Part 1

MUINAISTEN SUOMALAISTEN PAKANALLISET EPÄJUMALAT

Kirj.

G. E. Eurén

Kustantanut G. E. Eurén,

Painanut F. L. Lund ja C:o, Hämeenlinna, 1858.

Imprimatur: L. Heimbürger.

Johdanto.

Kaikki ihmiset tunnustavat olevan voimia ihmistä suurempia, jotka hallitsevat kaikki maassa sekä taivaassa. Niin oli meidänki pakanallisilla esi-isillämme heidän jumalansa, joiden vihaa he pelkäsivät, joiden suosiota he etsivät ja joiden voimaa he palvelivat. Mutta he, niinkuin ainakin pakanat, koperoitsivat vielä pimeyden varjossa eivätkä voineet itsestänsä, enempää kuin muutkaan kansat, oikian Jumalan tuntoon tulla. Mutta ilahuttava ja hauska asia on meille, jotka jo paremman uskon valossa elämme, tutkia heidän uskontoansa, josta tulemme näkemään kuinka pitkälle he omalta voimaltansa pääsivät korkeissa uskon asioissa, ja mikä siis heidän korkein hengellinen elämänsä ja pyrkimisensä oli. Nämät esi-isämme ovat jo vuosisatoja mullassa maanneet, ja heidän maallinen olentonsa ikipäiviksi kadonnut, mutta heidän hengellinen elämänsä, heidän korkein ilonsa ja surunsa, heidän sielunsa jaloimmat tunnot ovat meille tallelle jääneet, kehoittaen meitäkin tulevaisillemme jättämään jotakin hengellistä tavaraa, jota ei ruoste raiskaa eikä maa mädätä, sittekun meidän maallinen olento jo aikaa on tästä elämästä eronnut ja unhotukseen joutunut.

Niinkuin kaikkikin pakanat eivät Suomalaiset kansatkaan voineet järjellänsä käsittää yhtä ainoata kaikkivaltiasta olentoa, joka väellänsä ja voimallansa kaikki hallitsee ja voimassa pitää; vaan he ajattelivat erinäiset voimalliset olennot ilmassa, vedessä, maassa ja maanalassa. Näissä kaikissa taas ajattelivat he hallituksen samanlaisen kuin he sen näkivät ihmisten kesken perheessä: yksi kaikista voimallisin, isäntä, jota totteli iso joukko lapsia ja palvelioita; isännällä oli vaimonsa ja kaikki elivät samassa talossa. Muutoin olivat nämät olennot muussakin ihmisten kaltaiset: he söivät, joivat, iloitsivat, surivat jne.

I. Ilman Jumalat.

1. _Jumala_ on perisuomalainen sana ja jo ikivanhoista ajoista esi-isillemme tuttu. Mutta pakanuudessa ei sillä taitanut olla sitä merkitystä, joka sillä nyt on ja jonka se kristillisyydestä on saanut. Ei se alussa merkinnyt yhteisesti jumalallista olentoakaan, sillä semmoista yhteistä Jumalan ajatusta ja nimeä eivät pakanalliset esi-isämme alussa voineet käsittää. Mutta mitähän se sitte merkitsi?

Helposti havaitsee kukin suomalainen ettei tämä sana ole alkuperäinen, vaan johtosana; jota sen pääte _-la_ todistaa. Tämmöinen pääte suomen kielessä merkitsee paikkaa, taloa, kotoa eli olopaikkaa; niin on esim. pappila papin talo eli koto, Mikkola Mikon talo, Jaakola Jaakon talo jne. Mikä paikka oli siis jumala? Mistä saadaan se sana _juma_, johon pääte _la_ on yhdistetty? Silmin nähtävä on sen muoto samanlainen kuin suomalaisten sanain _jumaus, jumu, jumina_. Suomen heimokansa Tseremissit kutsuvat jumalan vielä tänäpänä nimellä _juma_. Tosi on myös ettei mikään luonnon laitos niin lujasti kuin ukkoisen jumina muistuta ihmistä, semmenkin oppimatointa, korkeimmasta voimasta. Siis on juumia alkuansa merkinnyt juminan (ukkoisen) paikkaa eli kotoa se on: taivasta. Helposti taidetaan myös todeksi näyttää että suomalaiset heimokansat esim. Samojedit (nimellä _wum_) alussa ovat palvelleet itse taivasta jumalanansa. Saman ovat tehneet ja tekevät vieläki monet kansat Aasiassa, jonka meidänki esi-isämme ovat tulleet ja alkuperäisen uskontonsa tuoneet. He palvelivat siis alussa taivasta, jonka he nimittivät jumiin kodoksi (jumalaksi). Sana _taivas_ ei ollut silloin vielä tuttu, niinkuin se ei vielä nytkään ole tuttu muille suomen heimon kansoille kuin Suomalaisille ja Wirolaisille. Ollen taivaan ylimmäinen voima rukoiltiin jumalalta hyvää tuulta niinkuin Kalevalan 18 runo värsyt 29-34:

"Tule nyt purtehen jumala, Aluksehen armollinen Wäeksi vähän urohon, Miehen pienen miehueksi Näillä väljillä vesillä, Lakeilla lainehilla."

Häntä kutsuttiin myös sentähden ilman valtiaksi, niinkuin seuraavassa rukouksessa Kal. 15: 352-362:

"Itse ilmoinen jumala Waljastele varsojasi, Kohentele ratsujasi, Aja kirja-korjinesi Läpi luun, läpi jäsenen, Läpi liikkuma-lihojen, Läpi suonten soljuvaisten; Liitä luu lihaa myöten, Suoni suonen päätä myöten, Luo hopea luun lomahan, Kulta suonen sortumahan."

Samassa merkityksessä kutsuttiin päin vastoin ilmaa jumalan omaksi, niinkuin Kal. 13: 97. "Eip' on ilmalla jumalan, tämän taivon kannen alla." Tässä ei merkitse jumalan ilma hyvää ilmaa, niinkuin myöhemmin ruotsalaisilta saatu sanantapa, vaan jumalan hallittavaa ilmaa.

Siis on sana jumala aika ajoilta merkinnyt 1) taivasta 2) taivaan jumalaa ja 3) jumalan olentoa yhteisesti. Arvattava on myös että ihmisen järki tässä järjestyksessä asian keksi; ensin äksää hän ulkonaisen kappaleen, sitte vasta erottaa hän siitä sisällisen voiman ja vasta viimiseksi taitaa hän ymmärtää että sama yhteinen voima usiassa, niin kaikissakin kappaleissa taitaa vallita.

Kuinka taivas taisi ensimäisen ylistyksen esi-isiltämme saada, ei ole vaikia ymmärtää. Sillä mitä on luonnossa joka suuremmalla voimalla vetäisi oppimattoman ihmisen ajatukset puoleensa kuin taivas aurinkonensa, kuunensa, tähtinensä? Sieltähän tulevat sateet, rakeet, tuulet, myrskyt, lumet; sieltä kuuluu ukkoisen jylinä, sieltä säteilee saman liekki, siellä palavat revon tulet.

Mutta kuin sana jumala oli yhteisen jumaluuden merkityksen saanut, oli uusi nimi haettava ensin ilman kannelle ja sitte sen jumalalle.

2. _Ukko_ on sittemmin taivaan jumalan nimi, eikä se olekkaan niin ikivanha kuin luulisi. Se näkyy jo sanan merkityksestäkin; sillä sanalla tarkoitetaan personallista olentoa, jota ei mikään kansa, eikä Suomenkaan ensiksi ole palvellut jumalana. Alussa palveltiin luonnon voimia ja luonnon kappaleita, niinkuin aurinkoa, kuuta, tähtiä, jne.

Alkuansa merkitsee _ukko_ vanhusta, kunnioitettua vanhaa miestä, isänisää, äitinisää, isää, setää, vanhempaa veljeä. Sentähden kutsutaan häntä vanhoissa runoissa usein myös isännäksi, vanhimmaksi, taatoksi eli isäksi, kuninkaaksi, valtiaaksi eli hallitsijaksi jne. Ja hallituskunnastansa nimitetään häntä taivahan ukoksi, ilman ukoksi, taivaan taatoksi; muutoin ovat vielä taatto taivahinen, mies vanha taivahinen, ilman kultainen kuningas, hopeinen hallitsia, taatto taivaan valtiainen, pilven päällinen jumala hänen nimityksiänsä. Niinkuin taivas on ylinnä muita, niin pidettiin ukkoakin ylhäisimpänä jumalana; hänelle annettiin suoraan nimi ylijumala, pilvien pitäjä, hattaroien hallitsia, ja toisinaan vielä taivahan napanen, arvellen hänen asuvan keskellä taivasta. Häneltä rukoiltiin myös taivaan jumalana sadetta, rajuilmaa, tuulta jne.

Oi ukko ylijumala Tahi taatto taivahinen, Wallan pilvissä pitäjä, Hattareien hallitsia! Pidä pilvissä keräjät, Säkehissä neuvot selvät, Idätä idästä pilvi, Nosta lonkka luotehesta, Toiset lännestä lähetä, Etelästä ennättele, Wihmo vettä taivohesta, Wettä pilvistä pirota, Orahille nouseville Touvoille tohiseville. Kal. 2: 317-330.

Oi ukko ylijumala, Ilman kultainen kuningas, Hopeinen hallitsia! Rakenna rajuinen ilma, Nosta suuri säiden voima, Luo tuuli, lähetä aalto Aivan vastahan venettä, Jottei päästä Wäinämöisen, Kulkea Suvantolaisen. Kal. 42: 358-366.

Taivaan ja ilman hallitsiana täytyi ukon myös hallita suurimmat tapaukset ilmassa, salaman ja jumun, ja olivatki nämät ne tapaukset, joissa hän luultiin osottavan suurimman voimansa. Luultavasti on pitkäisen jylinä se, joka ensin on saattanut raakan ihmisen ajattelemaan jumalallista voimaa olevan. Tämän myös todistaa Suomalaisten nimitys, jumala, joka on otettu ukkoisen jumusta, niinkuin ennen on sanottu. Sana ukko, vaikka alkuansa peräti toista merkitsevä, sai saman merkityksen kuin jumalalla ennen oli ollut, siis ukkoisen jumalan merkityksen, ja tämä on vieläki kielessämme. Sanotaan nimittäin vielä tänäpänä; ukko pauhaa, jyskyy, ukon eli ukkosen jylinä eli jyrinä; samaten ukko iskee valkiata, tulta. Muutoin saa hän runoissa vielä nimiä, jotka ukkoista merkitsevät, niinkuin remupilven reunahinen, jymypilven pitäjä, pitkäinen.

Oi ukko ylijumala, Taatto vanha taivahinen Puhki pilvien puhuja Halki ilman haastella! Tuo mulle tulinen miekka Tulisen tupen sisässä. Kal. 12: 279 ss.

Oi ukko ylijumala! Jouduttele joutsi suuri, Katso kaaresi parahin, Pane vaskinen vasama, Tuon tulisen joutsen päälle, Työnnytä tulinen nuoli, Ammu vaskinen vasama, Ammu kautta kainaloien, Halki hartiolihojen Kal. 33: 204 ss.

Taivaan kaarta pidettiin hänen joutsenansa, jolla hän ammuskeli vaskisia nuolia. Salama oli hänen miekkansa, jota kutsutaan tuliseksi miekaksi, tuliteräiseksi. Muutoin puhutaan vielä ukon kivistä ja kultaisesta kurikasta (vasarasta). Hänen vaatteensa sanottiin olevan tulinen turkki ja panuinen (tulinen) paita, joka saatiin arvattavasti taivaalla hohtavista pilvistä. Joskus sanotaan hänen myös poutapilvessä asuvan. Salaman hallitsiana oli hän myös tulen valtias. Kerran auringon ja kuun kadottua saatti ukko uuden tulen maailmaan. "Tulta iski ilman ukko, valahutti valkeata, miekalla tuliterällä, säilällä säkenevällä; iski tulta kyntehensä, järskytti jäsenehensä ylähällä taivosessa, tähtitarhojen tasalla."

Ukko oli taivaan isäntänä, hänen vaimonsa oli _akka_; toisinaan saa ukko nimen äijä, ja akka nimen ämmä. Ukon pojasta on myös puhe runoissa, ja monta vaimollisia sikiötä omistetaan hänelle; ne saavat nimen Luonnottaret ja ovat ukon tottelevia palvelioita.

Taivaan isäntänä oli ukko myös sateen antaja, josta häntä rukoiltiin vuoden tulosta ja keväällä kylvön aikana pidettiin ukon juhlaa. Silloin vietiin korkeille vuorille ja kukkuloille ruokaa ja muita antimia. Moni vuori on ehkä siitä saanut nimen ukonvaara.

Ylijumalana ja veden antajana sai hän vallan vedessäkin, josta monet vedet vielä nimensä kantavat: Äijän paikka, Akkajärvi, Ämmänkoski, Akanlahti jne. Suomen kielessä on myös vielä nimitys ukon virta (alaspäin jokea) ja ämmän virta (ylöspäin jokea).

3. _Päivö, Kuu, Otava, Tähti ja muut ilman jumaluudet_. Ukko oli tosin ilman ja taivaan jumala; mutta siihen eivät tytyneet muinaiset esi-isämme. Sillä näkivät taivaalla auringon (päivän), kuun, tähdet, jotka he pitivät erinäisinä valtoina, ehkä ei ukon vertaisina. Kukin heistä oli omavaltainen isäntä, mutta niinkuin maan päällä yksi isäntä on rikas ja lavian talon herra, mutta toinen köyhä ja vähäisen perheen haltia; niin jumaloissakin ukko oli laviavaltainen, mutta tähti ja sen jumaluus hallitsi ainoasti vähäistä pilkkua avaruudessa, vaikka hän siinä oli isäntä ja oma herransa.

Suomalaiset, niinkuin usiammat Aasian kansat, ovat alussa palvelleet päivää (aurinkoa), kuuta, otavaa ja tähtiä (tähdellä tarkoitetaan erittäin pohjantähteä). Jumaloina heitä kuvaillaan miehullisiksi olennoiksi, ja eräs laulu runoilee kuinka päivä, kuu ja pohjantähti tulivat maahan hakemaan morsianta. Tämä kosioretki koski Suometarta, joka oli hanhen munasta haudottu.

Kaikilla näillä jumaloilla myös luultiin olevan vaimonsa. Kaikille heille myös annetaan tyttärensä ja päivällä, kuulla ja tähdellä kuvaillaan myös poika olleen. Auringolla oli, paitsi mitä päivän pojaksi kutsuttiin, toinenki poika nimeltä _Panu_, joka myös merkitsi tulta. Niin kuuluu runossa:

"Panu poika aurinkoisen, Armas auringon sikiö! Tuli nosta taivosehen, Kehän kultasen keskelle, Wahan vaskisen sisälle, Kuin kukin emonsa luoksi, Luoksi valtavanhempansa, Pane päivät paistamahan, Yöt laita lepeämään, Aamulla ylenemähän, Illalla alenemahan." Kal. 26: 431-441.

Tästä näkyy myös että Suomalaiset luulivat auringon olevan kultasen kehän, ja että tuli oli siitä maahan saatu. Aurinko ja tuli ovat siis alkuperäisesti sama olento, jonka tähden ei taidettu tulta erittäin palvella, vaan ainoasti auringon sikiönä. Monet Aasian kansat palvelevat vieläkin tulta ja uhraavat sille. Tästä on meillä vielä se jäänös että muutamina juhlina tulia sytytetääu (helavalkiat, kokkovalkiat).

Tähän taivaalliseen jumalaseuraan kuuluvat auringon tytär, _Päivätär_ (päivän tytär), kuun tytär, _Kuutar_, otavan tytär, _Otavatar_ ja tähden tytär, _Tähetär_. Kaikki nämät kuvaillaan nuoriksi, kauneiksi ja kankaan kutomisessa oppineiksi. Päivän säteistä oli heidän kankaansa kultainen ja hopeinen, niinkuin runo sanoo:

"Tuo Kuutar korea impi, Neiti Päivätär pätevä Pitelivät pirtojansa, Niitänsä nostelivat, Kultakangasta kutoivat, Hopeista helskyttivät Äärellä punaisen pilven, Pitkän kaaren kannikalla." Kal. 41: 103-110.

Niinkuin usiammat muutki jumalat saivat myös nämät oman talonsa; auringon talo oli Päivölä, Kuun _Kuutola_, tähden _Tähtelä_.

Näitä rukoilivat Suomalaiset lempeinä ja hyväntahtoisina olentoina; he antoivat apua maan asujille heidän tarpeissansa.

Auringon ja kuun pimenemisestä oli esi-isillämme se luulo, että joku paha heidän kätki ja sulki vankiuteen. Esimerkiksi:

"Louhi Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas Siitä päivän kiini saapi, Kuuhuen käsin tavoitti. Ne kohta kotihin saattoi Pimeähän Pohjolahan Kätki kuun kumottamasta, Kirjarintahan kivehen, Lauloi päivän paistamasta Wuorehen teräksisehen. Kun oli kuun kulettanunna Sekä päivän saattanunna Pohjolan kivimäkehen, Rautaisehen kalliohon, Jopa valkean varasti, Tulen Wäinölän tuvilta Sai tuvat tulettomaksi, Pirtit valkeattomaksi. Jo oli yö alinomainen, Pitkä pilkosen pimeä, Oli yö Kalevalassa, Näillä Wäinölän tuvilla, Sekä tuolla taivahassa Ukon ilman istumilla."

Muiden seassa pidettiin myös _Koi_ jumalana. Wirolaiset myös palvelivat "Koit" (Koita) ja "Älmärik" (Hämärää) jumalina. -- Muutoin kuuluu ilman jumalain sekaan vielä "_ilman impyet ihanat_", "_ilman luonnottaret_." Näitä luultiin olevan kolme, syntyneet ukosta seuraavaisesti:

Ukko ilmoinen jumala Hieroi kahta kämmentänsä Vasemmassa polven päässä; Siitä syntyi kolme neittä, Koko kolme luonnotarta Raudan ruostehen emoiksi, Suu sinervän siittäjiksi. Neidet käydä notkutteli, Astui immet pilven äärtä Utarilla uhkuvilla, Nännillä pakottavilla, Lypsit maille, lypsit soille, Lypsit vienoille vesille. Yksi lypsi mustan maidon, Wanhempainen neitosia, Toinen valkean valutti, Keskinäinen neitosia, Kolmas puikutti punaisen, Nuorimpainen neitosia. Ku on lypsi mustan maidon, Siitä syntyi melto-rauta, Ku on valkean valutti, Siit' on tehtynä teräkset, Ku on puikutti punaisen, Siit' on saatu rääky-rauta. Kal. 9: 39-66.

Ilmassa olevain luonnotarten seassa mainitaan erittäin _Ilmatar_, joka oli ilman tytär. Hänestä kertoo runo seuraavan, jossa kuvaillaan esi-isäimme luulo maailman luomisestakin:

Olipa impi ilman tyttö, Kave luonnotar korea, Piti viikkoista pyhyyttä Ijän kaiken impeyttä Ilman pitkillä pihoilla Tasaisilla tanterilla. Ikävystyi aikojansa, Oudostui elämätänsä Aina yksin ollessansa Impenä eläessänsä Ilman pitkillä pihoilla, Avaroilla autioilla. Jopa astuiksen alemma, Laskeusi lainehille Meren selvälle selälle, Ulapallen aukealle; Tuli suuri tuulen puuska, Idästä vihainen ilma, Meren kuohuille kohotti, Lainehille laikahutti. Tuuli neittä tuuvitteli, Aalto impeä ajeli Ympäri selän sinisen, Laskipäiden lainehien; Tuuli tuuli kohtuiseksi, Meri paksuksi panevi. Kantoi kohtua kovoa, Watsan täyttä vaikeata Wuotta seitsemän satoa, Yhdeksän yrön ikeä, Eikä synny syntyminen, Luovu luomatoin sikiö. Wieri impi veen emona, Uipi idät, uipi lännet, Uipi luotehet, etelät, Uipi kaikki ilman rannat Tuskissa tulisen synnyn, Watsan vaivoissa somissa, Eikä synny syntyminen, Luovu luomatoin sikiö. Itkeä hyryttelevi Sanan virkkoi, noin nimesi: Woi poloinen päiviäni, Lapsi kurja kulkuani! Jo olen joutunut johonki, Ijäkseni ilman alle, Tuulen tuuviteltavaksl Aaltojen ajeltavaksi Näillä väljillä vesillä, Lakeilla lainehilla.

-- -- --

Kului aikoa vähäisen, Pirahteli pikkaraisen, Tuli sotka suora lintu, Lenteä lekuttelevi Etsien pesän sioa, Asunmaata arvaellen. Lenti idät, lenti lännet, Lenti luotehet, etelät, Löydä tiloa tuota, Paikkoa pahintakana, Kuhun laatisi pesänsä, Ottaisi olosiansa. Liitelevi, laatelevi, Arvelee ajattelevi; Teenkö tuulehen tupani, Aalloillen asunsiani; Tuuli kaatavi tupasen, Aalto vie asunsiani. Niin silloin veen emonen, Ween emonen, ilman impi Nosti polvea merestä, Lapaluuta lainehesta Sotkalle pesän siaksi, Asunmaaksi armahaksi. Tuo sotka, sorea lintu Liiteleikse, laateleikse, Keksi polven veen emosen Sinerväisellä merellä, Luuli heinä-mättähäksi, Tuoreheksi turpeheksi. Lentelevi liitelevi, Päähän polven laskeuvi, Muni kultaset munansa, Kuusi kultaisia munoa, Rautamunan seitsemännen. Alkoi hautoa munia, Päätä polven lämmitellä; Hautoi päivän, hautoi toisen, Hautoi kohta kolmannenki. Jopa tuosta veen emonen, Ween emonen, ilman impi Tuntevi tulistuvaksi, Hipiänsä hiiltyväksi. Luuli polvensa palavan, Kaikki suonensa sulavan. Wavahutti polviansa, Järkytti jäseniänsä, Munat vierähti vetehen, Meren aaltohon ajaikse; Karskahti munat muruiksi, Katkieli kappaleiksi. Ei munat mutahan joudu, Siepalehet veen sekahan, Muuttuivat munat hyviksi, Kappalehet kaunoisiksi: Munasen alanen puoli Alaseksi maaemäksi, Munasen yläinen puoli Yläiseksi taivahaksi, Yläpuoli ruskeaista Päivöseksi paistamahan, Yläpuoli valkeaista Se kuuksi kumottamahan; Mi munassa kirjavaista, Ne tähdiksi taivahalle, Mi munassa mustukaista, Nepä ilman pilvilöiksi. Ajat eellehen menevät, Wuodet tuota tuonnemmaksi, Uuden päivän paistaessa Uuden kuun kumottaessa; Aina uipi veen emonen Ween emonen, ilman impi Näillä vienoilla vesillä. Utuisilla lainehilla, Edessänsä vesi vetelä, Takanansa taivas selvä. Jo Wuonna yhdeksäntenä, Kymmenentenä kesänä Nosti päätänsä merestä, Kohottavi kokkoansa, Alkoi luoda luomiansa, Saavutella saamiansa Selvällä meren selällä, Ulapalla aukealla. Kussa kättä käännähytti, Siihen niemet siivoeli; Kussa pohjasi jalalla, Kalahaudan kaivaeli; Kussa ilman kuplistihe, Siihen syöverit syventi. Kyljin maahan kääntelihe, Siihen sai sileät rannat; Jaloin maahan kääntelihe, Siihen loi lohiapajat; Päin päätyi maata vasten Siihen laitteli lahdelmat. Ui siitä ulomma maasta, Seisattelihe selälle; Luopi luotoja merehen, Kasvatti salakaria, Laivan laskemasiaksi, Merimiesten pään menoksi. Jo oli saaret jumottuna, Luotu luotoset merehen, Ilman pielet pistettynä, Maat ja manteret sanottu, Kirjattu kivihin kirjat, Weetty viivat kallioihin, Wiel' ei synny Wäinämöinen, Ilman ikirunoja. Waka vanha Wäinämöinen Kulki äitinsä kohdussa Kolmekymmentä keseä, Yhden verran talviaki Noilla vienoilla vesillä, Utuisilla lainehilla. Arvelee ajattelevi Miten olla, kuin eleä Pimeässä piilossansa, Asunnossa ahtahassa, Kuss ei koskaan kuuta nähnyt Eikä päiveä havannut. Oudosteli aikojansa, Tuskastui elämätänsä; Liikahutti linnan portin Sormella nimettömällä, Lukun luisen luikahutti Wasemmalla varpahalla, Tuli kynsin kynnykseltä, Polvin porstuan ovelta. Siitä suistui suin merehen, Käsin kääntyi lainehesen; Jääpi mies meren varahan, Uros aaltojen sekahan. Wirui siellä viisi vuotta, Sekä viisi, jotta kuusi, Wuotta seitsemän, kahdeksan, Seisottui selälle viimein, Niemelle nimettömälle, Tanterelle puuttomalle. Kal. 1: 110-334.

Tämän runon mukaan oli ilmatar siis maan ja manteren luoja, ja Wäinämöinen ensimäinen luotu ihminen.

Muutamissa runoissa vielä mainitaan _Udutar ja Terhenetär, Utu-tyttö, Terhen-neiti_. Molemmat merkitsevät samaa udun, kaasun ja sumun jumalata. -- Samaten maitan _tuulen tytär_ tuulen jumaluutena. _Eteletär_ on etelä-tuulen jumaluus, lempiä niinkuin etelätuulikin. _Suvetar_, suven jumaluus, kuuluu myös luonnon lempiäin emoisten sekaan; häntä rukoiltiin karjaa suojelemaan. Näillä molemmilla viimisillä ei ole suurta eroa; sillä suvi merkitsee kielessämme myös etelää.

II. Veden Jumalat

Ilman jälkeen näkyy vesi olleen esi-isäimme useimpain jumalain olo-paikka. Sillä raakalaisenki mielessä on joku himiä aavistus siitä että jumala on hengellinen, vaikka hän sitä ei voi selkiästi käsittää; mutta mitä hienompi ja läpinäkyväisempi, sitä jumalallisemmaksi hän paikan ja kappaleen luulee. Ja niin tekivät esi-isämmekin; he jumaloitsivat vesiä ja ajattelivat niihin koko joukon jumalia. Niin tekevät vielä nytkin monet kansat.

Alussa pyhittivät ja palvelivat Suomalaiset itse vettä; sen todistavat ne monet vedet, joilla vielä nytkin vanhuudesta on _pyhän_ nimi: _Pyhäjärvi, Pyhäjoki, Pyhävesi_ jne. Saman tekivät muinen Lappalaiset ja Wirolaiset. Runoissakin vettä rukoillaan jumalana:

"Wesi kiellä poikoasi, Laine lastasi epeä, Ahto aaltoja aseta, Wellamo veen väkeä, Ettei parsku parraspuille, pääse päälle kaarieni." Kal. 42: 529-534.

Mutta sittemmin sai vesi, niinkuin ilmakin ukossa, oman jumalansa _Ahti eli Ahto_, joka tässä isäntänä vallitsi rajattomasti. Häntä kuvaillaan vanhana miehenä, ruohopartaisena, vahtovaippaan vaatetettuna. Runoissa saa hän nimen veen (veden) isäntä, aaltojen kuningas, satahaudan hallitsia. Hänen rikkautensa ja aarteensa sanotaan olevan äärettömät. Niiden omistajaksi tuli hän siitä että tuo onnen tuoja Sampo hajosi ja murut meteen jäivät:

Niin meni muruja noita, Sammon suuria paloja Alle vienojen vesien, Päälle mustien murien; Ne jäivät veen varaksi, Ahtolaisten aartehiksi; Siitäpä ei sinä ikänä, Kuuna kullan valkeana Wesi puuttune varoja Ween Ahto aartehia. KaL 43: 267-276.

Samassa tilassa anasti Ahti Wäinämöisen hauven-luisen kanteleen, jonka myrsky veneestä vieritti mereen. Se tuli Ahtolan iki-iloksi, jota Ahti ei enään antanut takaisin. Ja muutoinki oli Ahti aivan ahne vieraan kalun perään. "Harvoin Ahti antanevi, kun on kerran keksinynnä." Mutta välistäin liikkui hänen sydämensä armahtavaisuuteen; niin kertoo satu, että köyhä paimenpoika rannalla veisiellessä pudotti veitsensä järveen. Pojan itkusta liikutettuna ui Ahto rantaan, sukelti ja toi pojalle kultaveitsen. Mutta rehellisessä viattomuudessaan ei poika tätä omistanut. Ahto sukelsi uudesti ja toi hopiaveitsen, mutta poika kielsi samaten sen olevan kadonneen veitsensä. Ahto toi kolmannesti sukeltain oikian veitsen, jonka poika iloissaan omisti. Tämän köyhän mutta rehellisen paimenen palkinnoksi lahjoitti Ahto hänelle kaikki kolme veistä. Mutta Ahdon suurin rikkaus olivat kalat, jonka tähden meri saa nimen "salainen kartano, lohinen louhikko." Hänen talonsa oli _Ahtola_.

Taloa hallitessa oli Ahdon apuna hänen vaimonsa _Wellamo_, "veden emäntä, veden eukko." Hän niinkuin Ahto itsekin oli vanha "vakainen vaimo," "veden ehtoisa emäntä, veden armas antivaimo." Hän oli puetettu "sinilakkiin," hänen hameensa oli hienohelmainen, hänen paitansa sävestä ("rytinen paita, ruoko-rinta") ja vaippa vaahdosta (vaahtivaippa).