Part 12

Mutta on tultu koulun portille. Se on siinä pikku niemessään vähän yksinäisenä, autiona ja suljettuna korjauksen ja puhdistuksen jäleltä. Porttikin on tylysti lukossa. Joistain ikkunoista puuttuu vielä lasit ja niiden edessä on rumat laudat. Piha on nurmettunut. Minä avaan sinulle ovet ja me käymme kaikki huoneet. Juhlasalissa sinä laulahdat, koettaen sen sointua. Se on hyvä, oikein hyvä.... Sinä huudahtelet ja ihastelet uusia, siistejä huoneita. Sinun huoneestasi on näköala järvelle ja yli kirkonkylän peltojen, ja sinä huomaat, että siellä kauimpana näkyy meidän talon pääty ja sen katon yli koivut.

"Ehkä näkyy sieltä tuletkin talvella?"

"Ei näy, ikävä kyllä."

"Mutta lippu näkyisi."

"Meillä ei ole lippua."

"Laittakaa se lippu, minä laitan myös."

Suljemme taas ja levähdämme ulkoporstuan penkillä. On kuin innostuksesi yhtäkkiä olisi jotenkuten laimentunut, niinkuin olisit jostain alakuloinen, epävarma, mutta koettaisit kuitenkin koettamalla pysyä vireessä.

"Täällä on nyt tietysti hiukan autiota ja tyhjää, mutta jahka lapset tulevat--miksi koulu ei ala heti? On niin pitkälti syksyyn.... Tuohon täytyy laittaa puutarha--jotain siihen voisi vieläkin kylvää. Mutta mistä minä saan hevosen ja miehen--tuletteko te auraamaan sen auki?"

"Mutta aiotteko todellakin heti muuttaa tähän autioon taloon--täällä on teille liian kolkkoa ja yksinäistä."

"En voi jäädä laamanniin--se on nyt vain niin--enkähän tiedä, minne minä muuannekaan."

"Tulkaa meille siksi aikaa--äiti varmaan ottaisi teidät ilolla vastaan-- ja minä myös."

"Ja tekö myös?"

Et vastannut sen varmemmin. En saanut selville, mitä ajattelit ja aioit. Katsoit minuun vain pitkästi ja silmää räpäyttämättä. Sitten luomesi värähtivät ja sinä nousit ja me lähdimme. Tie kulki järven rantaa, korkean hongikon viileätä pylvästöä. Sinä kävelit vaieten, katsahtaen vain kerran toiselle puolelle tien, missä minä kävelin, ja näytit olevan jossain kaukana.

"Kai minä nyt tulen toimeen koulullakin ... mutta jos tulisin teille siksi aikaa, kunnes koulu alkaa, voisinko olla teille joksikin hyödyksi-- minä tarkoitan: jollain tavalla avuksi?"

"Jos välttämättä tahdotte auttaa--"

"Tahdon--välttämättä."

"... niin voittehan auttaa äitiä kuinka paljon tahansa hänen kankaissaan ja puutarhassaan ja taloudessaan...."

"Minä osaan lypsää, osaan kirnuta, osaan leipoa kuinka hienoja leivoksia tahansa!" sinä yhtäkkiä riemahdat.

"Eihän meillä niitä niin erittäin hienoja."

"Osaan minä laittaa kalakukonkin!--Minä tulen!--Mutta voisinko auttaa myöskin teitä? Osaan haravoida--"

"Ja niittää--!"

Sinä ryöpsähdät sille puolelle tietä, missä minä käyn.

"Minä tulen! Kuule sinä--en minä osaa enää teititellä--kuulehan, kun minä kesällä ensin autan sinua, niin sinäkö sitten talvella minua?"

"Sehän sopii."

Me kuljemme yhtäkkiä käsikädessä. Sinä olet, en tiedä kuinka, pistänyt kätesi kainalooni. En uskalla painaa sitä käsivarrellani, en edes sitä liikauttaakaan--se kangistuu siihen koukkuunsa, missä se oli, kun tartuit siihen. Et ota sitä pois, ennenkuin olemme laamannin tiehaarassa.

"Nyt teidän täytyy--sinun täytyy--kääntyä--kiitos, aatetoveri, työtoveri, kävelykaveri!--Näkemiin!"

Alat mennä kiireesti--käännyt, kuljet muutamia askelia taapäin, poskesi hehkuvat ja silmäsi säteilevät, riennät puolijuoksua--sitten vielä kerran käännyt.

"Kuule," minä sanon. "Elä mene sinne, tule meille heti!"

"Mitä sanot?" sinä kysyt ja pysähdyt vielä kerran.

"Minä sanoin: tule nyt jo meille!"

"Näinkö myöhään?"

"Eihän nyt ole myöhä--äiti kyllä vielä valvoo."

Epäröit lyhyen hetken, sitten sanot:

"Minä tulen!"--ja tulet.

Ja me kävelemme takaisin saman tien, jonka äsken olimme tulleet.

Äiti vielä valvoo, porttiaitaa vasten nojaten, valkotukka, villahuivi olkapäillä, käärittynä tiukalle käsivarsien ympärille.

"No?" sanoo hän.

"Saako tämä nuori neiti tulla meille yöksi?"

"Tottahan toki."

"Saanko jäädä leipomaan ja kutomaan?--minä osaan!"

"Ja niittämään ja haravoimaan?"

"Johan nyt toki--mutta aivanko totta, että tulet meille?"

"Totta...."

"No, voi minun päiviäni...."

Muistatko vielä--?--kun sitten jonain päivänä sen jälkeen istuimme penkillä puutarhan lehtimajassa.

Minäkö olin sen ensin sanonut vai sinä? Mutta kun se oli sanottu, sanoit sinä:

"Tiedä--että olen rakastanut sinua siitä pitäen, kuin sinut ensi kerran näin."

"Ja minä sinua jo ennen, kuin sinut näin ... sinä olet minulle koko entinen elämäni, ja olet tämä nykyinen ... ja olet oleva tulevakin ... minulla ei nyt näytä olleen mitään elämää, jossa sinä et olisi ollut mukana, eikä tule olemaan, jossa et olisi oleva mukana."

Sinä tartuit heltyen ja sisäisesti haltioituen molempiin käsiini ja sanoit totisesti, hartaasti, melkein juhlallisesti, kasvot kiinteinä ja kalpeina:

"Minä olen rakastanut sinua siitä alkaen, kun kohtasin sinut siellä vanhan kirkon puistossa, kun sinä, valkolakki ja kotikutotakki, astelit ajatuksissasi ohitseni, ja vaikket sinä silloin etkä milloinkaan minua huomannut, niin minä sanoin itselleni: 'Siinä hän on' ... tai ehkä: 'Semmoinen hän on oleva' ... ja hän oli sekä se että semmoinen. Ja vaikka sinä yhtäkkiä katosit enkä tiennyt minne, etkä tullut enää minua vastaan, vaikka odotin--ja vaikka olin menehtyä turhan odotuksen ikävään--enkä tiennyt edes, kuka olit, niin sinä et koskaan kokonaan häipynyt mielestäni. Enkä ollut koskaan oikeastaan siitä onneton, sillä olin varma, että hänet kerran tapaan, että aikanaan hän tulee, kuinkas ei tulisi--minulle soi sinusta aina sävel jostain niinkuin metsästä näkymättömän linnun viserrys."

"Rakas--sinä--onko se totta?"

"Minun sielussani ja sydämessäni ei ole koskaan ollut ketään muuta--eikä siinä ole soinut mitään muuta säveltä kuin sinun eikä ole voinut soida, sillä se oli viritetty sinun sointuusi heti, kun se mihinkään viritettiin. Ja jos siinä joskus on pyrkinyt soimaan jokin muu, niin on se soinut väärin ja tunne on mennyt umpeen."

Päästit käteni ja virkoit vielä:

"Ja minä tahdon vielä sanoa sinulle sen, että minä tulin juhlille vain sitä varten, että ehkä tapaisin sinut siellä--ja kun kohtasin sinut laivassa, niin minä tiesin, että kohtaloni oli ratkaistu, mutta en uskaltanut sinua lähestyä, koska pelkäsin, ettet ehkä tulisi välittämään --ja kun kadotin sinut taas, mutta en voinut mennä--ja vain sinua vartenhan minä tulin sitten tänne--ja kun odotin sinua tässä puutarhan penkillä enkä tiennyt, tulisitko, niin en voinut käsittää, mikä minusta tulisi, jollei tämä sinun talosi olisi oleva minunkin taloni ja sinun äitisi minun äitini.... Ja nyt olen sanonut minä, mitä minulla oli sanottavana. Sano sinä nyt, mitä sinulla on."

"Jos minä sanoisin, mitä minulla on sanottavana sinusta, niin pitäisi minun sanella sinulle koko elämäni."

"Sanele."

Minä sanelen ne sinulle, aina iltaisin päivän työn päätyttyä, kaikki, näin kuin tässä. Minä tuon sinulle kaikki, mitä minulla on ollut siihenastista itseäni ja onneani--kaikki nämä kukkaset keväiseltä niityltä. Sinä sanot:--Tuo vielä, tuo vielä!--Ja minä tuon, ja kun tuon, sinä sanot:--Kuule, on ihan kuin olisin nämä ennen nähnyt, kuin olisin ollut siinä kaikessa minäkin mukana!--

Olitkin!

Kun toin sen siitä tämän talon hyvästä haltijasta, jota olin hoitanut ja palvellut ja jolle olin uhrannut parhaani, mitä osasin ja ymmärsin, jotta hän täällä viihtyisi ja menestyisi ja minua seuraisi elämässäni onni, ja kun sanoin, että se haltija, jota niin olin hoitanut ja joka oli tätä taloani ja minua vuorostaan hoitanut, sittenkin kai olit sinä, niin sanoit:

"En minä ollut se, se oli enempi ja parempi kuin minä, mutta minäkin tahdon sitä hoitaa niinkuin sinä, täällä ja sinussa ja minussa, itsemme ja muiden onneksi--hoidamme sitä yhdessä."

Ja kuinka me sitä hoidimme, kaiken hyvän haltijaa--omaksi onneksemme ja muiden ja kuinka koetimme koko tämän maan ja kansankin onneksi--senhän sinä tiedät. Mutta vaikka tiedätkin, niin minä vielä kerron siitä sinulle, sillä niin kauan kuin minulla on, mitä kertoa onnesta ja sinusta, onni ja sinä täällä pysytte. Ja kun minulla ei enää ole niistä mitään kerrottavana, kun kerran päättyvät nämä tuhannen ja yhden onnenpäivän tarinat, silloin päättyköön myöskin minun tarinani, ja minä lähden ja tulen sinne, missä olet, missäpä sitten olletkin.