Part 2

Weden muut olennot olivat näiden alamaisia, ja saavat nimen Ahtolaiset, veden väki, Wellamon väki, Wellamon ikiväki, Ahdon lapset, Wellamon neidot, meren haudan haltiat, veden vallat jne. Muutamat näistä saavat erinimiä: pikku mies, Aallotar (aaltojen jumalatar), Kosken neiti, Melatar (melan jumalatar), Sotkottaret (suorsain suojelevaiset jumalattaret). Sillä näitä veden haltioita kuvailtiin oleskelevan ja hallitsevan ei ainoasti meressä, vaan muissakin vesissä: järvissä, virroissa, koskissa, kaivoissa, lähteissä jne. "Pikku mies" kuvaillaan runoissa (Kal. 2: 111-124) seuraavaisesti:

"Nousipa merestä miesi, Uros aalloista yleni, Ei tuo ollut suuren suuri, Eikä aivan pienen pieni: Miehen peukalon pituinen, Waimon vaaksan korkeuinen Waski oli hattu hartioilla, Waski-saappahat jalassa, Waski-kintahat kädessä, Waski-kirjat kintahissa, Waski-vyöhyt vyölle vyötty, Waski-kirves vyön takana, Warsi peukalon pituinen, Terä kynnen korkeuinen."

Sotkottaret niinkuin heidän suositeltunsakin suorsat oleskelivat rannan ruohossa, josta runo sanoo:

"Sisarekset sotkottaret Rannan ruokoiset kälykset, Hiipoivat hivuksiansa, Hapsiansa harjasivat Harjalla hopeapäällä Sukimella kultaisella." Kal. 41: 143-148.

Ahtoa ja Wellamoa rukoiltiin antamaan kalansaalista, asettamaan tuulta ja myrskyä merellä, auttamaan kulkua vaarallisissa meriretkissä niinkuin koskissa ja yleisesti matkustajia merimatkoilla. Kosken neitiä erittäin rukoiltiin kosken kuohuissa auttamaan. Pikku miestä rukoiltiin myös avuksi kalastamisessa. Hän otti hongan rannalta, pani sen päähän tarpoimeksi paaden ja ajoi sillä suuren paljouden kaloja Wäinämöisen nuottaan. Samaten hän myös kaasi sen suuren tammen, joka kasvoi ihmisten ikäväksi niin että se esti päivän paistamasta. Mutta pikkumies sai tässä tilassa semmoisen koon, että "jalka maassa teutaroivi, pää pilviä pitävi, syltä oli silmien väliä, syltä housut lahkehesta, puolta toista polven päästä, kahta kaation rajasta."

Kaikki nämät jumaluudet olivat muinaisten Suomalaisten mielestä suosiollisia, hyviä olentoja. Mutta vedessä oli myös pahan suopia, voimallisia olentoja, joista mainitaan _Wesihiisi, Turso eli Tursas ja Wetehinen_. Wesihiisi mainitaan ainoasti hirmuiseksi. -- Iku-Tursoa avuksensa huutaa Pohjolan emäntä Louhi, upottamaan Kalevalan kansaa. Wäinämöinen tarttui tämän meren kummituksen korviin, nosti sen vedestä eikä laskenut lepoon ennenkuin Turso oli luvannut ikipäiviksi olla aalloista nousematta kuolevaisia kiusaamaan. Tämä Meri-Turso siitti Pohjolan neidon kanssa yhdeksän poikaa, jotka olivat pahimmat ihmisten kiduttajat. -- Runo sanoo että _Wetehinen ja Syöjätär_ olivat kärmeen vanhemmat. Wetehinen nousi myös Tuonen joesta Ilmarista vastaan, mutta lintu kokko ajoi hänen takaisin. Muutoin osottaa nimi että Wetehinen oli yleisesti veden haltia, vaikka pahanlainen.

III. Maan jumalat.

Harvat ovat ne kansat, jotka lapsuudessaan eivät ole palvelleet maata jumalana, kuvaillen sitä lempiän äitin kaltaiseksi; sillä maa antaaki ravintoa sekä ihmisille että eläimille; maa synnyttää ja kasvattaa itsestänsä kaikenlaista, jolla ihmiset ja eläimet taitavat henkensä pitkittää. Tämä ajatus oli meidän esi-isillämmekin; he antoivat tälle olennolle nimen _maaemä_.

Mutta vanhat Suomalaiset eivät kauvan pysyneet tässä ensimäisessä ja tärkeässä maan jumaloitsemisessa; niinkuin ennen on ilmasta ja vedestä sanottu, niin muuttui itse maan palvelus jonkun maassa asuvan olennon palvelukseksi. Tämä koko maassa hallitseva olento kuvailtiin synnyttäväisen ja kasvattavaisen luontonsa mukaan vaimolliseksi. Se sai nimen _maan emo, emonen_ (emu), _mannun eukko_ (maan ämmä), _maan emäntä, akka manteren alainen_ jne. Häntä rukoiltiin hyvästä kasvusta, esim. seuraavalla tavalla:

"Akka manteren alainen Mannun eukko, maan emäntä! Pane nyt turve tunkemahan, Maa väkevä vääntämähän; Eipä maa väkeä puutu Sinä ilmoisna ikänä Kun lie armo antajista, Lupa luonnon tyttäristä. Nouse maa makaamasta, Luojan nurmi nukkumasta, Pane korret korttumahan Sekä varret varttumahan, Tuhansin neniä nosta, Sadoin haaroja hajota Kynnöstäni, kylvöstäni, Varsin vaivani näöstä!"

Erittäin merkillinen maan olentojen seassa on _Pellervoinen_, pellon poika, myös kutsuttu _Sampsa_. Ilmattaren luotua munasta maan ja taivaan ja synnytettyä Wäinämöisen, oli maa kasvaimista varsin paljas. Wäinämöinen saa nyt Pellervoisen kylvämään maata, ja hän:

"Mäet kylvi männiköiksi, Kummut kylvi kuusikoiksi, Kankahat kanervikoiksi, Notkot nuoriksi vesoiksi, Noromaille koivut kylvi, Lepät maille leyhkeille, Tuomet kylvi tuoreelle, Pihlajat pyhille maille, Pajut maille passuroille, Katajat karuille maille, Tammet virran viereville."

Pellervoinen on arvattavasti sama olento, jota myös nimitettiin _Pellon Pekko_, jonka sanottiin erittäin auttaneen ohran kasvua ja toukoja; tämän suhteen oli hän myös oluen jumala, josta sanantapa _maistaa pellon pekkoa_ (juoda vierettä) on tullut.

Pispa Agrikola nimittää vielä muita jumalia, jotka huolta pitivät maan hedelmällisyydestä: _Liekkiö_ hallitsi ruohot, juuret ja puut, _Köndös_ huhdat ja pellot teki, _Rongoteus_ ruista antoi, _Syres_ herneet pavut, nauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi, _Wironkannas_ kauran kaitsi. Mutta näistä ei runot mainitse juuri mitään. Agrikola kuoli vuonna 1557.

* * * * *

Mutta vähä oli meidän esi-isillämme sanomista pellon ja muun viljelyksen jumalista; sillä peltoa ja viljelystä he aivan vähän tunsivat. Sitä vastaan olivat he hyvin tutut metsässä, ja metsän riista heidän tavallisin elantonsa. Sentähden olivat metsän jumalalliset olennot vanhoille Suomalaisille kaikista tutuimmat ja hartaimmin palvellut.

Ylimmäinen metsän herra oli _Tapio_, "halliparta," "havuhattu," "naamaturkki," Toisinaan saa hän nimen _Kuippana_ (pitkäkaulanen) ja _Riippa_ (korkia lakki). Muutoin mainitaan hän _metsän ukko, Tapiolan ukko, kummun ukko, maan isäntä, Tapion talon isäntä, korven kuningas, salon herra, maan pitäjä, antoluoja, luja jumala, villan antaja_ jne. Nämät ja monet muut nimitykset jo osottavat kuinka suuressa arvossa häntä pidettiin.

Tapion puoliso oli _Mielikki eli Mimerkki_, joka saa nimitykset _metsän emäntä, Tapion talon emäntä, metsän armas antimuori, metsän metinen muori, Metsolan tarkka vaimo, metsän ehtoisa emäntä, metsän miniä_ jne. Muutoin saa hän usein lauseen _puhdas vaimo_, jolla on "muoto kaunis." Muutoin oli ajatus semmoinen että Tapion väki, niin Mielikkikin, olivat kauniissa vaatteessa koska metsämiehelle hyvin onnistui, mutta huonossa puvussa jos hän ei otusta saanut. Ilmarinen sanoo hyvän saaliin aikana että:

Tapion talon isäntä, Tapion talon emäntä, Tellervo Tapion neiti Kanssa muu Tapion kansa, Kaikki kullassa kuhisi, Hopiassa horjeksihe; Itsensä metsän emännän, Ehtoisan metsän emännän, Kädet oli kullan käärehissä, Sormet kullan sormuksissa, Pää kullan päätinehissä, Tukat kullan suortuvissa Korvat kullan koltuskoissa, Kaula helmissä hyvissä. Kal. 14: 121-134.

Rukoillessa hyvää saalista pyytää hän metsän emäntää laskemaan pois rumat vaatteensa, sanoen:

Oi mielu metsän emäntä, Metsolan metinen muori! Heitä pois heinäkengät, Koski-virsusi karista, Riisu riihi-ryökälehet, Arkipaitasi alenna, Lyöte lykkyvaatteisihin Antipaitoihin paneite Minun metsäpäivinäni, Erän etsoaikanani! Ikävä minun tulevi, Ikävä tulettelevi Tätä tyhjänä oloa, Ajan kaiken annituutta, Kun en anna aioinkana Harvoinkana hoimauta, Ikävä ilotoin ilta, Pitkä päivä saalihitoin. Kal. 14: 135-152.

Sama kaikenmoinen kuvaus kohtaa meitä myös Tapion talosta, joka saa nimet _Tapiola, Metsola, Konkela_ (honkatalo), _Havulinna, Lumilinna, Sarvilinna, Metsänlinna_. Jos metsämiehellä oli onni, oli Tapiola kaunis ja mieluisa, mutta saalihin puutteessa oli se huono talo.

Suuria aarteita oli Tapion talossa; siellä oli "Tapion avara aitta," jonka kulta-avaimet olivat metsän emännän hallussa, niinkuin muidenki huonetten avaimet. Muiden seassa oli myös mesi (hunaja) hänen hallussansa, ja sitä oli Tapiolassa runsaasti. Sentähden saa tämä emäntä myös nimen _Simanter_ (sima, hunaja). Tämä tallitettiin "metisessä arkussa, mesilippaassa." Mutta Tapiolan suurin rikkaus olivat kaikki metsän elävät, jotka kutsuttiin Tapiolan karjaksi. Ilman isännän ja emännän luvatta ei ollut mahdollista saada näistä mitään saalista, sentähden rukoili metsämies hartaasti heitä ajamaan elävät hänen tiellensä. Metsän riistaa ajaissa metsämiehelle oli Tapiolla "kultanen kurikka, vaskinen vasara," jolla hän metsässä kolisteli.

Myös kotieläimet laitumella käydessä olivat Tapion väen suojeluksessa, josta häntä myös rukoiltiin, esim.

"Katso kaunoinen jumala, Warjele matoinen luoja, Warjele vahingon tieltä, Kaitse kaikista pahoista, ettei tuskihin tulisi Häpeihin hämmentyisi! Kuin katsoit katollisessa, Alla varjon vartioitsit, Niin katso katottomassa. Waali vartiottomassa, Jotta karja kaunistuisi, Edistyisi emännän vilja Hyvän suovan mieltä myöten, Pahan suovan paitsi mieltä!"

Agrikola mainitsee _Kekrin_, joka karjan kasvon suojeli; mutta siitä ei runot tiedä mitään. Kuitenki on tuo epäilemätöin asia; sillä se elää vieläki Suomen kansan mielessä, ja muinen vietettiin pyhämiesten aikaan Kekrin juhlaa.

Tapio emäntinensä ei ehtinyt arvattavasti kaitsemaan kaikkea sitä suurta eläväin paljoutta, joka metsissä oleskelee; sentähden oli heillä paljo väkeä työssä. Tämä väki saa nimen _Tapion kansa, Tapion pojat, Tapion neidet eli piiat, metsän immet, viljan eukot_. Vaimon puoli saa myös nimen _Luonnottaret, Luonnon tyttäret_. Ilmarisen emäntä rukoilee Tapiota näin:

Työnnä luonnon tyttäriä Minun viljan viitsiöiksi, Katsojaksi karjan kaiken! Paljo on piikoja sinulla, Sadoin käskyn kuulioita, Eläjiä ilman alla, Luonnottaria hyviä. Kal. 32: 76-82.

Yksi ainoa Tapion väestä kantaa miehen nimeä, ja se on _Nyyrikki eli Pinneys_, Tapion poika. Hän on "puhdas mies," "siniviittaan" puetettu, kantain korkiata lakkia, joka on sininen ja punainen. Häntä rukoiltiin lyömään rastia puihin ettei metsämies eksyisi.

Muu Tapion kansa on vaimoväkeä; niin _Tellervo eli Hillervo_, "Tapion neiti, metsän tyttö," puetettu "utupaitaan, hienohelmaan." Hän oli pulskia keltatukka joka kaitsi Tapion emännän karjaa; häntä rukoiltiin myös elukoita suojelemaan ja terveenä illalla kotiin saattamaan.

Tapion tytär, ystävällinen _Tuulikki_ oli myös paimentajan toimessa, mutta rukoiltiin myös metsän riistaa ajamaan metsästäjän tielle.

Tapion naisväen lukuun kuului vielä _Metsän piika pikkarainen_, "sima-suu," jonka luultiin simasta elävän. Hänellä oli "simapilli," jota hän soitteli paimentaissansa. Myös auttl hän metsämiehiä ja viittaili teitä metsästäjille.

Melkein kullakin puulla oli myös suojeleva olentonsa, joka kuului Tapion vallan alle. Niin mainitaan _Tuometar, Hongatar, Katajatar, Pihlajatar_, jotka, paitsi erinäisten puiden suojelusta, myös pitivät huolta elukoista. Niin oli metsässä paljo väkeä, kullakin puulla, kivellä ja huoneella oli oma haltiansa, ettei mikään kaivannut suojeliaansa.

Myös pahoja olentoja luultiin metsässä olevan. Ja tämmöinen oli _Hiisi, mies häijy_, joka ynnä Syöjättären kanssa siitti kärmeen. Waivat ja onnettomuudet olivat Hiiden toimittamia, "Hiiden heittoja." Ja Hiisi saa runoissa usein saman merkityksen kuin _Paha, Pahalainen, Piru, Lempo_, jotka kaikki ovat pahoja olentoja. Hiiden asunto, _Hiitola, Hiiden linna eli Tanikan linna_ kuvailtiin sentähden olevan synkeissä kolkoissa metsissä ja vuoren rotkoissa. Hän saa myös siitä nimen _Wuoren ukko_, ja monta vuorta on tästä saanut nimen "Hiiden vuori."

Runoissa eroitetaan monasti _Wesi-Hiisi, Wuori-Hiisi, Metsä-Hiisi_, josta näkyy että merkitsi pahaa olentoa yleisesti eli samaa kuin pahalainen, piru jne. Sen todistaa myös vielä sanantapa: _mene hiiteen!_ Hiiden suku sai nimen _Hiiden väki, Wuoren väki_, josta mainitaan "Hiiden poika pikkarainen" ja "Hiiden impi."

Jos elollisissa ruumeissa luultiin olevan paljo olentoja, niin sitä vastaan elottomissa (kiveimissä) ei semmoisista melkein mitään tietty; sillä niissä ei ollut erinomaisia voimia havaittavana. Kuitenki rukoillaan kerta _Kimmo, Kammon poika_ halkasemaan kiveä, karilainen mainitaan karien haltiana.

Ihmisen taipumuksilla ja mielialoilla oli myös jumalansa. Ensiksi tulee mainita rakkauden jumalattaren, _Sukkamieli_, jonka mieli oli pehmiä kuin sukka ja lempiä.

"Sukkamieli mielen kääntäjä, Mesilläs tuon mieli haudo, Haudo mieli mielettömän, Armahani armottoman."

Runoissa ei Sukkamieltä nimitetä, mutta sitä useimmin _Lempi_, rakkaus, rakkauden jumala. -- Ihmisen taipumuksista jumaloittiin myös _Uni, Unonen_, tämäkin lempiä luonnostansa. _Untamo_ rukoiltiin unia selittämään.

Terveyden jumalatar oli _Suonetar_, jonka luultiin suonia kehräävän; hän tuli "suonisykkyrä sylissä, kalvokääri kainalossa suonia sitelemään, päitä suonten solmimahan." -- Sitä vastaan oli _Kivutar ja Wammatar_ vaivain ja kipujen tuottajat.

Muita jumalallisia olentoja olivat vielä: _Sinettäret_, sinisen värin palvossa auttajat, _Kankahattaret_ kankaan kutoissa auttajat, _Matka-Teppo_, tiejumala, auttaja matkoilla jne.

Erinäisiä olentoja, jotka vieläkin pöllöttävät kansan mielessä, olivat _Menninkäiset_, joiden luultiin olevan kuolluitten haamuja maassa, ja _Maahinen_, joka oleskeli maassa, puiden, kivien ja kynnysten alla. Sen luultiin olevan ihmisen muotoinen, vaikka aivan pienen. Näitä lepyttääksi täytyi ihmisen heille uhrata kaikkia, olutta pannessa, leipoessa jne esikoisen. Heitä pahottaissa sai ihminen kivun, erinomattain rupia, josta vieläkin sana _maista_ on tavallinen ja merkitsee jonkunlaista sydelmää.

IV. Maanalan jumalat.

Muinaisilla Suomalaisilla, niinkuin heidän heimokansoillansakin, oli se usko ettei kuolema -- tämä kolkko ja käsittämätöin tapaus, jota he pelvolla ja vapistuksella ajattelivat -- ettei kuolema peräti katkaisnut elämän lankaa ja ihmisen olentoa peräti tyhjäksi hävittänyt; ihmisellä oli heidän mielestänsä jonkunlainen olemus toisellakin puolella haudan. Tämän osottivat he muutamilla menoilla kuolleita haudatessa: hänen mukaansa pantiin ruokaa, veitsi, kirves, tulukset, keihäs, pata, reki ja muuta semmoista, jota hän tässä elämässä oli tarvinnut. Sillä luultiin ihmisen tulevassakin elämässä elävän samaten kuin maan päällä ja siis tarvitsevan samoja aseitakin. Muutamat kansat luulivat ja luulevat vieläkin heidän uudessa olossansa olevan ruumiilliset; toiset taas pitävät heidän hengellisinä olentoina, jotka asuvat joko haudoissansa taikka harhailevat ympäri maan päällä, erinomattain yön pimeydessä, myrskyssä ja rajuilmassa; he ilmestyvät tuulen pauhussa, tulen leimauksissa ja tuhansittain muissa luonnon tapauksissa. Poppamiehet eli loihtiat luullaan saavan heidän nähdä ja heiltä tietää asioita, jotka tavalliselle ihmiselle ovat käsittämättömät; ja tavallisille ihmisille ovat he myös näkymättömät.

Kuolleille uhraaminen on ollut ikivanhoista ajoista asti tapana Aasian kansoilla. Myös Suomalaisilla kansoilla näkyy olleen joku alku tämmöisestä vainaitten palveluksesta; sillä he pitivät juhlia kuolleitten muistoksi ja anoivat heiltä apua. Niin luultiin poppamiehen, haltioissa ollessansa, kulkevan ympäri maan alaisissa paikoissa hakemassa apua kuolleilta. Runo sanoo myös että viisas Wäinämöinen, kolmen loihtusanan puutteessa, meni vanhan Wipusen haudalle saadaksensa häneltä sen kaivatun tiedon. Mutta kuinka suuri ikään tämä kuolleitten palvelus oli, oli siinä aina pelko pääasiana. Uhrit ja juhlat toimitettiin vainaitten lepyttämiseksi. Sillä kuolleitten luultiin käyvän jälkeisiä maan päällä katsomassa ja heille levottomuutta tekemässä, eikä tämä luulo vieläkään ole peräti kadonnut. Kuolleitten haamut saivat viimen monet nimet: _Menninkäiset, Keijuiset, Kööpelit, Peijot, Peijakkaat_, jotka kaikki merkitsevät melkein samaa. Kaikilta näiltä pelättiin jotain pahaa aina. Ja heidän paikkansa oli maan alla, vaikka he toisinaan tulivat maan päälle. Jos kuollutta ei hautaan saatu, pysyi hän aina liikkeellä maan päällä, enimmästi samalla paikalla jossa hänen ruumiinsa oli kuollessa ollut.

Maan alla, jossa täältä lähteneet oleskelivat, vallitsi _Tuoni eli Mana_. Hänen talonsa oli _Tuonela eli Manala_ (oikeistaan: Maanala), joka muutoin kuvailtiin hyvin tämän maailman kaltaiseksi. Siellä paisti päivä, siellä oli vesiä ja laaksoja, ketoja, peltoja ja niittuja, siellä karhuja, susia, kärmeitä, haukia jne. Mutta kaikki oli vahingollisia, kolkkoja ja hirmuisia. Metsät synkiät, vesi musta, oraat semmoiset että kärme ja "Tuonen toukka" niistä saivat hampaansa. Tuonelan joki, josta usein puhutaan, oli kovin virtainen ja pyörteinen, siinä oli "vihanen koski", "kova kynsikoski." Muutoin nimitetään vielä Manalan alusvesi, Manalan saari. Tuonelaan tullessa oli käyminen yli yhdeksän ja puolen meren, sitte tultiin joelle, jonka takana näkyi itse Tuonela.

Tässä talossa oli Tuoni isäntänä. Hän oli ankara, säästämätöin eikä rukous taitanut hänen korviinsa tunkea. Hän vanha ukko, kolmisorminen ja hattu päässä, joka rippui alas olkapäille. Hän vartioitsi tarkoin kaikkia, jotka hänen valtaansa olivat joutuneet. Hän ei ketään tappanut, mutta hän saatti kuolleen taloonsa ja piti hänestä tarkan vaarin. Tässä toimessa oli hänellä apuna _Tuonetar, Tuonen akka, Tuonelan emäntä_, joka oli vanha ämmä, vääräsorminen ja koukkuleukainen. Pilan vuoksi sanottiin häntä hyväksi emännäksi, sillä hänellä oli tapana panna vierastensa eteen kärmeitä ja sammakoita. -- Tämän jalon avioparin sikiö oli _Tuonen poika_, jonka sormet olivat väärät niinkuin äitinki, mutta niiden päät raudasta. Hän oli raju ja hirmuinen, jonka vuoksi runot hänen sanovat veriseksi ja punaposkeksi (verestä punaiseksi).

Tuonelan jumalajoukkoon kuuluivat _Tuonen tyttäret eli Manan neidet, Manuttaret_. Nämät olivat ilkeää sukua, vihaisia ja riitaisia. Nimet _musta Tuonen tyttö, matala Manalan neiti_ eivät osota mitään suloista. Näiden seassa nimitetään erittäin yksi: _Loviatar_, "Tyttö Tuonelan sokia, Pahin Tuonen tyttäriä, ilkein Manuttaria, Alku kaikille pahoille, Tuhansille turmioille; sill' oli muoto mustan lainen, Iho inhan karvallinen." Hänen pahin työnsä sanotaan olleen että hän antoi tuulen tehdä itsensä raskaaksi ja synnytti siitä yhdeksän pahinta ja ilkeintä poikaa, joista hän kahdeksan nimitti: _Pistos, Ähky, Luuvalo, Risa, Paise, Rupi, Syöjä, Rutto_. -- Wielä nimitetään erittäin Tuonen tytärten seassa _Kiputyttö_. Tuonelan joessa, jossa kolme haaraa yhdistyi, oli _Kipukivi eli Kipuvuori_, jossa Kiputyttö piti kivut suljettuna. Itse istui hän tällä kivellä "joen kolmen juoksevassa, Weden kolmen jakaimessa, jauhoen kipukiveä, kipuvuorta väännätellen." Kipujen sieltä irti päästyä rukoiltiin häntä niitä kiini ottamaan ja sulkemaan "kitahan kiven siaisen" taikka vierittämään vetehen. Luultavasti oli Kiputyttö ja Kivutar eli Wammatar sama olento. Häntä rukoiltiin myös näin:

Ota kivut kippasehen, Waivat vaskivakkasehen, Kivut tuonne viedäksesi, Wammat vaivutellaksesi, Keskelle kipumäkeä, Kipuvuoren kukkulata; Siellä keittäös kipuja, Pikkuisessa kattilassa, Yhden sormen mentävässä, Peukalon mahduttavassa. Kal. 45: 293-302.

Tuonelan kansa kutsutaan yleisesti Tuonelan väeksi, Manalan eli Manan väeksi, jolla ehkä tarkoitetaan kaikkia kuolleita ja Tuonelaan tulleita. Täällä kuvaillaan olleen sekä nuoria että vanhoja ja keski-ikäisiä, vanhat sauvain nojalla, nuoret varustetut miekoilla, keski-ikäiset keihäillä. Tarkaus ja järkähtämätöin ankaruus oli heidän omaisuntensa. Sankarit ja Pohjolan tyttären kosiat menivät tavallisesti Tuonelaan; sillä tyttöä ei luvattu huonommille uroille kuin niille, jotka taisivat saada kiini Tuonelan karhuja, susia ja haukia, poppamiehet haltioissa ollessaan myös kävivät Tuonelassa kuolleitten haamuilta salaista viisautta etsimässä; mutta he eivät sinne menneet ruumillisessa tilassa, vaan ainoasti heidän sielunsa. Wäinämöisen matkan Tuonelaan kertoo runo näin:

Läksi Tuonelta sanoja, Manalalta mahtiloita; Astua taputtelevi, Kävi viikon vitsikkoa, Wiikon toisen tuomikkoa, Kolmannen katajikkoa, Jo näkyi Manalan saari, Tuonen kumpu kuumostavi. Waka vanha Wäinämöinen Jo huhuta heikahutti, Tuossa Tuonelan joessa, Manalan alantehessa: Tuo venettä, Tuonen tytti, Lauttoa Manalan lapsi, Yli salmen saadakseni, Joen poikki päästäkseni! Lyhykäinen Tuonen tytti, Matala Manalan neiti Tuo oli poukkujen pesiä, Räpähien räimyttäjä Tuonen mustassa joessa, Manalan alusvedessä; Sanan virkki, noin nimesi, Itse lausui ja pakisi: Wene täältä tuotanehe, Kuni syy sanottanehe, Mi sinut Manalle saattoi Ilman taudin tappamatta, Ottamatta oiva surman, Muun surman musertamatta? Waka vanha Wäinämöinen, Sanan virkkoi noin nimesi: Tuoni minun tänne tuotti, Mana mailtani veteli. Lyhykäinen Tuonen tytti, Matala Manalan neiti Tuonpa hän sanoiksi virkki: Jopa keksin kielastajan, Kunpa Tuoni tänne toisi, Mana mailta siirteleisi, Tuoni toisi tullessansa, Manalainen matkassansa, Tuonen hattu hartioilla, Manan kintahat kädessä; Sano totta Wäinämöinen, Mi sinut Manalle saattoi?

Wielä valehtelee Wäinämöinen Tuonen tytölle että rauta, vesi ja tuli hänen oli Maanalaan saattanut, mutta ei se auta; vihdoin oli tosi sanominen että hän puuttui kolmea sanaa venettä laulaissa. Tuonen tyttö saatti hänen yli joen, mutta sanoi: