# Muistatko—? Kukkia Keväiseltä Niityltä ## Part 10 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/muistatko-kukkia-kevaiselta-niitylta-9082/index.md "Et tainnut siellä vieläkään tavata sitä mieleistäsi, sitä viimeistä parasta, koska tulit tänne suoraan, vai tapasitko jo?" Puhuin heille kaiken. Miksen olisi puhunut heille tätä niinkuin muutakin! Olin pyrkinyt ja luullut päässeeni siitä eroon, koskia puskien kotoa pois. Mutta olin kai siinä vielä kiinni jollain viimeisellä venyvällä toivon säikeellä, koska oli tarve saada toivon apua toiselta. Jos Johanna ehkä näkisi sen toisin, jos hän löytäisi jotain mahdollisuutta--vaikkei muuta kuin uskoisi, ja vaikkei uskoisi, niin kuitenkin sanoisi uskovansa. Vaikkei sanoisi muuta kuin: eihän milloinkaan mitään tiedä. Mieli herahtaa ja sulaa. Kerron kaikki viimeisestä parhaasta, ensimäisestä ja viimeisestä. Sanon senkin, että piti tulla tänne päästäkseni eroon. "Vaan pitääkö nyt sitten antautua sen ainoan varaan?" sanoo Johanna, ei kuitenkaan niinkuin olisi todella tahtonut sanoa: ei pidä. "Niin se nyt minusta vain on, että pitää." "Ja niin sen on oltavakin!" hän yhtäkkiä sanoo lämpimästi. "En osaa ajatellakaan muuta kuin: hän tai ei kukaan muu." On kuin olisi silmä huiennut näkemästä muuta, kuin mikä siinä on kuva siitä häikäisevän kirkkaasta, josta sattui siihen pisto niinkuin auringon säteestä.... "Ei sitä osaa eikä ole tarvis--kun minä näin Villen ja kuulin äänensä, niin löi kuin sokeudella kaikkeen muuhun ja tiesin samassa, että jollet sinä, niin ei kukaan muukaan, vaikken tiennyt, tokko tuo tahtoneekaan. Oli pitkät erot, kun vanhemmat panivat vastaan tyhjälle miehelle menoa, eikä luullut totta tulevankaan, vaan tulipas--ja tulee sinullekin." Hän yhtäkkiä näppäili kanteleestaan iloisen sävelen, haaveillen omia haaveitaan, kai oman onnensa muistoja, mutta niinkuin samalla olisi tahtonut soittaa ne minulle, minun puolestani, minun onnekseni--ja minulla oli siinä lyhyt hetkinen, niinkuin hänen ystävällinen uskonsa olisi ollut minun. Setä on noussut ja pistäytynyt pois. Johanna ripustaa kanteleensa naulaan ja katsoo ikkunasta ulos: "Siellä se taas sen vuonansa kanssa, se sitten on hyvä mies tuo setä. Ei taida hän olla kaikkien mieleen, mutta minusta hän puhuu oikeita, kun ajattelen vapaasti enkä muista, mitä ennen on käsketty ajattelemaan ja uskomaan. Keventää niin ihmeesti mieltä, kun se tulee taloon. Saisi olla vaikka ikänsä. Siellä on tila aitassa, niinkuin aina ennenkin.... Minä vielä siitä äskeisestä: on vain elettävä toivossa." Minä elänkin siinä taas--ja miksen eläisi--se voi olla yhtä hyvin mahdollista kuin mahdotontakin--ja minulle on tullut sinusta yksi kuva lisää, joka on niinkuin oma näkemäni: ilakoiva tyttökuoro järven rannalla--ja kuinka sinä kiinnität kukan vanhan miehen rintaan ja heilutat hänelle hyvästiä, ja että olet sanonut:--Eihän tiedä, tekisi kovin mieli kerran vielä tulla.... Eikä kestänyt kauankaan, kun minä sinut sitten näin laivasillalla. Heittäyn vuoteeseeni, aitan ovi jääköön auki, en voi nukkua--kuka tämmöisenä yönä voisi nukkua! On se aika yöstä, kun taivaan valo on vaaleimmillaan illan viimeisen ruskon ja aamun ensimäisen sarastuksen vaiheilla. Kaikki muut linnut vaikenevat, ja vain rastas laulaa. Koski rantojensa kuilussa kumajaa tummaa syvää säveltään, yölintu kuusessa nakkelee sen yli sirautuksiaan, milloin pitkiä kuin nauhoja, punaisia, valkoisia, keltaisia, milloin lyhyitä kuin helmiä, lasisia, hopeisia, kultaisia, ja kun se visertää, silloin ei kuulu koski, mutta kun se hetkeksi lakkaa, silloin kuuluu taas koski--hennon kurkun värinä voittaa vesien kurimon tohisevan torven. Setä hissuttelee pihalla, ei näytä aikovankaan nukkumaan--hän muuten nukkuu milloin sattuu--ja kun näkee, että valvon, hän tulee, istahtaa aitan kynnykselle, tyhjä piippu kourassa. Ojennan hänelle kukkaroni. "Kiitos, tekihän mieli tupakkaakin piippuun, vaikken ehkä olisi ilennyt heti pyytää--ja jos välität, niin haastellaan vielä--vai mennäänkö koettamaan lohta--minä soudan?" Setähän aina tarjoutuu soutamaan, mieliksi, vaikkei ole kalamies eikä malta soutaa halultaan haastella. "Haastellaan tässä." "Minä siihen äskeiseen puheeseen vielä," alkoi hän heti--"että saahan toivoa ja pitäähän toivoa--mutta jos kävisi niin, ettei toivo toteutuisi, niin on osattava elää sittenkin. Se on annettava sekin uhriverona hyvälle haltijalle, joka meitä hoitaa, niin kyllä haltija maksaa sinulle velkansa takaisin. Saanko puhua--ethän pahene?" "Puhukaahan--enhän toki." "Sinä et ehkä enää tapaa häntä eikä hän ehkä tule omaksesi sillä tavalla, kuin toivoisit, mutta elä siitä välitä, ei hän sinua silti jätä. Hän jää sinulle hyväksi haltijaksi ja tulee asumaan talossasi, aina luonasi, vaikket häntä koskaan näkisikään. Hän tuli, oli ja meni, niinkuin lintu, joka istahtaa eteesi polulle eikä tiedä, että oli katsoja. Pysähdyit, katselit ihmeen ihania, puhtaita höyheniä ja sen jalan kevyttä nousua ja kaulan kaarta ja sulavia liikkeitään. Se on siinä aikansa, kääntelekse, katselee, ei huomaa sinua, kun olet ihan hiljaa, sitten yhtäkkiä pyrähti pois, et tiedä, miksi, lieneekö tiennyt itsekään, ehkä kuuli kutsun jostain tai ilman vain, etkä häntä sitten enää koskaan näe. Mutta siihen jäi hänestä sija, se paikka, jossa oli ihana ollut, ja jäi lähdön humaus ja lehvän liikahdus. Se meni, mutta näky ei mennyt eikä mene, sinä vaellat ja tulet toisen kerran ja kuinka monta kertaa tahansa siihen pyhään paikkaan ja luulet hänet näkeväsi siinä aina, ja sinulle on sitten sama, onko se siinä vai ei, sillä se on siinä kuitenkin. Katsohan: niinkuin ei ole autuaaksi tullakseen väliä sillä, mitä uskoo, kunhan uskoo, eikä edes sillä, onko olemassakaan se, johon uskoo, niin ei ole myöskään väliä sillä, ketä rakastaa ja miten rakastaa, kunhan vain rakastaa. Ei rukoileva lakkaa, vaikkei jumala rukoukseen vastaakaan, rukoilee vain sitä hartaammin. Ei rakkauden tarvitse siihen raueta, ettei saa vastarakkautta. Kun voi rakastaa omanaan sitäkin rakkautta, jolla muut ovat rakastaneet, niinkuin esimerkiksi Korkean veisun rakastajan ..." "Ja Salamin ja Sulamitin--" "-- ... niinpä niin, ja kaikkien runoilijain rakkautta, niinkuin ne ovat sitä kuvitelleet, vaikkeivät olekaan sitä itse semmoisena ehkä kokeneet, niin miksi ei voisi rakastaa omaakin kuvittelemaansa rakkautta ja olla siitä niin onnellinen, kuin se olisi totta, jopa vielä onnellisempikin. Runoile sinä hänestä itsellesi ikuinen rakkaus. Niinkuin minäkin siitä kukasta, minkä hän minulle antoi. Elä hylkää rakkauttasi häneen eläkä pyri pääsemään siitä eroon, vaikka täytyisikin ollaksesi erossa hänestä. Se on kyllä vaikeata vielä sinun iälläsi...." "Oletteko tekin semmoista kokenut?" "Lienenhän yhtä ja toista minäkin, vaikka olen nyt tämmöinen--en puhuisi, jos en tietäisi. Se on vaikeata, mutta se käy, ja ilo ihanteesta, jonka tuskissasi luot ja saat säilymään ja kannat sielussasi, niinkuin äiti lasta povellaan, on suurempi ja tyydyttävämpi kuin mistään maallisesta ja todellisesta. Rakkaus voi olla yhtä kaunis, vaikkei sen esinettä olisikaan. Ajattelehan äidin rakkautta toivottuun lapseen tai kuolleeseen lapseen, kyllä se on sama kuin elossa olevaan. Sen on niinkuin sen, minkä ihmiskunta on runoillut, runoillessaan itselleen uskon näkymättömään, uskon elämään kuoleman jälkeen, uskon Jumalaan ja jumalanpoikaan ja lunastukseen ja pelastukseen toisen avulla, kun omat voimat loppuu. En minä ole mikään ateisti enkä kieltäjä, vaikka sanotaan. En minä tahdo ristinoppia repiä, eikä sitä voikaan. Vaikkei se olisi milloinkaan toteutunut eikä toteutuisi, vaikka se olisi vain haave, niinkuin se kai onkin, niin juuri siksi sitä ei voi hävittää eikä saa. Juuri samoin pitää rakastaakin ja tullaan aina rakastamaan. Ja milloin on rakkaus toteutunut niin, että se olisi antanut, mitä on luvannut? Kysy keneltä tahansa, joka on sitä saanut enemmän kuin minä ja sinä? Ja katsele, mitä siitä on kirjoitettu. Rakkaus toteutuu vain sille, joka ei ole sitä saanut, vaan ainoastaan kuvitellut. En osaa tätä niin järjestyksessä kuin pitäisi-- mutta sinä kyllä ymmärrät." "Ymmärrän, minä alan jo ymmärtää." "Oikeastaan minä vain sitä, että pidä häntä ihanteenasi." "Olin jo pitänyt, ennenkuin näinkään." "Ja pidä häntä yhä niin, että toteutat hänen silmiensä alla sitä, mitä sinussa itsessäsi on parasta, hoida häntä hyvänä haltijana omassa itsessäsi." "Olen jo koettanut." "Olet oikealla tiellä. Silloin hän on sinun eikä häntä sinulta kukaan riistä; vaikka haave, niin kuitenkin tosi. Sinähän loit hänet, ennenkuin hänet näitkään. Jollei häntä sinulla olisi ollut ennen, et olisi häntä tavannut silloin, vaan ehkä jonkun muun, olisit kulkenut hänen ohitsensa, niinkuin monen muun, ties kuinka monen, et olisi kuullut edes humausta hänestä, et tavannut häntä lintuna polullasi. Nyt kuulit hänet. Jos haaveesi olisi luonut toisen kuvan, et olisi häntä nähnyt. Ole sentähden yhäkin näkevinäsi, että hän sinulle elämässäsi hymyilee, niin hän sen tekee, että hän on joka paikassa, niin hän on. Anna hänen muuttua elämäsi visioniksi, niinkuin laulajalle iänikuiselle Pohjolan impi revontulten kaaren päällä, tai niinkuin se kuva siitä tytöstä, jonka otsalla loisti totuuden tähti, tai niinkuin se laulajatar, tai niinkuin sille Dantelle se Beatrice. Se on ihanaa semmoinen. Silloin se ei sinulle kuole eikä katoa, etkä pety." Hän oli haltioitumistaan haltioitunut, puhui milloin minulle aittaan, milloin ulos ovesta niinkuin näkymättömälle kuulijakunnalle siellä ulkona jossain kesäyön viileässä maailmassa. Olen jo aikoja sitten antautunut hänen lumoihinsa. Hän tulkitsee kaikkeni, on sieluni salatietäjä, ajatusteni lukija ja sanelija. "Kaipaa," sanoo hän hartaasti--"kuule, sinä et saa tukehduttaa kaipaustasi, et koettaakaan siitä päästä, niinkuin sanoit tahtovasi. Kaipaa, elä katkerasti ja kivuloisesti, vaan suloisesti, hiljaisesti, viihdyttävästi, hartaasti. Sinun täytyy se itsesi tähden, pelastuksesi tähden, et jaksa muuten elää, rupeat ehkä juomaan tai tuskissasi muuten pahasti elämään--tai kovenet tai tulet ahneeksi ja vaivut aineen orjaksi --ei pidä unohtaa sitä parastansa, minkä on saanut, eikä paatua, vaan tyytyä täytymykseen." "On viihtyisää kaivata olematonta ja tulematonta, ottaa vastaan kaikki, mikä annetaan, toivomatta itse mitään, mikä ei ole saatavissa, ja saada siitä palkakseen rauha, ja kirkastus. Kun pääset sille polulle, noudattelet sitä--otat vastaan kaiken niinkuin sateen ja poudan,--niin voitat sillä kuolemankin. Kun se tulee härnäilemään: nyt otan, nyt otan! --sinä vain sanot: sama se, ota, ota!--ja kuolema hämmästyy semmoista vastaantulijaa ja luikkii tiehensä häveten, häntä koipien välissä. Kuolet tietysti, mutta kuolemaa pelkäämättä ja pakenematta. Et ollutkaan hänen saaliinsa, menit mielelläsi, pyrit melkein pyrkimällä pois. Tulet sen luo, tapaat siellä sen, tapaat kaiken, jota et täällä tavannut. Se on hyvän haltijan palkka, jota palvelit." Ukon leuka värähti kerta pari, hän pudistihe liikutuksensa lumoista, koetti turhaan hymähtää, mutta onnistui lopulta voittaa itsensä. "No, ka, nyt on pappi taas saanut saarnansa saarnata ... olen sinua valvottanut, olisit ehkä nukkunut mieluummin ... mahdoit paiskata oven kiinni, jos et kehdannut kuunnella--mutta kaipa minä silloin olisin paukuttanut avaimen reiästä ja olisi vain pitänyt koreesti kuunnellaksesi. Painanko oven kiinni, ettei tule itikoita?" "Antaa vain olla auki ... täyttäkäähän vielä piippunne." "Täytyy taas paimenen mennä kaitsemaan karitsaansa." Ja hän tassutteli lamponavettaan päin. Ajattelin: hänen laisiaan kai olivat nekin, jotka ennenkin saivat luopumaan kaikesta ja seuraamaan häntä, saarnaveljet, jotka hoitivat väsyneitä luostarien rauhaan. Hänen laulunsa otti, minkä toisen soitto äsken oli antanut. Ja niistä tuli kuitenkin molemmista, ainaisesta toivosta ja ainaisesta kieltäymyksestä, elämäni vastainen sisältö. Minulle jäi hänestä jälelle: Niin se on ja niin se on menevä. Heitin sinulle siinä valkenevassa aitassa ikuiset hyvästit. Päivä nousee, joku varpunen tirskahtaa. Ei kuulu enää rastaan huilu, kumajaa vain kosken tumma torvi. On viikon mentyä poutainen pyhä ja taivaalla seisoo korkeat, liikkumattomat pilvet, ilmassa viileyden henki. Lähden sieltä kuin toivioretkeltä, kuin pyhältä paikalta, tullakseni pian taas takaisin. Palaan taas elämään ilman sinua, lasken viiletellen alas samat kosket, jotka äsken sauvoin ylös, soudan suvannot, laskettelen lehtipurjeessa suuret selät. Koska se kai on niin määrätty ja on niin pakko, niin on kai myös niin parempi. Oli tapahtunut sellainen heräys, annettu sellainen ilmestys. Olen kuin jättäytynyt kohtaloni virran vietäväksi airottomassa purressa, ilman mahdollisuutta enää päästä omin voimin maihin, omakohtaiseen onneen, niinkuin olin sitä tähän saakka kuvitellut. Ja ilman haluakaan, sillä kuljethan nyt kuitenkin mukana, niinkuin lippu tangossa, niinkuin keulakuva laivassa, aina näkyvissä, edellä ja yllä. Ethän ole kenenkään niinkuin minun, kenen olletkin. Et ollut määrätty minulle sitä varten, kuin olin toivotellut. Sinun tarkoituksesi minulle oli ollut toinen. Elämälläni oli ollutkin toinen määrä. Olit tullut tielleni suunnataksesi sen siihen. Olit tullut vain koskettaaksesi ruumiin koteloa, jotta sielu pääsisi perhona ylös onnensa päivään. Olit ollutkin vain herättäjä uuteen elämään. Sitä minä, en muuta, niin välittömästi värähdinkin äänesi ensi kerran kuullessani. Siinä puhuikin vain sielu sielulle, henki hedelmöitti hengen. Siksi kai en saanut pyrkiä enkä päästä sinua lähemmä, vaan sinä menit, niinkuin olit tullutkin. Ei siis eroa, vaan hengen yhtymys henkeen. Vien sinut hyväksi haltijaksi takaisin, saat olla ja piillä ja tulla vastaan kaikkialla, josta tahdoin sinut pois, sinua paeten. Korotan sinut kuvaksi, johon katson, kun uuvun, auttajaksi, jota kohti ojennan käteni, kun en yksin jaksa--alttarille, jonka ympärillä aherran ja jonka ääressä uhraan kaikki, mikä minussa on parasta. Näkyvät kotirannan koivut. Alotan siellä elämäni uudestaan, panen tarmoni työhön toisten hyväksi, kaiken hyväksi, joka minua tarvinnee, en elä itselleni enkä omalle onnelleni, elän äidille, annan toisten lapsille, kun ei minulla itselläni omia. Ei saa elämällä olla yksityisen onnen tarkoitusta. En tiedä silloin vielä, myötätuulen kantaessa minua veneessä, jonka olin sinuakin varten veistänyt, kotirantaa kohti, jonka hiekka jo kuumottaa ja uimahuone paistaa, en aavista silloin--vähää ennen--tämän kaiken lopullista tarkoitusta, en, mikä on oleva tämän kieltäymyksen pikainen palkka: etten menettänyt sinua, koska suoritin sinusta tämän ansiotyön, koska olin valmis antamaan tämän uhrin. Yhdyimme siksi, että näytin voivani erota. Olisiko voitu muutenkin yhtyä? En usko, sillä minä uskon, että jos et olisi annettu minulle palkkioksi tästä, ei elämästämme myöskään olisi tullut se, mikä siitä tuli ja miksi se oli tarkoitettu, eikä onnemme sisällöksi se, minkä se siitä sai. Sen langoista kehrättiin sielussani onnemme loimet ja sinä panit siihen sen onnemme kuteet, ja niin kudottiin, helskytettiin onnemme kangas. Ettäkö se olisi voitu kutoa onnellisen sattumankin langoista ilman sen yliluonnollisempia ihmeitä ja edelläkäypiä salaisia tarkoituksia? Ettäkö minä nyt jälkeenpäin vain näin kuvittelen? En jälkeenpäin, vaan jo heti silloin.... Eikähän sattumata ole. Senkin langat juoksevat kädestä, joka niitä edeltämääräten johtaa ja niistä tietoisesti kutoo. Sattumattaretkin ovat kohtalotarten käskyläisiä. Ne sen asettivat, niinkuin niille määrättiin. Ne ne panivat minulle onnen koetehtävän ja elämälle sen velvoituksen. Sain sinut ensi kerran sitä varten, että elämäni ei olisi vain itseäni, vaan myöskin muita varten, ja toisen kerran sain sinut nyt tänne, koska se oli sitä ollut. Onnemme tuli onneksi myöskin muille, ja minä luulen, että sitä jatkuu, niin kauan kuin jaksan. Tämä oli ensimäinen elämäni suuria sunnuntaipäiviä. Monesko lienee tämä, jona tätä muistelen? Veneen kokka karahtaa kotirannan hiekkaan, uimahuoneen viereen, lehtipurjeen kantamana puolitiehen maihin. Olen siis taas kotona. Minut valtaa hetken heikkous ja voimattomuus. Miksi tulin tänne takaisin? Enkö tullut takaisin maailmaan liian pian? On yhtäkkiä siinä rannalla, missä kylmän pohjatuulen laine loiskaa ja pieniä vaahtopalloja kiitelee ylös hiekalle, sanomattoman lohdutonta, kolkkoa ja arkista, niinkuin voi olla vain silloin, kun ilta-aurinko niinkuin nyt yli mustansinisen veden, pohjatuulen päältä pilvettömästä luoteesta, luo lahjomatonta kovaa valoaan niin, että näkyy jokainen lehti, jokainen rihva, jokainen sälö ja rako ranta-aidassa. Airo kolahtaa koleasti, vesi veneen tapissa korisee melkein ilkeästi, Anti-koira on koko ajan maannut käppyrässä kokkatuhdolla, retki on ollut hänelle pettymys, ei mitään riistaa, sinne jäi karkelokaverikin. Se loikkaa laiskasti maihin ja lähtee vetelästi edeltä pihaan saamatta häntäänsä käyräksi. Minusta on, kuin olisin tullut uutimettomaan huoneeseen, harsot ovat poissa, ei ole auerta ajatusten eikä tunteiden ympärillä. Elämän karu todellisuus viluttaa, sydän ja sielu värisee, ei mikään väräjä. Näinkö tuleekin olemaan? Jaksanko? En saa häntä jäämään, en silläkään tavalla kuin kuvittelin ollessani onnenlaulajan lumoissa. Hän on auttamattomasti poissa, puhallettuna kuin tähkästä heilimon helve, kuin kultapöly poutaperhon siiviltä. Nakkaan lehtipurjeen kauas järveen, olkoon siellä, vesi vieköön. Nostan jauhosäkin selkään ja lähden kumarissa sen raskaan painon alla nytkyttämään rantapolkua ylös veräjälle. Pudotan toisella kädellä alas sen puut. En viitsi sulkea niitä, tulenmahan sitten takaisin. Päätän mennä huvimetsikön ja puutarhan läpi rakennuksen päitse suoraan aitoille. Tuijotan polkuun, hatunlippa on valunut silmille, en näe eteeni, mutta tunnen tien ilmankin. Jahka tulen pihlajamajan pöytäkivelle, täytyy siinä korjatakseni säkkiä paremmin selkään ja saada parempi ote. Kuka siinä istuu, kuka nousee? Sinä! Sinä siinä seisot. "Hyvää päivää," sanoo äänesi. En saa vastanneeksi, sillä ojentautuessani vyörähtää säkki maahan, pitkäkseen, sen suun side aukeaa ja jauhoja valahtaa maahan. Minun täytyy nostaa se pystyyn puuta vasten ja sinä teet liikkeen kuin kumartuaksesi minua auttamaan. Olen siinä edessäsi ihan jauhottuneena avojaloin ja avopäin, sillä lakkikin putosi säkin kanssa. "Ette tunne," sinä sanot, hymyillen ystävällisesti, samalla hiukan hämilläsi. "Tunnenhan toki," minä sammallan hengästyksissäni. Sinä ojennat kätesi, en aio uskaltaa tarttua siihen, ennenkuin olen pölyttänyt omani jauhoista, mutta sinä tartut siihen siitä huolimatta ja pudistat sitä reippaasti. "Oletteko te täällä?" saan minä vihdoin kysytyksi. "Kai olen, koska olen," sinä naurahdat ja pyörähdät ympäri. "Tekö?" "Niin, minä" ... ja sinä pyörähdät takaisin. "Jaa, niin, niinpä tietenkin--antakaa anteeksi, että isäntä ottaa vastaan vieraan tässä asussa." "Ei ole vaaraa, koska en aio teitä syleillä! "Ettepä tietenkään."--Olen sen verran päässyt tajuihini, että saan naurahtaneeksi mukana. "Suokaa anteeksi hämmennykseni, mutta--kuinka neiti on täällä?... Ettekö siis mennytkään?" "Minne?" "Juhlilta pois--'Saimassa'." "Tyttöni siinä vain menivät." "Minä luulin nähneeni--" "Näitte siis väärin. Mutta minne te sieltä katositte?" "Minäkö?" Minä olen istuutunut puutarhan penkille ja sinä istut toiselle vastapäätä.... En saa katsotuksi sinua silmiin, näen vain jalkasi, sirot ja lujat, ja voimakkaan nilkan ja kaunismuotoiset kengät. Sitten näen sinut vyötäisiä myöten, joihin on kiinnitetty valkoinen ruusu, aivan varmaan äidin ruusupenkistä otettu, joita siellä oli vain yksi semmoinen suuri, minä tunnen sen siitä, että sen yksi lehti punertaa. En saa sitten selväksi muuta ajatusta, kuin että minun pitäisi sitoa säkin suu ja viedä säkki aittaan ja mennä muuttamaan vaatteita. Mutta kun vieras istuu, olisi varmaan epäkohteliasta jättää hänet tähän yksin. Kasvoihisi vilkaisten minä näen, että silmäsi hymyilevät, mutta ei huulet. "Tu--tulitteko hevosella vaiko--?" "Ihan laamannin oriilla, tädin kanssa." "Se on siivo ja säyseä--missä se on?" "Tallissa." "Oliko täällä ketään miehiä kotona?" "Ei ainoatakaan, kuuluvat lähteneen jonnekin takamaalle heinään." "Vai jo ne menivät--ja niin, niinhän pitikin." Sinä nähtävästi koetat pidättäytyä purskahtamasta nauruun--suusi ympärys värähtää ja silmissä on veitikka--sinulla on pieni, soma olkihattu, kiinnitettynä paksun palmikon taa--sieramet elää. "Kuka sen sitten riisui?" "Jaa, oriinko?" "Niin." "Minä." "Se on siivo ja säyseä--jaa, johan sanoin sen," ja minä kysyn kiireesti: "Onko se--tuota--saanut heiniä--kun ei ollut korttakaan vanhoja heiniä koko talossa, kun piti keväällä syöttää kaikki ja repiä olkikatotkin?" "Minä niitin äitinne luvalla apilasta." "No, sehän sopi erinomaisesti!" minä melkein riemahdan. "Olette ollut myllyssä," sinä sanot, kun en minä taaskaan tiedä, mitä sanoisin. Päässäni on sisäinen paine, mutta ei mikään pääse sieltä ulos. "Kah, säkki valuu, minun täytyy viedä se aittaan"--ja minä melkein ryntään sen kimppuun, sitomaan sen suuta. Sinä pyydät saada pitää suuta, kun minä sidon. "Elkäähän toki, te jauhotutte--kyllä minä." Mutta sinä pidät kuitenkin, kiristät oikein lujasti, niin että rystyt menevät valkeiksi. "Kas niin, nyt minä autan sen selkäänne." Mutta sitä minä en salli, en, vaikka mitä tapahtukoon, minun on saatava estetyksi sinut jauhottumasta hinnalla millä hyvänsä, ja ettet ehtisi, minä keikautan sen olalleni niinkuin heinäsäkin ja lähden puolijuoksua pihaan. Kuulen sinun seuraavan, riennät edelle, avaat minulle puutarhan portin ja painat siinä päähäni lakin, ja olet uuden aitan rappusilla samalla kuin minä. Se nyt ei ole eloaitta se, mutta olkoon menneeksi, panen sen siihen. "Mikä soma uusi aitta!" sinä sanot. "Äitinne sanoi, että se on kivijalasta kattoon isännän itsensä rakentama." "Olihan siinä minulla toki apulainenkin--täytyy noutaa avain." "Se on suulla ... saanko avata ... olkaa hyvä." Minä sitten sinun avatessa ovea keikautan säkin aittaan, satutan ulos tullessani otsani kamanaan, sinä sanot: Ai!--johon minä:--Ei se mitään!-- sinä otat avaimen suulta, sanot:--Siinäpä on korea avain, ja ojennat sen minulle. Olen sen verran selvinnyt, että ajattelen, että nyt voisi merkitsevästi sanoa:--Pitäkää se, se on teitä varten tehty,--mutta minä otan sen ja sanon:--Neiti on hyvä ja käy sisään--minun täytyy.... Mitä minun täytyy? Muuttaa vaatteet. Missä ne onkaan? Seison hetken päästä edessäsi salissa, miten kuten pukeutuneempana, ainakin oli minulla, mikäli muistan, kengät ja jauhoton takki. Sinä istut sohvapöydän ääressä, toisessa kädessä paperikäärö, toisella selailet valokuva-albumia. Minä katson velvollisuudekseni ryhtyä selittämään, ketä ne ovat ne ja ne, se on isävainaja, se hänen sisarensa, joka vielä elää, ne ovat pikkusisaria, jotka ovat kuolleet. "Onko isänne kauan sitten kuollut?" Minä mainitsen vuosiluvun, sinun isäsi on kuollut vuotta ennen. "Te asutte setänne luona?" "Niin." "Jaha, vai niin." "Missähän äiti ja laamanska ovat?" "Ne menivät jonnekin, jonkun sairaan vaimon luo. Kai he pian tulevat." Te katositte niin pian sieltä juhlilta, yhtäkkiä ... en saanut teitä käsiini, kuinka koetinkin, minulla olisi ollut teille asiaa. "Olisiko?" "Olen nyt sitä varten täällä." Sinä alat avata paperikääröä. "Olettehan kansakoulun johtokunnan esimies, eikö niin?" "Olen kyllä." "Teidän koulunne naisopettajan paikka on julistettu haettavaksi, hakemusaika päättyy tänään." "Huomenna se vasta päättyy, tämän kuun kolmantenakymmenentenä ja ensimäisenä kello kaksitoista yöllä." "No, sittenhän en ole myöhästynyt, saan luvan jättää hakemuspaperini." "Haetteko te tänne opettajaksi?" "Niin on aikomukseni--luuletteko, että saan viran?" "Se riippuu kanssahakijoista." "Niin oikein, minä tarkoitin oikeastaan sanoa: onko minulla toiveita ... toisin sanoen: vaarallisia kilpailijoita?" "Minä katson heti--" "Elkää vaivautuko--ehdinhän saada sitten sen tietää." "Kyllä minä sitten heti ilmoitan, kohta kun--" "Kiitos." "Jäättekö tänne pitkäksi aikaa?" "Kuinka tarkoitatte? Se riippuu siitä, saanko paikan." "Minä tarkoitan--jos saatte--tai jollette saisi," minä sammallan.