Part 3

Kaikesta tästä näkyy seuraavan, ettei kehämuuri olekaan varustus-linnaksi aiottu. Tätä vakuuttavat seuraavaisetkin kohdat. Ulkomuuri, jonka lujuudesta ja pätevyydestä tämmöisen linnoituksen vastustus-voima ainakin rippuu, on sisämuuria alhaisempi, jopa alhaisempikin kuin sisäkehän pohjan pinta. Korkoviiva a-b on, näet, g-kohtaa alhaisempi, niin että ulkomuuri ei niin vähääkään suojele sisäkehän sisällä seisovata. Suojelusta eipä myöskään muurien välinen loma tarjoo, sillä nämä, kohdat d ja c, ovat ulkomuurin tasalla olevia. Sisämuurinkin vähäpätöisyyteen katsoen, tulee asia yhä todennäköisemmäksi. Tätä todistaa vielä lisäksi vertaaminen muihin kehämuureihin, joita olen ollut tilaisuudessa omin silmin nähdä, ja jotka alempana tulevat paikoillansa kuvatuiksi.

Näihin katsoen astuu näet heti silmiin se kohta, että niiden paikka jo itsessään ilman linnoituksettakin tarjoo suojaa ja varustusta, mikä ei ole "Metelin kirkon" laita. Niin ovat esm. vähäpätöisemmältä näistä, nim. Linnankankaan linnoituksella Paavolassa, muurit kyllä melkein yhtä kehnot ja alhaisemmatkin kuin Metelinkirkolla,[19] mutta sen sijaan itse luonto tälle tarjoo varustusta jyrkkäin törmäinsä kautta. Mitä taas Pesuankankaan linnalta puuttuu luonnon antaman varustus-voiman puolesta, sitä on koettu korvata lujilla ja vakavilla muurilla. Salosten linnalle vihdoin on sekä luonto että ihmisten työ antanut niin lujan varustuksen, että jos vertaa Metelinkirkkoa tähän ainoaan linnaan, niin ei pääse ensinkään Metelinkirkko linnoituksen arvoiseksi. Ulkomuodoltansa ovat nämä kolme kehämuuria ihan toistensa kaltaiset; Metelinkirkko se tämänkin suhteen eroopi. Näillä on näet vaan yksi muuri, vaan Metelinkirkolla kaksi. Edellisillä on heidän porttinsa yksi joka puolella vastapäätä toisiansa, mutta Metelinkirkolla on ne vaan pitkillä puolillansa, vaan ei päässä. Eroavaisuudeksi saattaa vielä mainita hajassa olevia porrasraunioita, joita semmoisia ei näy muissa linnoituksissa.

Jos tähän nyt vielä senkin todistuksen liittää, minkä kansantaru tarjoo, kun se ei ainoastaan kutsu paikkaa useimmin kirkoksi, kuin linnaksi, vaan myöskin paikasta kertoo sen laatuisia satuja ja juttuja, mitkä paremmin soveltuvat uskonnollisiin kuin sotaisiin käytäntöihin ja menoihin, niin syitä ei puuttune siihen arveluun, että Metelinkirkko on vanha pakanuuden uhripaikka.

Tarkan mittaamisen mukaan on sen laajuus kaikista puolin seuraava: Pituus lännestä itään 126 jalkaa; leveys pohjasesta etelään 90 jalkaa; muurin korkeus on vaihteleva 2:n ja 4:n jalan välillä, sen leveys, suuremman tai vähemmän hajoomisen jälkeen, 6:n, 10:n 12:n jalkain välillä. Poikkimitattuna on sisä-kehä 83 jalkaa pitkä ja 53 jalkaa leveä; muurien välinen loma on 8-10 jalkaa. Ylänne, minkä päällä jäännös seisoo, on pitkä-kallahtava ja vähäpätöinen; itse paikka eriksensä oleva ja rauhallinen. Ylänteen juuressa on suo, joka nähtävästi ennen muinoin on ollut järvenä. Se laskeuupi nyt Kälkäjoen kautta Iijokeen.

Kansa katselee näitä raunioita taikauskolla, ja vaeltaja poikkeepi mielellään pimeässä syrjälle, päästäksensä menemästä raunion ohitse. Tiedetäänpä muka kertoa useista tapaturmista, mitkä täällä olisivat kohdanneet. Niin oli esm. eräs keinoilija, joka täältä oli kultaa etsinyt, tullut sokeaksi. Toinen oli pudonnut ja loukannut jalkaansa. Kolmas oli rammaksi joutunut, j.n.e. Senpä tähden olivatkin myös ne työmiehet, joilla minä teetin mainitut kaivannot, hyvin halukkaat noudattamaan minun tahtoani, kun ma käskin heitä jälleen täyttää kaikki kaivannot, niin että kuului melkeen itseänsä lohduttamiselta, kun heistä eräs, työn tehtyänsä, vakuutti "kirkon ei pahenneen meidän käsissämme". Mutta merkillisimpänä kaikesta, mitä taru tiesi tästä paikasta kertoa, on minusta se, että paikan haltia on -- ei ukko-vanhus harmaahiuksinen, pitkäpartainen, sata vuotia hartioilla kantava, vaan -- nainen, neitsy. Tätä hentoa haltiata ei kuitenkaan enään saada näkyviin, sillä hän vaikuttaa ja toimii näkymättömänä. Kerta vaan on vanhalle noita-akalle onnistunut saada neitsy esiin, akka kun tiesi loihtu-sanat. Eräs poika oli näet raunioilla "pitänyt ilvettä", josta haltia hänen rankaisi niin pahalla silmän taudilla, että silmät olivat kuopistansa vuotaa. Kysyttiin tähän noita-akalta neuvoa, niin sanoi akka, ett'ei kukaan muu kuin haltia itse voinut tätä parantaa. Akka otti koettaaksensa lepyttää haltiata, ja läksi sairaan kanssa raunion sisään iltahämärässä -- sillä sen arvannee, että haltia-neitsy rakastaapi illan hämärää ja aamun sumua. Rukoiltuansa ja loihdittuansa onnistuikin akalle vihdoin saada haltia esiin, joka armahti poikaa ja teki hänen terveeksi. Muutoin ei tarvitse hurskaan pelätä haltiata, sillä se on hurskaille laupias, mutta epähurskaille kova.

Ylänteen rinteellä, joka suohon antaa, on ympyriäisiä ja nelinurkkaisia raunioita. Ne ovat kaikki vallan epäselviä ja vanhoja. Yhden niistä, joka vähän vertaa yleni maasta, kaivatin ma, mutta annoin työn taas heretä, kun ei näkynytkään mitään merkkiä siitä, että kivet olisivat tahalla kokoon laaditut.

Muinaisista kivilaitoksista puhuttaissa mainittakoon myöskin, että viimeisiin aikoihin saakka on ulkosaarilla -- esm. _Krunneilla ja Tukkikarilla_ -- nähty kivi-roukkioita kokoon-laadituita ihmisen kokoisiksi ja ihmisen muotoisiksikin, mihin roukkioihin on uhrattu rahaa, jotta saataisiin runsas kalansaalis, tyven ilma j.n.e.

Meren ja lähimmäisen ylänteen välinen ala kantaa sekin kivirakennuksia, joita myöskin, ehkä ovatkin vähäpätöisiä, otettakoon mainittaviksi. Ne ovat nelikulmaisia kiviperustuksia, mitkä eivät nouse maanpintaa ylemmäksi, ja joita siis paraiten havaitsee siitä, että ne ovat puista paljaat. Tänkaltaisia saapi nähdä muutamia liki toisiansa, ja usein niistä kulkee kivinen polkukin mereen päin. Jos tätä perustusta otetaan ylös, niin havaitaan sen olevan pientä kivilajia, sitten someroa, viimein santaa, s.t.s tavallista merenpohjan kerrosta. Tämä asia, samaten kuin niiden asemakin, osoittaa, että ne ovat entisten kalasaunain perustuksia, niinkuin niitä tämmöisiä saunoja vielä nytkin saaristossa pidetään. Erinomattain vanhoja ne siis ei saata olla, kosk'ei puutkaan ole niihin vielä oikeen päässeet kasvamaan. Olhavassa näitä paraiten havaitaan.

Merkkinä veden laskemisesta ja maan nousemisesta ovat esm. ne valkamat, mitkä siellä täällä havaitaan paikoissa, jotka nyt ovat vedestä kaukana. Niin esm. _Illinsaaren_ korkeimmalla paidalla, metsässä, _Merikosken_ törmällä y.m. Tämä Merikoski oli muinoin viimeinen koski, niinkuin sen nimikin ilmoittaa, mutta nyt on se jäänyt 7 virstan päähän merestä, ja sillä on nyt neljä koskea allansa. Sittemmin oli joen lasku-paikka Kirkkosaaren vieressä, josta nyt on pari kolme virstaa merelle. -- Pitäjän pohjoisessa osassa on _Herukka-hieta_ niminen, nyt jokseenkin mataloitunut, lahdelma, joka muinoin pidettiin Pohjanlahden uloimmaisena perukkana. -- Ne Jättiläisten haudat eli kivikattilat, joita Hirvesvaaralla ja uuden tien varrella Tannilassa näytetään, ei ole muuta kuin luonnon tekemiä syvyyksiä, joista vesi on kuivennut.

* * * * *

Noista rajuista sodista XVI vuosisadan loppupuolella säilyttää kansan taru vielä muutamia muistoja, joiden keskuutena on talonpoika _Wesaisen_ urotyöt. Wesainen oli kotosin _Wesan_ talosta Yli-Kiimingistä, ja sanotaan olleen erinomattain neuvokas, urhea ja voimakas mies. Ei ainoastaan kotiseudussa vaan myöskin naapuri-pitäjissä oli hän itselleen voittanut semmoisen arvon ja luottamuksen, että nämä aina panivat hänen päälliköksi, kun heidän oli puolustaminen itseänsä Ryssiä vastaan tai kosto- ja ryöstö-retkiä tekeminen vihollisten omaan maahan. Täällä kerran ryöstöllä käydessään olivat viholliset myöskin sytyttäneet Iin emäkirkkoakin. Se tapahtui itse pyhä-päivänä. Wesainen kuitenkin rohkeudellansa tiesi pelastaa kirkkoon kokoontuneen aseettoman väen sekä itse kirkonkin, vieläpä ajoi viholliset pakoon. Tätä ryöstöretkeä kostaaksensa retkeilivät nyt Suomalaiset syvälle pohjois-Venäjään ja aina Kantalahden kaupunkiin saakka, missä taru mainii heidän polttaneen kaksi kirkkoa, jopa olleen aikeissa polttaa kolmaskin. Tämän he kuitenkin mainitaan säästäneen, muka sen pyhyyteen nähden, ja se siis vielä nytkin muka seisoo. He palasivat sitten kotimaahansa suuren saaliin kanssa. Mutta sillä aikaa, kuin nämä näin ryöstivät Venäjässä pitkin Wienan meren rantoja, olivat Venäläiset niiden sivutse tunkeuneet Suomen maahan, jonka pohjoisia pitäjiä he hirmuisesti hävittivät ja ryöstivät, pitäjät kun nyt olivat paljastetut sotaisasta nuorisostansa ja etenkin johdattajasta. Varsinkin oli heillä syytä kääntää vihansa Iitä vastaan, tämä kun oli vihatun ja peljätyn Wesaisen kotipaikka. Tälle ne sentähden ankaralla hävityksellä kostivat Wesaisen tekoja. Kerrotaanpa myöskin, että eräs vihollinen olisi pahoin menetellyt Wesaisen vaimonkin kanssa, joka sanotaan olleen nuori ja kaunis nainen, ja miehellensä uskollinen. Miehensä kanssa oli hällä kaksi lastakin, mitkä Venäläiset viime retkellänsä tappoivat. Wesainen tulee nyt kotiin juuri parahiksi nähdäksensä, kuinka viholliset hävittävät, kuinka kirkko palaa ilmitulessa, ja kuinka hänen nuori vaimonsa on erään Ryssän vallassa. Tästäkö nyt meteli nousi! Viholliset karkoitettiin, ja Wesainen teki uuden hävittävän kosto-retken. Riistettyänsä raastettuansa monta kylää ja kaupunkia palasi hän sitten vihollisen maasta taas kotiin, mutta tällä paluumatkalla surmasi hänen eräs sotavanki, nimeltä Ahma.

Ison vihan ajoista täälläkin löytyy tavalliset kertomukset rosvoomisesta ja ihmis-kiduttamisesta. Yli-Kiimingiilä sanotaan vihollisten kuitenkin kerran olleen niin hentoina, etteivät kärsineet nähdä verta, jonka tähden he, havaittuansa joukon naisia ja lapsia, mitkä olivat erääsen maan-alaiseen kellariin kätkeyneet, ainoastaan salpasivat oven ulkopuolelta kiini, jotta lapset ja naiset näin siivosti siihen kuolivat. -- Viholliset sanotaan olleen erinomattain taitavat vainumaan kätketyitä kaluja ja ihmisiä, niin että kansan taru on heitä kuvaillut _Koirankuontolaisiksi_ s.t.s. ihmisiksi, joilla on koiran naama, niin että he paljaalla vainulla aina löysivät kaikkea salattua. -- Erään akan olivat täälläkin viholliset polttaneet olki-tulella. -- Missä niin voitiin, tehtiin vasta-rynnäkköä. Kuitenkin on monessa paikoin päässyt kansan mieleen se luulo, että kaikki tämä rajaton viheliäisyys vaan oli Jumalan lähettämä rangaistus ihmisille heidän syntiensä tähden, joka luulo jo oli muka senkin aikuisissa ihmisissä elänyt ja vaikuttanut. Senpä tähden muka olikin semmoinen kauhu ja hirmu turmellut näiden mieltä, että he usein eivät uskaltaneet yrittääkään vastusta, vaan joutuivat kokonaan pelkuriuden alaisiksi. Niinpä esm. kerrotaan, että kaksi ainoata kasakkaa kerran tappoi koko joukon miehiä ja naisia ilman kenenkään vastustamatta. Ja Haukiputahilla, Murhasaari nimisessä paikassa, oli samaten suuri joukko tapettu ja kauheasti kidutettu saunassa, ehkä aseita löytyi millä itseänsä puolustaa, ja ehkä vihollisten lukumäärä oli vähäinen. -- Näistä ajoista on lukuisia pakopirttien jäännöksiä erämaissa. Myös ulkosaariin lähdettiin pakoon. Niin esm. tuli pakolaisia Hailuodosta, mitkä pelastivat itsensä Iin Krunneihin.

Kellon kylän läpitse virtaava _Kalimänoja_ on sekin näistä ajoista tuttu. Tässä näet tapahtui se kahakka ruotsalaisen ratsuväen ja kasakkain välillä vuoden 1719 alussa, jossa kasakkain päällikkö, majuori Antamon Antonevitsch, hevosen selästä pudottuansa, piilosi pensaisin, ja sittemin paljain päin vaelsi jään yli Hailuotoon, kun oli hänen väkensä kaikki pakoon lähtenyt, syystä että he luulivat päällikkönsä kuolleeksi, koska näkivät hänen hevosensa laukkaavan irtonaisena sinne tänne (ks. Åbo Tidn. 1791 N:o 24).

_Taimenen kivi_ on suuri litteä kivi Iijoessa Karjalan kylässä, mikä kivi, kun vesi on alhaisella, seisoo veden pintaa ylempänä. Tähän olivat Venäläiset kerran sodan aikana panneet veneillä, luullen itsensä täällä olevan paremmassa turvassa, kuin metsäisillä rannoilla. Heillä oli muassa ollut vangiksi otettu nainen, jota muka pelkäsivät heiltä ryöstettävän. Nimi taimenen-kivi olisi siitä tullut, että Venäläiset täällä taimenia itsilleen keittivät, kun talonpojat, jotka olivat väijyksissä, heitä ampuivat. -- _Venäjänkari_, lohen-pyynti paikka joessa, kirkonkylässä, on nimensä saanut siitä, että joukko venäläis-ruumiita, jotka olivat ylikylissä tapetut, ja jotka nyt kulkea kelluttivat alas virtaa, tarttuivat tälle karille.

Paljon Venäläisiä kerrotaan hukkuneen, kun he omin tuumin jokea laskivat. Kerran olivat he pakolla saaneet erään talonpojan heitä laskemaan. Mutta tämä hyppäsi sivulla olevalle kalliolle, ja kaikki Venäläiset hukkuivat. -- Toisen kerran taas olivat Venäläiset saaneet erään talonpojan kiinni ja pakoittivat häntä heitä laskemaan. Myöskin vannoittivat häntä rehellisesti sen tekemään. Mies piti valansa ja laskikin koskia taitavasti. Mutta kun tulivat Raasakkaan, joka on joen uljain ja vaarallisin koski; ja mies täällä viillätti veneen suoraan kallioita kohden, niin eivät Ryssät muuta uskoneet, kuin että mies tahtoi heitä surmata, ja paiskausivat joka mies koskeen vaan, unhottaen kostoa ja kaikkea. Täällä ne musertuivat kallioita ja kiviä vastaan, ja hukkuivat kaikki, sen arvaa. Mutta mies laski vakaana samaa suuntaa vaan, sillä kallion juuressa se väylä kulki, eikä hänellä mitään hätää: valansa oli hän pitänyt, tuli terveenä alas.

Eräästä _Jokinen_ nimisestä miehestä, kotoisin Ala-Kiimingin Jokelasta, kerrotaan, että hän kerran karhunkeihäällänsä pisti kaksi Ryssää yhtä haavaa kuoliaiksi. Toisten oli hän toisen toverin kanssa suksissa ajanut Venäläislaumaa takaa, siksi että näistä eräs jättiläisen kokoinen mies seisahtui ja uhkasi Jokista pampullansa. Vaan Jokinen otti keihäänsä ja syöksi sen Ryssään, niin että tämä kaatui, ajoi sitten toverinsa kanssa toiset pakoon. Muutoin rosvoi vihollinen kirkot hyvin tarkkaan, eikä halveksinut vähimmän arvoistakaan.

1742 vuoden sodan aikana läksi _Löfving_ Kellon kylästä Hailuotoon ja hyökkäsi siellä olevaisten Ryssäin päälle. Mutta kun hänen toimensa ei satu tähän pitäjään, niin ei ole kummaakaan, ett'ei hänestä täällä sen enempätä muisteta. Eipä niitä muitakaan tämän sodan tapauksia muisteta.

Muiden nimien ja muistojen johdosta mainittakoon myöskin, että _Kirkkosaari_ tietysti on nimensä saanut siitä, että kirkko ennen oli siihen rakennettu. Se oli sen ohessa sekä hautaus- että mestauspaikka. Kuinka monta kirkkoa tässä on seisonut, ja onko muuallakin pitäjässä kirkkoa ollut, siitä ei enään tietoa. Hämärä muisto viittaa Illinsaareen, että muka täällä ennen olisi kirkko seisonut. Jopa mainiikin sen muiston mukaan taru, että muinaisessa sodassa kerran kirkonkelloja olisi upoteltu tällä saarella olevaan mutalampeen, mikä lampi muka pohjatonna on, niin ettei kelloja enään saatukaan ylös. Ainakin XV vuosisadan loppupuolella oli pitäjällä oma kirkko, mikä sittemmin, XVI vuosisadan loppupuolella, joutui vihollisten polttamaksi. Nykyinen kirkko seisoo vastapäätä Kirkkosaarta, ja sillä on seuraavat vanhat kalut: Vanha hopeakalkki, päällekirjoituksella "Scvande Banér 1625", jalassa Kristus-kuva; Vanha kummanlainen alttari-peite, kaikenlaisilla eläimillä ja koristuksilla koristettu;[20] Muutamia kuolleiden virkamiesten miekkoja, yksi vuodesta 1721; Vanha mestaus-kirves y.m. Pappila oli ennen muinoin Karhusaarella, jossa sen raunioita vielä nähdään Kirkkosaarta vastapäätä. Tämä poltettiin samassa tilassa kuin kirkkokin, nim. vuonna 1582. Kellari ynnä kivi-perustukset ja tako-alustin ovat vielä nähtävinä. Luultavasti on se tämä _kellari_, joka on Åbo Tidningar'iin vuodelta 1772, nro 8, tuottanut sen ilmoituksen, että Iissä muka ennen olisi ollut luostari, josta vieläkin kellari näkyy. Koko luostari-taru supistuu muutoin muutamiin niittyihin, jotka kuuluivat Rauman luostariin.[21]

Muutamia erinomaisempia tapauksia, jotka ovat pitäjässä tapahtuneet, on E.J. Frosterus kirjoittanut muistoon. Ne ovat luettavina Iin emäkirkon Inventario-kirjassa käsikirjoituksessa. Näistä on Murman Suomi-kirjassa vuodelta 1865, Toinen Jakso, 3 osa, siv. 30 ss., jo enimmät julkaissut -- esm. _Mathias_ nimisestä kappalaisesta, jonka Venäläiset v. 1588 elävältä polttivat, lohiverkkoihin käärittynä; _Jacobus Olai_ nimisestä pastorista, joka 9 vuorokautta makasi jään alla _Kintaskoskessa_, ja sittenkin vielä otettiin elävänä ylös; kuningas _Adolf Fredrikin_ käynnistä Iissä, pappilassa, 1752, y.m. -- jonkatähden niitä ei tarvitse täällä uudestan julkaista. Yksi taru on kuitenkin hänellä jäänyt julkaisematta, jonka tähden se täällä kerrottakoon mainitun Frosterus'en käsikirjoituksen mukaan. Se kuuluu suomennettuna näin: "Jacobus Olai Fellman[22] 1584, ennen kappalainen Isossa Kyrössä, on allekirjoittanut 'Decretum Upsaliense'. Hänestä on muistoon piirretty, että Venäläiset (vuosilukua ei ole mainittu) hänen vangittivat, ja että hänen täytyi rahalla lunastaa sekä oma henkensä, että vaimonsakin jopa sikiönkin emäkohdussa. Mainitun pastorin ovat he vangittuna vieneet kanssansa Pudasjärvelle, 14 penikulmaa Iistä, erääsen paikkaan nimeltä _Invi_(?) _vät_,[23] josta he sitten päästivät hänen irti, kun ensin olivat häneltä ottaneet valan sen päälle, ettei hän meikäläisille ilmoittaisi, kuinka suuri vihollinen oli luvultansa. Mutta kun viholliset sitten, mainitussa paikassa, laittoivat itsensä saaliista ilopäihin, niin joutuivat meikäläiset heidän päällensä ja löivät heidät kokonaan".

Muista pitäjän nimistä olen saanut seuraavat tiedot: _Kellon_ kylä on saanut nimensä siten, että eräs alus, jolla oli kirkonkello tänne tuotavana, joutui nykyisen Himottu nimisen sillan paikoilla pahasti kivelle, niin että koko alus meni pirstoiksi ja kello painui veden pohjaan, johon se katosi. Tämä paikka oli näet ennen muinoin järvenä, ehkä se nyt on kuivehtunut. Himottu-silta on Lopakan kestikiivarin vieressä, ja se puro, jonka yli silta viepi, on nyt aivan vähäpätöinen, ehkä täällä ennen jahdilla kuljettiin. Lampi, josta puro laskeuupi, kantaa tästä tapauksesta saakka nimen: _Kellonlampi_.[24]

Että paikkakunta on saanut vastaanottaa siirtolaisia muistakin maaseuduista, Savosta, Karjalasta ja Hämeestä, se varmaa. Tästä asutuksesta muistuttavat esm. Oijärvet, Karjalat, Hämeenjärvet. Kerran oli näet "Sauvon maasta" siirtokunta muuttanut näille seuduille. Kauvan kuljettuansa erämaita sinne tänne, löytämättä itsilleen sijaa, oli yht'äkkiä muuanna päivänä heidän silmäinsä edessä ilmestynyt viheriäinen tienoo ja sen keskellä järvi. "Oi! järvi!" huusivat he hämmästyneinä. He asettuivat tänne, ja siitä asti kantaakin paikka nimen _Oijärvi_. -- "Karjalasta Venäjän puolelta" oli samaten muutamia perhekuntia tännepäin muuttanut, ja kun he seutuun mielistyivät, niin he tänne asettuivat ja kutsuivat uuden paikan _Karjalaksi_, entisen asuntopaikkansa jälkeen. -- Niinpä oli myöskin, kerrotaan, tänne siirtynyt Hämäläisiä, mitkä kutsuivat järven, jonka ympäri asettuivat, _Hämeenjärveksi_, joka on järvi Ala-Kiimingissä.

Muiden nimien seasta muistuttaa _Helsinginkoski_, nykyään pari kolme virstaa merestä, Helsingeistä, joidenka vallassa luultavasti täällä muinoin rikas kalastustila oli; _Kyrönlahti_ ja _Kyrönsaari_, Putahilla, useassa tavattavasta Kyrö-nimestä: ja _Finninkari_ siitä ajasta, jolloin eri väestöt eivät vielä olleet yhteensulaneet, vaan katsoivat toisiansa vieraiksi.

Löytöjä ei ole tietääkseni muita löydetty kuin _Makkarankankaalla_ etelä-Iin kylässä eräs tappara-keihäs eli hillebardi. Se oli maannut vanhan mänty-kannon juurien alla erään pienen puron rannalla.[25]

Oulun pitäjä ynnä Oulunsalon kappeli.

Oulu-nimen alkuperälle lienee vaikea päästä. Muistamme Mathesius'en antaman tiedon, että kolme Lappalaisia olisi naapuri-pitäjille Ii, Oulu ja Liminka, antanut nimensä. Oulas olisi siten Oulu-nimen synnyttäjä. Merkillistä on, että eräs kertoja Limingassa vielä tiesi tästä kertoa, ehkäpä kyllä hän ei tuntenut kuin kaksi Lappalaista, joista toinen oli asettunut Liminkaan, toinen Ouluun. Oulun Lappalaisen nimi kuului hänen suustansa Olli eli Ulle. Vaikealle kuitenkin tuntuu päättäminen, ettei kalainen Oulujoki olisi tykönsä vetänyt asukkaita jo ennen Lappalaisten tuloa. Senpätähden ei Mathesius'kaan tyydy saamaansa tietoon, vaan antauupi ennemmin nuoremman Rudbeck'in eriskummalliseen selitystapaan, jonka mukaan Oulu on hebrealaista alkuperää.[26]

Kaupungin rientävä, toimelias elämä on haihduttanut enimmät muinaismuistot tästä, laveudeltansa vähäisestä, pitäjästä. Taru ei rakasta kaupunkielämän ulos päin käännettyä mieltä eikä kauppa-liikkeen kiiru-rientoa. Sentähden ei ole ensinkään odottaminen täältä paljon, paikkakunnan muinaisuutta koskevia tietoja. Muistetaanpa täällä kuitenkin puhua maan mainioista Jättiläisistä, ehkä näiden jättämiä muistomerkkejä ei enään ole tiedossa.

Lappalais-muistoja täällä kumminkin löytyy vähän runsaammin. Niinpä niitä vielä näkyy niillä vuoriloilla, mitkä ovat Oulujoen rannoilla, esm. _Korkiavaaralla_ ja _Matokankaalla_, niinkuin myöskin järvein rannoilla. Eräs talo joen pohjaspuolella kantaa vielä heistä nimensä Lappala. Ja Turkka nimisen saaren kohdalla näytetään vielä joessa paikka, missä Lappalaisten pato olisi ollut lyötynä.

Väitöskirjassansa "Beskrifning öfver Cajaneborgs Län" mainii E. Castrén _Metelin-väestä_, mitkä muka piti oleman kapinoitsijoita, jotka täällä Suomessa puolustivat Sigismundia Karl IX:tä vastaan, ja joista, hänen saamainsa tietojen mukaan, vielä kuoppia ja luolia näyteltäisiin, missä nämä kapinoitsijat olivat kätkeyneet, mainiten sen ohessa hänelle kerrotuksi, että "etelässä päin Muhoksen kirkosta, Oulun ja Limingan rajalla", vielä näkyisi raunioita eräästä harmaa-kivestä muuratusta vallista, joka olisi ollut linnan-pihan näköinen, ja jossa tämä Metelinväki olisi majaellut. Kumpua, missä tämä linna on seisonut, kutsuttaisiin _Metelinvaaraksi_. Näin Castrén. Myöskin Mathesius mainii tästä Metelin-vaarasta, mikä hänen määräyksensä mukaan pitäisi oleman Oulun pitäjän "eteläisimmässä osassa" ja niin korkeana, että "sille sopi nimitys tämän maakunnan vuorien Foenix, koska sen kukkulasta selvään voi havaita seitsemän kirkkoa".

Kehoitettuna näin hupaisista tiedoista ko'in saada selvää ensinkin metelinväestä. Havaitsin kuitenkin piankin, että niin taru kuin itse metelinväkikin oli nykyiselle miespolvelle kokonaan tuntemattomia. Vaan eipä sitä mainiota metelinvaaraakaan tunnettu, eikä sen paremmin muurattua valliakaan. Limingassa viittasi hämärä tieto Muhokseen, Oulunjärven seutuihin, mutta Muhoksessa viitattiin taas Liminkaan. Vihdoin onnistuin Oulun pitäjän rajalla saamaan sen tiedon, että vuori, jonka kukkulalta voi nähdä seitsemän kirkkoa, todellakin löytyy, mutta ei Oulussa, vaan Kempeleesen päin, eikä nimellä Metelinvaara, -- mikä kertojasta pitäisi oleman Oulunjärven seuduilla -- vaan Moukkulanvaara eli Viilaselkä. Mutta linnaa tahi muuta muinaismerkkiä eli rauniota ei ollut kertoilijani nähnyt, vaikka hän siellä oli paljon kuljeskellut ja tänäkin kesänä usein siellä _hevosissa_ käynyt.[27] Ainoa metelinimi, joka Oulussa löytyy, on Metelinmäki, se mäki, jonka päälle pappila nyt on rakennettu. Ennen oli se ollut metsätöyry kaupungin ulkopuolella, mutta on nykyään jo kaupungin keskellä.[28]

_Linnansaari_ kantaa nimensä Oulunlinnan jälkeen, minkä Pehr Bagge 1590 rakenti, sittenkuin 1570 vuoden linnoitus näkyy hävinneen. Saarella näkyy vielä vallit ja kesken saarta kruutikellari. Saaren rannalla samaten kuin mannermaankin vastaavalla rannalla näkyy kivityksiä.[29] Saaren pohjaspuolella oleva koski kutsutaan _Linnankoskeksi_. Itse linnasta ja sen kohtaloista ei säilytä kansan muisti enään mitään kerrottavaa. Sama on laita myöskin kaupungin. Näiden muistoja ja kohtaloita ovat historiakirjat ottaneet säilyttääksensä, niinkuin luonnollista onkin.[30] Kaupungin kirkko, rakennettu 1763 (entinen kirkko rakennettiin 1613) tallittaa muinaisista mainion Johannes Messenius'en muotokuvan niinkuin ruumiinkin.[31]