Part 12

Hyvin harvoin voi nähdä muutakin. Näin skorpionin kerran vetävän kultastaan toisesta jalasta ja hännästä. Mutta tämä ei tahtonut olla missään tekemisissä koiraan pihtien kanssa, sentähden se heitti tuon tolvanan päistikkaa tiepuoleen ja lähti itse käpälämäkeen. Asia on siis selvä. Tässä on kysymyksessä naisen ryöstö ja väkivaltainen anastus, samoin kuin muinoin Romuluksen miehet sieppasivat sabinittaria.

Skorpionin perhe-elämä.

Kirjoista saatu tieto on huononpuoleinen apuneuvo elämän problemeja ratkaistaessa. Tosiasioiden alituinen tutkiminen on parempi kuin suuri kirjasto. Useasti on hyvin hyvä olla ilman tietoja, sillä henki säilyttää silloin tutkimisvapautensa eikä eksy umpikujiin lukemisen harhaan viemänä. Siitä minulla on taas uusi kokemus.

Eräästä anatomisesta teoksesta, joka muutoin on mestarin kädestä lähtenyt, sain tietää, että kenttäskorpioni saa poikia syyskuussa. Voi, kuinka hyvä olisi ollut, jollen olisi kirjaa avannut, sillä skorpionin lisäytyminen tapahtuu paljon aikaisemmin, ainakin minun ilmanalassani. Jollen sattumalta olisi huomannut asian oikeaa laitaa, vaan olisin odottanut syyskuuta, olisin antanut sopivan hetken luisua käsistäni ja kadottanut kokonaisen vuoden havaintoaikaani, ehkä jättänyt koko asian sikseen.

Niinpä niin, tietämättömyydelläkin on etunsa, kaukana valtateistä löytää aina jotain uutta. Eräs meidän suuria mestareitamme opetti sen minulle kerran itse aavistamatta antamaansa neuvoa. Aivan odottamatta soitti eräänä päivänä ovikelloani Louis Pasteur, sama, josta jonkun aikaa sen jälkeen tuli niin suuri kuuluisuus. Hänen nimensä oli minulle tuttu. Olin lukenut hänen kauniin teoksensa viinihapon jakautumisesta ja olin seurannut hyvin jännittyneenä hänen tutkimuksiaan likoeläinten synnystä.

Joka aikakaudella on oma tieteellinen tunnussanansa, meillä on nyt kehitysoppi, silloin oli alkusynty (generatio spontanea). Erinomaisen tarkoilla ja yksinkertaisilla kokeillaan Pasteur kumosi sen järjettömän mielipiteen, että mädäntymisessä tapahtuvat kemialliset muutokset voisivat synnyttää elämää.

Minä poikkesin tähän niin loistavasti ja voitokkaasti selvitettyyn kiistakysymykseen ottaakseni kuulun vieraani parhaani mukaan vastaan. Hän tuli luokseni etupäässä erinäisiä tietoja saadakseen. Tästä suuresta kunniasta on minun kiittäminen työskentelyäni fysikan ja kemian aloilla. Voi, miten vähäistä ja mitätöntä on työskentelyni ollut!

Pasteurin matkan tarkoituksena Avignonin seuduille oli silkkimatojen tutkiminen. Silkkiviljelyksiä oli muutamina vuosina hävittänyt jokin tuntematon tauti. Toukat alkoivat mädätä ilman huomattavaa syytä ja kovettuivat sitten liitumaisiksi kimpaleiksi. Kauhukseen näkivät talonpojat niin tärkeän tulolähteensä kuivuvan. Suurista puuhista ja kustannuksista huolimatta oli toukkajoukot heitettävä tunkiolle.

Keskusteltuamme hiukan tästä raivoavasta rutosta, Pasteur sanoi muitta mutkitta:

"Tahtoisin kernaasti nähdä silkkimadon koteloita, tunnen ne vain nimeltään, mutta en ole koskaan niitä nähnyt. Voisitteko ehkä hankkia joitakuita?"

"Hyvin kernaasti. Se on helposti tehty. Minun isännälläni on niitä kaupan, ja hän asuu aivan vastapäätä. Tahdotteko odottaa hetken, niin noudan?"

Juoksen naapuriini ja täytän taskuni kotelokopilla. Annoin ne vieraalleni. Hän otti yhden, käänteli sitä sormissaan puolelle ja toiselle, tarkasteli uteliaana, kuten omituista, toisesta maanäärestä peräisin olevaa esinettä. Hän pudisteli sitä korvansa juuressa.

"Sehän kopisee", sanoi hän ihmeissään, "siellä on jotain sisässä."

"Tietysti!"

"Mitä sitten?"

"Krysalidi (varsinainen kotelo)."

"Kuinka sanoitte? Krysalidi?"

"Niin, jonkinlainen muumio, joksi toukka muuttuu ennenkuin tulee täysinkehittyneeksi perhoseksi."

"Onko joka kotelokopassa semmoinen muumio?"

"On kyllä. Suojellakseen koteloaan on toukka kehrännyt kopan."

"Vai niin!"

Ilman pitkiä puheita kotelokopat hävisivät tiedemiehen taskuun. Hän tahtoi tarkasti tutkia tätä suurta uutuutta, koteloa. Pasteurin luja itseluottamus hämmästytti minua. Hän aikoi parantaa silkkimatoja tietämättä mitään toukista, koteloista, kotelokopista, muodonvaihdoksesta. Muinaisajan voimistelijat astuivat alastomina otteluun. Älykäs silkkimatoruton vastustaja lähti myös alastomana taisteluunsa, tietämättä kerrassaan mitään niistä hyönteisistä, jotka hän aikoi pelastaa perikadosta. Minä aivan ällistyin -- niin, enemmänkin, minä suuresti ihastuin.

Ihastustani kyllä vähensi seuraava seikka. Pasteurin mieltä kiinnitti toinenkin kysymys, nimittäin viinin parantaminen lämmittämällä sitä. Hän käänsi äkkiä puheen sanoen:

"Näyttäkää minulle viinikellarinne."

Näyttää hänelle viinikellarini, oma viinikellarini, minun, viheliäisen opettajan, joka en voi palkkavähästäni penniäkään viiniin uhrata, vaan valmistan itse jonkinlaista juomaa käyttämällä saviruukussa muserrettuja omenoita raakasokerin kanssa! Kellarini! Viinikellarini, tynnyrini ja pölyiset pulloni, joiden nimilipuissa on viinin ikä ja laatu!

Hämilläni kartoin vastausta ja koetin kääntää puheen toisaalle. Mutta hän tiukkasi:

"Näyttäkää minulle kellarinne, olkaa hyvä!"

Ei auttanut vastustaa. Osoitin sormellani keittiön eräässä nurkassa seisovaa rikkinäistä tuolia ja sen päällä olevaa kymmenen litran pulloa.

"Tuo on minun viinikellarini."

"Tuo teidän kellarinne?"

"Niin, parempaa ei ole."

"Siinä kaikki?"

"Siinä."

Keskustelu ei jatkunut. Näytti siltä kuin Pasteur ei tuntisi tätä vahvasti höystettyä juomaa, jota kansa kutsuu nimellä "la vache enragée" (raivostunut lehmä). Jos minun viinikellarini, vanha tuoli ja tyhjältä kumahtava pullo, ei kertonutkaan hiivan tappamisesta lämmön avulla, niin se puhui kauniisti toisia asioita, joita minun kuuluisa vieraani ei näyttänyt ymmärtävän. Hän ei huomannut mikrobia, erästä kaikista pahimpia, sitä, että kova onni tukahduttaa hyvän tahdon.

Ikävästä kellarivälikysymyksestä huolimatta minua ihmetyttää hänen varma luottamuksensa omaan itseensä. Hyönteisen muodonvaihdos on hänelle outo, ensi kerran hän näki kotelokopan ja kuuli, että sen sisässä on jotain, josta tulee perhonen. Hän ei tiedä mitään siitä, minkä jo pahaisinkin koulupoika tietää. Ja tämä aloittelija on mullistava silkkimatoviljelysten terveydenhoidon, hän on mullistava koko lääketieteen ja yleisen terveysopin.

Hänen aseenaan on ajatus, joka ei välitä yksityiskohdista, vaan pitää silmällä kokonaisuutta. Mitä häntä liikuttaa muodonvaihdos, toukat, nymfit, kotelokopat ja tuhannet muut hyönteistieteen pikkusalaisuudet! Hänen vaikean tehtävänsä ratkaisulle on ehkä parempi olla niitä tietämättä. Ajatukset pysyvät itsenäisempinä ja säilyttävät paremmin rohkean lennokkuutensa, liikkuminen on vapaampaa, kun sitä eivät sido tunnettujen asioiden talutusnuorat.

Kotelokopista, joiden Pasteur ihmeekseen kuuli heläjävän, saamani erinomaisen esimerkin rohkaisemana olen koroittanut tietämättömyysjärjestelmän säännöksi tutkiessani hyönteisten vaistoja. Luen hyvin vähän. Kirjojen hankkimisen joka tulee niin kalliiksi, ettei varani siihen riitä ja toisilta kyselemisen asemesta minä olen tutkimusteni esineiden kanssa kahden kesken siksi kuin saan ne puhumaan. En tiedä mitään. Sitä parempi, sillä silloin ovat kysymykseni vapaat. Tänään tutkin tähän tapaan, huomenna päinvastaiseen, aina seuraten saamiani selityksiä. Ja jos sattumalta avaan kirjan, niin pidän huolta siitä, että henkeni saa tarpeeksi sijaa epäilyksille.

Jos minä olisin luopunut tästä varokeinosta, niin olisin menettänyt vuoden skorpionihavaintojeni ajasta, kuten jo sanoin. Lukemaani tiedonantoon luottaen en odottanut ennen syyskuuta skorpionipoikasten syntymistä, mutta se tapahtuikin jo heinäkuussa. Tämän todellisen ja ennustetun aikamäärän eron luulen johtuvan ilmaston erilaisuudesta, minä teen näet havaintoni Provencessa ja tiedonantajani, Leon Dufour, Espanjassa. Huolimatta mestarin suuresta asiantuntemuksesta olisi minun pitänyt olla varuillani. Minä en niin tehnyt, sillä musta skorpioni ei ollut minua vielä opettanut. Voi, kuinka oikein Pasteur teki, kun ei ollut ottanut selkoa koteloista.

Tavallisia skorpioneja, jotka ovat pienempiä ja vähemmän eloisia kuin kenttäskorpionit, pidin vertailun vuoksi kohtalaisen isoissa lasiastioissa työhuoneeni pöydällä. Kun ne ottivat vähän tilaa ja niitä oli helppo tutkistella, tarkastin niitä joka päivä. Aamuisin ennenkuin kirjoitin tietoja muistikirjaani, en lyönyt laimin kohottaa lasien päälle pantuja pahvipalasia ja ottaa selkoa yöllisistä tapauksista.

Kun taaskin heinäkuun 22:na päivänä noin kello kuusi aamulla nostin pahvia, näin sen alla emon ja sen selässä joukon poikasia, kuten minkäkin valkean vaipan. Se oli yksi niitä mieluisia ilon hetkiä, jotka korvaavat tutkijalle hänen vaivansa. Ensimäisen kerran näin skorpioniemon poikasineen. Poikaset olivat syntyneet yöllä, sillä eilen oli emo vielä yksin.

Onni oli myötäinen. Seuraavana päivänä oli toinen naaras poikasvaipan ympäröimä, sitä seuraavana kaksi yhtaikaa. Yhteensä siis neljä poikuetta, enemmän kuin osasin toivoakaan.

Heti ensimäiset poikaset nähtyäni ajattelin, että eivätköhän lasihäkissä olevat kenttäskorpionit saisi poikasia yhtä aikaisin. Otin siitä selvän.

Käännän kaksikymmentäviisi tiiltä nurin ja mitä näenkään! Tunnen vanhan vereni virtailevan innostuksesta kuten kaksikymmenvuotiaana ollessani. Kolmen kiven alla on emo perheineen. Yhdellä on jo suurenpuoleisia poikasia, ne mahtavat olla viikon vanhoja. Toiset ovat synnyttäneet edellisenä yönä, päättäen vatsapuolella olevista kalvopalasista, joista tulee tuonnempana tarkemmin puhe.

Heinäkuu loppuu, syyskuu kuluu eläintarhani enää lisäytymättä. Molempien skorpionilajien synnyttämisaika on heinäkuun lopulla ja sitten se on ohi. Lasihäkissäni on kuitenkin yhtä paksuja naaraita kuin nekin, jotka saivat poikasia. Kaikki merkit viittaavat siihen, että nekin vielä synnyttäisivät. Mutta talvi kuluu, eikä odottamaani tapahdu. Synnytys siirtyy seuraavaan kesään. Näin kauan alemmat eläimet hyvin harvoin kantavat.

Voidakseni helpommin tehdä havaintoja eroitin heti joka emon perheineen kohtalaisen suureen häkkiin. Tarkastaessani niitä aamulla oli osa yöllä syntyneistä pojista vielä emonsa vatsan alla. Kun nostin emon oljenkorrella syrjään, näin poikaparvessa kalvokappaleita, joista jo edellä mainitsin. Tämä huomioni kumosi täydellisesti kirjoista saamani lyhyet tiedot. Kirjoissa näet sanotaan, että skorpioni on eläviä sikiöitä synnyttävä, mutta tämä tieteellinen lausetapa ei ole tosiasioiden kanssa yhtäpitävä. Poikaset eivät tule maailmaan semmoisina kuin ne ovat. Miten ne voisivatkaan ojennettuine pihteineen, harallajaloin ja häntä kippurassa kulkea emon synnytyselinten käytävien läpi? Ei mitenkään, vaan niiden täytyy syntyä niin pienenä myttynä kuin mahdollista.

Emon alla olevat kalvot ovat munia, oikeita munia, melkein semmoisia kuin kantoajan lopulla munarauhasista otetut munat. Sikiö on munassa puristunut riisijyvän kokoiseksi, häntä on kääntynyt vatsan alle, pihdit painuneet rintaa, jalat kylkiä vasten, niin että munanmuotoisessa käärössä ei ole kohonemia, jotka sen liukumista haittaisivat. Silmät kuultavat mustina pisteinä kalvojen läpi. Sikiötä ympäröi kirkas nestepisara, jonka päällä on erinomaisen hieno kelmu. Siinä poikasen silloinen maailma, siinä sen ilmakehä.

Kalvot emon vatsan alla ovat munakalvoja. Niitä oli kenttäskorpionin poikasten välissä kolme-, neljäkymmentä, mustalla lajilla hiukan vähemmän. Kun tulin yöllisiin synnytyksiin liian myöhään, näin vain jälkeiset, mutta nekin riittävät todistamaan, että skorpioni on muniva eläin, vaikka poikaset kuoriutuvat heti munimisen tapahduttua.

Miten tuo kuoriutuminen sitten tapahtunee? Minulla oli harvinainen onni olla tilaisuudessa todistajana. Näin emon leukojensa kärjillä leikkaavan munakelmun varovasti, repivän sen ja syövän sitten suuhunsa. Se nylki kalvot vastasyntyneen ympäriltä yhtä huolellisesti ja hellästi kuin lammas ja kissakin syödessään sikiönsä kalvot. Jollei uuhi huulillaan päästämiä kalvoja nielisi, niin karitsa ei voisi koskaan irtautua kapaloistaan. Siten tarvitsee skorpionin poikanenkin emon apua. Näin niiden turhaan koettavan vapautua limaisista repeytyneistä munapusseistaan.

Munasta kuoritut ja puhdistetut sikiöt ovat valkeita. Kenttäskorpionin poikaset ovat yhdeksän, mustan skorpionin vain neljän millimetrin pituisia. Niin pian kuin syntymissiivous on pidetty, nousevat nuoret kiirettä pitämättä toinen toisensa jälkeen emon selkään emon pihtejä pitkin kiiveten. Vieri-vierekkäin ne peittävät selän kokonaan. Pienillä kynsillään ne pitävät niin tiukasti kiinni, että niitä on vaikea pyyhkäistä pois hahtuvalla tekemättä niille pahaa. Tässä asemassa ei ratsu eikä sen taakka liiku, joten on otollinen hetki hiukan kokeilla.

Kun vien oljenkorren lähelle perhettä, nostaa naaras heti pihtinsä vihaisen näköisenä, ja sitä se tekee harvoin puolustaessaan yksinomaan itseänsä. Nyrkit kohoavat boksausasentoon, sakset aukenevat hyökkäykseen valmiina. Häntää se ei juuri koukista, sillä sen äkillinen liike voisi tärähdyttää selkää ja pudottaa osan kuormaa. Rohkea, pikainen ja mahtavan näköinen nyrkeillä uhkaileminen riittää.

Mutta siitä ei minun tiedonhaluni välitä. Otan yhden poikasen ja asetan sen emon eteen, tuuman päähän siitä. Emo ei näytä pojan tapaturmasta pihtaavan, vaan on yhtä rauhallinen kuin ennenkin. Mitäpä tuommoisesta pikku kuperkeikasta! Pudonnut osaa jo itse auttaa itseään. Se ryömii sinne tänne, kunnes löytää emon toisen pihdin, kiipee sitä pitkin ja palaa sisaruksiensa joukkoon.

Uudistan kokeeni, mutta pudotan nyt useita maahan. Poikaset ovat hajallaan, mutta kuitenkin emon lähellä. Ne harhailevat ympäriinsä. Nyt alkavat asiat jo emoa huolestuttaa. Se yhdistää käsivartensa -- pihtitunnustimensa -- kaareksi, haroo ja pyyhkii niillä hiekkaa haaliakseen eksyneet luoksensa. Liikkeet ovat kömpelöitä ja varomattomia. Kana kutsuu poikansa hellällä äänellä siipiensä suojaan, skorpioninaaras kokoo perheensä yhdellä haravanvetäisyllä, välittämättä siitä, että joku murskautuisi kuoliaaksi. Kaikki ovat kuitenkin loukkautumattomia ja päästyään emoonsa kiinni ne kiipeävät selkään jälleen.

Tähän joukkoon otetaan vieraat poikaset vastaan yhtä ystävällisesti kuin omatkin. Kun lakaisen siveltimellä erään naaraan poikaset maahan ja vien ne toisen emon luo, jonka selässä on jo omat pojat, niin kerää emo ne käsivarsillaan viereensä ja antaa tulokkaiden nousta selkäänsä. Voisi sanoa, että se ottaa ne kasvateikseen, jollei tällä käsitteellä tarkoitettaisi liian paljoa. Varsinaisista ottopojista ei tässä ole kysymys, vaan naarasta johtaa sama hämärä vaisto kuin taranteliakin, joka ei osaa omia poikiaan eroittaa vierasta, vaan kerää luokseen kaikki, jotka tulevat sen lähelle.

Luulin emon lähtevän poikineen ravinnon hakuun, mutta se ei liiku paikaltaan, ei edes iltaisin, jolloin muut joukoittain hyörivät. Syömättä se valvoo lastensa kehitystä ja kasvamista.

Heikkojen pienokaisten onkin kestettävä vaikea koettelemus, niiden on, sanoisinko, synnyttävä uudestaan. Niissä tapahtuu jonkinlainen sisäinen kehitys, samantapainen kuin toukassa sen muodostuessa hyönteiseksi. Poikasten ulkomuoto on kyllä kuten täysinkasvaneen skorpionin, mutta hiukan paisuneempi. Niillä on ikäänkuin lapsenmekko, joka on riisuttava, ennenkuin ne voivat saada lopulliset solakat piirteet.

Siihen kuluu kahdeksan päivää. Koko ajan ovat poikaset liikkumatta emon selässä. Ne luovat nahkansa, mutta tämä luominen eroo suuresti varsinaisesti myöhemmin ja useasti tapahtuvista nahkanvaihdoksista, jolloin iho halkeaa pitkin eturuumiin selkäpuolta ja eläin tulee ulos jättäen jäljelle skorpionin muotoja jäljittelevän kuivan nahkatupen.

Toisin nyt tapahtuu. Panen muutamia luomasillaan olevia poikasia lasilevylle. Ne eivät hievahda, ovat, kuten näyttää, hyvin väsyneitä, melkein kuoleman kielissä. Nahka ei halkea mitään määrättyä viivaa pitkin, vaan repeilee samalla kertaa edestä, takaa ja sivuilta. Jalat tulevat ulos säärystimistään, pihdit sormikkaistaan ja häntä tupestaan. Pieninä repaleina putoo nahka kaikkialta yht'aikaa. Luomisen jälkeen ovat poikaset täyskasvaneen näköisiä. Ne tulevat vikkelämmiksikin. Vaikka ovatkin vielä vaaleita, ovat ne terhakoita ja nopeita leikkiessään ja juoksennellessaan emon ympärillä. Mutta ihmeellisintä tässä kehittymisessä on niiden äkillinen kasvaminen. Kenttäskorpionin poikaset olivat 9 mm pitkiä, nyt ne ovat 14 mm. Mustan skorpionin pojat kasvavat 4:stä mm 6:n tai 7:n millimetrin mittaisiksi. Pituus on siis lisäytynyt melkein puolella, joten koko tilavuus on tullut kolminkertaiseksi.

Tätä kasvamista ihmetellen kyselee, mistä se johtuu, sillä pojathan eivät ole vielä mitään syöneet. Paino ei ole lisäytynyt, päinvastoin ehkä pienentynyt luodun nahkan painon verran. Koko on kasvanut, ainemäärä ei. On tapahtunut laajeneminen, jota voisi verrata lämmön vaikuttamaan epäorganisten kappaleiden laajenemiseen. Sisäinen muodostuminen on järjestänyt elävät molekylit enemmän tilaa ottaviksi, joten koko paisuu ilman lisäaineksia. Jos jollakulla olisi kylliksi malttia ja sopivat apuneuvot tämän äkillisen kasvamisen tutkimiseen, niin hän voisi luullakseni saavuttaa huomattavia tuloksia. Varattomuuteni takia jätän tehtävän toisille.

Nahkanluonnin jätteet, valkoiset viilekkeet, eivät putoa maahan, vaan takertuvat emon selkään, etenkin jalkojen tyville pehmeäksi peitteeksi, jonka päällä poikaset lepäävät. Ratsulla on siis selässään satulaloimi, jonka päällä ratsastajat teutaroivat.

Kun siveltimellä pyyhkäisen keveästi perheen maahan, niin on hauskaa katsella, miten pudonneet nopeasti kiipeävät takaisin satulaansa. Ne tarttuvat loimen ripsuihin, ponnistavat hännällään ja kiepsahtaen ovat paikoillaan. Tämä omituinen kiipeämismatto kestää ehyenä kokonaisen viikon, siksi kuin pojat tulevat itsenäisiksi. Sitten se irroittuu ja putoo joko kokonaan tai kappaleina.

Poikasten väri alkaa myös muuttua. Takaruumis ja häntä rusottuvat, pihdit saavat heikon merenpihkan kiillon. Nuoruus kaunistaa kaikkia. Ne ovat todellakin sieviä nuo pikku languedocilaiset skorpionit. Jos ne pysyisivät semmoisina, eivätkä saisi myrkkysuodattimiaan, niin niitä hauskuudekseen kasvattaisi.

Pian niissä herää itsenäistymishalu. Ne laskeutuvat mielellään emon selästä peuhatakseen iloisina maassa. Jos ne loittonevat liiaksi, varoittaa emo niitä kasaten ne kokoon käsivarsiharavallaan.

Lepohetkellä muistuttaa skorpioniemo poikasineen lepäävää kanaa. Suurin osa lapsiparvesta on maassa emoa vasten painuneena, muutamat loikovat valkoisella loimella, jotkut ovat kiivenneet häntää pitkin, asettuvat sen käyrälle huipulle ja näyttävät sieltä tyytyväisinä katselevan sisaruksiaan. Uusia akrobatteja tulee ja ne työntävät edelliset syrjään. Jokainen tahtoo katsella näköaloja häntätornista.

Maassa-olijat tunkeutuvat emon alle, niin ettei näy muuta kuin otsa ja mustat silmäpisteet. Pahimmat vekkulit kieppuvat emon jaloissa, harjoittelevat voimistelua ja trapetsiliikkeitä. Lopuksi kiipeää koko joukkokunta emon selkään, asettuu sinne, ja sitten ei enää liiku emo eikä pojat.

Tämä kypsymisen ja itsenäistymisen valmistusaika kestää viikkokauden, samoin kuin ensimäinenkin kehitysjakso kesti, jolloin poikasten ruumis ilman ruokaa kasvoi kolminkertaisesti. Parisen viikkoa kaikkiaan oleksivat pienokaiset emon selässä. Mutta mitä emo syöttää niille sillä aikaa, eritoten ensimäisen nahkanvaihdon jälkeen, jolloin poikaset ovat tulleet vilkkaammiksi ja syntyneet uuteen elämään? Antaako emo niille ravintoa ja säästääkö pehmeimmät palat poikasilleen? Ei anna mitään eikä mitään säästä.

Tarjoan emolle pienen, pehmeän heinäsirkan, joka mielestäni sopii poikastenkin ravinnoksi. Kun se nakertelee saalistaan seuralaisistaan vähääkään välittämättä, juoksee eräs pienokainen sen selkää pitkin, menee aivan otsalle saakka, kurkistaa sieltä, mitä emon edessä tapahtuu. Se koskettaa jalallaan emon leukoja, mutta vetäytyy äkkiä säikähtyneenä takaisin. Se pötkii pakoon, viisaasti kyllä, sillä ei ole puhettakaan, että muserruspuuhissa oleva suu antaisi sille palasen, vaan päinvastoin voisi sen itsensä siepata ja nielaista.

Toinen tarttuu sirkan takaruumiiseen emon syödessä etuosaa. Se puree ja repii, mutta ei saa muruakaan, otus on liian kova.

Olen nähnyt tarpeeksi. Poikien ruokahalu herää, ne söisivät mielellään, jos emo hiukankaan niistä huolehtisi ja antaisi niiden heikolle vatsalle sopivaa ruokaa, mutta se syö vain itse ja sillä hyvä.

Mitä te tahtoisitte, sievät pikku skorpionit, monen hetkeni kuvittajat? Te tahtoisitte mennä kauas hakemaan sopivaa ravintoa, pieniä eläväisiä. Huomaan sen teidän levottomasta harhailemisestanne. Te pakenette äidin luota, joka ei teitä enää tunne. Te olette vahvoja. Eronhetki on tullut.

Jos tietäisin tarkkaan, mitä pieniä otuksia te haluaisitte, ja jos voisin niitä teille hankkia, niin hoitaisin vielä teitä mielelläni, en syntymähäkkinne tiilien alla enkä vanhempien seurassa, sillä tunnen niiden suvaitsemattomuuden. Ne syöjättäret lopettaisivat teidät, piskuiseni, eivät omat emonnekaan teitä säästäisi. Niille olette te jo vieraita, ja seuraavana vuonna häiden aikaan ne kadehtijat söisivät teidät. Kaikista viisainta on, että menette.

Mihin teidät sijoittaisin ja miten teitä ruokkisin? Ero on paras, vaikka teitä jonkin verran kalpaankin. Jonakin päivänä vien teidät pois ja hajoitan teidät asumasijoillenne, kivikkoiselle rinteelle, johon aurinko niin lämpimästi paistaa. Siellä te tapaatte tovereitanne, tuskin teidän kokoisianne, jotka jo elävät yksin kukin oman, joskus vain kynnen levyisen kivisirpaleensa alla. Siellä te opitte paremmin kuin minun luonani taistelemaan ankaraa olemisen taistelua.

Skorpionin myrkky.

Hyökätessään pienien hyönteisten kimppuun, jotka ovat sen tavallisena ravintona, ei skorpioni juuri käytä myrkkyasettaan. Se tarttuu niihin pihdeillään ja pitää niitä nakerrellessaan suunsa lähettyvillä. Vain silloin kun saalis vastustamisellaan häiritsee ruokailua, kääntyy häntä ja lamauttaa uppiniskaisen pienellä pistolla. Saadakseni selville skorpionin myrkyn vaikutuksen niveljalkaisiin panin tilavaan, hiekkapohjaiseen lasiastiaan ensiksi tarantelin (Lycosa narbonensis Latr.) kenttäskorpionin kanssa yhteen. Kumpikohan näistä, joilla kummallakin on myrkkyaseet, pääsee voitolle ja saa toisen syödyksi? Taranteli ei tosin ole niin vahva kuin skorpioni, mutta sukkelampi liikkeissään, joten se voi tehdä hyppyjä ja odottamattomia hyökkäyksiä nopeammin kuin vastataistelija. Menestymisen mahdollisuudet näyttävät olevan siis tarantelilla.

Lopputulos ei kuitenkaan vastaa edellytyksiä. Niin pian kuin taranteli huomaa vastustajansa, kohoo se pystyyn, aukaisee leukakoukkunsa, joiden kärjellä myrkkypisarat helmeilevät, ja odottaa pelottomana. Skorpioni lähestyy pienin askelin, pihdit ojennettuina. Näillä kaksisormisilla käsillään se tarttuu taranteliin. Taranteli aukoo ja sulkee turhaan leukojaan, se ei voi purra vihollistaan, sillä tämä pitää sen kaukana itsestään. Suuritta voimanponnistuksitta taivuttaa skorpioni häntänsä selän yli eteen ja työntää tikarinsa uhrin mustaan rintaan. Pistin jää haavaan joksikin aikaa, epäilemättä siksi, että myrkky ehtisi tarpeeksi vuotaa. Seuraus näkyy siinä silmänräpäyksessä: heti kun myrkkykoukku on tunkeutunut ruumiiseen, vetää tanakka taranteli jalkansa kokoon -- se on kuollut.

Puoli tusinaa taranteleja pistää skorpioni samalla tavalla, ja aina seuraa kuolema yhtä pian. Tapettuaan se syö saaliinsa hetipaikalla aivan jalkojen nahkeisiin osiin saakka. Ruokailu kestää joskus kokonaisen vuorokauden. Ihmetellen kysyy, miten vatsaan, joka ei ole juuri saalista suurempi, on mahtunut semmoinen ravintomäärä. Nähtävästi voi skorpioni kauan paastottuaan ahtaa suolistonsa täpösen täyteen sopivan tilaisuuden sattuessa.