Part 1

MUISTELMIA HYÖNTEISMAAILMASTA

Kuvauksia hyönteisten tavoista ja vaistosta

Kirj.

J. H. FABRE

Ranskasta suomentanut

Asko Pulkkinen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1910.

SISÄLTÖ:

J.H. Fabre. Harmas Muurarimehiläisen pesärakennukset. Tikariampiainen haavataiturina. Hieta-ampiainen. Riikinkukkokehrääjät kosimassa. Tammikehrääjän häälennot. Maakiitäjän ravinto. Turkkilot hautajaisissa. Turkkilot. -- Kokeita. Hernekärsäkkään muniminen. Hernekärsäkkään toukka. Rukoilijasirkan metsästys. Rukoilijasirkan lemmenvehkeet. Kaskaan laulu. Skorpionin häät. Skorpionin perhe-elämä. Skorpionin myrkky.

J.H. Fabre.

Tämä suuri tiedemies ajattelee kuin filosofi, näkee kuin taiteilija, tuntee ja kertoo kuin runoilija.

Edmond Rostand.

Pitkät puheet eivät kuvaa niin tarkasti ja niin sattuvasti Jean Henri Fabrea, ranskalaista hyönteistieteilijää kuin edellä olevat hänen maanmiehensä muutamat sanat. J.H. Fabre oli todellakin tiedemies, filosofi, taiteilija ja runoilija. Hänen terävä tieteilijäsilmänsä näki ja seurasi kaikkea, mitä hyönteisten maailmassa tapahtui. Hän oli verraton havaintojen tekijä, pienimmätkään piirteet, vähäisimmätkään seikat hyönteisten elämässä ja toiminnassa eivät jääneet häneltä huomaamatta. Selkeästi ajatellen hän tutki hyönteisten ihmeellisten tapojen syntyjä, filosofin tavoin selvitteli vaiston ja älyn vaikeita ongelmia näiden pienten kielettömien valtakunnassa. Hänen taiteilijakatseensa kiinnittyi ja kiintyi kaikkeen kauniiseen, säännölliseen ja tarkoituksenmukaiseen, mikä ilmenee hyönteisten rakennuksissa ja töissä. Runoilijana hän sitten kertoo näkemänsä ja havaitsemansa. Fabre on hyönteisten elämäkertojen erinomainen kirjoittaja. Mutta hän ei ole kuivantieteellinen historioitsija, vaan elävän elämän mestarikuvaaja.

Fabre ei saanutkaan oppiaan koulussa eikä tieteellisistä kirjoista, hänen opettajanaan oli suuri ja loppumattoman rikas luonto. Hänellä ei ollut apunaan tiedemiehen koneita ja kompeita, vaan terävä silmänsä näkemään ja ymmärryksensä tajuamaan, mitä luonnossa tapahtui. Itse ja omin neuvoin hän hankki oppinsa ja tietonsa, hänen suuri rakkautensa luontoon pakoitti hänet tutkimaan, hänen järkkymätön tahtonsa raivasi edestä esteet, esteet, jotka usein näyttivät kohoavan ylipääsemättömäksi muuriksi.

Jean Henri Fabre syntyi Saint-Leon'issa Etelä-Ranskassa joulukuun 22 p:nä v. 1823. Isä oli talonpoika, varaton työstänsä eläjä, ei näyttänyt mahdolliselta, että pojasta polvi muuttuisi, että Jean Henri voisi poiketa isänsä elämänuralta. Varhaisimman lapsuutensa hän vietti köyhän isoäitinsä kotona. Vaikka hän kuuntelikin mummon satuja ja tarinoita, kiintyi hän kuitenkin jo pienenä luontoon ja sen todellisuuteen. Kotiseudun punakukkaiset kanervikot ja sinivattuvarvikot viekoittivat poikaa luokseen, maakiitäjän kiiltävät kuoret ja perhosen kirjavat siivet ihastuttivat häntä. Hän riensi kukkasten seuraan kuin mehiläinen apilan mykerölle.

Seitsenvuotiaana tuli Jean Henri isänsä kotiin alottaakseen koulunkäyntinsä. Koulumestari oli samalla kylän parturi, kellonsoittaja ja lukkari. Hän ei voinut kasvattaa pojan synnynnäistä rakkautta luontoon, ei ohjata häntä näkemään silmillään eikä kuulemaan korvillaan. Ei sitä tehnyt koulutupakaan, vaikkakin siellä seurusteltiin porsaiden ja kanojen kanssa.

Kolmen vuoden kuluttua isä muutti pieneen Rodezin kylään, jossa hän ansaitsi toimeentulonsa vähäisestä kahvilaliikkeestä. Täällä pääsi Henri kylän ylempään kouluun (college). Isä ei voinut maksaa koulumaksuja, mutta Henri toimi kirkossa kuoripoikana ja sai siten vapaapaikan koulussa. Mutta tätäkin kesti vain pari vuotta. Isän liike menestyi huonosti, hän muutti Toulouseen, jossa poika pääsi seminaariin. Perheen toimeentulo ei kuitenkaan parantunut, pikemmin huononi.

Tuli kovia koettelemuksen aikoja. Jean Henrin oli itsensä pidettävä huoli jokapäiväisestä leivästään, koulunkäynti oli keskeytettävä, elatusta hankittava. Hän yritti jos jotakin. Milloin käveli hedelmäkoreineen pitkin raittia, milloin oli rautatiellä työmiehenä, milloin taas vaelteli aivan työttömänä.

Vaikkakin tyhjä vatsa esitti sangen jyrkästi vaatimuksiansa, niin henkinen nälkä oli vielä suurempi. Viimeisillä penneillään poika voi ostaa runokirjan ja sitä lukiessaan unohtaa "jokapäiväiset" kylläkin, mutta sangen välttämättömät tarpeensa. Jean Henrin runollisuus ei ollut ilmassa leijailevia, todellisesta elämästä piittaamattomia mielikuvituksen tuulentupia, vaan se oli tiedonhalua, oikeata hengen isoomista ja janoomista, joka ajaa toimimaan ja pakoittaa hankkimaan tyydytystä. Hänen täytyi saada oppia. Siksipä hän, niin kurjissa oloissa kuin elikin, haki vapaapaikkaa Avignonin seminarissa. Sen hän saikin. Hän pääsi jatkamaan keskeytettyjä opinnoitaan.

Nyt alkoi Henrin elämässä uusi ajanjakso, entistä valoisampi. Mutta taipumukset nytkin johtivat hänet oppikirjojen äärestä luonnon suurta kirjaa lukemaan. Hän opetteli sen aakkosia. Hyönteiset ja kasvit alkoivat kuiskutella ihmeellisiä kertomuksia, ihmeellisempiä usein kuin paraimmatkaan sadut, mutta tosia ja todellisia. Koulutodistus oli toisena vuotena huono, aikaa oli kulunut enemmän muuhun kuin lukemiseen. Mutta seuraavana vuonna hän tarttui tarmokkaasti töihinsä, ja päästötutkinto oli loistava.

Suoritettuaan vielä kursseja kemiassa, latinan ja kreikan kielissä Jean Henri Fabre pääsi v. 1843 Carpentrasiin kansakoulunopettajaksi. Palkka ei ollut suuri, 700 frangia vain, vaikea oli sillä tulla toimeen. Sitä paitsi hän meni jo 21-vuotiaana naimisiin. Perhe lisäytyi, huolet kasvoivat, mutta hänen mielensä ei lannistunut. Hän suoritti vielä lisätutkintoja, antoi yksityistunteja, haki paikkoja, mutta ei niitä saanut. Ahtaat olivat ajat. Ylimääräisiin menoihin, kirjoihin esimerkiksi, oli rahat säästettävä ruuasta, ja elettävä kieltäymyksessä. Vihdoin hän kuitenkin pääsi Korsikkaan Ajaccion lyseoon fysikan opettajaksi. Korsikassa olo oli Fabrelle uuden käänteen alkuna. Saaren rikas luonto, metsät, vuoret, aava meri valtasivat hänet kokonaan. Nyt hän voi jo uhrata enemmän aikaansakin mielitutkimuksiinsa. Metsä veti puoleensa, hyönteiset kutsuivat luoksensa, mutta vaellellessaan rämeiköissä hän sai kuumetaudin, joka pakoitti taas muuttamaan mantereelle.

Jonkun ajan kuluttua Fabre pääsi Avignonin lyseoon opettajaksi. Sitten hän suoritti lisensiaattitutkinnon luonnonhistoriassa. Näihin aikoihin joutui kerran hänen käsiinsä kuuluisan hyönteistutkijan, Leon Dufour'in teos. Se elvytti hänessä rakkauden hyönteisiin, se kiinnitti hänen huomionsa taas hyönteismaailmaan, se valtasi hänet niin, että hän päätti kokonaan antautua hyönteisiä tutkimaan. Työ oli palkatonta. Hänen oli jatkettava tukalaa kamppailuaan aineellisia vastuksia vastaan, ja hän voi vain loma-aikansa uhrata tieteellisiin tutkimuksiinsa.

J.H. Fabren ensimäinen hyönteistieteellinen teos ilmestyi v. 1855. Se herätti heti joltistakin huomiota tiedemiespiireissä, ja kun hän jonkun vuoden kuluttua matkusti Parisiin, ei hänen nimensä ollut aivan tuntematon.

Sitten seurasi sarja krappiväritutkimuksia, mutta aineellista hyötyä ei niistäkään ollut, sillä toiset käyttivät hyväkseen hänen keksintönsä.

Varsinaiseen elämäntyöhönsä, luonnonhistorialliseen kirjailemiseen voi Fabre ryhtyä vasta viisikymmenvuotiaana. Hän erosi lyseosta v. 1871, kun oli saanut pienen lainan ystävältään Stuart Milliltä, ja muutti Orangeen lähelle Avignonia. Täällä hän aluksi kirjoitteli luonnontieteellisiä koulukirjoja. Ne olivat kylläkin paljon parempia kuin aikaisemmin käytetyt oppikirjat, mutta maineensa hän hankki elämänsä pääteoksella, "hyönteistieteellisillä muistelmillaan". "Muistelmien" ensimäinen osa ilmestyi v. 1878. Sitten seurasi toisia katkeamattomana sarjana, niin että "_Souvenirs entomologiques, -- Etudes sur l'instinct et les moeurs des insectes_" -kokoelmaa tuli kaikkiaan kymmenen nidettä.

"Muistelmat" saivat runsaasti lukijoita ja ihailijoita, ne menivät hyvin kaupaksi. Nyt oli Fabren toimeentulo turvattu, vasta nyt neljäkymmentä pitkää vuotta kestäneen vaikean kamppailun jälkeen. Nyt hän voi hankkia itselleen pienen maatilan Sérignan'in kylässä Provencessa. Siellä maaseudun rauhassa hän voi häiritsemättä seurustella pienten hyönteisystäviensä kanssa. Siellä rakkaassa "Harmas'issaan" hän teki tutkimuksiaan ja kirjoitteli muistelmiaan. Päivät pitkät hän mielenkiinnolla seurasi asioiden kehittymistä kosivien skorpionien häkissä, tuntimäärin hän loikoi nurmikolla iso huopahattu päässä ja piti silmällä eksyneen kovakuoriaisen vaelluksia tai tarkasteli rakennustoimissa puuhailevia mehiläisiä tai metsästysretkellä kuljeksivia ampiaisia.

Sérignan'issa Harmasissaan Fabre eli loppuikänsä, siellä hän kuoli syksyllä v. 1915 melkein yhdeksänkymmenenkahden vuoden ikäisenä. Pitkä oli hänen elämänsä, pitemmältä se tuntui taistellessa vastatuulessa ja vastoinkäymisessä, mutta rikas se oli, sillä se oli yhtäjaksoista innostunutta työtä, työtä, joka kantoi runsaan hedelmän.

"Henri Fabre on nykyisen sivistyneen maailman etevimpiä ja jaloimpia suurmiehiä, oppinut luonnontutkija ja samalla ihmeellinen runoilija -- --. Hän on niitä miehiä, joita mitä syvimmästi ihailen koko elämäni ajan", sanoo Maurice Maeterlinck, mehiläisten elämän suuri runoilija.

"Souvenirs entomologiques" on tunnontarkan tiedemiehen tarkkoja ja täsmällisiä havaintoja sekä niistä tehtyjä johtopäätöksiä. Fabre on asettanut elämäntehtäväkseen tutkia älyn ja vaiston rajamaita, selvittää, kumpiko niistä määrää hyönteisten toimia ja tapoja. Lukija huomaa usein, kuinka hän erikoisesti painostaa, että hyönteisillä ei ole sitä, jota sanomme älyksi, että hyönteiset eivät voi harkiten työskennellä, vaan että niitä ohjaa tottumukset ja vaistot. Fabre tekee moninaisia ja monenlaisia kokeita ja ottaa niiden tulokset mielipiteittensä todistuskappaleiksi ja tueksi, vaikka lukijasta usein näyttää, että ne todistaisivat aivan päinvastaista. -- Lukija huomaa niinikään, miten Fabre suhtautuu vuosisatansa käänteentekevään ja kauaksikantavimpaan luonnontieteelliseen saavutukseen, kehitysoppiin. Fabre ihaili kyllä Darwinia ja Darwin puolestaan kutsuu Fabrea "verrattomaksi havainnontekijäksi", olivatpa he kirjevaihdossakin, mutta kehitysajatusta ei Fabre hyväksynyt, päinvastoin viittaa siihen usein pilkallisesti. Fabre näki suuren pienessä, mutta oli liiaksi kiintynyt pikkupiirteisiin ja yksityiskohtiin voidakseen pitää kokonaisuutta silmällä, voidakseen nähdä syiden ja seurausten lakia koko elävien olioiden maailmassa.

"Souvenirs entomologiques" on myös ranskalaisen runoilijan luonnonrunoutta ja senvuoksi vaikeaa kääntää muille kielille. Tässä vihkosessa on valikoima Fabren "Muistelmia" suomennettuina. Fabre itse sanoo, että hän kirjoittaa nuorille ja etupäässä heille, herättääkseen heissä rakkautta luontoon ja luonnonhistoriaan. Jos Fabre voisi tämän vihkosen välityksellä puhua myös Suomen nuorille, herättää heissäkin rakkautta luontoon, opettaa heitäkin lukemaan suurta luonnon kirjaa ja näkemään sen ihmeitä, olisi vihkosen tarkoitus täytetty.

Muutamat "Muistelmat" ovat hiukan lyhennetyt, niistä on jätetty pois kokonaisuuteen kovin höllästi liittyviä tai suomalaiselle lukijalle vähemmän mielenkiintoisia paloja. Suomentaja ei ole siinä suhteessa menetellyt sen omavaltaisemmin kuin saksalaisen tai ruotsalaisenkaan valikoiman kääntäjät, vaikkakin heidän käännöksensä ovat "tekijän luvalla" tehdyt. Moni olisi ehkä pitänyt vieläkin suurempia lyhennyksiä tarpeellisina.

_Suomentaja_.

Harmas.

Sitähän minä aina olin toivonut, hoc erat in votis, maapalaa, oi, ei kovin suurtakaan, mutta rauhallista, semmoista, joka on loitolla yleisen maantien hälinästä, yksinäistä, autiota, auringon polttamaa palstaa, ohdakkeiden, ampiaisten ja kimalaisten suosimaa. Siellä minä voisin tutkia petoampiaisia ja hietapistiäisiä, antautua vaikeaan kaksinpuheluun, jossa kysytään ja vastataan kokeiden kielellä eikä minun tarvitsisi peljätä ohikulkevien häiritsemisiä. Siellä minä voisin ilman aikaavieviä, suuria toimenpiteitä, ilman väsyttäviä ja huomiokykyä tylsyttäviä retkeilyjä viritellä ansojani ja seurata joka hetki niiden vaikutuksia. Hoc erat in votis, niin, se oli toivoni, unelmani, joka aina oli mielessäni väikkynyt, mutta aina häipynyt vastaisuuden utupilviin.

Ei ole ollut helppoa laatia itselleen ulkolaboratoriota, niin kauan kuin huoli jokapäiväisestä leivässä on ollut kiusana. Neljäkymmentä vuotta olen järkähtämättömänä taistellut elämän pikkupuutteita vastaan, mutta nyt on se niin kiihkeästi kaipaamani laboratorio kuitenkin valmis. En koetakaan kertoa, kuinka paljon kestävyyttä ja väsymätöntä työtä se minulle maksoi. Se on valmis ja se suo ehkä hiukan lepoa, mikä on tärkeää sekin. Sanon "ehkä", sillä minulla on yhä vielä joku rengas kaleriorjan kahleista jaloissani.

Toivoni on toteutunut. Hiukan liian myöhään kylläkin, kauniit pikkuhyönteiseni! -- luulen, että minulle annettiin pähkinä vasta sitten, kun hampaani alkavat olla liian heikot sitä pureskelemaan. Niin, hiukan liian myöhään. Nuoruuden laaja näköpiiri on supistunut matalaksi ja painostavaksi holviksi, joka päivä päivältä yhä alemmaksi laskeutuu. Kaipaamatta mitään mennyttä, haluamatta takaisin edes nuoruusvuosiani ja vielä vähemmin tulevaisia toivomatta olen tullut siihen käänteeseen, jolloin koettelemusten murtamana kyselee itseltään, onko elämä ollut elämisen arvoista.

Näiden ympäröivien raunioiden keskelle on jäänyt vahvalle perustalleen pystyyn kappale muuria, nimittäin rakkauteni tieteelliseen totuuteen. Voi, näppärät ampiaiseni, onko siinä kylliksi, että voisin täyttää muutamia sivuja teidän historiastanne? Eivätkö voimani petä hyvää tahtoani?

Mutta miksi minä olen hyljännyt teidät niin kauaksi aikaa? Sitä ovat jotkut ystäväni minulta tiedustelleet. Oi, kertokaa niille ystävilleni -- ovathan ne yhtä hyvin teidänkin ystäviänne -- kertokaa, ettei syynä ole ollut unohtaminen, ei väsyminen eikä laiminlyönti. Minä ajattelin teitä. Olin varma, että rengasampiaisen (Cerceris) pesäkolo voi vielä ilmaista monta salaisuutta, että petoampiaisen (Sphex) pyydystäminen voi tuottaa uusia yllätyksiä. Mutta minulla ei ole ollut aikaa, sillä minä taistelin yksin vastoinkäymisissä, ja ennen filosofointia täytyy elää. Kertokaa niille se, niin ne antavat minulle anteeksi.

Toiset moittivat minun kirjoitustapaani, ettei se ole kylliksi juhlallista eli, oikeammin sanoen, oppineenkuivaa. He pelkäävät, ettei sivu, jonka helposti lukee, aina ilmaise totuutta. Tulkaa kaikki pistiäiset ja kaikki peitinsiivin panssaroidut, puolustakaa minua ja todistakaa minun hyväkseni! Kertokaa kuinka tuttavallisesti olen teidän kanssanne seurustellut, kuinka kärsivällisesti havaintojani tehnyt ja kuinka tunnollisesti merkinnyt muistiin kaikki teidän toimenne! Teidän todistuksenne on yksimielinen: minun sivuni eivät ole täynnä onttoja kaavoja eivätkä oppineita puheenparsia, vaan ne sanovat tarkasti vain havaitun tosiasian, ei sen enempää eikä vähempää, ja jos jotakuta teistä haluttaa minun jäljestäni vuorostaan kysyä niitä asioita, niin hän saa samat vastaukset kuin minäkin.

Ja jollette te, hyvät hyönteiseni, saa tuota kelpo väkeä asiasta vakuutetuksi, sillä teillähän ei ole ikävystymisen taakkaa hartioillanne, niin sanon minä vuorostani heille: te leikkelette eläimen, mutta minä tutkin sitä elävänä; te teette siitä pelon ja säälin esineen, mutta minä teen sen rakastettavaksi; te työskentelette kidutuskammiossa ja leikkaushuoneessa, minä taasen teen havaintoja sinisen taivaan alla kaskaiden laulaessa; te teette solulla ja alkulimalla kemiallisia kokeita, minä tarkastan vaiston korkeimpia ilmenemismuotoja; te tutkitte kuolemaa, mutta minä tutkin elämää. Ja miksipä en sanoisi kaikkea, mitä ajattelen: susi on sekoittanut karitsalta veden, luonnonhistoriaa, tätä nuorison mielitutkimusta on alettu karttaa ja vihata sen jälkeen kuin solu on nostettu valtaistuimelle. Siksipä, vaikkakin minä kirjoitan oppineille ja filosofeille, jotka joskus vielä koettavat ratkaista vaiston pulmallista kysymystä, kirjoitan myöskin nuorille ja ennen kaikkea heille, että saisin heidät rakastamaan luonnonhistoriaa, jota te opetatte heidät vihaamaan. Tämän tähden minä, pysyen kuitenkin aina totuudessa, vältän teidän tieteellistä proosaanne, joka liiankin usein näyttää olevan lainaa jostakin intialaisesta murteesta.

Mutta näistä asioista ei ole nyt kysymys, vaan minunhan piti puhua siitä maapalasta, jota niin kauan toivoin ja jonka suunnittelin tekeväni elävän hyönteistieteen laboratorioksi, siitä maapalasta, joka minun on viimeinkin onnistunut saada pienessä, yksinäisessä kylässä. Se on "Harmas". Sillä sanalla tarkoitetaan meillä viljelemätöntä, kivistä ja ajuruohoa täpötäynnänsä kasvavaa aluetta Maa on liiaksi karua kelvatakseen viljeltäväksi, vain lampaat laiduntavat siellä keväällä, jos on sattunut sen verran satamaan, että ruoho hiukan pääsee kohoamaan. Mutta "Harmas" on ennen ollut hiukan viljeltyäkin, sanotaan sen kasvattaneen viiniköynnöksiä, sillä suurten kivilohkarekasojen välissä on vähän punaista savimaata. Kaivaessamme kuoppia muutamille istutettaville puille olemme tosiaankin tavanneet tuon arvokkaan kasvin puoleksi hiiltyneitä tähteitä. Kolmepiinen talikko, ainoa työase, joka kykenee tunkeutumaan semmoiseen maaperään, on siis ollut siellä käytännössä, valitettavasti kyllä, sillä alkuperäinen kasvullisuus on sentähden kadonnut. Siellä ei ole enää ajuruohoa, ei laventelia eikä kermestammipensaita, tuota tammikääpiötä, jonka muodostamien metsien yli voi kulkea, kun kohottelee jalkojaan hiukan korkeammalle kuin tavallisesti. Kuinka hyödyllisiä nämä kasvit minulle olisivatkaan, etenkin kaksi ensimäistä, joista mehiläiset ja kimalaiset saisivat hunajaa! Minun on täytynytkin tuoda ne takaisin siihen maahan, josta talikko ne karkoitti.

Sen sijaan on ilman minun välitystäni niitä kasveja ylenmäärin, jotka tavallisesti rehoittavat entisillä, oman onnensa nojaan jätetyillä viljelysmailla. Kaikista runsaimmin kasvaa juolavehnää, kiusallista heinää, jota ei ole kyennyt kolmivuotinen, katkera hävityssotani tyystin poistamaan. Sen jälkeen on enimmin piikkisiä ja tähtikarvapertuskoin asestettuja kaunokkeja, kaikkiaan kolme lajia. Läpipääsemättömän kaunokkitiheikön yli kohoaa siellä täällä espanjalainen kultaohdake kuten monihaarainen kynttiläjalka, jossa liekkeinä ovat oranssinkeltaiset kukat. Sen piikit ovat vahvat kuin kynnet. Sitäkin korkeampi on illyrilainen ohdake, jonka parin metrin pituinen haaraton varsi päättyy suureen, ruusunpunaiseen kukkaterttuun. Näiden välissä ryömii sinivatukan pitkät ja okaiset oksat. Jos tahtoo kulkea läpi tämän piikkisen viidakon, jossa kimalaiset ja ampiaiset keräävät mettä, niin täytyy vetää jalkaansa saappaat, joiden varret ylettyvät yli polven, tai muuten saa verinaarmuja sääriinsä. Niin kauan kuin kevätsateiden kosteus pysyy maassa, on kasvullisuudella jonkinlainen viehätyksensä, mutta kun kesän kuivuus tulee, muuttuu seutu lohduttomaksi erämaaksi, jonka tulitikku voisi sytyttää ja polttaa reunasta toiseen. Semmoinen on tai pikemminkin oli se Eden, jossa aijoin elää ja työskennellä hyönteisten! seurassa. Neljäkymmentä vuotta kestänyt kamppailu on sen minulle hankkinut. Sanoin Eden, ja minun kannaltani katsoen on nimitys oikea. Tämä kirottu maa, johon ei kenkään uskaltanut kylvää edes turnipsia, on ampiaisten paratiisi. Sen rehevät ohdakkeet ja kaunokit houkuttelevat hyönteisiä kaikkialta. En koskaan ennen retkilläni ole nähnyt niitä niin paljoa samassa paikassa. Kaikki, jotka ampiaisen nimeä kantavat, keräytyvät sinne. Sinne tulee kaikenlaisen riistan pyydystäjät, rakennustyöläiset, jotka rakentavat savesta asumuksiaan, kankurit, jotka kehräävät ja kutovat, verhoilijat, jotka leikkelevät lehtiä tai kukkien teriöistä kappaleita, arkkitehdit, jotka tekevät rakennuksia paperimassasta, sementtityöläiset, jotka sekoittavat savea, kirvesmiehet, jotka kaivertavat puita, kaivajat, jotka tekevät maanalaisia koloja, monen monet muut sen lisäksi.

Mikä on tuokin hyönteinen? Se on villamehiläinen (Anthidium), joka raapii hämähäkin seitin tapaista karvapeitettä kaunokin varresta ja muodostaa siitä villapallon, jonka se vie leukojensa välissä ylpeänä kotiin. Maanalaisissa käytävissään se tekee siitä pumpulihuopapussin, johon se kätkee hunajaa ja munansa.

Entä nuo toiset, jotka niin innokkaasti kukissa hyörivät? Ne ovat verhoilijamehiläisiä (Megachile), joiden vatsan alla on mustia, valkeita tai tulipunaisia kokoomiskarvoja. Kun ne lähtevät ohdakkeista, menevät ne läheisiin pensaisiin, joiden lehdistä ne leikkaavat palasia ja muodostavat niistä pesässään tötteröitä, jotka ne täyttävät hunajalla ja joihin sitten pistävät munansa. -- Entä nuo mustassa samettipuvussa? Ne ovat muurarimehiläisiä (Chalicodoma), jotka rakentavat pesänsä hiekkasiruista ja sementistä, s.o. syljestään. Niiden pesiä löytää usein Harmas'issa kivistä. -- Mitäs nuo, jotka surisevat niin äänekkäästi? Turkkimehiläisiä (Anthophora), joiden pesät ovat muurin koloissa ja aurinkoisissa törmissä.

Nämä ovat muurimehiläisiä (Osmia). Joku niistä tekee pesäkammioitaan kotilon tyhjän kuoren kierteisiin, toinen poraa sinivatukkapalasesta ytimen ja muuraa sinne monikerroksisen asunnon toukilleen, kolmas käyttää samaan tarkoitukseen ruo'on luonnollista varsionteloa, neljäs asuu vuokratta jonkin muun kimalaisen maanalaisissa pesäkoloissa. Tuolla on sarvimehiläisiä (Macrocera, Eucera longicornis, L.), joiden koirailla on komeat sarvet; housumehiläisten (Dasypoda) takajalat ovat kankeakarvaiset. Nämä tässä ovat monilajisia maamehiläisiä (Andrena) ja hietamehiläisiä (Halictus).

Jätän lukuisat muut mainitsematta, sillä jos tahtoisin luetella kaikki ohdakkeitteni vieraat, saisin tässä tuoda katselmukseen melkein koko hunajanvalmistajoiden heimon. Oppinut hyönteistieteilijä, professori Pérez Bordeauxista, jolle lähetin löytöni määrättäviksi, kysyi kerran, käytänkö mitään erikoisia pyyntineuvoja, kun niin paljon harvinaisia, niin, ennen tuntemattomiakin hyönteisiä hänelle annoin. Mutta minähän en ole kokenut, vielä vähemmin innostunut hyönteisten pyydystäjä, sillä hyönteiset huvittavat minua enemmän silloin, kun ne ovat elävinä omissa toimissaan kuin kuolleina ja neuloihin pistettyinä laatikoissani. Koko minun metsästyssalaisuuteni on rehevä, ohdakkeita ja kaunokkeja kasvava puutarhani.

Onnellinen sattuma on liittänyt hunajan-kokoojiin vielä metsästäjäheimot. Jotkut muurarit ovat koonneet ympärysaitaa varten sinne ja tänne hiekkaa ja kiviä kasoihin. Aitatyöt edistyivät hitaasti, joten hyönteiset valloittivat jo ensimäisenä vuonna aidan aines-varastot. Muurarikimalaiset valitsivat kivien kolot asunnoikseen ja viettivät siellä yönsä suurissa joukoin. Vahva muurisisilisko oli valinnut erään kolon, jossa se tähysteli ohikulkevia sittiäisiä. Kivitasku, jonka puku on kuin dominikanimunkin, istui ylimmäisellä kivellä ja lauloi lyhyen laulunsa.

Hiekkakasoissa oli toisia siirtolaisia. Pyörreampiaiset (Bembex) pörisyttivät siihen pesäkolojaan. Petoampiaiset (Sphex) laahasivat sinne tuntosarvista heinäsirkkoja. Sarviampiainen (Stizus) kasasi kellareihinsa kaskassäilykkeitä. Kaikki nämä hyönteiset katosivat, kun muurarit käyttivät hiekan, mutta sain ne takaisin, kun hankin uusia hiekkaläjiä.

Hieta-ampiaiset (Ammophila) eivät kuitenkaan hävinneet, sillä niiden pesät ovat toisaalla. Keväällä näen yhden lajin ja muiden syksyllä lentää hyörivän pyydystämässä toukkia teiden varsilta ja ruohokkojen välimailta puutarhassani. Iloiset ja vilkkaat tieampiaiset (Pompilus) tarkastavat piilopaikoista hämähäkkejä. Suurin vaanii tarantella (Lycosa narbonensis, Latr.), jonka maakolot eivät ole harvinaisia Harmas'issa. Lämpiminä päivinä marssivat maakasarmeistaan amatsonimuurahaiset (Polyergus rufescens, Latr.) komppanioittain orjia metsästämään. Viisi senttimetriä pitkät tikariampiaiset (Scolia) lentävät hitaasti mätänevän ruoholäjän ympärillä ja kaivautuvat sen sisään pyydystämään otuksiaan, lehtisarvisten (Lamellicornia), nokkakärsäkkään (Oryctes) ja kultakuoriaisen (Cetonia) toukkia.