Part 11

Voidakseni tehdä havaintoja skorpionien elämästä ja tavoista hankin niitä parisenkymmentä suureen lasiseinäiseen puuhäkkiin, jonka pohjalle panen kattotiiliä niille lymypaikoiksi.

Huhtikuussa pääskysen palaamisaikana ja ensimäisten käkien kukkuessa syntyy siihen saakka rauhallisten skorpionien! kesken hämminki. Avotaivaan alle puutarhaan perustamastani skorpionisiirtolasta lähtee useita öisin retkeilemään, eivätkä enää palaa takaisin. Mutta vielä hullummin käy, kun kaksi sattuu saman tiilen alle, sillä silloin toinen syö toisen, kuten usein olen nähnyt. Onko se kahden samaa sukupuolta olevan taistelua keskenään, joista toinen kevään ihanuuden viekoittamana on lähtenyt käyskentelemään, pistäytynyt ajattelemattomasti naapurinsa luokse ja kohtaa siellä kuolemansa, jos naapuri on sitä vahvempi? Tuskin, sillä tunkeilijaa järsitään hyvin hitaasti, pitkin päivää ja pienissä annoksissa ikäänkuin se olisi tavallista riistaa.

Ja vielä eräs seikka herättää huomiotani. Saaliiksi joutuneet ovat kaikki pienenlaisia. Niiden vaalea väri ja solakampi vartalo todistaa, että ne ovat koiraita, kaikki vain koiraita. Suuremmat, pönäkämmät ja hiukan tummemmat naaraat eivät toki saa näin surkeata loppua. Nähtävästi tämä siis ei ole naapurusten välistä riitaa, jolloin erakko yksinäisyyttään säilyttääkseen kohtelisi sopimattomasti jokaista vierailijaa ja söisi sen sitten suuhunsa. Se on pikemminkin häätapa, jonka naaras lopettaa parittelun jälkeen näin surullisesti.

Kevät saapuu. Olen järjestänyt tilavan lasiseinäisen häkin kuntoon, sijoittanut sinne kaksikymmentä viisi asukasta, jokaisen oman tiilensä alle. Joka ilta huhtikuun puolivälistä alkaen, siinä kello seitsemän ja yhdeksän seuduilla, hämärän tullessa syntyy aika elämä lasipalatsissa. Päivällä se näytti olleen autio, mutta nyt siellä esitetään hauskoja näytelmiä, joita koko talonväki, melkeinpä kesken illallisensa, kiiruhtaa katsomaan. Häkin eteen ripustetun lyhdyn valossa voimme seurata tapahtumia.

Se on meidän huvitteluamme päivän töiden päätyttyä, se on meidän teatterimme. Me kaikki, suuret ja pienet, kiiruhdamme ottamaan permantopaikkoja yksinkertaisessa teatterissamme, sillä näytäntö alkaa, kun lyhty sytytetään. Kaikki me kiiruhdamme, yksinpä Tomkin, talon koira. Sitä ei skorpioniasia huvita, filosofin tyyneydellä se paneutuu makaamaan jalkoihimme ja torkkuu, mutta vain toisella silmällään, toisella se vahtii ystäviään, lapsia.

Koetan antaa lukijoille jonkinlaisen kuvan siitä, mitä häkissä tapahtuu. Lasiseinän viereen, lyhdyn valaisemaan piiriin kokoutuu pian suuri seurue. Kaikkialla kävelee yksityisiä eläimiä, mutta nyt ne tulen houkuttelemina jättävät varjopaikat ja rientävät ilotulitusjuhlaan. Yöperhosetkaan eivät sen mieluummin lentäneet lampun valoa kohti. Vastatulleet sekoittuvat tungokseen, toiset taas telmeeseen kyllästyneinä vetäytyvät hämärään, lepäävät siellä hetken, mutta palaavat taas innokkaina näyttämölle.

Sepä on sarabandia (espanjalainen tanssi), mielenkiintoista ja kamalan hurjaa. Muutamat tulevat kaukaa, sukeltavat arvokkaasti pimeästä, heittäytyvät nopeasti ja sievästi kuten liukuen valossa hyörivään joukkoon. Niiden notkeus muistuttaa hypähtävää hiirtä. Ne hakevat toistensa seuraa ja pakenevat taas heti, kun ovat sormenpäillään toisiinsa koskeneet, aivan kuin olisivat polttaneet toisiaan. Jotkut kävelevät tovereineen ympäri, mutta pötkivät äkkiä matkoihinsa. Rauhoituttuaan piilossa ne taas tulevat takaisin.

Aika ajoin on oikea sekamelska: sotkuinen kasa viliseviä jalkoja, haukkovia pihtejä ja ylöskääntyneitä häntiä, jotka jakelevat pistoja, hyväileviäkö vai uhkaavia -- en oikein tiedä. Kaikki ottavat osaa temmellykseen, isot ja pienet, luulisi siinä olevan taistelun elämästä ja kuolemasta, julkisen joukkomurhan, mutta se onkin huimaa leikkiä. Ne pyörivät kuin kissanpojat yhtenä keränä. Pian ryhmä hajoo, jokainen livistää tiehensä mikä minnekin haavoittumatta ja jäseniään mukauttamatta.

Jo taas keräytyvät pakolaiset lyhdyn luokse. Ne kulkevat edestakaisin, tulevat ja menevät ja joutuvat usein silmä vasten silmää. Kiireellisimmät marssivat toistensa selkien yli ja nämä eivät pane muuta vastalausetta kuin heilauttavat häntäänsä. Nyt ei ole toran aika, korkeintaan vastaantulijat vain hiukan läimäyttävät toisiaan häntänsä koukkukepillä. Skorpionien seuraelämässä on tämä tuttavallinen isku, jonkinlainen kädenpuristus, jolloin myrkkypiikki ei sekoitu asiaan.

Mutta skorpioneilla on muitakin asentoja kuin nämä toisiinsa takertuneet jalat ja heiluvat hännät ja ne asennot ovat hyvin kuvaavia. Otsa otsaa vasten, pihdit sivulla, hännät pystyssä ja rinta maahan painuneena molemmat painiskelijat seisovat honkaa. Sitten hankautuvat ilmaan kohotetut takaruumiit sivuttain vastakkain, toinen sivelee toistaan, samalla kuin niiden päänivelet ovat taipuneet koukkuun, uudestaan, yhä uudestaan ne kiertyvät yhteen ja taas eroavat. Yhtäkkiä ystävysten pyramidi luhistuu kokoon ja kumpikin lähtee muitta mutkitta käpälämäkeen.

Mitä nuo ottelijat tarkoittavat tällä omituisella asennollaan? Onko se kahden kilpailijan käsikähmää? Ei siltä näytä, sillä kohtaus oli rauhallinen. Seuraavista huomioistani päättäen se on kihlajaiskeimailua. Rakkautta tunnustaessaan skorpioni seisoo päälaellaan.

Jos jatkaisin kuvausta kuten olen alkanut, jos esittäisin yhtäjaksoisesti ne tuhannet pikkupiirteet, jotka olen useiden päivien kuluessa havainnut, niin kertomus tulisi kylläkin lyhyeksi, mutta menettäisi osan mielenkiinnostaan, sillä siitä jäisi pois monet ja joka ilta vaihtelevat yksityisseikat, joita on sangen vaikea järjestelmällisesti ryhmittää. Ei pienintäkään havaintoa saa sivuuttaa näin outoja ja vähän tunnettuja tapoja kerrottaessa. Vaikkakin sama asia tulisi kahdesti sanotuksi, on kuitenkin parempi seurata tapahtumien aikajärjestystä ja esittää pala palalta mitä milloinkin uutta huomasin. Havaintojeni epäjärjestys järjestyy, toinen pikkupiirre tukee ja täydentää toistaan. Siksi seuraavassa jätän puheenvuoron päiväkirjalleni.

Huhtik. 25 p. 1904 -- Ohoo! Mitäs tämä on? Ensi kertaa semmoista näen, vaikka aina olen vahdissa. Kaksi skorpionia on vastakkain, pihdit eteen ojennettuina ja toisissaan kiinni. Se on ystävällinen kädenpuristus eikä taistelun alkusoitto, sillä molemmat toverukset kohtelevat toisiaan mitä rauhallisimmin. Ne ovat eri sukupuolta. Toinen on turpea ja tumma, se on naaras, toinen jokseenkin hoikka ja vaalea, koiras. Hännät kauniisti kiertyneinä aviopari kävelee hillityin askelin lasiruudun ohi. Koiras on viejänä ja marssii takaperin sysimättä ja kohtaamatta vastarintaa. Tottelevaisena seuraa naaras, koiraan pihdit kiinni sen pihdeissä, silmäkkäin johtajansa kanssa.

Matkalla pysähdytään, mutta ei vaihdeta otetta. Suuntaa muutetaan milloin sinne milloin tänne, häkin toisesta päästä toiseen. Mikään ei viittaa kävelijöitten varsinaiseen päämaaliin. Ne käyskentelevät kuten vetelehtijät ja heittelevät toisilleen silmäyksiä. Siten kävelee sunnuntaisin iltamessun jälkeen kylän nuoriso maantiellä "itse kukin Eevoineen".

Usein ne tekevät mutkia. Koiras aina määrää uuden suunnan. Päästämättä käsiään se tekee sirosti täyskäännöksen ja asettuu toverinsa kanssa kyljittäin. Silloin se hetkisen hyväilee naaraan selkää litteäksi painetulla hännällään, mutta naaras ei liiku, ei hievahda.

Pitkän tunnin minä katselen tuota loppumatonta menemistä ja tulemista. Osa meidän väestämme on kanssani ihmettelemässä tätä omituista näytelmää, jota ei kukaan koskaan maailmassa ole nähnyt, ei ainakaan kukaan kykenevä havainnontekijä.

Vihdoin kymmenen aikaan tulee eronhetki. Koiras on löytänyt tiilen, jonka katos näyttää niin houkuttelevalta. Se päästää toisen kätensä irti, mutta pitää toisella vielä kiinni toveriaan, raapii jaloillaan tiilen alusta ja lakaisee sitä hännällään. Luola avautuu. Se menee sinne ja vetää vähitellen väkivallatta suvaitsevaisen skorpionittaren perässään. Pian ovat molemmat kadonneet. Hiekkakasa sulkee asunnon. Aviopari on kotonaan.

Niiden häiritseminen olisi moukkamaista. Sekoittuisin asiaan liian aikaisin ja sopimattomalla hetkellä, jos heti tahtoisin katsoa mitä siellä tapahtuu. Ehkä asioiden valmistelu kestää suurimman osan yötä ja kauan valvominen alkaa painostaa minun kahdeksankymmenvuotiasta päätäni. Polviniveleni jo väsyvät. Nukku-Matti tulee. Hyvää yötä!

Koko yön minä uneksin skorpioneista. Ne juoksevat peitteeni alle, ne kävelevät kasvoillani. Seuraavana päivänä jo aamun sarastaessa olen kohottamassa tiiltä. Naaras on yksin, koiraasta ei jälkeäkään, ei yömajassa eikä lähistöllä. Ensimäinen pettymykseni, jota vielä monta muuta seuraa.

Touk. 10 p. -- Seitsemän seuduissa illalla. Taivas pilvessä, ennustaen rankkasadetta. Häkissä erään tiilen alla on pariskunta liikkumatta otsa vasten otsaa, pihdit toisissaan kiinni. Varovasti nostan tiilen, että voin mukavasti seurata tiilimajan omistajien kohtausta. Yö jo pimenee, mutta mikään ei voi, kuten minusta näyttää, häiritä katottoman asumuksen rauhaa. Aimo sade pakoittaa minut peräytymään. Molemmat rakastavaiset ovat häkin kannen suojassa, niiden ei tarvitse välittää sateesta. Mitähän ne nyt tekevät katottomassa komerossaan?

Tunnin kuluttua lakkaa sade ja minä palaan skorpionieni luo. Ne ovat muuttaneet majaa toisen läheisen tiilen alle. Yhä pitäen kiinni toisistaan on naaras ulkona, koiras sisällä valmistelemassa asuntoa. Joka kymmenen minutin kuluttua me vaihdamme vahtivuoroamme, ettei sopiva hetki menisi huomaamatta, sillä minusta näyttää se olevan jo lähellä. Huolellisuutemme on kuitenkin turhaa, sillä kahdeksan aikaan pilkkopiineässä lähtee siihen asuntoonsa tyytymätön pari kävelylle. Käsikädessä ne hakevat uutta katosta. Koiras takaperin kulkien suuntaa matkan, ja valitsee asuinsijan, naaras seuraa kuuliaisena. Toistuu samat menot, jotka näin huhtik. 25 p:nä.

Lopulta löydetään tiili, joka miellyttää. Koiras ryömii sen alle päästämättä tällä kertaa käsiään toverinsa käsistä. Muutamalla hännän huiskauksella lakaistaan häähuone puhtaaksi. Skorpionitar menee sisään johtajansa jäljessä, joka sitä hellästi vetää.

Parin tunnin kuluttua käyn niiden luona, luullen antaneeni niille jo kylliksi aikaa valmistelupuuhiin. Kohotan tiiltä. Ne ovat yhä samassa asennossa vastakkain ja käsitysten. Tänään en nähnyt enempää.

Seuraavanakaan päivänä ei mitään uutta. Vastatusten, toisiaan katsellen, jalankaan liikkumatta, pitkittävät puolisot tiilen alla, käsikädessä loppumatonta kohtaustaan. Illalla auringon laskiessa eroavat lempiväiset vuorokauden kestäneen yhdessäolon jälkeen. Koiras lähtee pois, naaras jää tiilen alle ja niiden suhde ei edistynyt rahtuakaan.

Tähänastisista havainnoista selviää kaksi seikkaa. Kihlajaispromenadin perästä tarvitsee pariskunta rauhaisan piilopaikan. Avioliittoa ei koskaan lopullisesti solmita avotaivaan alla, häärivän joukon keskellä tai kaikkien nähden. Jos nostaa niiden asunnon katon vaikka kuinkakin varovasti, niin lähtevät, olipa päivä tai yö, molemmat yhdistyneet, jotka näyttävät olevan toistensa katselemiseen vajonneina, marssimaan ja hakemaan uutta huoneistoa. Toiseksi huomasin, että pari viipyy hyvin kauan tiilikiven alla. Näin niiden olleen siellä kaksikymmentäneljä tuntia, eikä sittenkään mitään ratkaisevaa tapahtunut.

Toukok. 12 p. -- Mitähän tämä ilta opettanee? Ilma on lämmin ja tyyni, hyvin sopiva öisiin huvitteluihin. Eräs pari on muodostunut, en nähnyt niiden ensimäistä kohtausta. Tällä kertaa on koiras paljon hennompi kuin paksu naaras, mutta kuitenkin se hoikkahousu täyttää urheasti tehtävänsä. Takaperin kulkien tavalliseen tapaan ja häntä pystyssä se vie lihavan morsiamensa kävelylle. Ne kiertävät kerran lasiseinien vieriä, kiertävät toisen, milloin myötäpäivään, milloin vastakkaiseen suuntaan.

Usein ne pysähtyvät. Silloin päät koskevat toisiinsa, kallistuvat oikealle, kallistuvat vasemmalle kuten kuiskuteltaisiin jotain korvaan. Pienet etujalat värisevät ja hyväillen sivelevät toisiaan. Mitähän ne puhelevat keskenään? Miten muuttaisi niiden mykän häärunon sanoiksi?

Koko perheeni tulee katsomaan tätä harvinaista parivaljakkoa. Kosivaiset eivät näytä ollenkaan häiriytyvän meidän läsnäolostamme. Ne ovat liioittelematta sanoen siroja. Puolittain läpikuultavina ja lyhdyn valossa loistavina ne ovat kuin merenpihkasta veistetyt. Ne kävelevät hitaasti valituin askelin, käsivarret ojennettuina, häntä kauniisti kaaressa.

Niitä ei mikään häiritse. Jos niitä vastaan tulee joku maankiertäjä, joka samoin kuin nekin kulkee lasiseinän sivustaa iltaviileässä, niin se ymmärtää toisten arkaluontoiset asiat, siirtyy syrjään ja antaa tietä. Lopuksi ne hiipivät tiilen kätköön, koiras tietysti edellä, takaperin. Kello on yhdeksän.

Tätä iltaidylliä seuraa yöllä julma murhenäytelmä. Seuraavana aamuna on naaras saman yöllisen tiilensä alla. Pieni koiras on sen vieressä, mutta murhattuna ja jonkun verran syötynä. Sillä ei ole päätä, ei toista pihtiä eikä yhtä jalkaparia. Asetan raadon majan kynnykselle. Erakko ei liiku koko päivänä. Illan tullen se lähtee ulos ja tapaa vainajan tiellään. Se kantaa sen kauaksi haudatakseen kunniallisesti, se on, syödäkseen sen kynsineen karvoineen suuhunsa.

Tämä kannibalinäytös on samanlaista kuin se, jonka näin viime vuonna skorpionien ulkoilmasiirtolassa. Yhä uudestaan näin silloin kivien alla turpeita naaraita nautinnolla maistelemassa työtovereitaan kuten asiaankuuluvaa ateriaa. Otaksuin heti, että muorit syövät koiraansa joko kokonaan tai osittain aina ruokahalunsa mukaan, elleivät koiraat, tehtyään tehtävänsä, ajoissa pääsee pakoon. Nyt on minulla selvä todistus edessäni. Eilen näin, miten pari tavallisen alkuvalmistuksen, kaksinkävelyn, jälkeen meni majaansa, ja nyt aamulla näen, kuinka puoliso saman tiilen alla syö apulaistaan.

On luultavaa, että koiraspoloinen on ehtinyt täyttää velvollisuutensa. Niin kauan kuin sitä tarvittiin suvun jatkamisessa, sai se olla elossa. Tällä kertaa on pari ollut pikainen puuhissaan, kun taas toiset, päästäkseen lopputulokseen, tarvitsivat aikaa hakkailuihinsa ja toistensa katselemiseen kaksi kertaa kaksitoista tuntia. On vaikea sanoa, mikä tähän erilaisuuteen on syynä. Ehkä ilman luonne, sähköjännitys, lämpömäärä ja yksilölliset intohimot jouduttavat tai hidastuttavat lopullista parittelua. Tämä epämääräisyys on havainnnontekijälle hyvin haitallista, kun hänen pitää vartoa otollista hetkeä saadakseen selvää kampojen toistaiseksi tuntemattomasta merkityksestä parittelussa.

Toukok. 14 p. -- Nähtävästikään ei nälkä aja eläimiäni joka ilta liikkeelle. Ravinnonhaku ei ole syynä niiden ehtoovaelluksiin, sillä minä annan niille täysin määrin erilaista riistaa, semmoista, minkä luulen parhaiten maittavan. Niillä on nuoria sirkkoja, pieniä hepokatteja, yöperhosia, joilta olen katkonut siivet, ja sudenkorentoja, mutta tämä ruuan paljous ei niihin vaikuta. Kävelijät eivät katsokaan joukossaan hyppiviä sirkkoja, siiventyngillään maata pieksäviä perhosia eikä väriseviä sudenkorentoja. Ne tallaavat vain ne jalkoihinsa, töykkivät nurin, hosaisevat niitä hännällään, ne, sanalla sanoen, eivät niitä tahdo, eivät niistä huoli. Kokonaan toiset syyt ovat kyseessä.

Melkein kaikki kävelevät lasiseinän vierustalla. Itsepäisimmät koettavat kiivetäkin pitkin ruutua. Ne nousevat häntänsä varaan, putoavat maahan, mutta yrittävät toisaalla uudestaan. Avonaisilla pihdeillään ne koputtavat lasia, ne tahtovat päästä ulos kaikin mokomin. Vaikka niiden aituuksessa on kylliksi tilaa jokaiselle, on kylliksi tilaa pitkältäkin kuljeskella, niin siitä ei apua. Ne tahtovat mennä kauaksi. Jos ne olisivat vapaina, hajautuisivat ne kaikille suunnille. Samaan aikaan viime vuonna lähtivät niinikään minun ulkoilmasiirtolani asukkaat enkä minä niitä sen koommin nähnyt.

Kiima-aika se keväisin saa skorpionit matkailemaan. Siihen saakka ne ovat jöröjäerakoita, mutta silloin ne lähtevät kammioistaan rakkauden pyhiinvaellusretkelle, ruuasta piittaamatta ne hakevat toisiaan. Kotiseutunsa kivikossa ne löytävät valiopaikkoja, missä voivat kohdata toisiaan ja mihin voivat vetäytyä yhdistyttyään. Jollen pelkäisi taittavani jalkaani yöllä niiden asuinkukkuloiden kiviröykkiöissä, niin tahtoisin lähteä katsomaan niiden vapauden riemussa vietettäviä hääjuhlia. Miten ne menettelevät siellä alastomina kallionrinteillä? Samoin kai kuin lasihäkissäkin. Kun koiras on valinnut puolison, menevät ne käsikädessä kävelemään laventelipensaikkoihin. Siellä niitä ei ilahduta minun kynttilänpätkäni, mutta siellä on niillä valona verraton lyhty, kuu.

Toukok. 20 p. -- Joka ilta ei tarvitse luulla näkevänsä kävelyyn lähtöä. Monet tulevat jo parittain tiiliensä luo. Ne ovat jo koko päivän pitäneet toisiaan käsistä ja ovat olleet toistensa katselemiseen vaipuneina. Yön tullen ne jatkavat lasiseinän kiertelemistä, jonka ne jo edellisenä iltana, ehkä aikaisemminkin ovat aloittaneet. En tiedä milloin ja missä ne jo yhtyivät. Muutamat kohtaavat toisensa sattumalta salaisissa käytävissään, joten niitä on vaikea pitää silmällä. Kun minä ne huomaan, on valjakko jo taivaltamassa.

Tänään on onni suotuisa. Näen parin yhtyvän lyhdyn valossa. Iloinen ja tungetteleva koiras, joka kiiruhtaa tungoksessa, sattuu silmäkkäin erään ohikulkevan naaraan kanssa, joka sitä miellyttää. Naaraskaan ei ole vastaan, ja asiat kehittyvät pikaisesti.

Otsat käyvät yhteen, pihdit ovat liikkeessä, hännät heiluvat pitkin ottein, nousevat pystyyn, takertuvat toisiinsa ja hellästi hyväillen hankautuvat vastakkain. Eläimet nousevat päälaelleen seisomaan samoin kuin edellä jo kerrottiin Pian asetelma laskeutuu taas, pihdit puristuvat toisiinsa ja pari lähtee marssimaan. Pyramidiasento on siis yhdistymisen alku. Se on hyvin tavallinen asento, vieläpä samaa sukupuoltakin olevat kohoovat siten pystyyn, mutta ei niin sääntöjen mukaisesti, ei niin muodollisuuksia seuraten. Silloin se ei ole rakastuneiden keimailua, vaan on kärsimättömyyden merkki, hännät hosuvat toisiaan, eivät hyvälle.

Koiras kulkee kiiruusti takaperin sangen ylpeänä valloituksestaan. Toiset naaraat, jotka tulevat valjakkoa vastaan, asettuvat ympärille ja töllistelevät uteliaina, ehkäpä mustasukkaisinakin. Yksi niistä heittäytyy vietävänä olevan naaraan päälle, kiertää jalkansa sen ympäri ja koettaa pysäyttää matkailevaiset. Semmoista välikohtausta koiras vastustaa, se pudistaa naarastaan, vetää sitä, mutta naaras ei liiku. No, tästä käänteestä se ei ole kovin murheissaan, vaan jättää naaraan. Onhan niitä toisia ja aivan lähellä. Nyt se tarttuu ilman rakkauden tunnustuksia suorastaan uuden tuttavansa käsiin ja vaatii sitä kävelylle. Mutta tämä kieltäytyy, irroittautuu ja pakenee.

Se houkuttelee yhtä kursailematta toista noiden uteliaina töllistelevien joukosta. Tämä myöntyy tuumaan, mutta ei ole sanottua, ettei se matkalla karkaisi johtajansa pihdeistä. Mitäpä tuo huikentelija siitä välittäisi! Jos yksi menee, onhan niitä toisia, se tyytyy ensimäiseen vastaantulijaan.

Nyt se vie voittamaansa valaistun alueen poikki. Kaikin voimin se tempoo naarasta, jos naaras ei tahdo seurata, mutta vetää hellästi, jos se kuuliaisena tottelee. Pysähdytään välistä, joskus kauaksikin aikaa.

Silloin koiras tekee ihmeellisiä liikkeitä. Se koukistaa jalkamaisiksi pidenneet, pihtipäätteiset leukajalkansa, sanokaamme kuten edelläkin, käsivartensa, ojentaa ne taas suoriksi eteen ja pakoittaa siten naaraan leikkiinsä, lähestymään sitä ja taas etenemään. Molempien käsivarret muodostavat yhdessä nivelikkään säleneliön, joka vuoroin levenee, vuoroin sulkeutuu. Näiden notkeusvoimisteluharjoitusten jälkeen koneisto koukistuu ja pysähtyy.

Nyt niiden otsat ovat kiinni toisissaan, hellyyden purkauksessa molempien suut yhtyvät. Tämmöisiä hyväilyjä kuvatessaan johtuvat mieleen "suudelmat" ja "syleilyt", mutta niitä sanoja ei uskalla käyttää, kun skorpionilla ei ole päätä, ei kasvoja, huulia eikä poskia. Eläin on kuin saksilla poikki leikattu, sillä ei ole edes kuonoakaan ja naaman paikalla on alaleukojen hirvittävät purulevyt.

Ja kuitenkin se on skorpionista kauneinta kaikesta! Etujaloillaan, jotka ovat hennommat ja liikkuvammat kuin muut, taputtelee se lempeästi toisen julmannäköistä naamaria, sen mielestä viehättäviä kasvoja, intohimoisesti se hiukan puraisee, kutittaa puruleuoillaan toisen suuta, joka on yhtä ruma kuin omansakin. Sanotaan, että kyyhkynen on keksinyt suutelemisen, mutta minä tiedän hänen edeltäjänsä: se on skorpioni.

Sen mielitietty antaa kaiken tapahtua ja pysyy aivan hiljaa, mielessään se kuitenkin salaisesti toivoo pääsevänsä karkuun. Mutta miten irroittautua? Se antaa hyvin yksinkertaisesti liian tuliselle rakastajalle läimäyksen sormille, ja silloin se on heti vapaa. Välit menevät rikki. Huomenna on huono tuuli ohi ja menot voivat alkaa alusta.

Toukok. 25 p. -- Naaraan hännänisku todistaa, että aluksi niin nöyrällä ystävättärellä on omat oikkunsa, itsepintaiset vastustamishalunsa ja äkkipikaiset eroamispuuskansa. Siitä vielä lisäesimerkki.

Tänä iltana lähtee kaksi hyvin arvokkaan näköistä rakastelevaista kävelylle. Ne löytävät miellyttävän tiilikatoksen. Koiras päästää toisen pihtinsä irti, vain toisen, voidakseen hiukan vapaammin liikkua ja lakaisee hännällään ja jaloillaan mullan kolon suulta. Se ryömii sisään. Sitä mukaa kuin kolo puhdistuu mullasta, seuraa naaras hyvin suostuvaisena, kuten näyttää.

Mutta ehkä siitä ei asunto tai aika ole sopiva, koska se tulee pois, työntää puoli ruumistaan takaperin ulos. Se kamppailee johtajansa kanssa, joka sitä puolestansa vetää luoksensa pysyen vielä piilossa. Paini on vilkasta, toinen reutoo luolan sisällä, toinen rimpuilee sen ulkopuolella. Vuoroin toinen, vuoroin toinen on voitolla, menestys on hyvin häilyvä. Viimeinkin kaikin voimin riuhtaistuaan saa naaras vetäneeksi koiraan ulos.

Yhä yhdessäoleva valjakko on taivasalla ja lähtee taas vaeltamaan.

Pitkän tunnin ne kulkevat lasiseinän sivustaa edes ja takaisin ja palaavat taas saman tiilen suojiin. Tie on selvä ennestään, siksi koiras menee suoraan sisälle ja kiskoo epätoivoisena vastustelevaa naarasta perässään. Naaras jännittää jalkansa maata vasten, koukistaa häntänsä tiilen holviin kiinni, eikä tahdo tulla mukaan. Tämä vastarinta huvittaa minua. Mitä olisikaan parittelu ilman näitä alkukoristeita!

Tiilen alla ryöstäjä pitää niin hellittämättömästi kiinni ja keinottelee niin hyvin, että kapinoitseva alistuu ja menee sisään. Kello lyö kymmenen. Vaikken valvoisikaan koko yötä, niin odotan kuitenkin loppuratkaisua, käännän sopivalla hetkellä tiilen nähdäkseni jotain sen alla tapahtuvista menoista. Näin hyvää tilaisuutta ei ole aina, siksi täytyy siitä ottaa vaari. Mitä saanen nähdä?

En kerrassaan mitään. Tuskin on puoli tuntia kulunut, kun niskoitteleva pääsee irti, tulee ulos piilostaan ja pakenee. Toinen hyökkää jäljestä, pysähtyy kynnykselle ja katselee. Henttu on karannut, nolona se vetäytyy takaisin koloonsa. Se on pettynyt -- samoin minäkin.

Kesäkuun alussa. -- Peläten, että lyhdyn liian kirkas valo voisi häiritä vankejani, olen ripustanut lyhdyn jonkun matkan päähän ruuduista. Mutta nyt on liian hämärää, niin etten voi nähdä tarkasti kävelyssä olevan parivaljakon yksityisiä liikkeitä. Puristavatko molemmat pihdeillään, vai toinenko vain, kumpiko? Sillä seikalla on merkityksensä. Katsotaanpa.

Ripustan lyhdyn keskelle häkkiä, niin että se valaisee ylt'ympäri. Skorpionit eivät pelästy, päinvastoin tulevat iloisemmiksi. Ne rientävät kaikkialta lyhdyn luo, koettavat vielä kiivetä lähemmäksi valonlähdettä. Ruutujen läkkipeltikehyksiä myöten ne pääsevätkin ylös, ensin kyllä pudottuaan jonkun kerran.

Ylhäällä sitten, pysytellen kiinni lasista ja kehyksistä, ne tuijottavat tuleen häikäistyinä koko illan. Johtuu mieleeni riikinkukkokehrääjäin huumautuminen lampun valossa.

Lyhdyn alla aivan valoisassa paikassa asettuu eräs pari päälaelleen honkaa seisomaan. Ne huiskivat sirosti hännillään ja lähtevät marssimaan. Koiras yksin on toimivana. Se tarttuu pihdeillään naaraan pihteihin, ponnistelee, vetää, se yksin voi määrätä eroamishetken irrottamalla pihtinsä. Naaras ei sitä voi, se on vanki, ryöstäjä on pistänyt sille käsiraudat.