. Se on jonkinlainen maamyyrän pilakuva, sen etujalat ovat kuten maamyyränkin muodostuneet kaivamisaseiksi.

Panen maamyyräsirkan ja skorpionin ahtaaseen laatikkoon. Ensiksi ne katselevat toisiaan kauan. Ne eivät kai tunne toisiaan, sillä sirkka oleksii puutarhoissa ja viljelysmailla, skorpioni taas kivisillä, karuilla rinteillä, joissa kasvaa vain pari lajia kuivia heiniä. Molemmat huomaavat kuitenkin, miten uhkaava on vaara. Ilman että minun tarvitsee yllyttää, hyökkää skorpioni rohkeasti sirkan kimppuun ja sirkka asettuu heti puolustusasentoon aukaisten leukansa ja virittää sotalaulunsa hankaamalla peitinsiipiään vastakkain. Skorpioni pistää sitä häntänsä tikarilla, ennenkuin se on ehtinyt lopettaa laulunsa. Sirkan rintaa suojelee vahva, kupera rintahaarniska, mutta tämän läpipääsemättömän panssarin takana on ohuen ihon peittämä poimu, ja siihen juuri tikari tunkeutuu. Tämä yksi ainoa pisto kaataa sirkkajättiläisen maahan, kuten salaman isku. Joissakin elimissä huomaa vielä epämääräisiä liikkeitä, mutta hetken kuluttua lakkaavat värisemästä nilkatkin, jalan päätenivelet, jotka kuolevat viimeiseksi. Maamyyräsirkka kuoli yhtä helposti kuin taranteli ja rukoilijasirkkakin, kuolinkamppaus oli vain jonkin verran pitempi.

Nyt tulee suurten heinäsirkkojen ja hepokattien vuoro astua näyttämölle. Viinitarhahepokatti (Ephippigera) kitui kokonaisen viikon elämän ja kuoleman välillä. Se oli saanut tikarin piston vatsaansa ja heitti henkensä vasta seitsemän päivän kuluttua. Skorpionin myrkky on kaikista vahvimmillekin hyönteisille kuolettavaa, toiset sortuvat heti, toiset useiden päivien kuluttua, mutta lopuksi kaikki kumminkin kuolevat. Haavoittamiskohta ja siihen valunut myrkkymäärä vaikuttavat paljon asiaan. Joskus tiputtaa skorpioni vähän, joskus tuhlailevasti myrkkyrauhasensa erittymää, enkä minä puolestani voi mitenkään vuotamismäärää järjestää. -- Yleensä olivat heinäsirkat vastustuskykyisempiä kuin hepokatit. Laulukaskas kuolee hyvin pian, ja sudenkorento (Libellula depressa L.) melkein yhtä nopeasti kuin rukoilijasirkka.

Kovakuoriaisten paksu kitini-iho suojelee niitä hyvin ja tekee ne haavoittumattomiksi. Skorpionin miekkailu on sattuman varassa, siksi sen pistot eivät osu kovakuoriaisten ruumiinrenkaiden ohutihoisiin nivelvakoihin. Voidakseen taas lävistää kitinipanssarin pitäisi sen porata kauan aikaa, mutta sitä eivät ankarasti puolustautuvat kovakuoriaiset salli, ja porausmenetelmäkin on sitäpaitsi skorpionille vieras, se käyttää vain äkillisiä pistoja taistelutapoinaan.

Skorpionin pistin voisi tunkeutua vain yhteen ainoaan osaan kovakuoriaisen ruumista, nimittäin takaruumiin selkäpuolelle peitinsiipien alle. Paljastan sen kääntämällä peitinsiivet ulospäin tai, vielä paremmin, leikkaamalla ne kokonaan pois. Peitinsiipien poistaminen ei ole hyönteiselle ollenkaan vaarallista, eikä lyhennä sen ikää. Vien skorpionin häkkiin isoja siivettömiä kovakuoriaisia, maakiitäjiä, sittiäisiä, kultakuoriaisia, toukohärkiä ja hapsenkakkiaisia. Kaikki kuolevat myrkkyyn, vaikka kuolintaistelu kestää milloin kauemmin, milloin lyhyemmän aikaa.

Mainitsen vain jonkun esimerkin. Muinaisten egyptiläisten pyhä pillerinpyörittäjä (Ateuchus sacer L.) venyttää ruumistaan piston saatuaan kouristuksen tapaan, nousee pystyyn, nostelee jalkojaan paikoillaan ja horjuu, sillä liikuntokoneisto on joutunut epäjärjestykseen. Sitten se kaatuu eikä enää nouse, potkii kiivaasti, herpoutuu -- se on kuollut. Hapsenkakkiaiset (Cerambyx cerdo L. ja C. scopolii Füssl.) saavat jonkinlaisen kangistuskohtauksen, useat kuolevat vasta seuraavana päivänä, toiset jo kolmen, neljän tunnin kuluttua. Samoin vaikuttaa pisto myöskin kultakuoriaisiin, saksanturilaaseen (Melolontha vulgaris L.) ja mäntyturilaaseen (Polyphylla fullo L.).

Sarvikuoriainen (Oryctes narsicornis L.), suuri, kolme, neljä senttimetriä pitkä, komea ja vahva kovakuoriainen ottaa iskun vastaan stoalaisen kylmäverisesti. Sille ei pisto aluksi näytä tuottaneen mitään pahoja vammoja, arvokkaana ja tasapainonsa säilyttäen se kävelee tiehensä. Yht'äkkiä alkaa voimakas myrkky kuitenkin vaikuttaa. Jalat eivät tottele hyönteistä, se horjuu, kellahtaa selälleen nousematta enää ylös. Kolme, neljä päivää se vielä värähtelee henkitoreissa ja nukkuu sitten rauhallisesti kuolonuneen.

Olin jo ennen kokeita varma, että myrkky vaikuttaa hentoihin perhosiin hyvin pian, kuitenkin tarkkana havainnontekijänä tahdoin niilläkin kokeilla. Ritariperhonen (Papillo machaon L.), amirali (Vanessa atalanta L.) ja kärsäkiitäjä (Deilephila euphorbiae L.) sortuvat heti, kun pisto niihin sattuu. Suuri riikinkukkokehrääjä (Saturnia pyri Schiff.) näyttää kuitenkin kummakseni olevan voittamaton. Ainakin on skorpionin hankala iskeä tähän turpeaan ja leveäsiipiseen kehrääjään, piikki liukuu pois suunnastaan pehmeässä villakarvassa, josta joka piston jälkeen pölähtää tukko ilmaan. Toistuneista iskuista huolimatta en ole varma, onko pistimen kärki voinut tunkeutua perhosen ruumiiseen. Sentähden nypin karvat sen takaruumiista ja näen nyt selvästi, että ase lävistää paljaan ihon. Siirrän kehrääjän rautalankahäkkiin, se tarttuu verkkoon kiinni ja on siinä koko päivän liikkumatonna -- neljäntenä päivänä se kuolee.

Otaksuisi tietysti mielellään, että tämän perhosjättiläisen vastustuskyky aiheutuu sen vahvasta rakenteesta, mutta kokeet paljon pienemmällä, tavallisella silkkiperhosella (Bombyx mori L.) osoittivat, että syy on haettava toisaalta. Tämä heikko kääpiö näet kestää piston seurauksia yhtä kauan kuin riikinkukkokehrääjäkin. Nämä molemmat kehrääjät ovat epätäydellisesti kehittyneitä olioita, aivan erilaisia kuin toiset perhoset, erilaisia kuin kiitäjät, jotka hämärissä niin innokkaasti tutkivat kukkien teriöitä, erilaisia kuin ritariperho ja amirali, nämä kukkakappeliin kulkevat väsymättömät pyhiinvaeltajat. Edellisillä ei nimittäin ole suuosia, ne eivät ota ollenkaan ravintoa koko elämänsä ajalla. Kun niiltä puuttuu syömisen kiihote, elävät ne vain muutaman päivän, siksi kun munat ovat hedelmöitetyt. Tällä lyhyellä elämänajalla pitää olla vastaavaisuutensa elimistökoneistossa, niin että se on vahvempi ja siitä johtuen myös kestävämpi ja vastustuskykyisempi.

Astukaamme askel alemmaksi ja tuokaamme tuhatjalkaiset kokeilukentälle. Ne ovat skorpionille varmaan tuttuja, sillä ulkoilmasiirtolassani tapasin usein skorpionin saaliina kivituhatjalkaisia (Lithobius forficatus L.) Ne ovat skorpionille vaarattomia suupaloja ja liian heikkoja puolustautuakseen. Mutta tuonpa sille seuraksi meikäläisten tuhatjalkaisten jättiläisen, juoksujalkaisen (Scolopendra morsitans L.). Tämäkään kaksikymmenkaksijalkaparinen lohikäärme ei ole skorpionille vieras, olen niitä usein tavannut yhdessä saman kiven alla. Tämä öinen vaeltaja oli hakenut skorpionin kodista piilopaikan. Molemmat sietivät silloin hyvin toisiaan, mutta onkohan asia aina niin?

Panen molemmat hirviöt leveään lasiastiaan, jossa on pohjalla hiukan hiekkaa. Tuhatjalkainen kiertää seinävieriä näyttämön ympäri. Se on kuin sormenlevyinen, 12 cm pitkä, viheltävä, koukeroinen nauha. Pitkät tuntosarvet väristen tunnustelevat esineitä, ja kun ne sattuvat koskemaan skorpioniin, kääntyy tuhatjalkainen äkisti takaisin. Mutta päinvastaiseen suuntaan tehty kierros tuo sen uudestaan skorpionin luo, taas kosketus ja pako jälleen. Nyt on skorpioni varuillaan, häntäkaari jännitettynä ja pihdit avattuina. Kun scolopendra tulee vielä kerran ratansa vaaranpaikkaan, tarttuu skorpioni siihen saksillaan juuri pään taakse. Turhaan kiemurtelee ja koukertelee pitkä, taipuisa ruumis, vastustaja puristaa vain sitä lujemmin, eivät tempomiset eivätkä käyristelemiset sitä enää voi vapauttaa.

Nyt tulee piikin vuoro toimia, se uppoaa kolme, neljä kertaa perätysten tuhatjalkaisen kylkeen. Tuhatjalkainenkin, jonka ensimäinen jalkapari on muodostunut myrkkykoukuiksi, avaa myrkkypihtinsä, mutta turhaan se niillä koettaa purra, sillä skorpionin sakset puristavat vahvasti sitä niskasta ja pitävät sen kaukana. Takaruumis vain voi vastustella, kiertyä, kääriytyä kokoon ja oieta. Olen nähnyt jo monien pikku eläimien kamppailut, mutta en tiedä mitään julmempaa kuin näiden vastenmielisten eläinten pöyristyttävä kaksintaistelu.

Lyhyen aselevon aikana saan tappelijat eroamaan. Tuhatjalkainen nuolee vuotavia haavojaan ja on jonkin tunnin kuluttua taas voimissaan, skorpioni ei näytä saaneen mitään vaurioita. Seuraavana päivänä on uusi näytäntö. Tuhatjalkainen saa kolme pistoa peräkkäin. Silloin vetäytyy skorpioni pois kuin vastaiskuja peläten. Mutta haavoitettu ei tee hyökkäystä, vaan koettaa paeta kiertäen ympyrässä. Tämä riittää jo täksi päiväksi. Peitän lasiastian pahvikotelolla, että molemmat taistelijat rauhoittuisivat pimeässä.

Mitä sitten tapahtui, erittäinkin yön kuluessa, en tiedä. Ehkä kamppailu alkoi taas, ja uusia iskuja jaettiin. Ainakin oli tuhatjalkainen kolmantena päivänä hyvin raukea ja neljäntenä aivan henkitoreissa. Skorpioni vartioi sitä, mutta ei uskalla vielä iskeytyä kiinni. Vasta kun se lepää aivan hiljaa, tarttuu skorpioni siihen, syö ensin pään, sitten molemmat ensimäiset ruumiinrenkaat. Saalis on kuitenkin liian suuri, loppu mätänee, sillä skorpioni pitää tuoreesta ruuasta eikä koske enää raatoon.

Seitsemän, ehkä useampiakin pistoja saanut tuhatjalkainen kuolee vasta neljäntenä päivänä, mutta vahva taranteli heittää henkensä heti ensimäisen iskun jälkeen. Yhtä pian päättyvät rukoilijasirkan, pillerinpyörittäjän, maamyyräsirkan ja muidenkin suurien hyönteisten päivät. Kaikista vastustuskykyisimmätkään eivät kestä kuin seuraavaan päivään, mutta hyvin monta kertaa haavoitettu juoksujalkainen elää neljä vuorokautta, ja ehkä sen kuolemaan on yhtä paljon syynä verenvuoto kuin myrkkykin.

Mistä johtuu tämmöinen eroavaisuus? Nähtävästi se aiheutuu erilaisesta ruumiinrakenteesta. Paremmin kehittyneet kuolevat pikemmin kuin heikompilahjaiset. Onkohan asia todella niin? Maamyyräsirkan kohtalo saa epäilemään. Sehän alkuperäisestä rakenteestaan huolimatta kuolee yhtä nopeasti kuin perhoset ja rukoilijasirkka, jotka kuitenkin ovat paljon tunnokkaampia. Ei, me emme ole vielä skorpionin myrkkyrauhasen salaisuuden perillä. Ehkäpä uudet kokeet luovat valaistusta tähän hämäryyteen.