Part 9

Äitivanha kysyy puutarhan portilla:

"Menetkö minne?"

"En tiedä niin tarkoin."

"Jos menet koskille kalaan, ota ruissäkki myllyyn."

"Se sopii ..."

... sillä miksen menisi koskille yhtä hyvin kuin minne muuannekin.

"Ja elä tulekaan ilman lohia ja suuria säyneitä--ota astia ja anna myllärin Johannan suolata, tulee pian heinänteko ja särpimen tarve väelle. Kai otat verkkosi ja onkivehkeesikin?"

Äiti tietää, mistä poikansa mieli aina viihtyy. Äiti on nähnyt mielen mustaksi ja aavistellee syynkin: jos lieneekin juhlilla jotain etsinyt, ei ole löytänyt. Ei tiedä muuta, mutta ei utele, ei äiti koskaan utele. Tahtoisi parasta ainoalleen, viimeiselleen--kuolivat nuorina toiset. Äidiltä ne vietiin, häneltä vietiin kaikki, minulta ei. Äiti eli heissä, minä aina omissani. Lienenkö muistanut lohduttaakaan silloin, kun olisi pitänyt. Äiti kätkee omat huolensa, kuta suuremmat sitä tarkemmin. Ei osaa nauraa, mutta ei myöskään itkeä, ei ainakaan muiden nähden, aina tasainen, aina tyyni, yöllä vain joskus kuuluu seinän takana valvovan hiljainen huokaus, silloin surree, minkä surree, aamulla on taas ensimäisenä työauransa kuressa. Ei hän muistojaan pakene eikä aaveitaan pelkää. Hävettää itseäni näiden omien huolieni haudonta ja pettymysteni paisutus ja oman onneni ikävän hemmottelu--enkä sittenkään voi olla sitä tekemättä.

Laittoi äiti taas eväät, lähden hänelle mieliksi, lienee ollut jotkut aavistukset itsellänikin.

"Varaja kiviä koskissa--ja sano terveisiä Johannalle--tässä on vähän viemisiä sen lapsille."

Kaikki hän muistaa, sydän omasta tyhjä, täyttää sen toisilla, Lähdenkö?-- mutta onhan kuitenkin mentävä myllyyn.

Kun astun veneeseen, on kuin lähtisin pakoon, niinkuin pelkuri. Mutta kun tartun airoon, tulee taas tarve ponnistaa pois poistumisen vuoksi. Äiti on äiti ja minä olen minä, kumpikin hoitakoon itse huolensa, hän tehköön sen omalla tavallaan, minä teen omallani.

Ja minä soudan suuria tyyniä selkiä, eikä kuulu muuta kuin kaakkurin huuto ilmassa. Tulen laajaan virran suuhun ja ylhäällä airo sipaisee nuokkuvia ruohoja ja kumoo kaislikoita, sakeita kuin hankia, kun soudan harhaan. Vetelen virtoja ja vuolaita suvantoja, joiden rannoilla nukkuu suuria taloja äyräillä ja kuvastuu taivasta vastaan kaivonvinttejä. Virran suu kapenee ja tulee ne suuret luhtaniityt ja niiden lukemattomat ladot aina etäiseen, matalaan metsänrantaan saakka, minkä takana ovat ne suuret kurkisuot, joilta kuuluu auringon noustessa silloin tällöin pitkiä parahduksia. Aamuaurinko vetää kylmää kultaansa soitten yli näkyvälle erämaan vaaralle. Sen alla on se koski, mihin pyrin.

Raukaisee, haukkaan eväitä. Mitä minä oikein sinne? Ketä minä pakenen? Maksaako vaivan? Enkö ole raukka? Siinähän on ruissäkki, niin--sitä vartenhan minä. Korven reuna lähenee, veden kulku kiihtyy, joki laajenee matalaksi sahiksi, jossa vesi väräjää kuin tuulen virin alla aina samassa paikassa, ei murru, joskus vain jossain kulahtaa kuin nielevän kurkku. Lähden taas. Avartuu eteen suvanto, koommin kuin pieni järvi, kalasauna rannan kaarteessa suuren kuusen alla. Olisi siinä erakolle maja, mutta kauemma kaipaa mieli. Vedet kapenevat taas ja niiden vauhti kiihtyy, vesi mustaa kuin Tuonelan joessa, rannoilla juuriltaan suistuneita honkia, ja alas ui vaahtopalloja, pöyheitä kuin kuontaloita, kosken irti tempomia ja sen sotkemia.

Soudan ja soudan, sauvon ja sauvon.

Päivä kallistuu iltaan, hyttyset hurisee, lohi silloin tällöin loiskahtaa ilmaan. Anti-koira istuu kaiken aikaa perätuhdolla, vainuten vesille ja vainuten maihin, tuon tuostakin vilkaisten minuun:--Siinähän taas hyppäsi lohi, mikset sinä ongi?... Tuolla ui sorsa poikineen, mikset sinä ammu?... Tuolla tuoksuu metsopoikue karpalomättään kupeessa--etkö näe-- miksemme mene maihin?... Mikä sinua vaivaa? Tiedän, mutta onhan tässä tärkeämpiäkin. Vai olet nyt taas sillä päällä? Ja se haukkuu kiihkeästi.

"En ole millään päällä. En pysähdy, en ammu, en ongi, koska minun täytyy toisille perille."--"Mille perille?"--"Mille perille tahansa!"

Vaahtokuontaloita viilettää yhä tiheämmin alas, kuta ylemmä tulen. Rannat kohoaa, väylä kiristyy, koskitaival alkaa. On käytävä sauvoimeen käsiksi, on oteltava ase kädessä veneenalaisten erämaan vesien voimaa vastaan. On saatava nämä rukiit myllyyn, vähät muusta! On saatava rukiit myllyyn ja särvintä äitivanhan heinäväelle, vähät muusta--onhan juuri sitä varten lähdetty. Elä vilkuta siellä suvannon lehtosaaressa rantapuiden välissä enää sinä, ei ole aikaa, et ole kuitenkaan sinä, ja näkyjä en tahdo enää nähdä. Tämä on eroretken viimeinen taival, ole siellä, minne jäit. Ei ole nyt aika kuvittelujen ja kaipuun. On aika puskea hyrskystä hyrskyyn, sauvoimen ponnistaa pohjasta ja sysätä suoraan kokka, kun koski kampeaa ja virta painaa vinoon. Tämä sinun veneesihän nousee nivasta nivaan kuin linnunpoika räpylöin ja siivin. Nousee, kun täytyy--ja vaikkei olekaan muuta turvaa kuin oma itseni, niin ei ole, elköönkä tulko. Jottako nousisit, pursi, paremmin, jos meitä olisi kaksi, jos toinen perässä, toinen kokassa, toinen pidellen, kun toinen vaihtaa sauvointa ja työntää? Nousen yksinkin--mistä sinä tiedät, että kävisi muka paremmin kaksin? Yksin olen, itse ainoa omani. Sinä menit sinne, minä menen tänne.

Sauvon vastedes elämäni niinkuin nyt tämän kosken. Suoriun siitä, niinkuin tästä. Se on siinä, miten vihaisesti sauvoin ponnistaa pohjasta, siinä, miten painan ja painin. Ottelemme siis, sinä elämänikin vastavirta, sinä kohtalonikin kinahmi. Vaikka olkoonkin joka otteessasi uusi yllätys--minä voitan. Nyt tiedän, mitä varten tänne tulin.--Mutta kenen tässä voitan? Sinutko? Sinunko kanssa nyt taistelen? Sinuunko kiukkuani pusken? Mitä varten?

Siinähän onkin jo suvanto ja voitto ja lepo! Siinä on leppoisa, sileä suvanto, jota vene viiltää, niinkuin sitä nyt työntäisivät samat voimat ylös, jotka äsken painoivat sitä alas, viimeisellä vimmallaan. Olen saanut itselleni niiden voiman. Mitäkö varten taistelen kanssasi? Sinunko uhallasi olen tässä, sinuako uhmaten? Syytinkö äsken sinua? Mistä? Eihän ole linnun syy, että sattuu lentämään tien poikki, jota minä satun kulkemaan, eikä pysähdy, enkä minä häntä sentähden saa.

Kuitenkin kaikitenkin--kosket on välillä ja virrat ja suunnattomat selät ja mahdottoman avarat maat, talottomat taipaleet. Ei mitään tietoa toisella toisesta, eikä tarvitse ollakaan. Eroko? Kaikenko ero? Ihanko uusi taival edessä? Ettäkö elämän onni ei ollutkaan siellä, mistä sitä kaiken elämäni ensin vaistosin ja sitten tietoisesti etsin? Eipä siis ollut. Kun ei ollut, niin ei ollut.

Taas on tyyntä vettä, rannat nousee, aukee lampi, sitten virta, sitten pieniä järviä ja soilahteleva pitkä suvanto--ja siinä se nyt sitten taas on--kahden vaaran puristuksessa putous, jossa keltainen vaahto kaatuu kalliopaaden yli. Putouksen vieressä on pienoinen mylly, ratas pärskyttäen vettä mustaan märkään seinään. Ylempänä myllärin tupa ja kiviaidan ympäröimät pellot. Takana on lehtoinen vaaran rinne, ylinnä avopää kallio--joita kaikkia, putouksesta alhaalta vaaran laelle ylös, hehkuttaa ilta-auringon viimeinen ilotuli. Tulee aina mieleen, tänne näitä vesiä sauvoessani: Kas, mikä majatalo Tuonen tumman joen partaalla --sitäkö varten, että väsähtänyt sielu saisi yöpyä matkallaan ikuisuuden ylävesiin, alkulähteelle, missä se sitten lieneekin, ehkä sokeana hetteen silmänä jossain hiekkaharjujen tai honkanummien umpisuossa--tuo tuli ensi kerran mieleeni, tuli joka kerta ja nyt taas, verkalleen huovatessani perä edellä, perätuhdolla Anti, punertaen sekin, illan hohteessa, itsekin punainen. Anti haukahtaa. Vene viilettelee suvantoa alas, äiti perässä, myllärin emäntä, entinen Repolan Johanna, lapsineen, yksi tyttö kokassa soutaen, kaksi keskituhdolla, yksi kokkakaarella istuen. Tuntee tulijan ja huudahtaa:

"Voi minun päiviäni--kun en ollut tunteakaan uutta venettä--oltiin menossa saunan lämmitessä vastaksien taittoon--ka, soutakaahan, tytöt!"

Virta kantaa heidät ohi, ennenkuin ehtivät tarttua airoihin. Hän huutaa minulle, että soutaisin uuteen valkamaan niityn alle, missä on verkkovaja ja näkyy virepuut, siinä on parempi laskea maihin. Olen maissa ennen kuin he ja joudun kokastamaan heidän venettään, josta pipanat piipertävät maihin kuin vuonat karsinasta. Äiti käskee antamaan kättä ja notkahuttamaan, ja he notkahuttavat, kaikki samannäköisiä ja melkein samankokoisia, vanhin ihan niinkuin äiti ennen, kaikki valkotukkaisia ja heleäsilmäisiä--minua vihlaisee nuorinta, ristityttöäni, ilmaan keikauttaessani tunne: ollapa minullakin, mutta ei ole eikä mahda tulla. Äiti itse on hämillään ja hyvillään, kasvot välkehtien niinkuin aina, herahtaen vuoron nauruun, vuoron koettaen vakiintua totiseksi--ei tiedä oikein, mitä sanoisi, sitten sanoo:

"Juoskaa, tytöt, myllyyn sanomaan isälle, että tuli vieras ... että tulee ottamaan säkin.... Tultiinpahan taas ... ja kalapönttökin mukana, kyllä se pian saadaan täyteen ... lohet hyppiikin kuohun alla niin että ... nyt siellä taas yksi ja tuossa toinen!"--Ja vasta sitten hän tuli tervehtimään, pyyhittyään kätensä esiliinaan:

"No terve, no terve! Kyllä nyt Ville tulee iloiseksi, kun on odotettu jo pitkään ... tuli juuri kotiin salolta puita lukemasta metsäherran kanssa, maanantaina se taas lähtee.... Siinä se astuu, jankkailee, vaikka tiedän, että juoksisi, jos ilkiäisi--hei, astu ravakammin alamäessä! elä tuossa jarruttele!"

Mies, jäntterä, tyyni, harvapuheinen, vaimonsa vastakohta, yhtä pidättyväinen kuin tämä eloisa ja puhelias, ensi näkemältä melkein tyly, jos ei tietäisi--ainoastaan silmät ja suun ympärys muhoilevat, ilmaisten mielihyvää ystävän tulosta.

"Maltettiinpas lähteä ... vaan lienee ollut tärkeitäkin touhuja.... Ja uusi vene? Ja omaa tekoa? Eikä taida pahasti vuotaakaan."

Hän tarkastelee saumoja, nostelee kokasta ja perästä.

"Sopii kiittää Villen oppilaansa työtä, niin kiittää itseäänkin samalla," minä sanon.

"Se on Villen paras kiitos, kun ei moiti," nauraa Johanna.

"Ei ole hullumpi ensi tekeleeksi."

"Tekeleeksi! Se pitää sitten jo olla maailman mainio, joka ei ole Villestä hullummaksi."

Ville vääntää missäkin selkäänsä ja me kokoamme Johannan kanssa muut tavarat ja nousemme pihaan. Koirat ovat löytäneet toisensa, heidän Ottinsa ja minun Antini, sisarukset, samaa pentuetta, Repolan peruja, yhdennäköiset, pystykorvat, punaiset ja kippurahännät, että tuskin voi toista toisesta erottaa, ja ryntäävät molemmat päälleni, ulvoen ja nuoleskellen--sitten puree Ottia kirppu ja sen on istuttava perälleen puremaan, jolloin Anti tarttuu häntään ja alkaa laahata, ja silloin taas alkaa kahina ja härinä.

Pikkutytöt ovat turvautuneet äitinsä helmoihin.

"Ka, oletteko siinä, eihän vieraan Antia tarvitse pelätä enemmän kuin omaa Ottiakaan. Minä sitä sitten en ole saanut noista kakaroista rauhaa, ensin äidin ja sitten omani...."

"Katsokaa, Konttisetä viepi vuonaa karsinaan!" huudahtavat tytöt ja rientävät kaikki rinnettä pihaan, missä vanha äijä, pärevasua kantaen, tulee tuvasta ja menee nurkan taitse navettaan päin.

"Mitä se ukko kantaa?"

"Kun se tullessaan löysi vuonan louhusta, jalka poikki, niin sitä se hoitaa. Se sen sitoi ja on makuuttanut tuvassa ja nyt näkyy vievän karsinaan, kalun se taitaa siitä saada.--Käypi tupaan, minä menen laittamaan lettutaikinaa."

"Ei nyt pidä turhaan sitä vaivaa nähdä."

"No, ei toki milloinkaan ilman, se kuuluu meillä asiaan niinkuin ennen Repolassakin."

Heidän talonsa on pengermällä, tupa, aitat, navettarakennus, takana jyrkästi nouseva jylhä, komea vaara, Kurkivaara. Pihalla on kaikkialla kerppuja kuivamassa, nurkissa, tikapuilla, aidalla. Tupa on kuin vihreällä verhottu. Tästä näkyy koski ja suvanto ja siintävät kaukaisuudet yli pohjoisten salojen, soiden ja erämaan järvien. Istahdan rapuille levähtämään. On yhä enemmän viihtyisää ollakseni. Ville kantaa vettä saunaan, joka on vähän alempana, Johanna askartelee aitassaan.

Hän on sama kuin vuosia sitten, sama reipas, ystävällinen, huolekas ja iloluontoinen--sama ilme, samat liikkeet--silloin pikku tyttö, nyt emäntä ja äiti. Hän oli ollut meillä asuntoa rippikoulussa, joka käytiin yhdessä, olimme olleet hänen veljensä Taavetin häissä, hän morsiustyttönä, minä sulhaspoikana. Hän joutuu naimisiin nuoren metsänvartijan kanssa, miesten parhaan, kaikkitaitoisen, sepän, kirvesmiehen, metsämiehen, joka oli rakentanut itselleen torpan ja myllyn tänne erämaahan. He elävät hyvin, molemmat aina työssä ja hankkimassa. Tulen tänne tuon tuostakin kalastamaan ja metsästämään, milloin koskitietä soutaen ja sauvoen, milloin suksella hiihdellen yli suurien soiden, Kurkisuon ja sen takalistojen, ja yli Kurkivaaran--ensi kerran silloin, kun lähdin itseäni pakoon; silloin pois keväisiä hankia, pois kotoakin heti, silloin melkein niinkuin nyt. On uisteltu Villen kanssa lohet ja tuulastettu hauet, ammuttu teeret, metsot, jänikset, on haasteltu monet yöt nuotiolla, revontulten hulmutessa taivaalla, ja tuumailtu maailman menot ja tämän oman maan asiat halki, joita metsävahti ja hänen vaimonsa seurailevat kuin omiaan, lukien kaikki kirjat, joita saan heille hankituksi. Ollaan ystävät Johannan ja hänen miehensä kanssa, Johannan ehkä vielä enemmän kuin miehen. Viivyskelen täällä joskus viikkokaudet. Tuloni näyttää aina olevan heille iloinen, mieluinen yllätys, eivätkä tiedä, miten pitää minua hyvänä. Heissä on kaikkea sitä, mikä minulle ihmisissä aina on ollut miellyttävintä ja arvokkainta: ystävällisyyttä ja auttavaisuutta ja herttaisuutta ja osanottoa, tarve olla mieliksi ja aina antaa mitä itsellä on--haastan heille kaikki asiani niinkuin hekin minulle--ollaan ystäviä, minulla on vähän enemmän kirjatietoja, heillä enemmän elämän ja kokemuksen. Täällä minä aina pääsen siitä, mikä minuun muualla tarttuu epämieluisaa ja minulle kuulumatonta, tai kuormittuu raskasta. Täällä haihtuu haikeudet ja katoo kaipuut. Täällä on minulla oma kesäaittani, niinkuin erakolla maja, joka Villen kanssa yhdessä kalkuteltiin ja sammalsaumoille salvettiin-- leikillä puhuen: minulle muka vanhain päivien varalle, kun äiti kuolee ja minä myön talon ja muutan tänne vaariksi, eläkkeelle, ja Villen ja Johannan lapset saavat periä sen huoneen ja mitä minulta muutakin jää. Johon Johanna nauraa:--Omasi kanssa siihen tulet--ja olisi jo aika tullaksesi ... (hän sitä samaa, mitä äitikin) ... johon minä:--Tuo Ville vei, ennenkuin minä ehdin. Johon Johanna:--Taisi tulla vakainen vahinko. Yksi tytöistä tuiskahtaa nurkan taitse:

"Äiti, tulkaa katsomaan, se seisoo jo kolmella jalalla!"

"Hyvä, hyvä, mutta en minä nyt jouda," sanoo Johannan ääni aitasta.

Tyttö tuiskahtaa sinne takaisin. Minä seuraan. Siellä on vuona karsinassa, seisoen kolmella jalalla, neljäs lastoitettuna ja sidottuna. Emo määkii kujassa, mutta vuona ei välitä siitä, vaan tunkee turpaansa häkkioven läpi, jossa hoitajansa maassa istuen sitä hyväilee ja sille haastelee, kiintyneenä siihen niin, ettei huomaa, ennenkuin minä tervehdin.

"Päivää, päivää,--ka, kun ne olisivat sen tappaneet, kun eivät luulleet kalua tulevan, vaan tulipahan ... kohta otetaan lasta pois ... menkää, tytöt, nyhtämään nuorta heinän helvettä pellon pientarelta ... katsohan, kun ei välitä yhtään emästään ... hoitajansa kättä vain imee.... Kerran minulla oli koira, jota vähän aikaa hoidin, niin se seuraili niin, että kun en saanut haihtumaan muuten, niin piti sitoa ja minun lähteä veneellä suuren selän yli--jaa, jokos minä sanoin päivää, terve, terve ... menkää, tytöt, menkää ... minä heitän sille vielä olkia vuoteeksi.... Käydään tuonne pihaan.... Istutaan vaikka tähän rappusille.... Mitäs sinulle sitten oikein kuuluu?... Olitko juhlilla? Hyödyitkö niistä mitä? Antoivatko laulannat lohtua sielullesi?"

"Enpä tiedä."

"Sitä minäkin, ei niistä meikäläisille ... olinhan tuolla minäkin kerran ... en minäkään niistä heidän torviensa toitotuksista ja rumpujen pärrytyksistä ja juhlapuheista ja paukutuksista ... enkä minä sitä huitomista ja kuin väkisin laulattamista ja kilvan kirkumista, jotta kuka paremmin parahtaisi ... se on minun musiikkiani, kun tuo Johanna soittaa kanneltaan tuvan hämyisessä karsinassa.

"Nyt saunaan!" hoikkasi Ville törmän rinteeltä.

"Tullaan, tullaan!" hoikkaa Konttisetä vastaan.

Joka kerta kuin tavataan, pitkienkin aikojen päästä, menee meiltä heti puhe näihin tämmöisiin. Hän on ystäviäni, niinkuin nämä täällä, ja muitapa minulla ei juuri olekaan, eikä ole ollut tarvis eikä enää tule. Hän on melkein sama kuin silloin, kun kävi ensi kerran meillä ja haastoi minulle hyvästä haltijasta ja miten sitä on hoidettava, että se viihtyisi, ja yhä hän siitä haastaa. Ei kukaan tiedä, kuka hän oikein on ja mistä kotoisin, enkä minäkään ole kysynyt. Kerran hän kuitenkin: että "olisi ehkä voinut tulla vaikka pappi tai vaikka lääkäri, tai vaikka runoniekka eli rohvessori, jos en olisi sairastunut kovaan sielun tautiin ja tuskaan, jossa oli vähällä henki mennä, mutta ei kuitenkaan mennyt henki, vaan tuli, tuli henki sanomaan näyssä, että minä olen se kaiken hyvän henki ja kaiken kauniin henki ja sinun on seurattava minua ja opetettava minua muille. Siitä ei siihen aikaan kukaan tiennyt, mutta nyt on jo niitä, jotka tietävät ja ymmärtävät tai ainakin aavistavat. Minä olen sen kuiskaava ääni erämaassa." Hän parantelee ihmisiä ja eläimiä luonnonlääkkeillä, hieroo, kylvettelee, lääkitsee luun ja lihan vikoja ja tyynnyttelee ja viihdyttelee verien vihoja. Ei ota mitään maksua vaivoistaan, mutta ruuan ja vaatteen ottaa, kun annetaan, ja evästä konttiinsa pitemmille taipalille. Ei hän viihdy kauan paikassaan, katoo pitkiksikin ajoiksi, mutta kun palaa, on, niinkuin olisi ollut kaiken aikaa talossa, elänyt yhdessä mukana, ja tietäisi, mitä on tapahtunut ja mitä tarvitaan. Hän on näkijä, aavistelija, ymmärtäjä, joka virittää ensin oman sielunsa sen vireeseen, johon yhtyy, ja siitä vähitellen hänen sielunsa omaansa. Olemme soittaneet monet sielun sävelet yhdessä, hän tulee kuin kutsuttuna silloin, kun minulla on sen soiton tarvis. Hän sanoo tietävänsä, kuulevansa kaukaa, milloin kuka häntä kutsuu.

Istumme lauteilla, vastojen hautuessa, suloisessa lämpimässä, ennenkuin löyly vielä on lyöty.

"Olisin minä kuitenkin tahtonut siellä juhlilla yhden laulattajan lauluja kuunnella," jatkoi siinä Konttisetä.--"Olisin vielä kerran tahtonut kuulla niiden etelän tyttöjen kuoroa."

"Missä te heidät kuulitte?"

"Ka, oletpa kuullut sinäkin ja nähnyt, koska sitä äänesi vieläkin värähtää. Ja jos olet kuullut ja nähnyt ja ymmärtänyt heidät oivaltaa, niin on heistä ollut siellä juhla sinullekin, niinkuin oli minullekin. Missäkö?--elähän, Ville, vielä lyö löylyä, annahan, kun haastellaan, tekisin siitä runon, jos osaisin--tuli vastaani neitoparvi niemen kainalossa, haltijatar impineen valkealla hiekalla--ilakoivat ja lauloivat, minä metsän reunassa polulla ihmeissäni istun ja kuuntelen-- näkevät minut, eivät kirkaisten kummitusta pakoon, vaan huutaa tyttö eväilleen--esitteleikse, sanoo nimensä, itsensä ja sisartensa--ei kysytä, kuka on tämä äijä ja minne hänellä matka, niinkuin täällä aina muut yli olan ja nenän vartta pitkin, vaan tietä kysytään, milloin laiva lähtee, onko kiire jos ehkä tiedän, saavatko luvan kysyä--he matkalla juhlille-- on tultu Savon saloja ja järviä ihantelemaan, tänne tahdottaisiin jäädä, täällä aina olla, ei siellä, mistä he, näiden näköalain vertoja.--Pitää tulla tänne olemaan, minä sanon.--Eihän tiedä. Tekisi kyllä kovin mieleni tulla, hän sanoo ja katsoo herttaisesti kaihoten. Minä heidät neuvon siitä eteenpäin, saatan oikotien päähän, josta vie laivasiltaan--siitä hän kiittää, ottaa omasta rinnastaan kukan ja kiinnittää minun rintaani, ukkorähjän, tämännäköisen kulkijan ja kerjäläisen--ja laulaen lähtevät, ei kuulu tirskuntaa tienkäänteen takana näiden tyttöjen, vaan vilkuttavat kädellä ja liehuttavat liinoja harjun rinteeltä. Sanon sinulle: en ole ihanampaa nähnyt--sinua aattelin: siinä sinulle nuorikko taloosi--siitä minullekin muistelemisen iloa koko taival tänne asti erämaan halki. Minä kun mitä semmoista näen ja kuulen, sitä tallettelen ja kantelen kuin linnunpoikaa povella. Ne olivat hekin sitä hyväin ihmisten heimoa, olipa olevinaan heitä ikäväkin.... Nyt saat, Ville, lisätä lämmintä."

Kylvetään verkalleen--Ville haastaa asioistaan, ja sitten istutaan ulkona rahilla saunan seinämällä illan viileässä, polvella puhtaat paidat, jotka Johanna on siihen pannut, kullekin omansa.

"Hohhoo," huokaa vanhus, "onpa taas hyvä ollakseni, hyväin ihmisten hoivissa--onhan siinä puhdas paita minullekin--se on tuo Johannakin sitä hyväin ihmisten henkiheimoa--sitä on Taaton mamsselikin--ei niitä ole monta, vaan joitakin on--sitä samaa valittua sukua ovat. Minä uskon, että maailmassa on kahdenlaista heimoutta, ruumiin ja hengen. Hengen heimoudet kulkevat kätkettyinä vuosisatain, ehkäpä tuhansienkin alitse--antiikista ja Egyptistä ja Intiasta ja vielä kauempaakin historian aikain kautta näihin päiviin asti--yksilöityvät ja uusiintuvat ohi ruumiillisten periytymisten henkien periytymisen tietäjä sen salaväyliä ... niistä ajantiedot ihmeissään kertoo, pyhistä miehistä ja naisista, mutta paljon on semmoisia, joista historia ei mitään tiedä eikä ihmiset tiedä, mitä aatelia he ovat--ei näitä kaikki ymmärrä enkä osaa selittääkään, mutta sinä ymmärrät, sinulla on vähän semmoiset tuntosarvet kuin minulla.--Minä vielä siitä tytöstä--onko mitään ihanampaa luomakunnan luomaa kuin hyvä ja hieno ihminen, kun on vielä nuori ja kaunis nainen! Se on ruma tarina, että se oli nuori nainen, joka vietteli miehen ja sai aikaan syntiinlankeemuksen ja ihmiskunnan kirouksen--ei ihmiskunta ole langennut eikä kirottu, siinä on vain hyväänsä, huonoansa. 'Uskotko, että tuo nuori morsiamesi olisi voinut käärmeen neuvosta sinut langettaa syntiin?' kysyin kerran apulaispapilta, joka oli kihlannut rovastinsa tyttären. Jäi siihen tuppisuuksi. 'No, jos ei se, niin kuinka sitten joku toinenkaan?' Miksi olisi pantu pahasta maailman perustus? Ei se ole siitä pantu, vaan hyvästä on pantu. Ihmisen aivoitukset ovat hamasta lapsuudesta yhtä hyvin hyvät kuin pahat."

Johanna jo huikkasi tuvan rappusilta illalliselle.

"Tullaan.... Se olisi pitänyt tehdä tämä tarina semmoinen, että maailma oli alkujaan riidan, sodan ja turmeluksen ja pahennuksen erämaa, mutta sen keskessä oli rauhan ja rakkauden keidas. Niin siinä keitaassa asuu luojan kaksi luomaa onnellista, ne syövät tiedon puun ja rakkauden puun ja kauneuden puun kaikista hedelmistä, joka puu on yksi ja sama puu, ja saavat siitä sen valistuksen, että menevät portille ja puhuttelevat ohikulkevia ja ulkona olevia ja kutsuvat sisään käymään ja katsomaan heidänkin taloaan, että tulkaa näkemään, mitenkä täällä meillä eletään, ja sitä mukaa kuin tulijoita on, niin sitä mukaa siinä paratiisi laajenee niinkuin uudispelto ja sen muurit siirtyy niinkuin pellon aita ja käsittää lopulta koko maailman, vaan joka ei osaa eikä tahdo elää, niinkuin paratiisissa pitää, niin se menköön takaisin maailmaan entiseen kurjuuteensa, kunnes tulee halu päästä uudelleen autuaitten asuntoon. Se olisi ollut sillä tavalla se maailman luomisen ja ihmiskunnan ylennyksen taru kirjoitettava ja sillä tavalla ajateltava ihmiskunnan alku. Sitä on herttainen sillä tavalla ajatella ja niin minä sitä ajattelen yksikseni talottomilla taipalilla. Mitäs Ville sanoo?"

Ville vain kuunteli ja muhoili:

"Osanneeko siihen semmoiseen minunlainen mitään, mutta en minä siihen aituukseen sentään kaikkea maailmaa tahtoisi."

"Eikä ole pelkoakaan, että koko maailma siihen pyrkisikään."

Verkalleen pihaan astuessamme virkkoi setä vielä:

"Olihan se ihana neito--ajattelin sinua ... olisi siinä ollut taloosi emäntä, sillä oli niin tekevän näköiset kädetkin."

On illastettu tuvassa, Johannan letut ja kokkelit ja vasta kirnutut voit. Ville on vetäytynyt aittaansa, viikon raadannasta rauennut mies. Johanna on pannut lapsensa levolle, askarrellut viimeiset lauantai-ilta-askareensa, istuutunut karsinaan, polvella kantele, josta juoksuttelee hauraita säveliään, hämyhetken herättämiä. Sitten hän soittaessaan yhtäkkiä kysyy: