Part 2

Isoon vihaan kuuluvat seuraavat muistot ja tarut: Venäläiset tulivat kerran tapaansa myöten veneillä alas jokea kuljettaen näissä ryöstämänsä rahat ja kalliit tavarat, joiden seassa myös kaksi kirkonkelloa, mitkä he olivat Rovaniemestä ottaneet. He tulivat Taivalkoskelle, joka on 6 neljännestä Kemin kirkosta. Kun tämä mahtavan suuri koski heistä näytti kovin hirveältä heidän laskeaksensa sitä alas omin neuvoin ilman laskijatta, menivät he maalle hankkiaksensa itsilleen tämmöisen. Mutta kun oli kaikki mies-puolinen suku lähtenyt pakoon, onnistuivat Venäläiset vaan saamaan kiini erään ämmän, joka kerskaili laskemis-taidostansa. Hän otettiin laskijaksi, vene sysättiin vedelle, akka perään. Mutta ämmä oli viekas ja uskalias. Laskiessa viillätti ämmä kallion sivutse, hyppäsi itse kalliolle ja jätti Ryssät menemään itsiksensä yhtä vauhtia vaan. Mitäs muuta, kaikki Ryssät hukkuivat, kaikki tavara painui kosken pohjaan. Täältä kuuluu vielä joskus kirkonkellot soivan. Mutta kallio, mihin ämmä itsensä pelasti, kantaa siitä saakka nimen Ämmänpää. -- Itse tapauksen kertomisessa olivat tarut yksimieliset, vaikka eri tarinoitsija siihen asetti eri seurakunnan kelloja. Niin arveli muuan, ett'ei kellot olleetkaan Rovaniemen, sillä nämä kuuluvat olevan Ounasjokeen uponneet, vaan Kemijärven. Toinen taas, että ne oli Tervolan. Tämä tiesi lisätä, että ainoastaan Tervolan suurempi kirkonkello olisi Taivalkoskeen painunut, sillä pienemmän, joka oli niin halpa-arvoinen, ett'eivät Ryssät huolineet sitä kuljettaa, olivat he Tervolassa upottaneet mutaiseen lähteesen, kosk'eivät saaneet tahtonsa mukaan sitä rikki, ja tästä onkin lähde saanut nimen _Kellonlähde_. -- _Mikkolan_ taloon, lähellä Tulkkilaa, liittyy myöskin näistä ajoista muisto. Venäläiset olivat paikan ottaneet ja tähän asettuneet. Mutta Suomalaiset, ruotsalaisen päällikön johdon alla, piirittivät paikan, sytyttivät talon ja tappoivat viholliset. Yksi ainoa pääsi jäälle pakoon, mutta saavutettiin sitten ja surmattiin hänkin. Kun sittemmin kiuas hajoitettiin, oli sieltä löydetty rahoja, joita Ryssät olivat sinne kätkeneet.[10] -- Kostaaksensa Ryssäin julmaa käytöstä olivat Suomalaiset kerran piirittäneet pirtin, missä Ryssiä nukkui, ja tuleen kaikki polttaneet. -- _Sotisaari_, johon Kemin uusi kaupunki on määrätty rakennettavaksi, sanotaan saaneen nimensä siitä, että Suomalaiset täällä -- ison vihan aikana, sanoo juttu, vaan luultavasti vuosien 1580-90 meteleissä -- olivat odottaneet ja sotineet niitä Venäläisiä vastaan, mitkä tulivat jokea alas. -- _Vallittu-saari_, josta en ole sen tarkempaa tietoa saanut, kantaa nimensä luultavasti jonkun samankaltaisen tapauksen nojassa. -- Kemistä ryöstettiin muutoin kaksi kirkonkelloa, niin että seurakunta sittemmin torvella kutsuttiin jumalanpalvelukseen.

_Kuopasjärven_ vieressä Simossa, 10 penikulmaa jokea ylöspäin, mainitaan löytyvän Ryssän hautoja;[11] nämä niinkuin muutkin tänlaiset kuuluvat luultavasti 1808-9 vuosien sotaan. -- Maassamme jokseenkin yleinen taru _Laurukaisesta_ sovellutettiin täällä samaan Kuopasjärveen. -- Laurukais-jutun mukaan kerrottiin täällä myöskin eräästä vaimo-ihmisestä, jonka Ryssät olivat ottaneet ja vieneet saareen. Täältä olisi hän kuitenkin pelastettu miehensä kautta, joka tietysti ei Ryssille suonut kaunista ja nuorta vaimoansa. -- Kulkiessansa pitkin joen rantaa olivat Venäläiset myöskin tulleet Yli-Kärppälään, mistä asukkaat heti lähtivät pakoon, antaen Ryssäin, ilman estämättä, ryöstää kaikki tavarat. Mutta kun olivat Venäläiset lähteneet tiehensä, pisti asukkaita heidän oma pelkoisuutensa vihaksi, ja he päättivät ajaa vihollisia takaa, saadaksensa, jos mahdollista, omaisuutensa takasin. Nyt tarjouupi sokea ukkokin seuraan. Häntä ei tahdottu ensin ottaa mukaan, koska mietittiin, ett'ei sokea juuri mitään hyötyä voi tehdä, pikemmin vaan on esteeksi. Mutta ukko ei luopunut tarjoumisestaan, ja vihdoinpa hän otettiinkin. Lähdettiin nyt vihollisia ajamaan, ja tavattiinkin heitä yön aikana. Nuoriso tahtoi heti tehdä päälle-rynnäkön. Mutta vanha sokea kysyi, miltä se vihollisen makuupaikka näytti. Vastattiin, että lukuisia, suuria tulia paloi, ja tulten ääressä ihmisiä liikkui. Vanhus silloin kielsi rynnäköstä. Ajan perästä hän uudisti kysymyksensä ja sai vastaukseksi, että tulet olivat pienenneet, liike samaten. Vieläkin esti hän ryntäämästä. Sitten kysyi hän taas kolmannen kerran, ja kun hälle nyt vastattiin, että tulet olivat ihan sammumaisillaan eikä ihmisiä enään näkynytkään liikkuvan, sanoi hän oikean ajan tulleeksi, sillä nyt nukkuivat viholliset tuhon unta. Suomalaiset karkasivat nyt vihollisten päälle, tappoivat ne ja ottivat omaisuutensa takaisin.[12]

Tervolassa ei löydy, pait mainittua juttua Kellonlähteestä, ison vihan aikuisia muistoja. Luultavasti oli paikkakunta niin harvassa asuttu, ett'ei vihollisilla ollut juuri erinomaista täällä saatavana. Täälläkin, niinkuin Kemissä ja Simossa, löytyy kuitenkin, varsinkin Kivaloon päin, "pakopirttejä" erämaissa; ja näistä ajoista on löydetty hopearaha, joka on säilytetty.[13]

Todistukseksi kirkkojen harvinaisuudesta vanhaan aikaan tiesi eräs juttu kertoa, että ennen muinoin "oli Kemistä lähdetty Salosten kirkkoon ripille". -- Vanhinna kauppapaikkana Kemissä mainitaan _Brauilan santa_, Walmaria vastapäätä. Mutta kun Walmarin kirkko poltettiin, muutettiin markkinat siihen saareen, joka on vastapäätä nykyistä pappilaa. Tämä saari oli täynnänsä aittoja ja kauppa-puoteja, mitkä siinä seisoivat siksi asti, kuin nuotta-nuotiosta irti päässyt tulipalo niitä tuhkaksi poltti, mikä tapahtui noin 40 vuotta sitten. Nykyään pidetään markkinat lauttaus-paikassa, joen itäisellä puolella. -- _Kallinkangas_, kivi-harjus kirkon luoteisella puolella, josta on kaunis näky-ala yli saaristoa, Torniota, kirkonkylää ja jokea, on historiassa tuttu rajana Ruotsia vastaan ennen 1809. Sen nimestä tiesi eräs juttu Tervolassa kertoa, että kun Kemin vanhan kirkon kelloja ensi kerta soitettiin, niin oli tämä outo ääni pahasti viiltänyt niitä Jättiläisiä korviin, mitkä silloin vielä asuivat Kivalo-vuorella, he kun olivat pakanoita eivätkä siis saattaneet kärsiä pyhää ääntä. Viha-päissään oli niistä yksi, jonka nimi oli Kalli, reväissyt vuoresta suuren kallion ja paiskannut sen vasten kirkkoa, aikoen tätä tällä tavalla musertaa. Vaan kallio-möhkäle lensi liiallisesta vauhdista kirkon toiselle puolelle, jossa se meni pirstoiksi, eikä sattunutkaan. Jättiläiset lähtivät nyt pakoon ja katosivat kokonaan, mutta kiviläjä, joka pirstoista tuli, kutsuttiin siitä asti Kallinkankaaksi.

Gananderin jumalais-tarulliset kertomukset "Kipumäestä", missä muka olisi kivi yhdeksällä reiällä varustettu, joiden keskimäiseen "kaikki kivut kiistetähän, turmiot tungetahan", ovat kansan muistolle tätä nykyä peräti tuntemattomat. Nähtävästi on nimi Kipumäki johdatettava sanasta _Kivalo_. Sananjuuri on näissä nimissä yhtä. -- Kaleva-saduista muistuttaa nimi _Kalevan väylä_ Kemijoessa Tervolassa. Satu tietää kertoa, että Kalevalaiset olisivat sauvoneet tätä muinoin väkevätä, vaan nyt kuivennutta, koskea ylös.

Löytämiä: _Paakkolan_ maalla Taivalkosken viereltä on kesällä 1862 eräästä suosta, virstan päässä joesta, löydetty neljä kappaletta kupari-lootuja, joidenka kaikissa neljässä nurkassa oli Karl XII:nen nimimerkki ja vuosiluku 1711. Ne tekivät kappaleeltansa 2 talaria hopeata. Ne oli suon ääreen kaikki yhteen paikkaan pistetyt laidallensa seisomaan. Luultavasti oli joku ne sinne kätkenyt sodan aikana, ja kuollut tahi niitä ei enään löytänyt.[14] -- Eräs kiviase on muinoin Kivalo-harjulta löydetty, mutta mihin se on joutunut, ei tiedetä. -- Rautainen "Jättiläis-kirves" _Ruikan_ maalta; varren-reikä sanotaan olleen kolmi-nurkkainen, terä tapparan muotoinen; kadonnut. -- _Rajasen_ maalta Simossa myntätty kupari-lootu. -- _Hepolan_ maalta, 10 vuotta sitten, joukko saman kaltaisia kupari-lootuja, vanhoja. -- _Pölhön_ maalta viis virstaa joen suusta, löydettiin kesällä 1861, kaivoa kaivettaissa joen rantaan, rautakeihäs, josta kuitenkaan ei muuta kuin kärki enään ollut jälellä, sekin taittunut. Keihäs, joka löydettiin 1:n syllän syvyydestä, oli löydettäissä ollut noin kolmen tuuman levyinen, multa särkynyt laidoistansa kun multa ja ruoste kaapittiin pois.[15]

Iin pitäjä ynnä Kuivaniemen, Haukiputaan, Yli- ja Ala-Kiimingin kappelit.

Paikkakuntain nimien seassa on Ii tosiaan vaikeimpia selityksen puolesta. Huviksemme mainin tässäkin vanhemman Ol. Rudbeck'in selityksen asiassa. Hänpä arvelee Iin saaneen nimensä muka Isiin jälkeen, joka oli Cimmerialaisten kuningas Inakhon tytär. Tämä Isis kutsuttiin näet myös Rhea, Freja ja Jo, josta Ijo, paikkakunnan ruotsalainen nimitys. Epäiltävä, jos kyllä verrattoman todenmukaisempi, on myös Mathesius'en antama selitys. Tämä näet sanoo,[16] että "kansan-taru johtaa nimityksen eräästä Lappalaisesta, nimeltä Hijo, joka veljinensä Oulas ja Limas, olisi ensimäisenä näitä paikkoja anastanut, antaen itse nimensä Iille, samaten kuin Oulas Oululle, Limas Limingalle". Tätä nykyä on tämä taru jo kokonaan hävinnyt pitäjästä. Mutta jos elikin se täällä Mathesius'en aikana, se on: toista sataa vuotta sitten, niin on sittenkin tarun todenperäisyys varsin epäiltävä, sillä jokseenkin varmaan voipi päättää, että täällä ennen Lappalaisia on asunut muuta kansaa. Jättäen Iin nimen johdatuksen sikseen arvelen nimen olevan tämän entisen kansan jättämän vaan.[17]

Mathesius pitää kuitenkin hänkin mainitun tarun Lappalainen Hijosta epäiltävänä. "Sed vix credi potest -- lausuu hän -- haec loca, capiendis piscibus maxime idonea, ad adventum usque Lapponum fuisse ignota". Olkoonpa nyi kalan-rikkaus tai mikä tahansa tähän syynä, niin se ainakin lienee varmaa, että paikkakunta jo varhain sai asukkaita, jopa ennen Lappalaisten tuloakin. Tätä todistanevat todeksi sekä muutamat muistomerkit, joista alempana kerrotaan, että myöskin vielä elävä kansantaru. Ennen muinoin -- niin tietää tämä taru mainita -- oli täällä asunut isokasvuinen kansa, joka oli asuntonsa rakentanut vuorille. Maata he eivät viljelleet, oleskelivat vaan kivikankaillansa ja vaaroillansa, josta ovatkin tämmöiset kivikankaat saaneet nimen _Hiiden pellot_, sillä Hiiden kansaa tämä oli. Näistä nimensä saaneita paikkoja löytyy vielä paikkakunnassa, esm. _Hiidenpato, Hiidenkoski, Hiidenvaara_, ja heidän viimeisenä asuntopaikkana osoitetaan vielä _Hiidenkangas_. Tämä Hiidenkangas on korkeanlainen hiekka-kangas, jonka ylimmäinen harju on laveata kivi-tannerta. Kiviharjun keskellä kasvaa pikku lehdikko, jota kutsutaan "Jättiläisten puutarhaksi", samaten kuin koko kiviharju myöskin kutsutaan "Jättiläisten kirkoksi". Sillä Jättiläiset ja Hiiden kansa ovat kansan mielessä yhtä, ja nämä nimitykset vaihdellaan eroittamatta toisiinsa.[18] _Hiidenpato_ on poikki jokea kulkeva kivipato eli muuri, joka tekee laskeville veneille vaarallisen, lyhyen mutta jyrkän, vedenpudotuksen. Tämäkin mainitaan "Jättiläisten tekemäksi". Mahdollista on, että tämä pato on luonnon rakentama; mahdollista myöskin, että se on ihmisten. Tunnettu näet on, että Suomalaiset varustimena Venäläisiä vastaan sodissa 15 vuosisadan loppupuolella myöskin käyttivät sitä keinoa, että rakensivat kivisalpauksia jokien poikki, millä he estivät vihollisia pääsemästä jokia myöten kulkemaan ja saattoivat heille surman. Tämmöinen salpaus voisi Hiidenpatokin olla.

Että tämä Hiiden kansa olisi Lappalaisia, sitä kieltävät kansan sanomat vakaasti, sillä "eri kansaa ne oli". Lappalaisista puhuukin kansantaru usein jonkunmoisella ylenkatseella, jota vastaan se aina pelolla mainitsee Jättiläisiä eli Hiiden kansaa. Ja niinkuin Jättiläisten viimeistä asuntopaikkaa näytetään, niin näytetään myöskin Lappalaisten. Ne ei ensinkään sovi yhteen.

Hiiden kansa on nyt paennut kauas pois Siperian taakse, kertoo taru. Kuitenkin he vielä silloin tällöin ilmestyvät aaveina. Niin oli esm. muuan mies kerran, iltapuolella puuta hakatessaan Hiidenvaaralla, äkkiä kuullut kaikuvan äänen huutavan: "Mitäs sinä siellä kesken yötä puuta hakkaat, tuossahan talo, mene, pane maata!" Hämmästyneenä loi puun hakkaaja silmänsä ylös, ja todellakin, siinä talo seisoi hänen edessänsä. Ei muuta, tottelihan se puun hakkaaja, meni, pani maata ja nukkui siinä hyvin. Nousi taas aamulla ja meni työlle, niin katsoi hän taaksensa -- talo oli kadonnut. Toinen mies taas oli kerran väsyksissään pannut maata erääsen saunaan sydänmaassa. Hiidet toivat oven kautta hälle silloin kauniin tytön. Mutta kun mies ojensi kätensä halataksensa tätä tyttöä, niin jo veivät Hiidet irvistellen tytön pois.

Eräästä "Jättiläis-linnasta" saapi joskus Iissäkin kuulla haastettavan. Se ei kuitenkaan ole mikään linna, vaan luonnon tekemä jyrkkä kallio nimeltä Herukkavaara, joka outoutensa tähden näillä alamailla on saanut kunnia-nimen: linna. Se on Olhavan kylässä, ja tarjoo jotensakin lavean katsanto-alan. Yksinäinen pietarin-leikki eli "Jatulin-taras", niinkuin näitä Kemissä kutsuttiin, kuuluu löytyneen Olhavan lasi-tehtaan tienoilla.

Lappalaisten jättämiä muistoja on pitäjässä useita. Olhavassa on pieni lampi, jolla on nimenä _Lapinjärvi_. Toinen _Lapinjärvi_ niminen lampi on Oulun ja Iin rajalla, jossa myöskin löytyy _Lapinneva_. Yli-Kiimingissä on _Lapinlampi_. Tannilan kylässä on _Lapinsaari_, jonka ohessa siellä myöskin löytyy _Hirsipuun niemi_ niminen niemeke, jossa Lappalaiset kerrotaan pitäneen käräjiä, tuominneen rikoksia ja hirttäneen syylliset, josta sen nimi. Mitään merkkiä siinä ei nyt enään näy. -- Oijärvellä mainitsi eräs nykyisen miespolven mies nähneensä täällä lappalais-kodan, jonka seipäätkin vielä oli seisoneet siten, että ne ylhäällä yhdistyivät. Takkakin oli vielä selvästi näkynyt. Kertojan vanhempain aikana oli täällä vielä muutamia Lappalaisia asunut, mitkä olivat heille poroja kesyttäneet ja taivuttaneet. Näiden Lappalaisten seassa olisi muka myöskin eräs Niilman ollut, jota kesänä ei milloin nähty, hän kun oli kulkenut missä lienee kulkenutkin, vaan talvena aina taas tuli näkyviin, ja jolla silloin, kun ihmeteltiin hänen vielä elävän, oli tapa vastata, "no, mikäs tappoi?" Vanhempain Lappalaisten kuoltua oli muka heidän lapsensa yhdistyneet suomalaiseen väestöön, mikä naimisella, mikä palvelemalla j.n.e., mutta enin osa oli muuttanut pois paikkakunnasta.

Lappalais-rauniot ovat täällä, niinkuin useimmissa muissakin paikkakunnissa, enimmältään ympyriäisiä. Useimmat suuremmat vaarat säilyttävät näitä. Niin esm. _Puutikkanenä, Matkavaara_ ja _Poutuaselkä_ Tannilan kylässä, _Mäntyharju_ Pirttitörmän kylässä, _Makkaraharju, Härkövaara ja Metelinvaara_ Yli-Kiimingissä samaten kuin _Wepsän_ kylässäkin, ja _Huttulan_ kylässä Ala-Kiimingissä. Matkavaaralla on suurin Lapin-raunio, mitä nähnyt olen. Se on poikkimitaten kaksi syltää leveä, ehk'eivät tavalliset juuri yli yhden syllän ole. Puhumatta näistä ylimaissa olevista paikoista, niin on alhaisempiakin, joissa tänkaltaisia raunioita löytyy. Niinpä niitä korkeammilla saarillakin saapi nähdä, esm. _Satakarilla, Röytällä eli Papinkarilla ja Krunneilla_.

Mutta paitsi näitä ympyriäisiä kiviraunioita, niin tavataan nelinurkkaisiakin. Niin ovat esm. _Matkavaaralla_ enimmät melkeen aivan neliöllisiä eli kvadratin muotoisia. Ne ovat samaten kuin ympyrätkin tehdyt kokoon-laadituista kivistä, yhden kerroksen korkeisiksi, mutta ovat tavallisesti suuremmat kuin ympyrät. Näiden sisällä tavataan välistä toinen pienempi nelikulma, joka luultavasti on takkana ollut. Samalla Matkavaaralla näytettiin myös yksityinen kivistä laadittu nelikulmainen pyykki, kahden kyynärän korkeinen, jota muka suuri-arvoiseksi arveltiin. Vaan uuden ajan väre vivahti rakennuksesta, ja nähtävästi se ei ole tätä vuosisataa vanhempi. Melkeen yhdenlaisen, ehkä pienemmän, sanottiin Portinkankaallakin löytyvän, mikä kivikumpu siis ei sekään vanha ole.

Erikaltaisia taas ovat ne kivi-ympyrät, joita Hiidenkankaalla Putahilla tavataan, ja joita kansa kutsuu "Jättiläisten luoliksi". Ne eivät kohoa maanpinnasta ylöspäin, vaan painuvat päin vastoin suppilon muotoon maan pinnasta alas, ja ovat laaditut suuremmista kivistä, kuin edelliset. Tämmöisiä täällä voipi havaita kymmenittäin. Lappalaisten jättämiksi kansa näitä ei katso, arvelee vaan niitä Jättiläisten tekemiksi. Mikä niiden merkillisyyttänsä koroittaa, on se, että kiviharjun toisella puolella eli missä kivirakka muuttuu tavalliseksi kivikko-törmäksi havaitaan kivi-laadelmia, mitkä kaikista muista eroavat. Kiviä on näet laadittu yhteen kerrokseen niin, että ne muodostavat suora-nurkan eli rektangelin, melkeen yhtä suuren kuin meidän tavalliset haudat. Keskellä havaitaan välistä myös yksi litteä kivikin. Muutamat näitä näyttivät pitkistä sivuistansa sisään päin laskeuneilta, niin että ne kesken olivat syvemmät. Miksi tarpeeksi näitä on rakennettu, on vaikea arvata. Kivet kulkivat ainoastaan yhdellä kerroksella, eikä niiden alla näkynyt juuri mitään, mikä olisi niiden tarkempaan tutkintoon tahi kaivamiseen kiihoittanut.

Merkillisimpiä tämän paikkakunnan muistomerkkejä ovat kivikummut Konttikankaalla Tannilan kylässä, seitsemän neljänneksen päässä soiden ja rämeiden takana Siurua-joesta, ja melkeen saman verran päässä meren rannasta. Avaroista rämeistä kohoaapi täällä vähitellen korkeneva kangas, kantaen niskoillansa korkeanlaisen, puoli-pyörön muotoisen kivirakan, josta rakasta sitten kummut kohoavat. Näitä kumpuja, joita kansa kutsuu "Jättiläisten haudoiksi", on täällä neljättä kymmentä. Ne ovat hyvin selviä, ehk'eivät kaikki ole yhden kokoiset, vaan vaihtelevaiset sekä laajuutensa että korkeutensa puolesta. Hauta-rakennusta ei vaivaa hiekka, niinkuin useimmiten muualla asian laita on, vaan kivien välit ovat tyhjät ja puhtaat, niin että vallan selvään näkee, että kivet ovat ihmisten kokoonlaatimat.

Yhden näitä kumpuja olen syllän avaraan poikkimittaukseen avauttanut. Kun oli purettu itse kumpu, joka oli suuremmista kivistä, -- ei mikään kuitenkaan sen suurempi, kuin että yksi mies sen helposti liikutti -- ja päästy kivirakan pinnan tasalle, niin alkoi kerros pienempää kivilajia. Nämä pikku-kivet suurenivat kuitenkin suurenemistaan mitä syvemmälle päästiin, ja muuttuivat viimein sen kokoisiksi, että meidän täytyi kolmen miehen yhdistyneillä voimilla niitä haudasta nostaa. Me olimme jo syllän syvyydelle päässeet, emmekä vielä olleet haudan pohjaa saavuttaneet. Arvataankin tämmöisten hautain pitävän 3:n, 5:n jopa 7:nkin syllän syvyyden. Kivien vastus kasvoi vähitellen yli voimiamme. Mutta kun hankalan matkan tähden emme voineet mukaamme vetää tämän, milt'ei arvaamattomankin, esteen poistamiseksi riittäviä rauta-aseita, niin täytyi meidän, pohjaa saavuttamatta, pyrinnöstämme luopua. Haudassa löytyi tiheään homelönttejä, ja hämähäkit näkyi siellä hyvin menestyvän. Alimmalta löytyi kerros punamultaa, melkeen kuin poltetusta tiilistä, mistä mullasta vähän otettiin ja pantiin tallelle. Muutoin on näillä haudoilla heille hyvin sopiva tila tässä erämaassa. Mailman metelisyys ei ainakaan kuolleita täällä vaivaa. Kivirakan kukkulalta seutua katsellen, näkee selvästi, että tämä kadonneen suvun hautausmaa on ennen muinoin meren saarena ollut.

Jos jo näillä muinaisen ajan haudoilla on historiallinen merkillisyytensä ja mielenkiintonsa, niin sama on vielä suuremmassakin määrässä sen muinais-jäännöksen laita, joka nyt on kuvaeltavana ja joka onkin paikkakunnan erinomaisin muinaisjäte. Se on eräs soikean-pyörä raunio, jota kansa sanoo _Metelin linnaksi_, mutta vielä useammin _Metelin kirkoksi_. Tämä sadun rakastama muinais-rakennus, kolmen neljän virstan päässä Kakon talosta Karjalan kylässä, on sekin ylängöllä. Puut kasvavat jo syvässä rauhassa tämän raunion päällä, ja sammal peittää ikivanhat muurit. Pari kolme kymmentä vuotta sitten olivat nämä muurit vielä neljän jalan korkeisia, kuten todistavat miehet, mitkä tätä siihen aikaan näkivät, vaan nytpä niistä ei enään ole juuri miksikään.

Ensimäinen kohta, joka silmään astuu, on raunion monikertainen rakennus. Ensin on näet soikea-pyörä valli eli muuri rakennettu, joka pisimmältä suunnaltansa kulkee idästä länteen. Tähän muuriin on tehty neljä porttia, toisiansa vastakkain, antaen koilliseen ja luoteiseen, kaakkoon ja lounaan päin. Sitten on tämän muurin sisäpuolelle vielä toinenkin muuri laitettu, joka kulkee yhtä-suuntaisena ja rinnakkain ulkomuurin kanssa, 8 à 10 jalan kaukaisena tästä. Sisämuurissa ei havaita portin merkkejä. Mutta mainittujen ulkomuurin porttien edessä näkyy hajonneita kivilajia, jotka ensi silmäyksessä näyttävät tehdyiltä ja rinkilöihin vähän vivahtavilta. Tarkempi tutkinto näyttää kuitenkin, ett'ei niin ole laita, tehden todennäköiseksi, että ne vaan hajoomisen kautta ovat sinne tulleet. Mahdollista on, että nämä kiviläjät ovat jonkummoisia hajonneita porrastuksia, koska ne ovat juuri porttien alla. Täten saapi tämä, muihin verrattuna monikertainen, kehämuuri semmoisen ulkomuodon kuin kuva I kuvalehdellä osoittaa. [Kuvia ei ole tässä mukana.]

Kun olin sen ulkomuodosta selvälle päässyt, päätin tarkemmin tutkia rakennuksen ainetta ja rakennustapaa, koska se tämä minusta tärkeäksi näytti päästäkseni oikeaan ymmärrykseen muinaisjäännöksen mahdollisesta tarkoituksesta. Käännyin siis ensin ulkomuurin tutkimiseen ja kaivatin sen kahdesta eri paikasta halki, missä muuri selvimmältä ja korkeimmalta näytti.

Ensimäisessä kaivannossa (a) havaitsin muurin tehdyksi kokoonlaadituista pään-kokoisista kivistä, joiden seasta kuitenkin löydettiin sekä suurempia että pienempiäkin. Hiekkaa ei tässä paikassa juuri sanottavaksi nähty. Sen verta, mitä siellä näkyi, oli aika sinne voinut myöhemmin saattaa. Sammalta oli muurin päällä. Toinen taas kaivanto (b) ei tuonutkaan paljaita kiviä esiin, sillä tässä oli muuri tehty enimmiten someromaasta, jossa kuitenkin tuon tuostakin sekä suurempia että pienempiä kiviä yhä ilmestyi. Lujaa rakennuslajia tämä ei ollut. Muutkin kehä-muurin osat näkyivät samaten olevan eri laatua. Tästä näyttääkin, ikäänkuin rakennettaissa ei olisikaan suuresti lukua pidetty muurin lujuudesta ja vastustus-voimasta, ellei muutoin sen hävinnyt tila arvosteluamme petä. Siitäpä näyttää kuin jos itsekuhunkin paikkaan olisi pantu sitä rakennus-ainetta mitä siinä vaan löytyi. Tästä kenties ne vähäiset syvyydet, joita muurin alla, ulkopuolella, vielä voipi eroittaa.

Mitä enemmin ulkomuurin arvo täten tuli katoomaan sitä enemmin olisi minusta sisämuurin pitänyt itselleen arvo voittaman, jos nimittäin tämä muinaisjäännös olisi linnoitukseksi aiottu. Tämän muurin tutkimiseen kääntyen, kaivatin senkin halki kahdella kaivannolla (c ja d) siinä paikoin, missä se paraiten oli näkyvissä. Kumpasenkin kaivannon te'etin syllän leveäksi. Molemmissa paikoissa oli täälläkin, samaten kuin ulkomuurissakin, järeätä someromaata ja sen seassa kiviä, mitkä täällä kuitenkin olivat pieniä kuin tavalliset käsikivet. Tänkaltainen maa-kerros kesti lakkaamatta syllän syvyydelle saakka, jonka perästä maahan kiintyneitä ja vuorenperäisiä kiviä alkoi ilmi tulla, jotka olivat sitä laatua, ett'ei niitä ole saatettu sinne vääntää. Muutoin löytyi haudasta muutamia savikivettymiä, joiden seassa yksi puukannon muotoinenkin.

Täten näkyy sisämuurinkin laatu osoittavan, ett'ei ole kehä-muuria aiottu varustus-palkaksi. Pitäen vielä lattiankin tutkimisen tarpeellisena, kaivatin sisäkehän keskelle nelikulmaisen kaivannon (e) 8 jalan pitkän, 6 jalan leveän ja 6 jalan syvän. Täälläkään ei mitään erinomaista astunut silmiin, maa oli vaan erästä kovaa ja lujaa rautahiekan lajia, joka teki lapiolle vastusta. Vuori-peräiset kivet estivät viimein täälläkin syvemmälle pääsemästä. Kun nähtävä oli, ett'ei näitä oltu sinne pantu, olimme me siis pohjaa saavuttaneet.