Part 10

Vähentääkseni pöydälläni olevien häkkien lukua, saadakseni sijaa riittämään koko eläintarhalleni panen yhteen ja samaan häkkiin useampia rukoilijasirkkanaaraita, joskus kymmenkunnan. Tilan vuoksi sopii yhdessä asuminen kyllä. Häkki on tarpeeksi avara vangeille, jotka raskaan takaruumiinsa takia liikkuvat verrattain vähän. Häkin verkkoon tarttuneina ne sulattavat ruokaansa liikkumattomina tai odottavat saaliin lähestymistä. Niin ne tekevät vapaudessaankin pensaikossa.

Yhdessäelämisellä on kuitenkin vaaransa. Tiedän, että jos heinät loppuvat heinähäkistä, niin rauhalliset aasitkin käyvät potkusille. Vähemmän säyseät ruokavieraani voisivat nälkäisinä hyvin pian kiukustua ja alkaa tapella keskenään. Siksipä pidänkin häkeissä runsaasti muonaa ja tuon joka päivä uusia heinäsirkkoja. Jos kansan kapina syttyy, niin ei ainakaan nälänhätä ole siihen syynä.

Aluksi eivät asiat mene ollenkaan hullusti. Kansa elää rauhassa, jokainen rukoilijasirkka sieppaa ja jyrsii, mitä liikkuu sen lähettyvillä, eikä rakenna riitaa naapuriensa kanssa. Mutta sovinnollisuuden aika on lyhyt. Naaraan ruumis paksunee, munasarjoissa kypsyy munajonot, ja munimisaika lähestyy. Mustasukkaisuuden puuskia puhkeaa, vaikkei ole saapuvilla yhtään ainoaa koirasta, joka voisi naaraita kiihoittaa. Munarauhasen toiminta myllertää koko väestön ja kiihoittaa syömään toisiansa. Syntyy hälinä, kahakka ja kannibalijuhlat. Taas otetaan uhka-asentoja, suhistetaan siipiä ja ojennetaan koukkuharat ilmaan. Nämä vihaiset mielenosoitukset eivät ole uhkaavampia heinäsirkkaa ja hepokattia vastaan.

Ilman huomaamaani syytä asettuu kaksi naapurusta äkkiä sota-asentoon. Ne kääntelevät päätään oikealle ja vasemmalle yllyttääkseen toisiaan taisteluun, ne heittävät toisiinsa halveksivia silmäyksiä. Takaruumiin hankauksesta siipiä vasten syntynyt puf, puf on merkkinä hyökkäykseen. Jos kaksintaistelu päättyy ensimäiseen naarmuun eikä jätä vakavampia seurauksia, niin avautuvat pyyntijalkojen pihdit kuten kirjan lehdet ja laskeutuvat eturuumiin sivuille. Se on mahtava asento, mutta ei niin julma kuin kamppailtaessa elämästä ja kuolemasta.

Sitten työntyy toinen koukkuhara nopeasti eteen keihästääkseen vastustajan sekä vetäytyy yhtä nopeasti takaisin kätköönsä. Vastustaja tekee vastaiskun. Kaksi kissaa lyödessään käpälillään toisiaan korvalle tekee samanlaisia miekkailuharjoituksia. Jos toisen pehmeälle vatsalle kihoaa pisara verta, joskus haavan syntymättäkin, tunnustaa se tulleensa voitetuksi ja vetäytyy pois. Toinen laskee kokoon sotalippunsa, siipensä, ja alkaa näennäisesti tyynenä tuumia heinäsirkkametsästystä, vaikka on kuitenkin aina taisteluun valmiina.

Useimmiten on tappelun loppu surullisempi. Silloin otetaan armotta kaksintaisteluasennot. Raatelujalat aukenevat ja ojentuvat ilmaan. Onneton silloin voitettu. Toinen puristaa sen pihteihinsä ja ryhtyy heti ruokailemaan alkaen tietysti niskasta. Inhoittava syöminen tapahtuu yhtä suurella mielihyvällä kuin heinäsirkan nakertelu. Aterioitsija nauttii sisartaan kuten luvallista riistaa konsanaankin, eikä kukaan lähimäisistä pane vastalausetta, sillä ne toivovat saavansa tehdä samoin ensimäisen hyvän tilaisuuden sattuessa.

Huh, noita hirveitä elukoita! Sanotaan, etteivät sudetkaan syö toisiaan, mutta rukoilijasirkat eivät ole niin turhantarkkoja. Ne laittavat herkut naapureistaan, vaikka häkissä on yllin kyllin niiden mieliriistaa, heinäsirkkoja.

Kantavat naaraat voivat harhautua haluissaan vieläkin vastenmielisempiin tekoihin. Seuratkaammepa parittelua. Ehkäistäkseni eripuraisuutta liian monilukuisessa seurueessa suljen kunkin parin omaan häkkiinsä, niin ettei niiden häitä voi syrjäiset häiritä. Muonitustakaan ei saa unohtaa, jottei nälkää voisi syyttää seuraavista tapahtumista.

On elokuun loppu käsissä. Koiras, laiha rakastaja, pitää hetkeä otollisena. Se iskee silmää hyvinvoivalle kumppanilleen, se kääntää päänsä sen puoleen, taivuttaa kaulaansa ja nostaa eturuumiinsa pystyyn. Sen pienessä, kaidassa naamassa on melkein intohimoinen ilme. Tässä asennossa, liikkumatta; se katselee kauan toivottuaan. Tämä pysyy paikoillaan välinpitämättömänä. Nyt on rakastaja saanut myöntymisen merkin, merkin, jonka salaisuutta minä en tunne. Se lähestyy. Äkkiä se levittää värisevät siipensä. Semmoinen on rukoilijasirkan rakkaudentunnustus. Heiveröinen koiras hyppää nyt naaraan selkään ja tarttuu siihen kiinni niin lujasti kuin voi. Nämä alkuvalmistukset ovat hyvin pitkälliset ja itse parittelukin kestää viisi, kuusi tuntia.

Parittelevat pysyvät koko ajan liikkumatta, muuten ei menoissa ole mitään erikoisen huomattavaa. Lopulta puolisot eroavat, mutta yhtyvät pian uudestaan ja vielä läheisemmin. Jos kaunotar rakastaa koiraspoloista siksi, että koiras elävöittää sen munasarjoja, niin se rakastaa myös siksi, että se saa siitä herkullisen aterian. Jo samana päivänä tai viimeistään seuraavana hyökkää naaras toveriinsa kiinni, ensiksi tietysti totuttuun tapaansa sen niskaan, ja syö sen sitten järjestelmällisesti pikku paloissa, ettei jää jälelle muuta kuin siivet. Tämä ei ole enää haareminaisen mustasukkaisuutta, vaan turmeltuneen lihan himoa.

Olin utelias tietämään, miten jo hedelmöitetty naaras ottaisi vastaan toisen koiraan. Tutkimusteni tuloksena on häpeällinen juttu. Useimmissa tapauksissa ei naaras ollut kyllästynyt syleilyihin eikä aviollisiin menoihin. Jonkun lepohetken kuluttua lyhyemmän tai pitemmän, ja olivatpa munat jo munitut tai munimatta suostuu se toiseen koiraaseen ja syö sen lopuksi kuten ensimäisenkin. Kolmas koiras, täytettyään tehtävänsä, katoaa samaa tietä, neljännellä on sama kohtalo. Kahden viikon ajalla näin saman naaraan käyttävän seitsemän koirasta. Kaikille se antautui, mutta kaikkien oli maksettava häänautintonsa hengellään.

Tämmöiset orgiat ovat tavallisia, mutta on poikkeuksiakin. Etenkin kuumina ja sähköisinä päivinä ne ovat yleisenä sääntönä. Semmoisina aikoina on rukoilijasirkkanaaraillakin "hermonsa". Suurijoukkoisissa häkeissä syövät naaraat silloin toisiaan enemmän kuin tavallisesti, ja yhden parin häkeissä pidetään koirasta useammin kuin muulloin tavallisen riistan veroisena.

Näiden aviollisten julmuuksien selitykseksi tahtoisin sanoa, ettei sirkka vapaudessaan siten menettele. Siellä on koiraalla tehtyään velvollisuutensa aikaa pötkiä tiehensä, paeta tuota hirveää ämmää, mutta minun häkissäni se voi siirtää loppukohtalonsa korkeintain seuraavaan päivään.

Kun en ole sattunut milloinkaan näkemään vapaudessaan elävien rukoilijasirkkojen rakasteluja, enkä tiedä, mitä pensaikossa todella tapahtuu, siksi voin vain vedota vankeina elävien sirkkojen tapoihin. Häkissä on niillä kyllä tarpeeksi aurinkoa, runsaasti ruokaa ja hyvästi tilaa, eikä niitä näytä koti-ikäväkään vaivaavan, joten ne kai säännöllisissä olosuhteissa tekisivät samoin kuin vankeudessakin.

No niin. Aioin sirkkoja puolustaa, mutta puolustukseni jää siihen, että vapaudessa on koiraalla aikaa paeta.

Kerran minua hämmästytti eräs kamala pariskunta. Tapaus on seuraava. Koiras on täyttämässä elämänsä tehtäviä ja pitää lujasti kiinni naaraasta, mutta sillä onnettomalla ei ole päätä, ei kaulaa, tuskin eturuumistakaan. Naaras sitävastoin, pää olan yli kääntyneenä, jatkaa hyvin levollisena suloisen rakastettunsa tähteitten nakertelua. Siitä huolimatta on tuo maskulininen tynkä, tiukasti kiinni takertuneena, täydessä toimessa!

Rakkaus on kuolemaa voimakkaampi, sanotaan. Aivan kirjaimellisesti käsitettynä ei tämä mietelmä tulle koskaan tämän loistavammin todistetuksi. Päätön, puoleksi syöty raato koettaa antaa elämää uusille sukupolville. Se ei päästä naarasta, ennenkuin naaras on repinyt sen takaruumiin, jossa sukupuolielimet ovat.

Voi jossakin määrin käsittää, että naaras, joka ei ole liian turhantarkka tunneasioissa, syö rakastettunsa häiden jälkeen, jolloin rakkaasta ei ole enää muuta hyötyä, mutta että se järsii sitä yhdynnän aikana, se voittaa kaiken, mitä julminkaan mielikuvitus voi haaveilla. Minä olen nähnyt siten tapahtuvan, nähnyt sen omin silmin, enkä ole vielä toipunut hämmästyksestäni. Voisiko koiras puolustautua tai paeta naarasta juuri parittelemisen kestäessä? Eihän toki.

Rukoilijasirkan rakkaus on siis varsin surullista, ehkäpä vielä surullisempaa kuin hämähäkin. Tunnustan kyllä, että vankilan ahtaus edistää koirasten murhaamista, mutta syy tähän teurastukseen on toinen.

Ehkäpä se on muisto geologisilta ajoilta, kivihiilikaudelta, jolloin hyönteinen kehittyi niin luonnottoman kiimaiseksi. Suorasiipiset, joihin rukoilijasirkkakin kuuluu, ovat hyönteismaailman esikoisia. Kömpelöinä ne harhailivat puusaniaismetsissä, ja vaillinainen oli niiden muodonvaihdos kuten vielä nytkin. Silloin oli niiden valta-aika, silloin, kun ei vielä ollut hyönteisiä, joiden muodonvaihdos olisi ollut täydellinen, ei ollut perhosia, ei kovakuoriaisia, ei kärpäsiä eikä kimalaisia. Tavat eivät olleet lempeät siihen aikaan, jolloin raju intohimo pakoitti hävittämään, että luotaisiin uutta. Rukoilijasirkat, muinoisten hyönteiskummitusten vähäiset jälkeläiset, jatkavat kai senaikaisia rakastelumenoja.

Muidenkin rukoilijasirkkojen heimoon kuuluvien lajien naaraat syövät koiraitaan. Pieni _väritön rukoilijasirkkakin_ (Ameles decolor Charp), joka on vankeudessa niin kiltti ja rauhallinen eikä koskaan rakenna riitaa naapuriensa kanssa, vaikka niitä on runsaasti häkissä, sekin sieppaa koiraansa kiinni ja syö sen yhtä julmasti kuin Mantis religiosa. Koettelen retkilläni hankkia naaraille välttämättömän tarpeellisia seuralaisia, mutta tuskin olen ehtinyt pistää laihan, siivekkään koiraan häkkiin, kun joku naaras sen sieppaa ja syö, naaras, joka ei enää tarvitse sen apua. Kun munarauhaset ovat tyydytetyt, kammovat molempien lajien naaraat koiraita tai pikemminkin ne pitävät niitä vain erinomaisina riistapaloina.

Kaskaan laulu.

Cicada plebeja Scop.

Kotiseudullani Sérignanissa on viisi lajia laulukaskaita, joista yleisimmät ovat tavallinen laulukaskas (Cicada plebeja Scop.) ja saarnilaulukaskas (Cicada plebeja fraxini). Suurin on tavallinen laulukaskas, jonka soittokoneesta teen ensiksi selkoa.

Koiraan keskiruumiin alapuolella, juuri viimeisen jalkaparin takana on kaksi puolipyöreää levyä, joista oikealla oleva peittää hiukan vasenta. Ne ovat luukut, katteet, sanalla sanoen, soittokoneen kannet. Jos niitä kohottaa, näkee niiden alla kaksi laajaa lokeroa, toisen oikealla, toisen vasemmalla. Provencelaiset sanovat niitä kappeleiksi (_li capello_) ja molempia yhteisesti kirkoksi (_la glèiso_). Etuosassa sulkee ne hieno, pehmeä ja kermankeltainen kalvo, takaosassa kuiva kelmu, joka välkkyy kuin saippuakupla sateenkaarenvärisenä. Sitä provencelaiset kutsuvat peiliksi (_mirau_).

Kirkkoa, peiliä ja kansia pitää kansa äänielimenä. Laulajasta, jolta loppuu ilma keuhkoista, sanotaan, että hänellä on "särkynyt peili" (_a li mirau creba_). Äänioppi väittää tämän kansan luulon vääräksi. Voi rikkoa peilin, nostaa kannen syrjään leikkaamalla sen saksilla, repiä etukalvon, mutta nämä silpomiset eivät saa kaskaan laulua taukoamaan, ne vain muuttavat sitä, heikentävät hiukan. Kappelit ovat kumun vahvistajia. Ne eivät synnytä ääntä, vaan tekevät sen voimakkaammaksi, ne muuttavat sen sitä mukaa kuin ikkunan luukut ovat auki tai kiinni.

Oikeaa ääntä synnyttävää elintä on vasta-alkajan vaikea löytää. Molempien kappelien ulkosivulla, vatsan ja selän yhtymäpaikassa on vahvaseinäinen ilmareikä, joka peittyy kansien alle. Sitä kutsumme ikkunaksi. Tästä reiästä vie käytävä kaikukammioon, joka on syvemmällä kuin kappeli. Juuri siinä paikassa, missä takasiivet liittyvät keskiruumiiseen on matala, musta kohopaikka, joka eroittautuu väriltään muun ruumiin hopeanvalkoisesta untuvasta. Se on kaikukammion ulkoseinä.

Jos sen halkaisee, niin paljastuu soittolaite, symbali. Se on pieni, kuiva, valkoinen kalvo, pitkänpyöreä ja ulospäin kupera, sen päästä toiseen, pitemmän halkaisijan suuntaan kulkee kimpussa kolme, neljä suonta, jotka tekevät kalvon kimmoiseksi ja ympäröiden kehyksenä vahvistavat sitä. Kun kalvo painuu ja joustavien suonien vaikutuksesta kimmoaa takaisin, niin tämä edestakainen väräjöiminen synnyttää sirisevän äänen.

Mutta mikä painaa tuota kuperaa kalvoa sisäänpäin? Kirkossa on kaksi paksua, vaaleankeltaista lihaskimppua, jotka yhtyvät V:n muotoiseksi ja joiden yhdistymiskohta on kiinni hyönteisen ruumiin keskipalkoilla. Molemmat kimput aivan kuin katkeavat V:n sorkkien päässä ja siitä lähtee lyhyt, ohut jänne, joka kiinnittyy symbaliin. Semmoinen on soittokoneen yksinkertainen rakenne. Molemmat lihakset supistuvat ja herpoutuvat, lyhenevät ja pitenevät, vetävät kalvon sisäänpäin ja antavat perää, jolloin suonet sen kimmauttavat takaisin alkuperäiseen asentoonsa. Niin joutuu kalvo väräjämään.

Äänilokerojen, kirkon, kannet ovat liikkumattomia, mutta kaskaan takaruumis, painuen ja kohoten, sulkee ja avaa kirkon. Kun takaruumis painuu, heikkenee ääni ja kun se kohoo, soi laulu täyteläisenä.

Kuumalla, tyynellä säällä keskipäivän aikana on kaskaan laulu jaksottaista. Mutta viileinä iltahetkinä laulaa kaskas miltei yhtä mittaa, vain hiukan heikentäen ja vahvistaen ääntään. Kuuden tai seitsemän aikaan aamulla kuuluu ensimäiset sävelet, ja soitantoa jatkuu koko päivä aina auringon laskuun, noin kello kahdeksaan. Jos taivas on pilvessä ja tuuli kylmä, ei kaskas laula, vaan vaieten odottaa kaunista ilmaa.

Toinen alussa mainittu laji, saarnilaulukaskas on puolta pienempi kuin tavallinen kaskas. Sillä on täällä nimenä "Cacan", jonka se on saanut äänestään. Se on heikompi ja varovampi kuin tavallinen kaskas. Laulu on äänekästä, raakaa can-can-can'ia, yhtäjaksoista, paussitonta. Se on yksitoikkoista, vihlovaa ja hyvin vastenmielistä, etenkin kun orkesteriin kuuluu muutamia satoja soittoniekkoja, kuten minun platanieni lehvistöissä on mätäkuulla. Tämä tuskastuttava konsertti ei toki ala niin aikaisin eikä kestä niin myöhään kuin tavallisen kaskaan laulaminen.

Saarnilaulukaskaan äänensynnyttämiselimet ovat pääasiassa samanlaiset kuin tavallisen laulukaskaankin. Suurin ero on siinä, että sen takaruumiin vatsapuolisko on melkein tyhjä kumuontelo, joka jatkuu vielä keskiruumiiseenkin. Hyönteisen täytyy olla intohimoinen laulun ystävä, kun on tyhjentänyt vatsansa ja rintansakin saadakseen niistä pelilaatikon. Kumuontelo on työntänyt muut elimet, ruuansulatuskanavan ja sukupuolielimet, hyvin ahtaalle. Laulu on pääasia ja muut syrjäseikkoja.

Onpa onni, ettei saarnikaskas seuraa kehitysopin kannattajien neuvoja. Jos se sukupolvesta toiseen yhä innokkaammin askel askelelta kehittäisi takaruumiinsa kumuonteloa, tulisi siitä tyhjä kuin paperitötterö, ja Provencesta katoaisi koko cacan-asutus.

Mutta miksi kaskaat laulavat, mitä varten pitävät semmoista melua? Siihen vastataan: koiraat siten kutsuvat naaraita, se on rakastuneen kaskaan kantaatti.

Tahdonpa hiukan tarkastaa tätä, muutoin niin luonnollista vastausta.

Noin kolmekymmentä vuotta sitten tuppautuivat laulukaskas ja sen pienempi toveri Cacan minun seuraani Joka kesä parin kuukauden ajan olivat ne alati silmissäni ja korvissani Vaikken niitä kuuntelekaan mielelläni, niin tarkastelen kyllä innokkaasti. Näen niitä rivittäin platanin sileällä kuorella päät puun latvaan päin, molempia sukupuolia sekaisin, jokainen parin tuuman piiassa toisestaan.

Kuoreen pistetyllä imukärsällään juovat ne yhtämittaa puun nesteitä. Sitä mukaa kuin aurinko kääntyy ja varjo siirtyy, kiertävät ne puun oksaa syrjittäin kulkien ja pysytteleytyvät aina valoisalla, lämpimällä puolella. Laulu kaikuu keskeytymättä olipa hyönteisen imutorvi toiminnassa, tai olivatpa kaskaat paikkaansa muuttamassa.

Onko tämä ainainen laulu intohimoista kutsumista? Epäilen. Molemmat sukupuolet ovat siinä vieretyksin, ja eihän huudeta kuukausimääriä sitä, jota voi tuupata kyynärpäällään. En näe myös milloinkaan naaraan kiiruhtavan soittoniekkojen luokse, vaikka orkesteri soittaisi kuinka äänekkäästi tahansa.

Tahtoisiko ehkä koiras laulullaan miellyttää tuota tunteetonta, liikuttaa sen mieltä? Yhä epäilen. En näet huomaa naaraissa minkäänlaista tyytyväisyyden merkkiä, en mielenliikutusta, niin että ne edes kääntäisivät päätään kovimmankaan melun aikana.

Talonpojat, naapurini, sanovat kaskaan laulavan elonleikkuun aikana: Sego, sego, sego! (Niitä, niitä, niitä!) muka kehoittaakseen heitä työhön. Olimmepa ajatusten tai tähkien niittomiehiä, kaikki olemme ihmisiä, joista toiset hankkivat vatsalle ruokaa, toiset henkistä ravintoa, sentähden minä ymmärrän heidän tulkintansa ja pidän sitä ystävällisen luonnollisuuden ilmauksena.

Toinen epäilykseni syy on seuraava. Keneen ylimalkaan laulu vaikuttaa, sillä on tarkat korvat ja ne varoittavat pienenkin äänen kuuluessa mahdollisesta vaarasta. Laululinnuilla on erittäin tarkka kuulo. Jos lehti liikahtaa, jos ohikulkevat vaihtavat sanan, niin linnut vaikenevat ja tarkastelevat levottomina ympärilleen. Kuinka kaukana kaskas onkaan semmoisesta tunteesta!

Sillä on tarkka näkö. Sen suuret verkkosilmät huomaavat kaiken, mitä sen oikealla tai vasemmalla puolella tapahtuu. Sen kolme päälaella olevaa pikkuilmää, pienet rubinikaukoputket, tarkastavat yläilmoja. Jos kaskaat näkevät ihmisen tulevan, vaikenevat ne ja pakenevat. Mutta jos olemme oksan takana, niin ettei se meitä näe, niin voimme puhella, viheltää, paukuttaa käsiämme sitä häiritsemättä. Paljoa pienempi melu säikyttäisi linnun, joka ei meitä näe, ja saisi sen lähtemään lentoon, mutta kaskas vain jatkaa sirinäänsä. Kerron erään kokeeni.

Lainasin meidän kunnallisen tykistömme, s.o. pienet kanunat, joilla ammutaan kylämme suojeluspyhän nimipäivänä. Kanunanlaukaisijasta on hauskaa ladata ne kaskaiden kunniaksi ja laukaista ne minun luonani. Kanunoita on kaksi, ja ne molemmat ovat ladatut kuin suurta juhlaa varten. Ei koskaan ole ketään politista suuruutta tervehditty vaalimatkoillaan semmoisella ruutimäärällä. Panen ikkunat auki, etteivät ruudut särkyisi. Kanunat ovat oven edessä platanien alla, joten eivät oksilla laulavat kaskaat näe, mitä tapahtuu.

Kuusi meitä on kuuntelemassa. Varromme hetkeä, jolloin laulu hiukan hiljenee. Jokainen koettaa tarkata, kuinka monta kaskasta on äänessä, ja minkälainen on niiden laulun rytmi ja vahvuus. Nyt olemme valmiit ja kiinnitämme huomiomme siihen, mitä tapahtuu ilmaorkesterissa. Kanuna syttyy, pamahtaa kuin ukkonen...

Mutta ylhäällä ei hämmästytä. Laulavien luku on sama, sama on laulun voima ja rytmi. Kuusi kuulijaa todistaa yksimielisesti, että mahtava pamaus ei ole vaikuttanut mitään kaskaiden lauluun. Toisen tykin laukaisemisesta on sama tulos.

Mitä on sanottava tästä orkesterista, joka ei hämmenny eikä keskeytä soittoaan edes kanunalla ammuttaessa? Sitäkö, että kaskaat ovat kuurot? En uskalla mennä niin kauaksi päätelmissäni, mutta jos joku rohkea sitä väittäisi, niin en voisi millään tavoin hänen väitettään kumota, ainakin minun täytyisi myöntää, että kaskaat ovat joka tapauksessa sangen kovakorvaisia.

Kun sinisiipinen ketosirkka kitkuttaa paksuja reisiään siipisuonia vasten polun hietikolla ihanassa päivänpaisteessa, kun vihreä lehtisammakko puiden oksilla puhaltaa kurkkunahkansa pussiksi ja kurnuttaa yhtä kovasti kuin saarnilaulukaskas, niin tahtovatko ne silloin kutsua poissaolevaa naarastoveriaan? Eivät millään muotoa. Sirkan kitkutus on tuskin kuuluvaa, mutta lehtisammakonkin äänekäs huuto kaikuu turhaan: toivottu ei tule.

Tarvitseeko hyönteinen näitä raikuvia purkauksia, näitä suulaita julistuksia tunnustaakseen rakkauttaan? Jos tutkimme asiaa, niin huomaamme pikemminkin, että useimmat lähestyvät toista sukupuolta ääneti ja hiljaa. Heinäsirkan viulu, lehtisammakon säkkipilli ja laulukaskaan symbali ei minun mielestäni ole muuta varten kuin ilmaisemaan eläinten elämäniloa, tuota yleistä riemua, jota kaikki olennot kukin tavallaan julistavat.

Jos joku minulle vakuuttaisi, että kaskas soittelee välittämättä itse vähääkään äänestään, vain elämänilosta, kuten me tyytyväisinä ollen hieromme käsiämme yhteen, niin olisi se minusta riittävä selitys. Olisihan mahdollista ja luonnollistakin, että sen soitolla olisi toinenkin tarkoitus, tarkoitus, joka kohdistuisi kuuroon naaraaseen, mutta se mahdollisuus on toistaiseksi todistamaton.

Skorpionin häät.

Bulbus occitanus Am.

Skorpioni on vaitelias piilossa-eläjä, ja kun sen kanssa seurusteleminen on kaikkea muuta kuin miellyttävää sen myrkyllisten pistojen takia, niin ei tiedetä sen historiasta, ruumiinrakennetta lukuunottamatta, juuri mitään. Leikkaajan veitsi on selittänyt sen elimistön rakenteen, mutta kenenkään tutkijan päähän ei ole pistänyt -- mikäli tiedän -- tarkastaa lähemmin sen tapoja. Tapetut, alkoholissa säilytetyt ja paloitellut skorpionit tunnetaan perinpohjin, mutta elävät, vaistojensa ohjaamina toimivat eläimet ovat syrjäytetyt. Ja kuitenkaan ei mikään muu niveljalkaisista paremmin ansaitse yksityiskohtiin saakka tarkkaa elämäkertaa. Onhan skorpioni jo muinoisista ajoista liikkunut kansan mielikuvituksessa, onhan se otettu eläinradan merkkien joukkoon. Pelko on tehnyt jumalat, sanoi Lucretius. Pelon jumaloimana on skorpioni saanut kunniapaikan etelätaivaan tähdistössä ja meidän almanakkamme mukaan on aurinko lokakuussa skorpionin merkissä.

Tavallinen _musta skorpioni_ (Scorpio europaeus L. = Euscorpius carpathicus L.) on yleinen Välimeren maissa. Se oleksii pimeissä paikoissa lähellä asuntoja, sateisina syyspäivinä se tunkeutuu huoneisiinkin, vieläpä joskus peitteen alle vuoteeseen. Mutta tämä epämieluisa vieras säikyttää enemmän kuin vahingoittaa. Vaikka se ei olekaan harvinainen kotipaikkakunnallani, niin ei se ole saanut aikaan minkäänlaisia vakavia seurauksia.

Pelättävämpi on vähemmin tunnettu _Languedoc'in eli kenttäskorpioni_ (Bulhus occitanus Am.). Se ei hae asuntojamme, vaan pysytteleikse asumattomilla seuduilla, erittäinkin kivikkoisilla, auringonpaisteisilla rinteillä. Mustaan skorpioniin verraten on se jättiläinen, joka täyskasvuisena on kahdeksan tai yhdeksän senttimetriä pitkä. Väriltään se on oljenkeltainen.

Sen häntä, oikeammin eläimen takaruumis, on viisinivelinen muistuttaen jossakin määrin helminauhaa. Kuudes, viimeinen nivelrengas on rakkomainen. Sen päässä on kova, terävä ja käyrä myrkkykoukku. Kun häntä on suoraksi ojennettu, on koukun kärki alaspäin, mutta asetta käyttäessä taipuu häntä selän yli eteen ja pisto tapahtuu alhaalta ylöspäin. Täten skorpionit aina menettelevät, mutta yleensäkin ovat siinä asennossa, pitävät piikkinsä selkäpuolelle käännettynä sekä liikkuessaan että levätessään, vain harvoin on ruumis suorana.

Skorpionin jalkamainen toinen leukapari päättyy pihteihin. Ne ovat kuten suunosiin kuuluvat kädet ja muistuttavat paljon kravun saksia. Niiitä raajoja käyttää skorpioni taistellessaan ja tutkiessaan sille outoja esineitä. Liikkuessaan pitää eläin ne eteen ojennettuina, sakset avattuina valmiina tarttumaan siihen, mitä tulee vastaan. Jos vastaantulija on vihollinen, joka on lävistettävä myrkkytikarilla, niin tarttuu se siihen saksillaan, pitää sitä yhdessä paikassa sillä aikaa kuin häntä kääntyy selän yli eteen. Jos taas saalis on nakerrettava, niin sakset pitävät sitä suun edessä kuten kädet. Mutta skorpioni ei koskaan käytä niitä kulkiessaan, ei pysytelläkseen tasapainossa eikä kaivaessaan koloja.

Ne työt kuuluvat varsinaisille jaloille, joita on neljä paria. Varsinaiset jalat ovat lyhyet, karkeakarvaiset ja päättyvät käyriin ja liikkuviin kynsiin, joita vastassa on lyhyt, terävä piikki kuten peukalo. Kokonaisuudessaan jalka on erinomainen tarttumaelin, siksipä skorpionit voivatkin kulkea ympäri häkkini verkkoa, riippua kauan selkä alaspäin ja kiivetä painostaan ja kömpelyydestään huolimatta pitkin pystyä seinämuuria.

Jalkojen alapuolella ovat omituiset, vain skorpioneilla tavattavat elimet n.s. kammat, jotka ovat saaneet nimensä muodostaan. Niissä on nimittäin pitkässä rivissä vierekkäin levyjä, kuten kammassa piitä. Anatomit pitävät niitä jonkinlaisina tarttumaeliminä, jotka pitävät parittelevia eläimiä toisissaan kiinni.