Part 4

Oulunsalon vanha kirkko on näillä seuduin miltei kuuluisakin. Se rakennettiin vuonna 1665, on puusta tehty, pikkuinen ja vähäpätöinen. Katto niinkuin seinät ovat täynnä kömpelöitä hengellisiä maalauksia, joiden seassa myöskin on olennoituita kuvauksia kuolonsynneistä, esm. vihasta, kateudesta y.m., kaikki latinaisilla allekirjoituksilla ("Ira", "Invidia" y.m.) varustetuilla. Sakaristo on niin pikkuinen, että kaksi henkeä siellä tuskin toimeen tulee. Tämä vähäinen, nykyään ihan käyttämätön, kirkko voitti ajan pitkään itsellensä suurenkin maineen paikkakunnassa. Täällä tiesi näet hengellinen into harjoittaa kaikenlaista taika-uskoisuutta ja menoa. Paikkakunnan kauppiaat ja merenkulkijat, joilla oli vaarallinen kulku tehtävä, niinkuin kalastajatkin, mitkä merelle läksivät, samaten kuin muutkin matkustajat, millä oli matka tehtävä, olipa se sitten minne tahansa, kaikki ne tavan mukaan tälle kirkolle ensin uhrasivat, jotta ne täten itsillensä suosittaisivat korkeammat voimat, ja jotta matka heille näin joutuisi onnelliseksi. Tapana oli myös uhrata palatessa, jos näet matka oli onnella päättynyt. Tavalliset uhrit olivat rahat. Täksi oli säästölaatikko asetettu kirkon seinälle, mihin laatikkoon itsekukin pani roponsa. Näin kootut rahat käytettiin paikkakunnan köyhäin hyväksi, ja kun kerrotaan tämän kassan usein olleen runsaankin, niin eivät tainneet köyhät nähdä hätää. Jokiseuduiltakin, niinkuin esm. Braahen kaupungista, mainitaan tänne rahaa tulleen. Se, jok'ei matkalle mennessänsä uhrannut, se teki lupauksen antaaksensa sen eli sen verran rahaa, jos matka onnistuisi. Varsinkin kuuluu pyhän Tapanin päivä olleen uhrauspäivä, jolloin väkeä kokoontui kirkolle paljon. Jos saapi maineesen luottaa, niin olisi täällä ennen aikaa muutakin taika-uskoisuutta harjoitettu, niinkuin esm. kirkossa ja kirkkomaalla valvomista, n.k. Jumalan tuomioita, näkyjä, ilmestyksiä ja senkaltaista. Uhraaminen kuuluu olleen harjoitettuna meidän aikoihin saakka, ehkä eri muodossa ja kenties salaisuudessa.

Syyksi tämän kirkon näin suureen pyhyyteen saapi kuulla seuraavan jutun: Kerran oli eräs pispa seuroinensa miehinensä matkustanut meritse pohjaseen päin. Matkalla joutui laiva pahan myrskyn valtaan. Myrsky ajeli laivan mereltä rannemmalle ja vei sen niin siihen salmeen, joka ennen muinoin teki Oulunsalon saareksi, vaan nyt on kuivehtunut alhaiseksi niityksi. Täällä sattui laiva semmoisella vauhdilla kariin, että särkyi. Saadun avun kautta oli pispa kuitenkin pelastanut henkensä, ja rakennutti sitten, kiitollisuudesta Jumalata kohtaan, joka oli sallinut hänen tulla pelastetuksi, tähän paikkakuntaan kirkon, ja pyhitti itse ensimäisenä paikkaa uhrilla. Näin kertoo taru kirkon pyhyyden alkua.

Tämä kirkko sanotaan olleen rikas muinaiskaluista ja kalliista tavaroista. Näiden joukosta mainii Mathesius maljan ja hopeakannun, molemmat kauniisti tehdyt, jotka silloinen maaherra Paroni Conrad Ribbing oli vuonna 1666 tänne lahjoittanut, niinkuin näkyy nimestä ja vaakunasta ja vuosiluvusta, mitkä ovat niihin piirretyt.[32] Nämät ovat ynnä vanhain hopeakaluin kanssa kadonneet, ja tästä katoomisesta tietää taru mainita näin: Kirkon vierisessä Lääkkö eli Kuivala nimisessä talossa asui kaksi veljestä, nimiltänsä Erkki ja Perttu. Kun oli jo hopeat ja muut kalliit tavarat kirkossa nousseet niin suureen arvoon, että niiden varastaminen kannatti vaivaa ja vaaraa, niin miettivät mainitut veitikat koettaa, onnistuisiko heille asia. Pimeänä syksy-yönä he panivat päätöksensä toimeen. Akkunan kautta menivät he kirkkoon ja ottivat sieltä mitä otettavaa oli. Kaikki vietiin kotiin paitsi ainoastaan kalkkia, joka oli niin kallis, ettei uskallettu sitä ottaa, jonka tähden se kätkettiin erään sillan alle. Kohta sen perästä, ennenkuin varkaus vielä oli huomattu, läksivät molemmat veljet pakoon, niinkuin sanotaan Norjaan, möivät siellä kaikki varastetut tavarat, ja palasivat sitten, 40 vuotta siellä elettyänsä, taas kotipaikkaansa, missä ei kukaan heitä enään hätyyttänytkään, vaikka kyllä kaikki tiesivät, että he ne tavarat ottaneet olivat. Toinen veli kutsuttiin tästä lähin "Norjan Erkiksi", toinen "Pallas Pertuksi". Näin tästä asiasta kerrottiin.

Kun mainittu pispa kulki Oulunsalon saarella katsoaksensa päätetylle kirkolle sijaa, istui hän levähtääksensä eräälle tien vieressä olevalle kivelle, mikä kivi tästä syystä kutsutaan Pispankiveksi. Kivi on nykyisen tien varrella, neljänneksen päässä Oulunsalon pappilasta. Paitsi nämä pispanmuistot on niitä vielä yksi. Oulun sataman suun pohjaspuolella on näet Pispanletto niminen saari, josta taru tietää mainita, että eräs pispa siinä olisi maalla käynyt pohjaseen päin matkustellessaan.

Oulunsalon entinen saari on liiaksi nuori ja alankoinen, niin ettei siellä tarvitse odottaa löytävänsä muinaisjäännöksiä. Isolla vihalla ymmärretään täällä yhtä kuin rosvomista ja ihmis-kiduttamista. Pahajärven vieressä on suuri kuoppa, jota "pakohaudaksi" kutsutaan, ja johon ison vihan aikana oli kätketty paljon kallista tavaraa. Viholliset ne kuitenkin näitäkin löysivät ja veivät. Täällä kerrottiin myös eräästä "Pait-syntinen" nimisestä miehestä, jota näin kutsuttiin hänen tavallisista vannomissanoistansa "paitti mun syntini". Tämä, joka olisi ollut kotona Junttilasta (Limingalla?), sai viekkaudellansa Venäläiset usein petetyiksi. Monta kertaa joutui hän heidän käsiinsä, mutta yhtä monta kertaa pääsi hän taas pakoon. Kerran oli hän, vangiksi jouduttua, saanut juosta laukata kosakki-hevosen jälessä, ansa kaulansa ympäri ja ansan toisessa päässä kosakki, joka häntä näin juoksutti Oulusta Liminkaan asti.

Ennen aikaan seisoi jo mainitulla Turkkasaarella rukoushuone, missä tapana oli pitää Jumalanpalvelusta kun tähän saareen välistä kokoutui sangen paljon väkeä. Paikka on näet vanha lohenpyyntipaikka, jossa ennen mailmassa runsaasti saatiin kalaa. Tämän rukoushuoneen polttivat, senkin, Venäläiset v. 1715. Sen rauniot nähdään vielä saaressa. Perus on pituudeltansa 30 jalkaa, leveydeltänsä 28. Jumalanpalvelus ei kuitenkaan sillä tauonnut. Uutta huonetta ei kyllä enään rakennettu, mutta palvelus pidettiin sittemmin joko ulkona tahi likitaloissa, ja on tapana pysynyt meidän aikoihin saakka.[33]

Poikana ollessani kuulin Oulussa kerrottavan, että Pokkitörmästä, niinkuin Linnansaarestakin, oli löytöjä ennen löydetty, kannuksia, miekan kärkiä, jalustimia ja senkaltaista. Liekö siinä perää, ja, jos niin on, mihin ne ovat joutuneet, siitä ei mulla tietoa.

Muhoksen pitäjä ynnä Utajärven kappeli.

Arkeologialliselta kannalta on Oulun pitäjä likeisessä yhteydessä Muhoksen kanssa, molemmat saman yhdistäjän, nimittäin Oulujoen, ympäri, toinen vaan toista vähän ylempänä. Muhos, muho, merkitsee höllää, kuohkeata maata, niin ikään myös hete- eli noromaata, ja on luultavasti alkunsa saanut joko Muhojoen höltyvistä rannoista tahi jostakusta rämeestä, josta se sitten on koko paikkakunnan nimeksi levinnyt. Jättiläistarut eleskelevät täällä jokseen vilkkaassa muistossa ja todistavat korkeata ikää. Myöskään Lappalais-muistoja ei täällä aivan harvassa ole; useammat korkeammanlaiset ylänteet Oulunjoen kummallakin rannalla kantavat niistä joitakuita merkkejä.[34]

Mutta ei ainoastaan rannoilla vaan myöskin sisempänä järvien tienoilla löytyy Lappalais-raunioita ja "Jättiläisten hautoja". Niinpä näitä on esm. Juorkunan kylässä Utajärven kappelissa _Wesalankankaalla_ ja _Korkeamaanharjulla_, pohjaspuolella Oulunjokea. Noin kahden penikulman päässä Kosulan kestikiivarista itään päin, pohjaspuolella jokea, kerrottiin Pirttijärvi nimisessä järvessä löytyvän eräs saari, nimeltä Jättläis-saari, jossa saaressa löytyisi kivikehiä -- Lappalaisraunioita -- ja pait näitä myös eräs n.k. "Jättiläiskirkko". Tämän vähäpätöisestä laajuudesta päätin kuitenkin sen olevan tavallisen suuremman Lapinraunion, enkä huolinutkaan lähteä asian tähden sitä tarkastamaan. Sangin kylässä Utajärvellä on pohjaspuolella jokea _Maanselkä_ niminen selänne, jossa minä myöskin havaitsin muutamia kiviraunioita, ehkä nämä olivat nelikulmaisia. Se erinomaisuus näissä kuitenkin oli, että tulensija, joka tavan mukaan aina löydetään keskeltä rauniota, näissä havaittiin olevan nurkassa.[35] Tämä tekisi epäiltäväksi, ovatko nämä Lappalais-raunioita, ellei taas heidän ikänsä ja pienuutensa, joka on tavallinen lappalais-mukainen, tätä todistaisi. Seinät olivat näet ainoastaan syllän pituisia ja itse perus vallan vähäpätöinen. -- Mäkelän talon vieressä samassa Sangin kylässä sanottiin myös löytyvän erinomaisia Jättiläisten hautoja. Mutta perille tultuani havaitsin niiden olevan ainoastaan tavallisia luonnon tekemiä syvyyksiä, joista vesi oli kuivennut. Sitä vastaan havaitsin vähän etäämmällä kaksi selvää ympyriäistä rauniota, kahden syllän levyisiä poikkimitattuina, ja muutamia kyheitä samanlaisiin, ehkä jo niin epäselviä, ettei niitä minkään muotoisiksi enään juuri saanut. Nämä olivat mäen rinteellä järven rannalla. -- Lapinraunioita havaitaan myös _Hirvenravikolla_, joka soista, entisistä järvistä, kohoaapi, niinkuin _Mäntyvaarallakin_, kolmen neljänneksen päässä itäpuolella Laitilaa, missä ne kutsutaan Jättiläisten luoliksi. Samaten myös niitä on _Pitkäselällä_, _Pilpajärvellä_ Pikkaralan kylässä y.m.p.

Hiltulan talon kohdalla Utajärvellä on erilainen muisto Lappalaisten täällä olosta. Se on eräs kivi-aita, joka kulkee joen poikki, ja kutsutaan _Lappalaisten padoksi_. Itse talokin mainitaan Lappalaisten entiseksi asunnoksi.[36]

Jättiläisistä pitäisi tarun mukaan _Jäkisalmi_-nimen muistuttaman. Tämä, joka on entinen salmi taikka suo neljänneksen matkan päässä Oulunjoesta Engeslevään päin, sanottiin muka merkitsevän yhtä kuin Jättisalmi. Tästä on löydetty vanha ruuhi suosta. Täällä sanotaan myös olevan "Jättiläis-raunioita", mitkä kuitenkin lienevät vaan tavallisia ympyriäisiä Lapinraunioita, osoittaen täten miten Jättiläis- ja Lappalaismuistot sekoitetaan toisiinsa.

Kertoessansa Muhoksen pitäjästä sanoo Mathesius: "Likellä Sotkajärveä, puoli kuudelta penikulmaa Oulusta joen etelä-rannalla, kuuluu Pyhäkoski kuohuvan vanhan linnoituksen raunioin vieressä". Mutta vaikka nämä sanat kyllä kuvaavat romanttisen näky-alan, niin täytyy niitä kuitenkin tyhjiksi tehdä, sillä sen mukaan mitä minä olen asiasta saanut selvää sekä likellä että loitolla asuvaisilta, ei löydy mitään linnoituksen rauniota tässä paikassa, eikä ole miesmuistissa ollutkaan. Mathesius'en sanoma on kuitenkin helppo selittää. Hän on kuullut puhuttavan eräästä "hiien-linnasta" Pyhäkosken rannalla. Tämmöinen Hiienlinna tässä tosiaan löytyy, vaan se ei ole muuta, kuin korkea ja jyrkkä törmä. Linnoitusta siihen ei tarvitse ajatellakaan, sillä kansa kutsuu usein tämmöisiä luonnon tekemiä varustuksia "linnoiksi".[37] Vastapäätä tätä Hiidenlinnan törmää, pohjoisella rannalla, löytyy eräs luolan-muodostus veden ääressä. Näyttää ihan kuin jos pyhä koski raivoissansa kerran olisi kaikilla voimillansa syössyt näiden kallioin päälle, jotka tahtovat hänen kulkuansa säätää, purrut itsensä kallioihin kiini ja niistä naukaissut suuren lohkareen. Se ontelo, joka näin syntyi kallioon, muodostaa luolan. Luola on siinä paikassa, missä veneet, koskea laskeissa, kulkevat ihan likellä kallioitten sivutse. Tämän luolan vieressä on muutamia kivi-istuimia kalliossa, joita sanotaan "Jättiläisten istuimiksi".

Puhuessamme pyhästä koskesta emme saa jättää mainitsematta sen pyhyyden alkua. Taru kertoo tästä tähän tapaan: Oli aika, jolloin ei kukaan vielä ollut uskaltanut laskea Oulujoen kuohuvia koskia. Tuli silloin "Karjalan Venäläinen" jokea myöten matkustaen ja laski kosket. Mutta kun Pyhäkosken yläpuolelle joutui ja näki sen raivoilevia aaltoja, niin kauhistui hän kovin ja teki kosken haltialle sen lupauksen: "jos päästät mun elävänä, niin ollos pyhä, olkoon sulle myös uhri vuodessa!" Sitten otti hän karahkan, joka hänellä oli veneessä, nakkasi sen menemään koskeen ja viillätti veneitänsä tämän uivan karahkan jälkeen -- ja tuli terveenä alas. Tästä asti ottaa Pyhäkoski joka vuosi uhrinsa, ja jos yhdeksi vuodeksi "jääpikin velaksi", niin ottaa se toisena kertana kaksin. Kansa näet katsoo sen varmaksi, että joka vuosi ainakin yksi, jos ei useampi, on koskeen hukkuva.[38]

Maantien varrella kaksi virstaa Syväyksen kestikiivarista Muhoksessa löytyy kivi, joka on saanut jonkunmoisen merkillisyyden. Se on niin kutsuttu _Ruskonkivi_. Käsikirjoituksessaan "Breves Observationes" etc. puhuu Frosterus tästä kivestä näillä sanoilla: "tähän kiveen ovat hakattuina ruotsalainen kruunu, Venäläisten risti ja Lappalaisten vasara, mitkä merkit eivät nyt enään niin tarkkaan ole havaittavat, vaan muutamia aikoja sitten ovat olleet aivan selviä". Se olisi näin muka ollut jonakuna rajakivenä näiden kansain välillä. Myöskin Mathesius mainii tästä kivestä yhdellä lailla, lisäten hän puolestansa, "ettei näitä merkkiä nyt enää voida ollenkaan taikka ainakin ainoastaan hyvin epäselvästi nähdä". Koska tämä kivi täten mainitaan vanhoissa kirjoituksissa, ja se omassa paikkakunnassakin on saanut jonkunmoisen kuuluisuuden, niin otettakoon se likemmin tarkastettavaksi.

Perille tultuani ha'in minä ensinkin mainitut merkit. Näitä havaitsinkin ja näin vanhain kirjoittajain siinä totta puhuneen, että nämä merkit olivat epäselviä. Nenäliinalla kostuteltuani näitä, jotta selvemmin niitä näkisin, ja tarkkaan nyt näitä tarkasteltuani tulin minä siihen vakuutukseen, että asiata oltiin jokseenkin romanttiseerattu. Risti siinä kyllä näkyi, sekin vähäpätöinen, vaan ei oikeata vasarata, eikä kruunua. Oli siinä kyllä semmoinen kolo, jonka sopi vasaran pääksi saada, mutta kun se ensiksikin oli hyvin syvä ja aivan hyvässä säilyksessä, niin että se vallan selvästi näkyi ilman kostuttamattakin, kun sen sijassa muut merkit olivat vallan kuluneet ja epäselvät, niin ettei niitä kostuttamallakaan tahtonut selvään saada ja toiseksi tällä kololla ei ollut vähintäkään varrenkyhettä, jota ilman se ei vasaraksi pääse, niin se minusta näyttää sangen epäiltävältä 1:ksi onko tämä kolo sinne ollenkaan ihmisen käden kautta tullutkaan, koska se minun mielestäni helpommin sopisi yhdenlaiseksi luonnon tekemäksi reiäksi kuin ne, joita useasti muuallakin tavataan kivissä, ja joita esm. Sangin kylässä tätä pitäjätä usein nähdään -- ja 2:ksi onko tämä kolo, jos sen nyt ihmisen tekemäksi päättäisikin, aiottu merkitsemään vasarata.[39] Mitä taas kruunuun tulee, niin se on yhtä vaikea saada. Vaan jos se nyt ainakin väkiselläkin on sinne saatava, niin täytyy myöntää, että se taideniekka, joka sen kruunun sinne piirtänyt on, oli pahanpäiväinen nurkkamestari. Mutta minusta tämä "kruunu" yhtä vähän pääsee kruunuksi, kuin "vasara" vasaraksi. Minun nähden se ei ole muuta, kuin yli-puoli kuluneesta A kirjaimesta, semminkin koska se, niinkuin kuvasta näkyy [ei tässä mukana], on yhdessä rivissä toistenkin siihen piirretyin kirjainten H:n ja M:n kanssa. Jos se kruunumerkiksi olisi aiottu, niin se luultavasti olisi pantu yhteen riviin toisten, valta-merkeiksi muka aiottuin, piirrosten kanssa. Ja sijaa ei ole muussa paikassa ollut, eikä olekaan täällä koskaan muita merkkiä nähty, kuin nyt mainitut, sitä vakuuttivat ne uteliaat ihmiset, jotka kokoontuivat kiven ympärille katsomaan minun menetystäni. Vähän syrjälle on piirretty vuosiluku 1681. Kivi on 9 jalkaa pitkä ja 4 jalkaa korkea. Luultavasti on se ennen muinoin näyttänyt paljoa arvoisammalta, kun koko se kangas, jossa se seisoo, ja jonka nimi on _Ruskonkangas_, oli tasainen ja metsätön.

Ruskonkiven nimen arvelen siten tulleen, että kangas se ensinnä Ruskon-nimen kantoi, kenties siitä ruskeasta sammalesta joka sillä kasvaa, ja kivi sitten saanut Ruskon-nimen, se kun Ruskonkankaalla oli. Niinkuin melkeen kaikkia muitakin merkillisempiä kiviä ja kappaleita varustaa kansa mielessänsä tätäkin kiveä suurilla aarteilla ja salaisuuksilla. Myöskin tietää se mainita, että eräs onnenhaeskelija täällä olisi kaivanutkin kultaa, vaan että hänen on täytynyt yrityksestänsä heretä, kun alkoi näkymään ja kuulumaan kaikenlaisia varottavaisia ilmiöitä. Kiveen piirretyn ristin nenät viittaavat jokseenkin tarkkaan pohjaseen, etelään, itään ja länteen. Itäinen ristihaara viittaa myös Pyhäkosken ensimäiseen pudotukseen Sotkajärvestä.

Vanhojen muistojen joukkoon otettakoon myös _Kähkösen_ talo, jossa ennen muinoin on ollut lato, missä on uhrattu, ja _Trattila_ Pyhäkoskessa, jossa on lohta uhrattu. Näitä molempia mainii Ganander Mythologiassaan, mutta nyt ovat ne muistosta kadonneet, Trattila kokonaan nimeksiki. Myöskin antaa sama kirjoittaja tämän tiedon: "_Nykyri_, eräs talonpoika, jonka jälkeen talokin vielä Muhoksessa löytyy nimitettynä, kuuluu naapurinensa sukulaisinensa niin kohdelleen kuleskelevia Venäläis-joukkoja suurena sota-aikana, että veri oli jäällä juossut ja kirkko pelastettiin vihollisilta, mikä olisi tapahtunut samana vuotena, milloin Limingan kirkko joutui Venäläisten poltettavaksi v. 1591".

Gananderin antaman tiedon mukaan ko'in tiedustella likempiä tietoja tästä miehestä ja onnistuin saamaan seuraavat sanomat kirjoitetuiksi: Nykyri oli huudossa oleva ja mahtava noitamies, mustaverinen ja näöltänsä kolkko, jonka tähden hän sanottiinkin "Musta-Nykyriksi". Ruumiinsa puolesta oli hän hyvin pitkä ja laihakas, mutta suurilla voimilla ja notkeudella varustettu. Ruumiin-voimiansa hän kuitenkin harvoin vaan ja vasten tahtoansa käytti, sillä loihtu ja noituus oli hälle rakkaampi. Kun nyt Ryssät suurissa laumoissa tulivat idästä päin ja Nykyrin vähäinen väkijoukko pelkäsi vihollisen paljoutta, rohkaisi Nykyri heitä sillä sanomalla, että, jos he pitivät itsiänsä liian vähälukuisina vihollisten rinnalla, hän kyllä esiin loihtisi jos kuin suuren joukon ihmisiä, siihen kait ei paljon tarvittu, suurempia kummia oli hän toimittanut, hän ei tarvinnut muuta kuin kourallisen höyheniä vaan, ja niitä kun hän ilmaan puhaltaisi, niin ne muuttuisivat sota-miehiksi. Ryssät tulivat, Suomalaisten täytyi vetäytyä Nykyrin talosta Walkolaan, ja silloin täytyi Nykyrinkin tarttua loihtutemppuihinsa. Vaan hän puhalsi nyt ei ainoastaan kourallisen vaan säkillisen höyheniä ilmaan, ja heti muuttuivat nämä sotamiehiksi. Tästä kävivät Suomalaiset urhoollisiksi ja tappelu luja nousi nyt jäällä Nykyrin talon ja Walkolan välillä. Vihdoin ajettiin Venäläiset pakoon. Nykyri ajoi niitä takaa aina Nenäkankaalle saakka Limingassa. Tämä tapahtui "uuden vuoden päivänä". Äkkiä oli Nykyri sitten ilmestynyt Limingan kirkossa, missä kansa paraikaa oli kokoontuneena jumalanpalvelusta pitämään, ilmoittanut kansalle vihollisten tuloa, ja, kun kansa ei tahtonut hänen sanojansa uskoa, reväissyt auki vaatteensa ja näyttänyt veristä paitaansa. -- Kaiken sen pahan edestä, minkä hän tiesi Ryssille tehdä, vihasivat nämä häntä kovasti ja koettivat kaikin voimin häntä vainota ja hänen perhekuntaansa rääkätä. Itse täytyi hänen viimein lähteä pakoon ja hän katosi sitten tietämättömiin. Ainoastaan pojallensa oli hän sanonut "tuonne jäivät hopeani" ja samalla viitannut suohon, joka on Muhos- ja Oulujokien välillä. Poika oli koettanut hopeat siitä saada ja sen vuoksi suota kaivanut, mutta hopeat olivat kiini lunastussanoissa, jotka isä oli unhottanut antaa, ja sen tähden ne sinne ikuisiksi päiviksi ovat jääneet.

Tämä viidennentoista vuosisadan sodista. Ison vihan jälkinä on erämaissa paljon pakopirttejä, niinkuin esm. Tunturinkankaalla y.m. _Tunturinkankaan_ pirttiin kuuluu paljon väkeä piiloon lähteneen, mutta kun Venäläiset koirankuonolaisten avulla ne sieltä löysivät, niin ne kaikki surmattiin. Ja niin pelkurimainen sanotaan tämä väkijoukko olleen, että ainoastaan 5 Venäläistä tarvittiin koko joukon tappamiseksi.[40] _Markuksenvaaralla_ sanotaan olevan neljä kappaletta pirttiä.[41] _Rokuanvaarasta_ tiettiin kertoa yhdenlainen historia kuin Tunturinkankaastakin. Tällä kertaa olivat Venäläiset yhdeksän ja ne surmasivat paraillaan, ilman kenenkään vastustamatta, väkeä pirtissä, kun äkkiä talonpoika _Räisänen_ ilmautui, joka yksin ajoi kaikki Venäläiset pakoon.

Isosta vihasta mainitaan myös, että Venäläiset Korholassa, talon ensin poltettuansa, olivat elävältä polttaneet talon isännänkin kiven päällä. Niskakosken seudusta kerrotaan seuraavaa: Kaikki väki läksi pakoon _Raappana_ nimiseen saareen. Ainoastaan vanha akka jäi taloon ja kätkeyi lattian alle. Kun Venäläiset tulivat taloon ja näkivät sen tyhjänä, niin oli eräs niistä kummastellen lausunut: "kas, tässäpä asui ennen puhelias akka", johon akka, unhottaen tilansa, lattian alta vastasi: "eipä niinkään puhelias!" -- josta hän saatiin ilmi. Hän pakoitettiin nyt ilmoittamaan toistenkin piilopaikka, ja tapettiin sitten hänkin niinkuin ne.

Löytöjä: _Kosulan_ talossa, puoli kolmatta penikulmaa Oulusta, on peltoa kuokittaessa löydetty kivikirves maasta kyynärän syvyydeltä. Se on lujaa kivenlaatua ja ulkomuodoltaan semmoinen kuin kuva III osoittaa [kuva ei tässä mukana]. Sen pituus on 7 3/4 tuumaa, leveys terästä kohden 2 3/4 ja kannasta 1 1/2. Kiven muoto osoittaa, että se on ollut kirves, melkeen samanvertainen kuin se; jonka Nilsson on kuvauttanut, lehti A, kuva IX 2 ja lehti 2, kuvat 11 ja 12. Mitään vartta ei ole nähty.[42]

Keräsen talossa on myös löydetty kiviase, jota en kuitenkaan onnistunut saamaan sillä oli liian myöhään, ase kun oli rikki lyöty, eivätkä palasetkaan enään tallella olleet. Tarkan kuvauksen mukaan oli sen muoto ollut semmoinen kuin kuva IV osoittaa ja näyttää siis olleen jonkunmoinen muodostus niistä aseista, jotka löytyvät kuvattuina Nilssonin tykönä I. X, kuvat 124 ja 127, s.t.s. jonkunmoinen vasara. Kansa sanoi sitä "nuijaksi" eli "kirveeksi". Sitä oli käytetty suolan survoimeksi. Se oli sekin kuokkamaasta löydetty. -- Särkijärvellä on myöskin löydetty kiviase, jolla oli reikä ollut keskellä, ja jota sanottiin "nuija-kurikaksi".[43]

Limingan pitäjä ynnä Kempeleen, Lumijoen, Temmeksen ja Törnävän kappelit.

Eräs kertoja selitti Limingan nimen syntyä Mathesius'en hylkäämällä tavalla. Tänne olisi näet tullut _Limmi_ niminen Lappalainen, joka anteliaan kalastuksen tähden olisi tänne asettunut ja nimensä jättänyt paikkakunnalle. Ja tämä asutus ei olisi tapahtunut yksinnä, vaan joukossa. Niin olisi esm. eräs _Hirvi_ (Hirvas) myös tullut ja nimen antanut Hirvasniemelle, samaten kuin Ranto Rantakylälle, _Wirkki_ eli _Wirkku_ Wirkkulalle j.n.e. Näistä kolmesta mainitusta miehestä tiesi sama kertoja mainita, että he kerran kalansaalista jakaessansa joutuivat toraan, jolloin Hirvi ja Ranto yhtyivät ja surmasivat Wirkun.[44]

Vaikka Liminka lienee Salon, Kemin ja Iin rinnalla myöhemmin asujansa saanut, niinkuin sen köyhyydestäkin muinaismuistoista sopii arvata, niin täälläkin on muutamia muistoja, joita kansantaru viepi Lappalaisten edelliseen aikakauteen s.t.s. Jättiläis-aikaan. Tähän aikaan viittaa nimellänsä esm. _Jättiläisten kangas_ elikkä Linnankangas Koskelan taustalla Temmeksessä. Täällä nähdään vielä n.k. "jättiläisten raunioita" s.t.s. hajonneita kivikehiä, Lappalaisrinkilöitä. Temmeksessä on pait tätä Linnankangasta myös _Linnanmaa_, jossa myös on nähty kiviaitaus, mutta vähäpätöinen ja pieni. Sekin sanottiin olevan "Jättiläis-rakennus". Löytyypä sittenkin vielä yksi _Linnankangas_ eli _Linnanmaa_ Temmeksellä Matilan takana. Huomattava on, että nyt ollaan semmoisilla maaseuduilla, jotka ovat niin alhaiset ja tasaiset, että melkeen joka vaara, jolla vaan on vähänkin linnoituksen luontoa, saapi linnan, linnoituksen nimen.[45] Tällä Linnankankaalla on sen laatuisia raunioita, mitkä maanpinnasta kulkevat ratinmuotoisina alaspäin. Kivet ovat päänkokoisia. Mustosenkankaalla eli -mäellä, kolme neljännestä Wirkkulan talon ylipuolella Limingassa, sanottiin myöskin olevan "Jättiläiskirkko," mutta kun muutamat siellä käyneet miehet taas sanoivat siellä ei löytyvän mitään senkaltaista, niin en katsonut vaivaa maksavaksi sinne lähteä. Viimeinen paikka, missä Jättiläiset olisivat asuneet, sanottiin olevan Tornion puustelli.