Part 1

Produced by Jari Koivisto

MUINAIS-TIEDUSTUKSIA POHJANPERILTÄ

Kirj.

J. W. Calamnius

Helsingissä, Aikakauskirja Suomi, 7 Osa, Suomalaisen Kirjall. Seuran kirjapainossa, 1868.

Muinais-tiedustuksia Pohjanperiltä[1]

Ala-Tornion pitäjä ynnä Karungin kappeli.

Tornio on nähtävästi saanut nimensä ruotsalaisista sanoista _torn_, torni, ja _ö_, saari, jonka johdosta onkin nimi ennen ollut _Torneö_, niinkuin se kirjoitetaankin vanhoissa kirjoissa, ja niinkuin eräs "Suuri-valtaisimman kuninkaan, itse kuningas Karl XI:nen" tekemä kirjoitus Tornion kirkossa sen myöskin kirjoittaa. Asema on vanha kalastuspaikka, jonka asukasten ja kävijäin johdoksi ja tuntomerkiksi torni oli rakennettu Sventsar-saarelle. Tämä saari oli ennen aikaan eroitettu sen eteläpuolella olevasta karista, joka, muutoin veden alainen, ainoastaan kovalla pohjastuulella oli näkyvissä. Taru kertoo sitten, että, kun Hollantilaiset ja etelä-Ruotsalaiset tänne purjehtivat kalan pyyntöön ja heidän laivansa kerran joutui tälle karille, he tänne ensin panivat meriviitan, ja sittemmin rakentivat oikean tornin, josta kari sai nimen "Tornö", jonka Suomalaiset käänsivät Tornioksi. Vähitellen muuttui tämä kari saareksi ja yhdistyi viimein Sventsarön kanssa.[2]

Meren alinomaa tapahtuva laskeminen ja maan nouseminen on kaikissa ranta-pitäjissä vaikuttanut suuria muutoksia. Ehk'eivät nämä lyhyemmässä ajassa niin pääse näkyviin, joutuvat ne kuitenkin ajan pitkään niin suuriksi, että tuleva vuosisata edellistänsä tuskin tunteekaan. Näin on Torniossakin käynyt. Vielä 16 vuosisadan keskipalkoilla mainitaan Torniolaisilla olleen hyötysä kalastuspaikka "Sventzar-niemellä", vaan maan nousu on tätä jo aikaa sitten muuttanut. Niinpä oli myös n.k. Kaupunginlahti muinoin niin syvä, että laivat siellä uivat ja että sen rannoilla laivoja rakennettiin, vaan nyt se jo on niin matala, että ainoastaan veneet siellä pääsevät kulkemaan. Näihin asioihin viittaavat myöskin, nimet _Laivanjärvi_ ja _Laivanniemi_, joista en kuitenkaan ole mitään likempää kuullut.

Arkeologiallisista muistoista on Tornio köyhä, niinkuin sitä voipikin arvata maan mataluudesta. Muualla kaikkialla ainakin tunnetaan Jättejä, Jättiläisiä, ja osoitetaan heidän jättämiä merkkejä, mutta täälläpä näistä ei saa juuri mitään nähdä eikä kuulla, ja tämä olikin ainoa paikka, missä minä, näistä Jätteistä kysellessäni, itse sain vastata siihen vasta-kysymykseen, mitä ne Jätit sitten olivat, "onko ne niitä munkkilaisia?"

Lappalaisista täällä ei myöskään ole juuri mitään muistoa jälellä. Ainoat heistä muistuttavaiset nimet tässä seudussa ovat _Lapinmäki_, kunnas, missä Haaparannan kirkko nyt seisoo -- mikä siis ei enään kuulukaan meillen -- ja _Lappikari_, mikä Tornion raastuvanoikeuden pöytäkirjoissa mainitaan vuonna 1643 olleen kalastuskarina "aivan kaupungin vieressä." Kari on Laivanniemen ja tuon kohta mainittavan Pirkiön saaren välillä. Kirjoituksessaan "Bidrag till Finlands kännedom i ethnografiskt hänseende", Suomi 1847, mainitsee A. Warelius eräästä _Torniovaara_-nimisestä vuoresta "pohjoisimmassa Pohjanmaassa", millä vuorella myös olisi raunioita. Nimestä ehkä luulisi tämän vuoren kuuluvan tähän pitäjään. Niin ei kuitenkaan ole laita, ja tämä Torniovaara on luultavasti Kemin Tornivaara, josta edempänä. "Etevimmät vuoret täällä ovat _Huitaperi_ ja _Kiimavaara_, mutta uskottavain herrasmiesten ja talonpoikain sanomain mukaan", -- kirjoittaa eräässä kirjeessä mulle rehtori Thauvon, joka tätä on asian tähden tutkinut ja hyväntahtoisesti mulle ilmoittanut -- "löytyy näillä yhtä vähän kuin muillakaan vuoriloilla täällä päin selviä Lapinraunioita tahi kivikumpuja. Kansantarun mukaan olisi kuitenkin Lappalaisia asunut Yli-Tornion vuorikko-asemoilla, ja Huitaperillä taidetaan vielä muutamista epäselvistä merkeistä nähdä, missä heillä on ollut tulisijansa."

Kaksi muuta nimeä täällä sen sijaan löytyy, mitkä ovat paikkakunnan historioitsijain muistoon pantavat. Saari, johon Ala-Tornion maankirkko on rakennettu, on nimeltänsä _Pirkkiö_ (Birkiö, Björkö), ja _Helsinki_ on eräs kylännimi. Edellinen säilyttää historialle Pirkkalaisten, jälkimäinen Helsinkiläisten nimeä -- kaksi kansaa, jotka mainitaan täällä harjoittaneen kauppaliikettä.[3] -- Myöskin löytyy täällä nimi Danskinsaari, saari Torniojoessa Svensar-saaren ylipuolella, ja Rauma, kylä vähän matkaa itäpuolella Tornion kaupunkia. Tämä nimi juteltiin tulleen Rauman kaupungin siirtolaisista, mutta hyvinkin mahdolliselta näyttää, että nimi on paikalle alkuperäinen, merkiten rämeistä, suoperäistä asemaa -- jota se nimi täällä merkitsee. Muuallakin maassamme löytyy tämä nimi, niin esm. Lohtajassakin.

Pirkkiön saarella kerrotaan ensimäiset tänne tulleet Suomalaiset asuneen, ja tästä sen nimikin olisi tullut, koska nämät Suomalaiset olivat Pirkkalaisia, mitkä ensin tulivat tänne kalan pyyntöön, mutta sitten jäivät tänne asumaan. Ne sanotaan omistaneen itsillensä nimen "Lapin kuninkaat", sillä ne kävivät kolme kertaa vuodessa kuninkaan nimessä laittomia veroja ryöstämässä Lappalaisilta, jota pahaa menettelemistä kesti satoja vuosia, siihen asti kuin Ruotsin hallitus vihdoin laski nämät seudut allensa. Kun Pirkkalaiset ajan pitkään rupesivat liian ahneiksi, niin sanotaanpa välistä kovia kahakoitakin syttyneen Pirkkalaisten ja Lappalaisten välillä. Heidän pukunsa, jolla he koettivat pelättää ja voittaa itsillensä kunnioitusta Lappalaisilta, sanotaan olleen merkillinen. Heillä mainitaan olleen korkeat, punasilla nauhoilla ja kulta- sekä hopeareunuksilla varustetut lakit. Samaten oli myös heidän takkinsa punasilla nauhoilla ja palteilla, niinkuin myös kullalla ja hopealla, hyvin koristettu (J.F. Thauvon.).

Kirkkojen ympäri yhdistyy usein pitäjäin historia. Tornion kaupunginkirkko on rakennettu vuonna 1683 ja näyttää häkityksillänsä maalauksellansa vähän katoliselta. Kummallakin puolen alttaria on seinäkoristuksena historiallinen muistomerkki, toinen se jo mainittu: kuningas Karl XI:nen tekemä ja sittemmin tauluun maalattu kirjoitus hänen korkeasta käynnistänsä Tornion kirkontapulissa, kesäkuulla v. 1694, katsomassa kesä-yön aurinkoa, toinen eräs vaakuna, jonka kirjoitus jo on kulunut. Edellinen löytyy jo julkaistuna Murman'in kertomuksessa s. 7, jonka tähden se tästä jääköön. Jälkimäisen mainitsee Brunnius kuuluneen näin: "Kongl. Maij:ts Troman och Major under Westerbotns infanteri, Wälborne Herr Alexander Fredrich Sack genannt von Oster, är föd i Liefland på Oesel d. 10 Novemb. 1655 och blef död i Torne d. 23 Jan. 1694." Vanha kirkko, joka 1682 paloi, on seisonut vähän eteläisempänä, missä nyt joukko aittoja on.

Muinaistaruja täällä ei löydy sanottaviksi. Yksi on taru kuitenkin eräästä pispasta, joka näillä seuduin olisi kastanut joukon Suomalaisia. Jos on tässä tarussa perää, niin se nähtävästi oli pispa Hemming, jonka Geijer mainii kastaneen vuonna 1350 "kaksikymmentä Kemin ja Simon Lappalaista ja Karjalaista suuressa ammeessa Tornion vieressä".[4] Mutta missä paikassa tämä on tapahtunut, siitä ei ole tietoa; eräs himeä taru viittasi Karunkiin. -- Myös Iso viha ei näy jättäneen varsinaisia muistoja. Tähän aikaan oli itse kaupunki melkeen kokonansa palanut v. 1714, jonka jälkeen viholliset hävittivät ja ryöstivät mitä tuli oli säästänyt, jopa 9 kertaa "ottivat kaupungin valtaansakin", niinkuin raastuvanoikeuden protokollat oikein todenteolla vakuuttavat. Jos saapi Brunnius'een luottaa, niin olisivat "meikäläiset vielä vuosina 1715 ja 1716 yksimielisesti yhteen liittyneet, varustettuina pyssyillä, keihäillä ja miekoilla, ilman kenenkään kehottamatta. Suuresta isänmaan-rakkaudesta kiihotetuilla olivat he muka nimensä suureksi kunniaksi puolustaneet isänmaatansa, lyöden viholliset pakoon sekä ilmitappelussa että myöskin käyttämällä monenlaisia sukkelasti ajateltuja sota-keinoja. Vihdoin oli kuitenkin vihollinen, näitä tämmöisiä tappioita pahaksi pannen, vuonna 1717 tänne tullut niin suuressa joukossa, että hän ei ainoastaan karkoittanut meikäläisiä, mitkä eivät enään voineetkaan tehdä vastarintaa, vaan myöskin hävittäen kuleksi näitä seutuja aina Paajalan kylään saakka, puolen penikulmaa Kengisten tehtaan toisella puolella. Rikkaan saaliin kanssa olivat he viimein täältä sitten paenneet".[5]

Kemin pitäjä ynnä Tervolan ja Simon kappelit.

Salosten pitäjän ohessa Kemi lienee vanhin asuttu maakunta pohjoisessa Pohjanmaassa, sitä todistavat sen vanhat muistot. Nimensä, joka merkitsee jokea, pää-jokea, joen uraa eli ojannesta, on pitäjä saanut siitä veden-juovasta, joka täällä mahtavana virtana mereen kulkee. Ennen vanhaan sen nimi myöskin kuului Kymi, Kimi, Kiemi tahi vaan Kym, Kim. Eräs taru tahtoi johtaa nimen venäläisestä Kem'istä, josta tänne muka olisi siirtolaisia muuttanut rikkaan kalansaaliin tähden. Toinen taru taas tiesi kertoa eräästä saman-nimisestä joesta "Hämeen ja Venäjän välillä", mistä tänne olisi asukkaita tullut. Mutta verrattomana nimen johdatuksena seisoo kuitenkin ijäti Ol. Rudbeck'in (vanhemman) selitys, että Kemi tulee sanasta "Cimmeria", josta Kemi siis on yhtä kuin "Cimmerialaisten maa."

Merestä aina korkeanlaiseen Kivalo-selänteesen saakka on Kemi jokseen lakeata tasankomaata, joka helposti johtaa mieleen sitä aikaa, jolloin kalat ihmisten sijassa tällä alalla liikkuivat ja aallot lainehtivat Kivalovuoren juurilla. Tähän esi-historialliseen aikaan kuuluu _Jatulinletto_, se on: Jättiläisten saari, joka nykyään on Kivalo-selän korkeimpia kukkuloita, 3 penikulmaa meren rannasta. Näistä ajoista muistuttaa myös _Vammanvuori_, joka on korkein vuorenhuippu Tervolassa, noin 3 penikulman päässä Tervolan kirkosta, ja jonka päältä on löydetty laivan runko. Tämän ikää on satu niin korottanut, että jäte viedään aina mailman luomiseen asti ja myöskin mainitaan itse "Noakin arkiksikin." Esimerkkinä tapahtuvasta maatumisesta on myös _Merikoski_ Simojoessa, mikä koski nyt on neljänneksen matkan paikoilla merestä. Ja kun Walmarin niemellä Kemijoen rannalla, noin neljänneksen matkaa merestä, kaivo kerran kaivettiin, niin löydettiin maasta kahdeksan kyynärän syvyydeltä hiiltynyttä puuta ja katajata. Myöskään ei ole joen laskuhaara sama kuin ennen. Entinen on näet kuivennut ja on nyt lampena.

Ehk'ei kyllä nyt enään Kemissä löydy niin paljon muinaismerkkejä kuin muissa tietävästi nuoremmissa pitäjissä, niin on hyvinkin todennäköistä, ett'ei asian laita ole näin aina ollut. Sillä jos missään niin on täällä nuorempi aikakausi hävittänyt vanhemman jälkiä. Tätä todistaapi paraiten satuisa Kivalo, johon vanhimmat muistotarut viittaavat. Muinoin sanotaan täällä olleen paljonkin muinaisjätteitä, vaan nytpä niitä harvassa vaan siellä on.

Jatulinletosta, joka on Jättiläisten viimeinen asuntopaikka näillä tienoin, on jo mainittu. Huomattava on, että Jättiläiset täällä Kemissä ja Tervolassa, niinkuin haja-paikoin Simossakin, vaan ei muissa pitäjissä, kutsutaan _Jatuleiksi_ ja _Jotuneiksi_. Tälle pitäjälle erinomaiseksi omituisuudeksi luettavana on myös sen rikkaus senkaltaisista kivirakennuksista, joita yleisesti kutsutaan "Pietarin leikeiksi", vaan täällä saavat nimen _Jatulin-taraat_, se on: Jättiläisten aitauksia (= tarhoja). Näitä havaitaan hyvin tiheässä, ja suuruutensa puolesta ne vaihtelevat kahden ja neljän jopa useammankin syllän välillä. Ne ovat rakennetut päänkokoisista kivistä, jotka ovat yksi-kertaisesti maan päälle laaditut. Mutta välistä on niitä laitettu suuremmalla huolella hyvin matalain muurien tapaisiksi, enemmin tai vähemmin kierteleväisiksi sokkeloiksi eli labyrinteiksi. Kun näitä, meidän tietääksemme, ainoastaan on huvin ja leikin vuoksi rakennettu, niin on heidän paljoutensa milt'ei merkillinenkin. Jatulinletolla on tämmöinen ollut, samaten _Ajos_ saarella, _Hannuksenvaaralla_ Tervolassa myös y.m. Tästä Hannuksenvaaran aitauksesta mainitsee Warelius'kin -- kirjoituksensa 62 s. -- sanoen tämän olevan kirkonsijan mukaisen. Halu teki siis tätä nähdä, mutta kun ei aika sitä myöntänyt, toimitin itselleni siitä omin silmin näkijältä seuraavan kuvaelluksen. Kertoja on Tervolan silloinen kappalainen M.A. Kolström, joka jo ennenkin oli sen nähnyt, mutta sitten vielä aivan asian tähden sinne matkusti, ja hyväntahtoisesti siitä mulle näin kirjoitti: "Hannuksenvaaralla, joka on noin 3/4 penikulman päässä kirkonkylästä, olen käynyt jäännöstä katsomassa. Se kutsutaan Jatulin eli Jotunin tarhaksi ja on ymmyrkäinen aitaus suuremmista ja pienemmistä kivistä, noin 10 kyynärää poikki-mitaten, melkeen kokonaan jo hajallansa. Pesosen isäntä kertoi mulle tästä Jatulin tarhasta, että se vielä hänen nuorra ollessansa oli ollut korkeampi sekä toisenlaiselta näyttänyt sisäpuoleltansa, ehkä kyllä se jo silloin, hänen isänsä sanoman mukaan, olisi ollut suureksi osaksensa hajonnut. Hän kertoi, että tarhassa oli ollut ovi ja useata ympyrää ja kierrosta, niin että tottumaton näihin pian eksyi eikä enään ovelle osannutkaan, vaan täytyi astua yli aitauksen. Kertoja sanoi myös, että tarhan keskellä oli suurempi kivi, jonka alta he, nuoruudessansa siellä kaivaen, olivat luupalasia löytäneet." Eräästä toisesta, _Wiianvaaralla_ olevasta, "Jatulin haudasta" kerrottiin mulle myöskin Tervolassa. Mutta perille tultuani havaitsin sen olevan, ei ihmisen, vaan luonnon tekemää. Se oli sammal-pohjainen soikea hauta eli kuoppa, noin 15 syllän pituinen, ja 5 syllän levyinen -- ilmetty entinen lampi.

Lappalaiset ovat useitakin muistoja pitäjälle jättäneet. Joen itäisellä puolella, vähän matkaa lauttaus-paikasta, _Jakun-ojan_ varrella, sanotaan heidän asuneen, mutta ainoastaan muutamia kuoppia on siellä enään nähtävinä. Nimen ovat he taas antaneet _Lapin-ojalle_, Wahtolan alapuolella. Kivalo-harjanteella on eräs _Tornivaara_ niminen vuorenkumpu, joka nähtävästi on se Tornionvaara, jota Warelius mainitsee, sanoen siellä löytyvän muinaisjätteitä "eri laatuisia kuin ennen kuvatut Lapin-rauniot, mutta sittenkin kansan jutun mukaan Lappalaisten jättämiä." Sen kuvauksen mukaan, minkä minä näistä sain omin silmin näkijältä -- sopimattoman ajan tähden en itse päässyt käymään Kivalolla -- ovat ne niin kutsutuita "Lapinhautoja", pieniä ympyrkäisiä kivikumpuja. Ne ovat luvultansa kolme, ovat ennen olleet korkeammat, mutta nyt on niitä hajoitettu, jott'ei ne enään ole kuin kyynärän korkeisia. Ne kutsutaan myös torniksi, ja sanotaan antaneen kummulle nimen. Täällä on myöskin kivistä maahan laadituita syvennyksiä, nämäkin hajoitettuina, joita kutsutaan Jotulin hautoiksi. _Penikat_ nimisillä vuoren-kukkuloilla löytyy myöskin siellä täällä enemmin tai vähemmin selviä Lapinraunioita. _Kokomaalla_kin on näitä n.k. Jättiläisten hautoja ja syvennyksiä.

Simossa löytyy Lapinraunioita lukuisasti. Melkeen joka harjulla niitä näkyy. Niin esm. kaikilla seuraavilla: _Marostenmäki, Kiimavaara_ (selvimpiä), _Kirkkovaara, Waresharju, Näätämaa, Isoharju, Peräharju, Ervastin_ talon taustalla ja _Kirnuvaaralla_. Mitä näihin Kirnuvaaran raunioihin tulee, niin ovat niistä ne, mitkä ovat enemmin mereen päin, tätä nykyä jo liian epäselviä. Mutta niistä, mitkä harjun toisessa päässä näkyvät, ovat ainakin kaksi ulommaista varsin selviä. Ne ovat kivi-ympyröitä, ulottuen 6-9 jalkaa poikkimittauksessa, joiden seinät, 2-3 jalan korkeiset, ovat kukistuneet, muodostaen sisässänsä kuopakkeen. Heidän pyörämuotonsa on johtanut kansan mieltä näkemään niissä kirnuja, josta nimi Kirnuvaara. Seinien ulkopuolella näkyy syvyyksiä, mitkä kenties ovat siitä tulleet, että seinä-kivet ovat siitä otetut. Mereen päin vähenevät kuopakkeet yhä enemmin sekä suuruutensa että selvyytensä puolesta, eivätkä nouse maanpintaa ylemmäksi.

Mutta vaikka näitä "Lapin-raunioita" näinkin lukuisasti Simossa löytyy, niin astuu sittenkin Tervola esiimme Lappalais-muistojen oikeana pesänä. Täällä on _Törmävuori_ Lappalais-kehinensä, täällä on _Wiianvaara_ Lappalais-jätteinensä, täällä on jo mainittu _Hannuksenvaara_, jossa on samanlaisia muistomerkkejä, ja _Joonin_ vieressä myös näytetään Lappalaisten vanhoja asuntopaikkoja. Vanhoissa kirjoissa kutsutaan koko Tervolan kappeli _Lapinniemeksi_, pappila kutsutaan _Lapinniemeksi_, ja lavea suo, joka alkaa puolentoista virstan päässä joesta ja siitä ulottuu Kivalovuoren seutuihin saakka, kantaa nimen _Lapinjänkä_. Tässä suossa on sammalen alta löydetty lautta, josta arvellaan, että Lappalaiset muinoin olisivat sitä käyttäneet päästäksensä entisen järven toisesta rannasta toiseen. Tällä jängällä on laskunsa _Lapinojan_ kautta, joka Jurvan edustalla jokeen purkauu, ja tämä Lapinoja tekee yhdessä joen kanssa varsinaisen luonnollisen _Lapinniemen_. Vihdoinpa löytyy vielä joessa, ihan vastapäätä Lapinniemen pappilata, eräs _Seitasaari_ niminen luoto, mikä luoto ennen on niemukkeena ollut, niinkuin sitä vielä voipikin maan laadusta nähdä, ja on _Seitaniemeksi_ kutsuttu. Tällä saarella, kuten taru tietää mainita, ovat Lappalaiset muinoin pitäneet käräjiänsä, ja siksi tarpeeksi oli tähän laadittu kiviä ympyrään, joidenka kivien päällä Lappalaisten päämiehet ja vanhemmat istuivat tässä tilassa. Keskellä ympyrää oli suurempi kivi, jonka päällä jumalan-kuva eli seita seisoi. Näitä kiviä on vielä meidänkin aikana nähty, mutta nyt ovat jo tulvat ne korjanneet ja ihmiset vieneet tarpeisinsa, esm. kirkon alustukseen ja portaisin.

Kirkollisia muistoja on Kemillä paljon. Nykyinen kirkko on varmaan neljäs, vaan luultavasti ainakin viides. Muuanna aikana tämän vuosisadan alkupuolella seisoi täällä kolme kirkkoa yhtä haavaa, ainoastaan kivenheiton matkaa toisistansa. Vanhin näistä, Kemin kivinen kirkko, jota kansantarussa mainitaan Jättiläis-tekemäksi, on rakennettu vuosina 1519-21 katoliseen rakennustapaan, ja näyttää vallan muinaiselta.[6] Lattian alla säilytetään joukko ruumiita, joiden seassa myöskin eräs Rungius nimisen miehen, joka täällä oli pastorina 1610-29, ja jonka ruumis vieläkin on niin hyvästi säilynyt, että se luullaan balsameeratuksi.[7] Kirkossa, joka ei enään ole käytettävänä, löytyy seuraavat muinaiskalut: 1. "Ristiin naulitun Kristuksen veisto-kuva, öljyväreillä maalattu ja kullattu, Kemin nimismiehen Juhana Matinpoika Wilm'in lahjoittama." Tästä ei ole jälillä muuta kuin rungon yläpuoli ja osa jalkoja; 2. Kristuksen veistokuva, jolla vasemmassa kädessä on maan-pallo, oikea käsi poissa, päässä kruunu. Kuva seisoo eläimen päällä, josta on vaikea ratkaista, onko se leijona, karhu vai elefantti. Kanto-pylväänä on paholaisen kuva; 3. Puolentoista kyynärän korkeinen kuva, luultavasti pyhästä Henrikistä; 4. Neitsy Maarian kuva, jokseenkin säilynyt pait värejä; 5. Lutherus'en kuva, kömpelö; 6. Vaimo-ihmisen kuva (arvattavasti Maarian) lapsensa kanssa, vallan kömpelön-näkyinen.

Ennen tätä kirkkoa seisoi toinen, puusta tehty, Walmarin niemellä, missä sija vielä näytetään ja missä muutamat kuopat muistuttavat entisestä hautausmaasta. Messenius'en mukaan olisi tämä kirkko ollut rakennettu v. 1431. Mutta jos niin on, niin se ei suinkaan olekaan ollut ensimäinen, koska arvellaan, että täällä kirkkoherra-kunta jo vuonna 1248 pantiin toimeen. Kirkon mainitaan Venäläiset polttaneen, minä vuonna, siitä ei tietoa. Luultavasti tapahtui se "suuren venäläis-sodan" aikana 1473-1510? Samassa tilaisuudessa sanotaan myöskin kirkonkellojen tulleen upotetuiksi siihen paikkaa jokea, missä nyt, kun tämä haara on kiini mennyt, pikkuinen lampi on.

E. Frosterus käsikirjoituksessaan "Breves Observationes ad antiquitates Ostrobotniae" sanoo Kemissä olevan messinkisen suitsutus-astian, jota Paavin-aikakautena käytettiin pyhää savua poltettaessa. Tämä savu-astia on kadonnut, ja kenties samaa tietä mennyt kuin muutkin vanhat hopeat. Näistä näet kerrotaan, että niitä kerran sodan aikana kirkkovärti kaivoi vihollisilta piiloon maahan, johonkuhun Wahtolan viereen, vaan että kirkkovärti kuoli, eikä löytänytkään kukaan niitä enään. Vanhimmat kalut ovat nykyään eräs kalkki[8] ja öylätti-lautanen, varustettu munkkikirjaimilla ja koristuksilla ja vuosiluvulla: 1250. Pörhölän pappilassa säilytetään myöskin eräs kupari-kalkki, jota ei enään käytetä; tämän ikä ei kuitenkaan ole korkea, eikä sen muotokaan muutoin tavaton.

Merkillinen on täällä niinkuin Iissäkin kulkeva taru eräästä luostarista, joka muka näillä pohjoisilla seuduilla olisi muinoin ollut. Paikkaa määrätessä, missä tämä luostari olisi seisonut, eivät sadut kuitenkaan vedä yhtä. Mutta kun viimein saapi luostarin asetetuksi Walmarin niemelle, niin joutuu asia selväksi: katolinen kirkko ja luostari sekaantuvat helposti toisiinsa. _Montaja_ on eräs saari Simon ulkopuolella. Tämä kuuluu sekin paikkakunnan katolisiin muistoihin. Tähänkin tahtoo näet taru asettaa luostarin. Mutta asian laita on se, että Montaja vaan on ollut, johonkuhun luostariin kuuluva, kalastuspaikka. Siihen luuloon, että luostari olisi Montajalla ollut, on vaikuttimena myöskin ollut Munkkihiedan läheisyys, joka on maalla aivan vastapäätä saarta. Tämä Munkkihieta on kummallinen luonnon teos. Tasaiselle meren rannalle on veden ja tuulten tuoma hieta pystyttäynyt monimutkaiseksi muuriksi, jonka korkeus veden pinnan yli on noin 36 jalkaa. Merenpuolinen seinä on mereen päin kallattava, mutta maanpuolinen äkkijyrkkä, 26 jalan korkeinen. Koko hietarakennus on jonkunmoisen epämukaisen hevosenkengän muotoinen, jonka leveys toisesta päästä toiseen on 120 jalkaa. Sivut eli kengän santamuurit ovat 20-25 jalan levyisiä. Kummallinen on muodostuminen, kummallista myöskin miten näin korkea hiekkamuuri on kestänyt meren tuulia, ennenkuin siihen on puita kasvanut, niinkuin nyt on. Tämän oudon hietamuodostelman nimestä tietää taru kertoa, että se olisi siitä tullut, että munkkilaislaiva kerran täällä olisi myrskyn valtaan joutunut, kärsinyt haaksirikkoa ja sitten törmännyt hiekkaan, mihin se munkkinensa aarteinensa haudattiin, ja haudan päälle sitten tämä hieta-pylväs noussut. Välistä näkyy vielä muka sydän-yön aikana sininen liekki palavan aarteiden yli santa-pylvään kukkulalla.[9]

Näistä vanhemmista ajoista on paikkakunnalla toinenkin muisto. Se on ruotsalainen siirtokunta. Kemijoen länsi-puolella on koko kylä, jonka nimenä on Liedakkala eli Sihtuna, ja joka on Ruotsin Sigtunasta asujamensa saanut. Tästä tietääkin vielä kansan muisto mainita, että tänne on asukkaita siirtynyt "Liedakkalan eli Sihtunan kaupungista Ruotsin puolelta." Moniaat ruotsalaiset nimet vielä muistuttavatkin tästä alkuperästänsä, esm. Gunnari. Myöskin suomalaisia siirtoja on paikkakuntaan tehty, niinkuin sen kielimurteista voikin päättää. Savo-karjalaisia alkuaineita havaitaan täällä yhtä selvästi kuin hämäläisiä Torniossa. Varsinkin on ison vihan jälkeen asutuksia näihin paikkoihin tapahtunut.