Chapter 9

-- Onko tämä viisasta? -- kysyi hän. -- Arveletteko tarpeelliseksi vielä kerran manata esille haamun, joka on ollut teidän elämänne kiusana, nyt kun tämä elämä jo on niin lähellä loppuaan? Teidän rikoksenne rangaistus, -- lisäsi hän juhlallisesti, -- on ollut hirveä. Jumalan armoon luottaen toivokaamme, että se rangaistus nyt on loppunut.

Kuolemaisillaan oleva mies kohosi vielä kerran suurella vaivalla istualle. Hän katsoi tohtoriin, ja hänen silmissään oli ilme, jonka tapaista ei kukaan meistä ollut koskaan ihmiskasvoissa nähnyt.

-- Niin minäkin toivon, -- sanoi hän vienolla äänellä, -- mutta antakaa minun tässä asiassa tehdä niinkuin haluan -- sillä jos nyt, kun peiliin katson, näen taas oman muotoni -- vain yhden kerran vielä -- niin toivoni on siitä vielä vahvistuva -- se on oleva minulle Jumalan antama merkki.

Tohtori, kuullessaan hänen näin puhuvan, väistyi, mitään sanomatta, pois edestä. Vanha palvelija tuli aivan lähelle, kumartui hiukan isäntänsä puoleen ja piteli peiliä hänen edessänsä. Samassa me, jotka seisoimme ympärillä, henkeä vetämättä näimme kuolevan kasvojen ilmaisevan ihastusta, joka ei sallinut enää epäilykselle sijaa. Tuo aave, joka kaiken ikää oli häntä kiusannut. oli nyt kuolinhetkellä kumminkin kadonnut!

Haararata N:o 4.

Postivaunu.

Monta vuotta takaperin, kun tämä rautatie ei vielä ollut hankkeessakaan, palvelin minä postinhoitajana postivaunussa, joka kulki Lontoon ja erään pienen kaupungin väliä. Tämän kaupungin asema oli eräässä sisämaan kreivikunnassa. Pankaamme sen nimeksi Fazeley. Virkanani oli seurata sitä junaa, joka läksi kello 8.15 iltasella Fazeleystä ja saapui Lontoosen sydänyön aikana; sitten palasin taas päiväjunalla, joka Lontoosta läksi kello 10.30 seuraavana aamuna. Tämän tehtyäni sain viettää yhden rauhallisen yön Fazeleyssä, jolla aikaa toinen virkaveljeni kulki saman matkan. Tällä tavoin olin aina joka toinen yö virantoimituksessa junan postivaunussa. Ensi alussa hermojani vähän väristytti ja kivisti, kun piti tehdä työtä junan ajaa rytkytellessä siltojen alatse ja tunnelien lävitse, vauhdilla jota silloin vielä pidettiin ihmeellisenä ja vaarallisena. Mutta pianpa käteni ja silmäni tottuivat vaunun tärinään, ja minä opin suorittamaan työni yhtä joutuisasti ja huolettomasti kuin jos olisin istunut siinä pikkukaupungin postikonttorissa, missä minulla oli ollut ensimäinen virkani ja mistä olin päässyt tähän parempaan paikkaan piirikunnan postipäällikön, herra Huntingdonin avulla. Työmme todellakin muuttui pian totutuksi yksitoikkoiseksi tavaksi, ja minä toimitin sitä lakkaamatta, joka toinen yö, yhdessä ainoan apumieheni, nuoremman postisihteerin kanssa. Rautatieposti ei ollut, näet, silloin vielä paisunut niin tärkeäksi, eikä vaatinut niin monta virkamiestä kuin tätä nykyä.

Matkamme kävi maakunnan kautta, missä maanviljelys oli yleisimpänä elatuskeinona. Tämän maakunnan pienistä kaupungeista ei karttunut tavallisesti enempää kuin kaksi, kolme postisäkillistä kirjeitä. Yksi säkillinen aina meni Lontoosen, toinen kenties läänin pääkaupunkiin: kolmas, joka oli osoitettu rautatien postivaunuun, antoi meille työtä. Meidän tuli avata se säkki ja järjestää sen sisällys eri osoitteiden mukaan. Monessa näissä pikkukaupungeissa oli postinhoito, niin kuin se nytkin vielä yleisesti on, naisten hallussa. Nämät naiset, enimmäkseen nimellisten postimestarien vaimot tai tyttäret, tekivät melkein kaiken työn, ja säkkien mukana seuraavat liput olivat enimmiten heidän allekirjoittamiansa. Minä olin silloin nuori mies, ja naisten käsialan katseleminen huvitti minua enemmän kuin nyt. Yhden tämmöisen postimestarin perhekunnan käsialat varsinkin olivat minulle hyvin tutut, vaikka en heitä itseään koskaan ollut nähnyt. Nämät käsialat olivat selvät, kauniit ja sivistyneet, ja erosivat suuresti tavallisista variksen koukeroista muissa lipuissa. Eräänä uudenvuoden aattona, kun sydämeni juuri oli hyvin hellänä, pistin sen kirjemytyn sisään, joka oli heidän postikonttoriinsa menevä, pienen paperiliuskan, johon olin kirjoittanut: »Onnellista uutta vuotta teille kaikille!» Seuraavana iltana sain vastaukseksi samanlaisen toivotuksen, jonka kolme Clifton-nimeä oli allekirjoittanut. He olivat sisaruksia, arvasin minä. Siitä päivin tuli silloin-tällöin pari sanaa minulta heille tai heiltä minulle, kirjemytyn sisään kätkettynä. Tuttavuuden ja ystävyyden tunteita heräsi minussa, vaikken ollut vielä koskaan saanut tilaisuutta nähdä ihania, tuntemattomia ystäviäni.

Seuraavan lokakuun lopulla silloinen pääministeri. tuli syysvierailulle muutaman aatelisherran luokse, jonka maakartano oli likellä pientä, meidän rautatien varrella olevaa kylää. Pääministerin kirjearkku, joka sisälsi kaikki valtiolliset asiakirjeet, joita katsottiin tarpeelliseksi lähettää hänelle maalle, kulki yhä hänen ja valtiosihteerin välillä, arvattavasti, niinkuin muutkin lähetykset, meidän käsiemme kautta. Europan mannermaalla olivat valtioasiat silloin juuri sangen rauhattomassa tilassa. Luultiin yleisen sodan syttyvän, ja paljon huhuja oli syntynyt sen johdosta, että kaikki ministeristön jäsenet olivat hajonneet maaseudulle, kukin tahollensa. Näiden seikkojen vuoksi oli ministerin kirjearkun hoito minulle vielä tärkeämpi kuin muuten. Se oli kooltaan ja ulkomuodoltaan hyvin samanlainen kuin nuo vanhanaikuiset naisten työrasiat, jotka olivat tavalliset ennen nykyisiä poleeratuita ja koristeisia puurasioita. Samoin kuin nekin oli se päällystetty punaisella Marokon nahalla ja lukittiin avaimella. Ensi kerralla, kun se tuli käsiini, katselin sitä tietysti suurella uteliaisuudella. Yhdessä kannen kulmassa keksin eriskummallisen kuvan, joka oli siihen hienosti piirustettu. Se oli luultavasti teräskynän kärjellä tehty jonakuna syvämietteisenä hetkenä, jolloin me kaikki piirtelemme kuvia ja koukeroita mihin kaluun hyvänsä, joka on edessämme. Se oli tuo vanha salaliittolaistunnusmerkki: sydän, johon on väkipuukko pistetty. Hauskaapa olisi tietää, arvelin minä, liekö pääministeri itse tuon piirustanut, vai joku hänen sihteereistään.

Kylän postipaikasta emme milloinkaan saaneet varsinaista kirjesäkkiä Lontoosen vietäväksi. Melkein ainoat täältä pääkaupunkiin menevät kirjeet tulivat mainitusta isosta herraskartanosta. Sen postikontti ynnä ministerin kirjearkku tuotiin siis meille suoraan käsiin. Tällä tavoin se arkku kulki kymmenen päivää edestakaisin. Muulloin juna tässä paikassa vain hidastutti kulkuaan; mutta pääministerin käynnin aikana se oli aina pysähdytettävä, niin että ministerin luotettava palvelija paremmaksi varmuudeksi saisi antaa tärkeän arkun minun omiin käsiini. Olipa minulla hämärä luulo, että paitsi sitä vielä joku mies oli pantu aina seuraamaan meidän junassamme Lontoosen asti. Sillä kolme, neljä kertaa olin huomannut vieraalta näyttävän miehen, joka postivaunun likeisimmän vaunun ikkunasta katseli kuinka Lontoossa ylipostikonttorin virkamiehet ottivat vastaan minun hallussani olleet raskaat postisäkit. Vaikka tämä tarpeeton vartioiminen minua vähän nauratti ja samassa myös vähän suututti, en pitänyt sen suurempaa lukua miehestä, paitsi että huomasin hänen olevan hyvin mustanverisen, jommoisia me englantilaiset tavallisesti emme ole, ja kääntävän kasvonsa niin paljon kuin mahdollista pois lamppujen valosta. Jos ei tätä seikkaa olisi ollut, enpä olisi parin ensimäisen kerran perästä erittäin muistellutkaan pääministerin kirjearkkua. Viime aikoina oli toimeni ollut vielä yksitoikkoisempi tavallistansa, ja minä rupesin arvelemaan, että pitäisi taas huvin vuoksi jatkaa pientä kirjevaihtoani tuntemattomien tuttavieni, Cliftonien kanssa. Par'aikaa tätä ajatellessani juna seisahtui pysäyspaikkaan, joka oli parin virstan päässä Cliftonien asuntokaupungista. Heidän postimiehensä, vanha, harvapuheinen jörö -- sen ilmoitti koko hänen ulkomuotonsa -- pisti vaunuun postisäkit ynnä lisäksi minun nimelläni osoitetun kirjeen. Kirjeen päällyksessä seisoivat viralliset sanat: »Kuninkaallisen Majesteetin asioita» ja sinettikin oli virallinen. Otettuani ulos kirjeen (joka oli myös virallisella tavalla kokoon käännetty) luin siinä seuraavan käskyn: »Herra Wilcox sallikoon tämän kirjeentuojan, Eatonin postimestarin tyttären, tulla kanssaan Lontoosen oppimaan rautatiepostin suoritusta.» Kirjeen tunsin yhden piirikunnan postipäällikön sihteerin käsialaksi ja allekirjoitus oli herra Huntingdonin itsensä kirjoittama. Kirjeentuoja samassa ilmaantui ovelle ja veturin vihellys ilmoitti, että paikalla lähdettäisiin. Minä siis ojensin käteni, nuori neitonen hyppäsi kepeästi ja vikkelästi vaunuun, ja me jatkoimme yöllistä matkaamme.

Vieraani oli pieni, laiha olento, tuollainen hento tyttönen, jota ei koskaan voi ajatella naituna naisena. Hänen musta pukunsa oli yksinkertainen, vaan soma. Harso, joka varjosti puoleksi kasvoja oli leuan alle nauhalla kiinni sidottu. Huomattavin seikka hänen ulkomuodossaan oli tuuhea, vaalea, melkein keltainen tukka, joka jollakin tavalla oli päässyt hajalleen ja valui alas niskaan paksuina, kiharaisina palmikkoina. Hänen käytöksensä oli lempeä ja vapaa, vaan ei millään muotoa liian rohkea tai julkea: parin minuutin kuluttua hänen läsnäolonsa näytti luonnollisimmalta asialta. Seisoessaan vieressäni kirjearkkujen edessä, mihin kirjeitä jakelin, hän kyseli ja minä vastaelin aivan kuin olisimme joka päivä matkustelleet yhdessä yöjunalla Lontoosen. Hupsupa olin, arvelin minä, kun en ennen ole tutustunut tuntemattomiin ystäviini Eatonissa.

-- Saanko nyt, -- sanoin, asettaen hänen eteensä sen kirjeluettelon, joka heidän omasta postikonttoristaan oli tullut, -- saanko nyt luvan kysyä, mikä noista minulle niin tutuista allekirjoituksista on teidän? Onko se A. Clifton, vai M. Clifton, vai S. Clifton? -- Hän epäröi hiukan ja punastui ja kohotti avonaiset, lapsekkaat silmänsä minuun.

-- Minä olen A. Clifton, -- vastasi hän.

-- Ja nimenne? -- kysyin vielä.

-- Anna. -- Sitten lisäsi hän, nähtävästi haluten selittää tuloansa: -- Minun piti mennä Lontoosen käymään, ja minä arvelin niin hauskaksi, jos saisi matkustaa sinne postivaunussa ja nähdä kuinka siinä työ käypi. Ja kun herra Huntingdon sattui olemaan tarkastusmatkalla postikonttorissamme, niin hän lupasi toimittaa minulle lupakirjan.

Tämä seikka minua kummastutti, sillä tarkempaa pedanttia tuskin voi olla kuin herra Huntingdon. Vaan, katsottuani noihin somiin viattomiin silmiin vieressäni, katsoin aivan oikeaksi, että hän tällä kertaa oli tavallisista säännöistä poikennut.

-- Tiesittekö, että teidän tulisi tällä matkalla olla minun seurassani? -- kysyin matalammalla äänellä, sillä Tuomas Morville, nuorempi virkakumppalini seisoi toisella puolellani.

-- Minä tiesin, että tulisin matkustamaan herra Wilcoxin seurassa, -- vastasi neiti hymyllä, joka sykähdytti koko sydämeni.

-- Siitä jo on aikaa, kun viimeksi lähetitte minulle pari sanaa, -- sanoin moittivaisesti.

-- Parempi olisi olla puhumatta, muuten erhetytte työssä, -- vastasi hän veitikkamaisella hymyllä. Tähän muistutukseen olikin syytä; sillä mieleni oli äkkiä joutunut hämille, niin että sijoittelin kirjeitä umpimähkään.

Juuri samassa me lähenimme sitä pientä pysäyspaikkaa, mistä yllämainitun herraskartanon postikontti aina tuli. Veturi alkoi jo vähentää vauhtia. Neiti Clifton ilmaisi nyt luonnollisen ja sopivan pelon tunteen.

-- Näyttäisi niin hullulta, -- sanoi hän, -- jos joku tuolla pysäyspaikalla näkisi tytön tässä postivaunussa! Eihän ihmiset voisi tietää, että olen postimestarin tytär ja olen saanut luvan herra Huntingdonilta. Eikö tässä olisi pimeää nurkkaa vaunussa, jonne voisin mennä piiloon?

Parilla sanalla pitää minun nyt selittää silloisten rautatiepostivaunujen rakennetta, joka ei ollut niin mukava kuin tätä nykyä. Siinä vaunussa oli ovi kumpaisessakin oikeanpuolisessa kulmassa. Kumpaisenkin oven eteen olivat kirjelaatikot asetetut päällekkäin sillä lailla, että niistä tuli ikäänkuin kahden jalan levyinen laipio, joka esti ihmisiä ulkoa koko vaunun sisustaa yht'aikaa näkemästä. Tällä lailla oli se nurkka, jonka puolista ovea tällä kertaa ei käytetty, aina pimeä ja sen edessä seisova laipio muodosti siitä pienen komeron, mihin niin pieni tallukka kuin neiti Clifton aivan hyvin saattoi kätkeä itsensä uteliaitten silmiltä. Ennenkuin juna joutui asemahuoneen lamppujen valaisemalle paikalle, hän katosi siihen piilopaikkaan. Ei kukaan muu paitsi minä voinut nähdä hänen iloisia kasvojaan, kun hän seisoi siinä, varovaisesti kumarruksissa, sormi ruusuhuulillansa, ja tirkisteli. Hän näki, kuinka minä otin pääministerin kirjearkun palvelijan käsistä vastaan, ja kuinka Tuomas Morville puolestaan sai herraskartanon tavallisen postikontin.

-- Katsokaa, -- sanoin minä, kun taas olimme lähteneet liikkeelle ja neiti tuli ulos piilostaan, -- tämä on pääministerimme kirjearkku, joka menee valtiosihteerin luokse. Siinä olisi salaisuuksia kyllin teille, joka naisena tietysti olette utelias.

-- Ohoh, enpä minä valtioasioista mitään ymmärrä, -- vastasi neiti huolettomasti, -- ja onhan tämä arkku pari kertaa kulkenut meidänkin postikonttorimme kautta.

-- Oletteko sitten huomannut tämän kuvan siinä? -- kysyin vielä, -- sydämen, jonka läpi väkipuukko on pistetty? -- ja kumartuen likemmäksi lisäsin hänen korvaansa muutamia joutavia leperryssanoja, joita en huoli kertoa. Miss Clifton pudisti pientä päätään ja väänsi huuliaan. Mutta hän otti arkun kädestäni, kuljetti sen lampun luo, joka paloi vaunun toisessa nurkassa, ja katseltuansa pani sen laipion vieressä olevalle pöydälle. Enempää en koko arkkua muistanut. Matkustuksemme tänä yönä oli erinomaisen hauska, sillä neitosemme oli mitä vilkkaimpia, iloisimpia veitikoita. Täydeksi todeksi voin vakuuttaa, ettei mikään iltaseura minusta ole koskaan tuntunut puolta vertaakaan niin hupaiselta kuin tämä matka. Ja sepä vielä iloomme aivan omituisen höystön lisäsi, että neiti, niin pian kuin sanoin lähenevämme pysäyspaikkaa, missä taas tuli ottaa postiarkkuja vastaan, aina kohta juoksi nurkkaansa piiloon.

Me olimme jo jättäneet jälkeemme Waterfordin, viimeisen pysäyspaikan matkallamme, ennenkuin huomasin, että työmme oli hirveän huonosti edistynyt. Neiti Clifton tuli myöskin vakavaksi ja istui pöydän vieressä ääneti ja nolostuneena, ikäänkuin olisi hänen hullutuspuuskansa nyt mennyt ohi ja kuin hän olisi havainnut siinä olleen vähäisen liikaa, moitittavaa. Minä olin sanonut hänelle, ettei enää tulisi pysäyspaikkaa ennen Lontoota; mutta kummastuksekseni tunsin, että junan vauhti väheni ikäänkuin olisi taas pysäyspaikka lähellä. Katsahtaessani ulos ikkunasta huusin konduktöörille, joka istui seuraavassa vaunussa. Hän vastasi, että jotakin estettä näkyi olevan edessämme, vaan että kohta jälleen lähdettäisiin matkaan. Minä käännyin ja annoin tämän tiedon neiti Cliftonille sekä virkakumppanilleni.

-- Tiedättekö missä paikassa nyt olemme? -- kysyi hän pelästyneellä äänellä.

-- Camden-townissa, -- vastasin. Hän hyppäsi kiireesti ylös istuimeltaan ja riensi luokseni.

-- Ystäväni asunto on täällä aivan likellä, -- sanoi hän, -- olipa tämä minulle aika onnellinen sattuma. Sinne ei ole kuin viiden minuutin matka tästä pysäyspaikasta. Hyvästi vain, herra Wilcox, ja tuhansia kiitoksia hyvyydestänne.

Neiti näkyi olevan hiukan hämmästyksissään ja ojensi minulle molemmat kätösensä rukoilevalla tavalla, ikäänkuin olisi pelännyt, että minä pidättäisin häntä vasten tahtoansa. Minä kaappasin hänen kätensä ja puristin niitä vähän kiihkeämmin kuin mitä juuri olisi ollut tarpeellista.

-- Ei ole minulle oikein mieleen, että näin yön aikana lähdette yksinänne käymään, -- sanoin minä, -- vaan mikä auttaa. Tämä aika on ollut minulle erinomaisen hauska. Sallitteko minun tulla huomenna aamulla teitä katsomaan; sillä minä lähden jälleen kello 10.30 Lontoosta? Taikka keskiviikkona kun taas käyn pääkaupungissa?

-- Sitä, -- vastasi hän kallella päin -- en tiedä. Kyllä minä sentään kirjoitan äidille ja kerron kuinka hyvä te olette ollut minua kohtaan, ja -- mutta nyt minun täytyy lähteä, herra Wilcox.

-- Ei ole minulle yhtään mieleen, että menette yksinänne, -- sanoin uudestaan.

-- Oi, kyllä minä aivan hyvin tunnen tien, -- sanoi hän samalla, vähän hätäisellä tavalla, -- aivan hyvin, paljon kiitoksia. Ja talo on aivan likellä. Hyvästi!

Hän hyppäsi keveästi ulos, ja samassa juna lähti liikkeelle. Meillä oli työtä yltäkyllin, sen voitte arvata. Viiden minuutin päästä meidän piti olla perillä, ja vähintäin viideksitoista minuutiksi oli vielä työtä jäljellä. Vaikka tämä matka oli ollut minulle niin hupainen, en voinut siis olla kiroilematta herra Huntingdonia ja hänen poikkeamistaan tavallisista säännöistä. Väkisin syrjäyttäen neiti Cliftonin muiston mielestäni, ryhdyin kaikin voimin työhön, panin kokoon Lontoosen menevät kirjeet, sidoin ne yhteen myttyyn, pistin luettelon niistä lisäksi, ja käännyin sitten pöydän päähän, ottaakseni pääministerin kirjelaatikon sieltä.

Lienettepä jo arvanneet riivatun vastoinkäymiseni. Pääministerin kirjelaatikko ei ollutkaan paikallaan! Ensi hetkenä en siitä kuitenkaan kovin hätäynyt; minä vain katsoin ympärilleni, katsoin lattialta, katsoin kirjesäkkien alta, kirjelaatikoista, katsoin kaikki paikat, mihin se mahdollisesti oli pantu tai pudonnut. Vielä hakiessani jouduimme asemahuoneesen, ja rauhani katosi katoamistaan. Tuomas Morville tuli avuksi ja etsi minun kanssani; me koettelimme jokaista kirjesäkkiä, jonka olimme täyttäneet ja kiinni lakanneet. Eihän tuo kirjearkku ollut mikään pikku kalu, joka olisi joka koloon mahtunut. Se oli vähintäin kaksitoista tuumaa pitkä ja enemmän kuin puoli sen vertaa leveä sekä korkea. Vaan ei sitä löytynyt mistään. En ole milloinkaan ollut niin vähällä pyörtyä kuin silloin.

-- Olisiko neiti Clifton sen vienyt? -- arveli Tuomas Morville.

-- Hänkö, -- vastasin närkästyneesti, mutta miettiväisesti, -- kuinka hän olisi meidän näkemättämme voinut viedä niin kookkaan kalun. Ei se mahtuisi meidän taskuihimme, Tuomas, ja hänellä oli päällään kapea röijy, mihin ei olisi voinut kätkeä mitään.

-- Ei, hän ei ole saattanut sitä viedä, -- myönsi Tuomas; -- sittenhän sen pitää löytyä muualta. -- Rupesimme siis taas uudelleen hakemaan, käänsimme kaikki nurin mitä vaunussa oli, vaan ei auttanut. Pääministerin kirjearkku oli poissa, ja kaikki mitä nyt ensi hetkenä taisimme tehdä oli, että hämmästyneinä katselimme toinen toistamme. Kauan ei tämä hämmästyksen toimettomuus kuitenkaan saanut kestää, sillä pääpostikonttorin postimiehet kävivät meidän kimppuumme, vaatien kukin osansa. Päät aivan pyörryksissä pelästyksestä teimme tehtävämme ja annoimme heille postisäkit. Sitten taas katsahdimme toisiimme, melkein mielettöminä tuskasta, posket kalmankarvaisina. Kaikki pulat, joihin ennen olimme joutuneet -- olihan meilläkin ollut tavallinen osa erhetyksiä ja hairauksia -- ei ollut mitään tämän nykyisen rinnalla. Sattuipa samassa silmäni herra Huntingdonin lupakirjaan, joka oli lattialla joutavien paperinpalasten seassa. Sen nostin ylös ja pistin sen sekä virallisen päällyksenkin huolellisesti taskuun.

-- Emme kauemmin voi täällä viipyä, -- sanoi Tuomas. Kantajat katselivatkin jo kummastellen sisään; harvoin olimme niin kauan vaunussa viipyneet.

-- Ei, -- vastasin minä, ja äkillinen älyn välähdys kävi samassa pyörällä olevan pääni läpi; -- ei, meidän pitää suoraan rientää pääpostikonttoriin ja puhua suut puhtaaksi. Tämä ei ole yksityinen asia, Tuomas!

Vielä kerran turhaan haettuamme vaunun läpi, kutsuimme ajurin, ja ajoimme niin joutuisaan kuin mahdollista pääpostikonttoriin. Pääpostisihteeri ei tietysti enää ollut siellä, mutta me saimme tietää hänen asuvan muutamassa etukaupungissa, seitsemän, kahdeksan virstan päässä Citystä. Me emme virkkaneet meille sattuneesta vahingosta kellekään; sillä minä arvelin parhaaksi, että niin harva kuin mahdollista saisi tietää siitä. Siinä asiassa olin oikeassa.

Meidän täytyi kolkuttaa pääsihteerin väki hereille -- tuon peloittavan arvopersonan, jota en ollut koskaan ennen päässyt niin likelle. Pian istuimme hänen luonansa, pitäen yksinäistä ja salaista keskustelua, yhden ainoan kynttilän valossa, joka juuri tarpeeksi valaisi hänen kasvojaan, että saatoimme nähdä niiden ilmeen meidän kertoillessamme, joka vaihteli useampaan kertaan. Meidän vastoinkäymisemme oli liian hämmästyttävä, että siitä kohta olisi voinut seurata nuhteita, ja minusta näytti ikäänkuin olisin hänen silmissään, kun hän meitä katseli, nähnyt jotakin säälin tapaista. Vähän aikaa puheltuamme hän ilmoitti vievänsä meidät kanssaan valtiosihteerin luokse, ja muutamia minuutteja sen perästä ajoimme jälleen takaisin Lontoon toista päätä kohti. Perille tullessamme oli jo melkein se aika aamusta käsissä, jolloin kirjeet jaetaan. Mutta ilma oli täynnä paksua, keltaista sumua, emmekä voineet nähdä mitään, ajaessamme aivan ääneti. Ei kumpikaan meistä tohtinut virkkaa mitään, ja sihteerikin vain aika-ajoin sanoi jonkun sanan. Me ajoimme sumuun puoleksi peitetyn kartanon eteen, missä meidän täytyi odottaa vaunussa melkein puoli tuntia. Sihteeri oli kohta mennyt sisään, ja mainitun ajan kuluttua käskettiin meitäkin ylös. Me tulimme kamariin, missä suuren pöydän takana istui pieni, laiha mies, jolla oli iso pää ja silmät syvällä tuuheiden kulmakarvojen alla. Meitä tietysti ei esitetty hänelle, ja me siis vain arvaamalla tiesimme kuka hän oli. Meitä käskettiin uudestaan kaikki kertomaan, ja vieras herra teki muutamia kietovia kysymyksiä. Me olimme hyvin halukkaat ilmoittamaan hänelle kaikki mitä asiasta tiesimme, mutta emmehän itsekään tietäneet paljon muuta kuin että kirjearkku oli kadonnut.

-- Tuo nuori tyttö on sen varmaan vienyt, -- sanoi hän.

-- Ei se ole mahdollista, -- panin lujasti, vaikka nöyrästi vastaan. -- Hänellä oli päällään kapein röijy, minkä ikänä olen nähnyt, ja hyvästi jättäessään hän ojensi minulle molemmat kätensä. Arkku ei voinut olla kätkettynä hänen vaatteihinsa. Se ei mahtuisi minunkaan taskuuni.

-- Mistä se tuli, että hän ajoi teidän kanssanne postivaunussa? -- kysyi hän ankarasti.

Vastaukseksi pistin hänelle käteen herra Huntingdonin allekirjoittaman lupakirjan. Hän ja meidän pääsihteerimme katsastivat sitä tarkkaan.

-- Se on Huntingdonin allekirjoitus, epäilemättä, -- sanoi viimeksimainittu. -- Sen voisin vaikka missä valallani vakuuttaa. Sepäs on kummallinen tapaus.

Kummallinen tapaus se olikin. Molemmat herrat menivät toiseen kamariin, missä he taas puolen tuntia viipyivät. Takaisin tullessa heidän kasvojen ilmeensä osoitti yhä vielä kamalinta hämmästystä.

-- Herra Wilcox ja herra Morville, -- sanoi meidän pääsihteerimme, -- tärkeätä on, että tämä asia pysyy syvimmässä salaisuudessa. Olkaa varoillanne, ettette ilmoita edes sitä, että teillä on joku salaisuus tiedossanne. Oli varsin hyvä, että te ette pääpostikonttorissa virkkaneet mitään kirjearkun katoamisesta. Minä pidän huolta siitä, että heille asia selitetään siten, että teillä oli ollut käsky tuoda arkku suoraan tänne. Teidän tehtävänänne on nyt löytää tuo nuori neito ja tuoda hänet viimeistään kello kuusi tänä iltana minun virkahuoneeseni pääpostikonttoriin. Mihin muihin toimiin me katsomme tarpeelliseksi ryhtyä, ei teidän tarvitse tietää. Mitä vähemmän tästä tiedätte, sitä parempi teille.

Sääliväinen katse, jonka taas hänen silmissään huomasimme, sai sydämemme jähmettymään. Me läksimme kohta ja päätimme mitä meidän piti tehdä sillä selittämättömällä aistilla, joka välistä välttämättömästi vaatii meitä ihmisiä niin taikka näin tekemään. Me päätimme, että Tuomas Morville menisi Camden-towniin ja tiedustelisi joka talossa neiti Cliftonia. Minun sitä vastoin piti mennä Eatoniin -- siihen oli juuri niin paljon aikaa kuin tarvittiin -- ja pyytää hänen tarkkaa osoitettansa vanhemmilta. Me sovimme, että yhtyisimme jälleen pääpostikonttorissa kello puolivälissä kuusi, jos minä siksi kerkiäisin takaisin. Mutta, jos en joutuisi, piti Tuomaan yksinään mennä pääsihteerin puheille ja ilmoittaa syy poissaolooni.