Chapter 8

-- Minä tulin kummallisella tavalla tutuksi herra Oswald Strangen kanssa. Me kuljimme italialaisella höyrylaivalla Civita Vecchiasta Marseilleen. Koko yön oli jo matka kestänyt. Aamusella olin partaani ajamassa, kun yht'äkkiä tuo herra tuli taakseni, tuijotti hetken aikaa pieneen peiliin, jonka edessä seisoin, ja sitten, sanaakaan virkkaamatta, tempasi sen alas seinältä ja paiskasi sen jalkojeni eteen palasiksi. Hänen kasvonsa olivat ensin aivan vaaleat enemmän, luullakseni, pelosta kuin vihastuksesta -- mutta hetken kuluttua ne muuttuivat jälleen ja hän näkyi olevan häpeissään siitä mitä oli tehnyt. No, -- jatkoi tohtori hetken aikaa hymyillen, -- tietysti olin tästä saakelin lailla suutuksissani. Ajoin juuri alaleukaani, ja tuosta äkillisestä teosta säpsähdin, niin että veitsi kävi lihaan. Paitsi sitä koko tekokin oli hävytön ja loukkaava, ja minä pidin Strange paralle aika saarnan niin kovilla sanoilla, että siitä, asiaa nyt muistellessani, olen pahoilla mielin. Vaan sillä hetkellä luullakseni, ei sitä olisi voinut kummeksia. Mitä pahantekijään itseensä tuli, niin vimmanpuuskan mentyä ohi, hän näkyi olevan niin häpeissään ja pahoilla mielin, että vihani kohta lauhtui. Hän kutsui pääpassarin ja maksoi runsaasti höyrylaivan peilistä, jonka hän oli rikkonut. Tälle passarille ynnä muutamille matkustaville, jotka salissa silloin olivat, hän selitti tehneensä sen vahingossa. Mutta minulle hän antoi toisen selityksen. Kenties hän tunsi, etten minä voinut uskoa sitä ainoasti vahingossa tapahtuneeksi. Kenties häntä itseään halutti ilmoittaa salaisuutensa jollekulle. Oli miten oli, hän tunnusti minulle rikkoneensa peilin vastustamattoman mielijohteen pakoituksesta. Tämmöisen puuskan hän sanoi aina välistä yllättävän häntä; se oli melkein kuin suonenvetoa. Hän anoi hartaasti anteeksi ja pyysi, etten lukisi hänelle syyksi tekoa, josta hän oli itse pahasti häpeissään. Sitten hän onnistumattomalla tavalla yritti laskea leikkiä, mies parka, sanoen itse antavansa partansa kasvaa, ja harmistuvansa, kun hän näki jonkun muun suotta vaivaavan itseään sen ajamisella. Mutta ei hän virkkanut mitään rasittavasta ruumiin tai mielen taudista, ja pian sen jälkeen hän erosi minusta.

Lääkärinä tietysti olin hiukan halukas herra Strangen tilaa tutkimaan. Marseilleen saavuttuamme seurustelin välistä hänen kanssaan. Hän oli hyvin hauska seurakumppali, mutta kuitenkin näin aina, että hän salasi jotakin. Hän ei tahtonut puhua entisestä elämästään; varsinkaan hän ei koskaan mielellään kosketellut matkustuksiansa ja oloansa Italiassa, missä hän kuitenkin, minun arvatakseni, varmaan oli kauan aikaa asuskellut. Hän puhui sujuvasti italian kieltä ja näkyi tuntevan maata; mutta hän ei mielellään siitä puhunut.

Sillä ajalla kun näin yhdessä seurustelimme, sattui hetkiä, jolloin hän niin vähän osasi hillitä itseänsä, että minua, vaikka kyllä olin jokseenkin paljon kokenut, melkein peloitti olla kahden kesken hänen kanssaan. Nämät puuskat olivat erinomaisen kovat ja äkilliset; ja niissä kaikissa oli se yhteinen omituisuus, että joku kauhistuttava ajatus johtui hänelle mieleen, niin pian kun hän katsahti peiliin. Kun olimme jonkun aikaa yhdessä matkustaneet, niin minäkin rupesin, melkein yhtä paljon kuin hän, pelkäämään kaikkia viattomasti seinässä riippuvia tai yöpöydällä seisovia peilejä.

Peilin näkö muuten ei aina vaikuttanut samalla tavalla Strange parkaan. Välistä hän näytti vimmastuvan aivan raivoisaksi; välistä hän ikäänkuin jähmettyi kiveksi, seisoi liikkumatonna ja ääneti kuin kaatuvatautinen. Yhtenä yönä -- pahimmat seikat aina tapahtuvat yöllä, vieläpä useammin kuin uskoisikaan, myrskyisinä öinä -- olimme pienessä kaupungissa Auvergnen maakunnassa. Se oli vähän tunnettu paikka, syrjässä kaikista rautateistä. Meitä oli sinne viekoitellut osaksi siellä tavattavat muinaisajan jäännökset, osaksi seudun kauneus. Ilma ei ollut meille suosiollinen. Päivä oli ollut synkkä ja pilvinen, helle tukehduttava ja ukkonen oli uhannut aamusta alkain. Päivän laskun aikana nämät uhkaukset täyttyivät. Ukkosen ilma, joka kaiken päivää oli ollut nousemassa, -- meidän mielestämme se näytti kohoavan vastatuuleen, -- puhkesi nyt kovasti riehumaan meidän majapaikkamme yläpuolella.

-- On muutamia vahvahermoisia, enimmäkseen käytännöllisissä toimissa liikkuvia ihmisiä, jotka eivät millään tavalla usko, että ilmanvaihteet vaikuttavat tai voivat vaikuttaa muiden ihmisten mieleen tai ruumiisen. Minä en kuulu tähän ihmislajiin. Suoraan sanoen en voi uskoa, että sään muutokset, jotka niin suuresti vaikuttavat eläimiin, jopa elottomiinkin esineihin, olisivat vallan vaikuttamatta ihmisruumiin herkkätuntoiseen, monimutkaiseen rakenteesen. Osaksi luen siis ilman rauhattomuuden syyksi, että juuri sinä iltana mieleni tuntui niin raskaalta ja levottomalta. Kun uusi ystäväni Strange ja minä olimme sanoneet jäähyväiset ja kumpikin menneet kamariimme, ei minua vähääkään haluttanut mennä levolle. Jyrinä kulki yhä vielä niitä vuoriharjuja myöten, joiden keskellä ravintolamme seisoi. Välistä se kuului likempää, välistä etempää; mutta se kuului melkein lakkaamatta, ainoasti muutamien minuuttien loma-aikaa pitäen. En päässyt millään lailla irti huolettavista ajatuksista, jotka toinen toisensa perästä vastustamattomasti painoivat mieltäni.

-- Tuskinpa lienee tarpeellista lisätä, että aika-ajoin yhä muistelin toisessa kamarissa olevaa matkatoveriani. Hän oli melkein lakkaamatta mielessäni. Koko illan hän oli ollut raskaalla, synkällä mielellä, ja erotessamme näin hänen silmissänsä ilmeen, jota en voinut unohtaa.

-- Meidän kamariemme välillä oli ovi eikä seinäkään ollut kovin paksu. Mutta sittenkään en ollut erottuamme kuullut ainoatakaan ääntä, joka olisi ilmoittanut, että hän oli kamarissaan, vielä vähemmin mitään, josta olisin huomannut hänen olevan valveilla ja liikkeellä. Silloisessa mielentilassani, herra, tämä äänettömyys minua peloitti, ja monenlaiset hullut arvelut -- että hän voisi olla kuollut tai saada suonenvetokohtauksen tai jotakin muuta, -- risteilivät päässäni, etten lopulta voinut hillitä itseäni. Minä menin siis ovelle, kuuntelin hyvin tarkkaan, vaikka turhaan, eikö kuuluisi mitään, jopa viimein koputin jokseenkin kovasti. Ei tullut vastausta. Nytpä en malttanut viipyä enää, vaan heitin sikseen kaikki kursastelemiset ja astuin sisään.

Kamari näkyi avaralta ja autiolta, sillä huonekaluja oli vähän. Ainoa palava kynttilä valaisi sitä niin hämärästi, että oli melkein mahdotonta -- paitsi salamoiden välähtäessä -- eroittaa mitään sen suurissa, pimeissä nurkissa. Pieni, huononpuolinen sänky seisoi yhdellä seinällä ja sitä peittivät keltaiset pumpuliuutimet, jotka riippuivat alas kattoon kiinnitetystä suuresta rautarenkaasta. Muita huonekaluja ei ollut paitsi kahta vanhaa tuolia, yöpöytää ynnä vielä vanhaa piironkia, joka samassa toimitti pesupöydän virkaa. Sen päälle, näet, oli asetettu pieni pesuvati, pesukannu ja pyyhinliina. Yöpöydällä seisoi suuri vanhanaikuinen peili veistoksilla koristetuissa kehyksissään.

-- Kaikki nämät näin epäilemättä silloin, koska ne nyt niin hyvin muistan. Vaan enpä ymmärrä kuinka olisin ne nähnyt, sillä minusta tuntuu että astuessani kamariin kaikki aistimieni ja mieleni voima kohdistui siihen aaveentapaiseen haamuun, joka seisoi liikkumatonna keskellä lattiaa, peilin edessä.

-- Sitäpä oli kauhea katsella! Pöydällä seisovan ainoan kynttilän hämärä valo valaisi Strangen kasvoja alhaaltapäin ja kuvasti (sen nyt muistan) hänen kasvonsa suurena ja mustana varjona seinälle hänen taaksensa sekä myös lakeen hänen yläpuolellensa. Hän oli hiukan eteenpäin kumarruksissa, nojasi kättänsä pöytään, ja katsoi hirvittävästi tuijottaen peiliin, joka seisoi hänen edessään. Hiki helmeili kalmankarvaisella otsalla. Hänen jäykät kasvonpiirteensä ja kalpeat huulensa näyttivät hämärässä valossa hirveämmiltä kuin mitä sanoin voin selittää. Hän oli niin kokonaan vaipunut hämmästykseensä, ettei hän ollut huomannut koputustani ovelle eikä myöskään askelteni kolinaa. Ei hän sittenkään liikahtanut eikä muuttunut muodoltaan, vaikka huusin häntä ääneen nimeltä.

-- Sepä oli kauhistuttava näky: avarassa, autiossa kamarissa, äännettömyydessä joka oli jotakin enempää kuin vain äänettömyyttä, tuo aaveentapainen haamu, joka jostakusta käsittämättömästä syystä oli kivettynyt! Ja tuo äänettömyys ja tuo hiljaisuus! Ukkosenkin jyrinä tällä hetkellä oli vaiennut. Sydämeni oli säikähdyksestä käynyt liikkumattomaksi. Sitten vaistomaisesti hiivin hitain askelin yhä likemmäksi pöytää, ja viimein -- peläten saavani nähdä siinä vieläkin hirvittävämmän aaveen kuin se, mikä jo oli silmieni edessä -- katsahdin hänen olkapäänsä yli peiliin. Sitä tehdessäni satuin koskettamaan hänen käsivarttansa, vaikka vain hiljaa. Samassa tuo lumous, joka oli häntä siteissään pitänyt -- kukaties kuinka kauan? -- näkyi kadottaneen voimansa ja hän palasi tosimaailmaan. Hän kääntyi puoleeni yhtä äkillisesti kuin tiikeri hyökkää saaliinsa kimppuun ja tarttui käsivarteeni.

-- Kerroin teille, että ennenkuin astuin ystäväni kamariin, oli mieleni jo ollut raskas ja levoton. Mutta tällä hetkellä oli pakko ryhtyä johonkin toimeen ja tämän miehen tuskan rinnalla kaikki omat tunteeni näyttivät niin mitättömiltä, että minun rauhattomuuteni melkein kokonaan katosi. Minä tunsin, että minun _täytyi_ olla rohkea.

-- Kasvot edessäni olivat kuitenkin taas masentamaisillaan rohkeuttani. Silmät, jotka tuijottivat minuun, olivat niin täynnä kauhistusta, huulet edessäni -- jos niin sopinee sanoa -- näyttivät aivan mykiltä. Onneton mies katsoi kauan aikaa minua silmiin, ja sitten pitäen minua yhä vielä käsivarresta kiinni, hän käänsi pois päänsä, hitaasti, aivan hitaasti. Minä olin koetellut vetää häntä hiljaa pois peilin edestä, mutta hän ei tahtonut liikkua paikaltaan, ja nyt hän taas tuijotti peiliin yhtä kiinteästi kuin taannoin. En malttanut nyt enää, vaan vedin hänet vähitellen pois, käyttäen niin paljon väkivaltaa kuin välttämätöntä oli. Sillä tavoin sain hänet talutetuksi tuolille, joka seisoi sängyn vieressä. -- Tulkaa! -- sanoin -- pitkän äänettömyyden jälkeen kuului ääneni omastakin mielestäni kolealta ja oudolta -- tulkaa! Te olette liiaksi väsyksissä, ja ilma teitä rasittaa. Ettekö arvele parhaaksi mennä levolle? Mitä jos kävisitte sänkyyn? Sallikaa minun koettaa lääkärintaitoani ja antaa teille viihdyttävää lääkettä.

-- Hän piteli minua kädestä ja katsoi hartaasti silmiini. -- Nyt tuntuu paremmalta, -- sanoi hän viimein hyvin heikolla äänellä. Yhä edelleen hän katsoi hartaasti silmiini. Näytti siltä kuin hän olisi halunnut tehdä tai sanoa jotakin, mutta siihen hänellä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi rohkeutta. Viimeinpä hän nousi tuolilta, jonne olin asettanut hänet istumaan, ja meni, viitaten minua seuraamaan, jälleen lattian poikki yöpöydän luo, peilin eteen. Koko hänen ruumiinsa värähteli katsoessaan siihen. Mutta nähtävästi hän pakoitti itseään tekemään sitä, mitä hän oli aloittanut. Hän pysyi paikallaan ja viittasi, silmiänsä siitä siirtämättä, että minun piti tulla hänen viereensä seisomaan. Sen tein.

-- Katsokaa tuohon! -- sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä. Hän nojasi taas niinkuin taannoinkin kätensä pöydään. Hän viittasi vain päällään peiliin, selittäen mitä hän tahtoi. -- Katsokaa tuohon! -- sanoi hän uudestaan.

-- Minä tein niinkuin hän käski.

-- Mitä te näette siinä? kysyi hän nyt.

-- Mitäkö näen? -- toistin minä, yrittäen puhua niin iloisesti kuin mahdollista, ja kuvaten hänen omaa muotoansa niin hyvin kuin taisin. --Näenhän sangen, sangen kalpeat kasvot; laihat, kuopistuneet posket --

-- Mitä? -- huusi hän pelästyneellä äänellä, jonka syytä en voinut ymmärtää.

-- Laihat, kuopistuneet posket, -- jatkoin minä, -- ja kaksi kuopistunutta silmää, joiden terät ovat sangen suuret.

-- Minä näin ystäväni muodon muuttuvan ja tunsin kuinka hänen sormensa vielä kovemmin tarttuivat käsivarteeni. Minä katkaisin heti puheeni ja käännyin hänen puoleensa. Hän ei kääntänyt päätään, vaan katsoi yhä peiliin ja näkyi ponnistelevan saadakseen sanat suustaan.

-- Mitä? -- änkytti hän viimein. -- Te-kin siis näet-te sen?

-- Mitäkö näkisin? -- kysyin kohta.

-- Nuot kasvot! -- huusi hän kauhistuksella. -- Nuot kasvot -- jotka eivät ole omani -- ja jotka -- minä _aina näen omien kasvojeni asemesta_ -- aina!

-- Tästä selityksestä minä kävin sanattomaksi. Nyt oli salaisuus selitetty -- vaan minkälainen selitys! Pahempi, sadoin verroin pahempi kaikkea mitä olin saattanut ajatella. Mitä! Eikö tämä mies voinut nähdä omaa kuvaansa peilissä? Ja oliko siinä hänen mielestään toinen kuva? Tämän ajatuksen kauheus saattoi minut ensihetkenä sanattomaksi. Mutta sitten huomasin minkä pahan vaikutuksen äänettömyyteni teki häneen.

-- Ei, ei, ei! -- huusin minä niin pian kuin kykenin puhumaan. -- Ja sata kertaa ei! Tietysti näen teidän kuvanne enkä kenenkään muun. Teidän muotoanne olin kuvaavinani, teidän ainoasti.

-- Mutta hän ei kuunnellut sanojani. -- Katsokaapa tuohon! -- sanoi hän matalalla, tuskin kuuluvalla äänellä, osoittaen omaa kuvaansa peilissä. -- Kenenkä muodon tuossa näette?

-- Teidän tiedysti! -- Ja sitten lisäsin, hetken kuluttua: -- Kenenkäs sitten te näette?

-- Ikäänkuin tietämättään vastasi hän: -- _Hänen_ -- ainoasti hänen -- aina vain hänen! -- Hän seisoi hetken ääneti ja huusi sitten kovalla ja kauhistavalla kiljahduksella: -- _Aina hänen, aina hänen vain!_ -- ja kaatui tunnotonna lattialle.

-- Nyt edes tiesin mitä minun piti tehdä. Tässä kumminkin oli seikka edessä, minkä ymmärsin. Niinkuin aina oli minulla tälläkin matkalla mukanani pieni rasiallinen lääkkeitä ja lääkärinkojeita. Niillä tein siis, mitä tässä oli tarpeen. Ensin herätin onnettoman sairaan tainnoksista: sitten nukutin hänet lääkkeillä lepoon, jota hän niin suuresti kaipasi. Hän tuli kovasti kipeäksi, olipa muutamia päiviä aivan kuoleman kielissä. En siis voinut jättää häntä, vaikka minun välttämättä olisi pitänyt lähteä Lontoosen. Kun hän alkoi parata, kirjoitin Englantiin kirjeen palvelijalleni John Maseylle, jonka tiesin luotettavaksi mieheksi, ja käskin hänen tulla luokseni. Annettuani hänelle pääasialliset tiedot sairaan tilasta, jätin hänet sinne hoitajaksi, sillä käskyllä että sairas olisi tuotava kotimaahan takaisin, niin pian kuin hän suinkin jaksoi.

-- Pysyipä tuo kauhistuttava tapaus alinomaa mielessäni. Joka päivä olin näkevinäni silmieni edessä tuon onnettoman miehen, välistä vimmastuneena lyövän rikki peilin, joka viattomasti aiheutti hänen tuskaansa, välistä seisovan liikahtamatta tuon hirmukuvan edessä mikä hänet kiveksi jähmistytti. Minä muistelin kuinka kerran, poikettuamme tiepuolessa olevaan ravintolaan, satuin hänet äkkiä näkemään. Hän seisoi samalla tapaa aivan kirkkaalla päivällä. Hän seisoi selin minuun, ja minä odotin ja katsoin melkein puolen tuntia. Mutta hän seisoi yhä vaan liikkumatta, hiiskumatta, eikä edes näkynyt hengeäkään vetävän. En tiedä oikein sanoa kumpainenko oli hirvittävämpää tämäkö näky täydessä päivän valossa vai tuo sydänyöllä, kun ukkosen jyrinä kulki vuorien välitse.

-- Lontoosen palattuansa, missä hänellä omassa talossaan oli johonkin määrin valta käskeä, mitä kaluja sai olla, mitä ei, Strange raukka tuli paremmin toimeen kuin missään muualla. Harvoin hän kävi ulkona paitsi yön aikana. Mutta olenpa kuitenkin pari kertaa päivälläkin seurannut häntä kävelyillä, ja joka kerta olen nähnyt hänet suuressa tuskassa, jos oli kuljettava peilikaupan ohi.

Nyt on melkein vuosi siitä, kun ystävä parkani seurasi minua tänne, minne minä olin vanhoiksi päivikseni muuttanut. Viime kuluneina kuukausina on hän päivä päivältä yhä ollut huononemassa. Keuhkoihin on tullut tauti, joka vie hänet hautaan. Lisättävää olisi vielä, sivumennen, että John Masey on lakkaamatta pysynyt hänen luonaan, siitä asti kun hänet siihen toimitin. Minun silloin siis täytyi hankkia itselleni toinen passari.

-- Ja sanokaapas nyt, -- lopetti tohtori kertomuksensa, -- oletteko ikänä kuullut surkeampaa juttua, ja lieneekö kukaan ihminen ollut niin kauhean mielikuvituksen alainen kuin hän?

Juuri kun olin vastaamaisillani, kuului askeleita rappusista, ja ennenkuin sain sanat suustani, tuli ukko Masey sisään kiireesti ja pelästyksissään.

-- Minä juuri kerroin tälle herralle, -- sanoi tohtori, joka ei kohta huomannut ukon muuttunutta muotoa, -- kuinka te minusta luovuitte ja menitte nykyisen isäntänne palvelukseen.

-- Voi, herra! -- vastasi mies levottomalla äänellä, -- pelkäänpä pahasti, ettei hän enää kauan aikaa pysy minun isäntänäni.

Tohtori kavahti paikalla istualtaan ylös. -- Mitä? Voiko hän huonommin?

-- Minun luullakseni, herra tohtori, hän on kuolemaisillaan, -- sanoi ukko.

-- Tulkaa mukaan, herra! Te ehkä voitte olla apuna, jos maltatte pysyä hiljaa. -- Näin sanoen tohtori kaappasi hattunsa, ja muutamien minuuttien päästä me olimme Korvaustalon edessä. Vielä muutamien sekuntien kuluttua seisoimme yläkerroksessa kamarissa, jota uutimet pimittivät. Vuoteella edessäni makasi kalmankarvainen, laihtunut, nähtävästi kuolemaisillaan oleva mies. Se oli hän, josta juuri olin kuullut kerrottavan.

Sisään astuessamme hän makasi silmät ummessa, ja minulla oli siis tilaisuutta tarkastaa hänen ulkomuotoansa. Siinäpä näkyi selvään surkean elämän jäljet. Piirteiltään kasvot olivat säännölliset, jopa tavallansa kauniit. Niiden kauneutena oli erinomainen hienous ja pehmeys. Voimaa ei niissä näkynyt vähääkään. Kenties siinä voiman puutteessa olikin alkusyy niihin hairauksiin -- kenties siihen rikokseen -- joka tämän miehen elämän oli saattanut niin surkeaksi. Kenties rikokseen? Tuskin oli ajateltava, että niin hirveä, kaiken elinkautta kestävä tuska, kuin se joka häntä vaivasi, olisikaan voinut syntyä, jollei hän jollakulla rikoksella olisi semmoisen rangaistuksen alaiseksi joutunut. Mikä se rikos oli, sen saisimme kohta kuulla.

Usein, luulisinpa aina, sattuu että nukkuva mies, jos hänen unensa ei ole tavattoman raskas, herää, kun joku katselee häntä. Niin nytkin tapahtui. Kun me katsoimme häntä, niin nukkuja äkkiä heräsi ja katsahti meihin. Hän ojensi kätensä ja puristi heikosti tohtorin kättä. -- Kuka tuo on? -- kysyi hän sitten, osoittaen minua.

-- Tahdotteko, että hän menee pois? Tämä herra tietää vähäisen teidän taudistanne ja säälii kovin teidän tilaanne. Mutta hän lähtee kohta, jos niin tahdotte, -- sanoi tohtori.

-- Ei. Pysyköön vaan.

Minä kävin syrjemmäksi istumaan, mistä voin kuulla ja nähdä kaikki, sairasta häiritsemättä. Siten odottelin mitä tulisi. Tohtori Garden ja ukko Masey seisoivat vuoteen vieressä. Hetken ajan olimme kaikki ääneti.

-- Tuokaa minulle peili! -- sanoi yht'äkkiä Strange.

Näistä sanoista me kaikki säpsähdimme.

-- Minä olen kuolemaisillani, -- ettekö tahdo täyttää viimeistä pyyntöäni?

Tohtori Garden kuiskasi vanhan Maseyn korvaan, ja tämä läksi ulos. Hän ei viipynyt kauan poissa, sillä hän kävi vain naapuritalossa. Tullessaan oli hänellä soikea peili kädessänsä. Väristys kävi sairaan koko ruumiin läpi, kun hän sen näki.

-- Pankaa se, -- sanoi hän heikolla äänellä, -- vaikka mihin -- vähäksi aikaa.

Ei kukaan meistä puhunut. Minä uskon, että tällä odotuksen hetkellä ei kukaan meistä olisi saanut sanaakaan suustaan, vaikka olisi yrittänyt.

Sairas koetti kohota istualle. -- Pankaa minulle tyyny tueksi selän taakse, -- sanoi hän. -- Minun on vaikea puhua -- minulla olisi jotakin sanomista.

Tyynyjä pantiin hänelle selän taakse, niin että hän pysyi istualla ja että pää oli pystyssä.

-- Minä tarvitsen tuon pian, -- sanoi hän osoittaen peiliä. -- Tahtoisin nähdä -- -- Hän keskeytti puheensa ja näkyi muuttaneen päätöksensä. Hän säästi sanojaan. -- Tahdon kertoa teille -- kaikki siitä asiasta. -- Taas hän vaikeni. Sitten hän näkyi ponnistavan kaikki voimansa ja rupesi jälleen puhumaan, alussa sangen katkonaisesti.

-- Minä rakastin hellästi vaimoani. Minä rakastin häntä -- hänen nimensä oli Lucy. Hänkin oli englantilainen; mutta, mentyämme naimisiin, asuimme kauan aikaa ulkomaalla -- Italiassa. Hän oli mieltynyt siihen maahan, ja minä olin mieltynyt kaikkeen, mihin hänkin. Hän maalasi mielellään, ja minä hankin hänelle opettajan. Tämä mies oli italialainen. En huoli mainita nimeä. Me aina vain mainitsimme häntä _Opettajan_ nimellä. Kavala, viekas mies hän oli. Opetusvirkansa peitteen alla hän käytti tilaisuutta ja opetti vaimoani häntä rakastamaan -- häntä rakastamaan.

-- Rintaani ahdistaa. En huoli laveammalta kertoa, kuinka siitä sain tiedon; mutta minä _sain_ siitä tiedon. Me olimme pienellä harjoitelmaretkellä, kun sain asiasta selvän. Minä vimmastuin silmittömästi, ja olipa vielä toinen, joka yhä kiihdytti vimmaani. Vaimoni kamarineitsyt näkyi myös rakastaneen tätä samaa miestä -- _Opettajaa_ -- ja hän oli nyt hyljätty, poljettu. Hän se kertoi minulle kaikki. Hän oli ollut heidän välittäjänsä, kanniskellut heidän kirjeitään. Kun hän kertoi minulle nämät asiat, niin oli sydänyö syrjäisessä italialaisessa kylässä, vuoristossa. -- Opettaja on nyt kamarissaan, -- lopetti neitsyt, -- ja par'aikaa kirjoittelee kirjettä rouvalle.

-- Nämät sanat kuultuani en enää voinut hillitä vimmastustani. Kostonhaluinen olin luonteeltani -- huomatkaa se -- ja nyt kostonhimoni oli niinkuin polttavaa janoa. Koska olimme matkustaneet autioilla seuduilla, niin olin ottanut aseita matkaan. Kun neitsyt sanoi: -- Hän par'aikaa kirjoittelee kirjettä rouvalle -- niin käteni aivan itsestään tarttuivat pistooleihin. Vähäinen lohdutus on minulla perästäpäin ollut siitä muistosta, että kaappasin ne molemmat. Kenties sinä hetkenä aikomukseni oli rehellinen, vaatia häntä kaksintaisteluun. En sentään varmaan tiedä, mikä silloin lienee ollut mielessäni. Neitsyen sanat: -- Hän par'aikaa kirjoittelee kirjettä rouvalle. -- ne vain soivat korvissani.

Sairas keskeytti puheensa vetääkseen henkeä. Seuraava lomahetki tuntui meistä nyt koko tunnin pituiselta, vaikka ei suinkaan kulunut kuin pari minuuttia ennenkuin hän uudestaan alkoi puhua.

-- Minun onnistui hänen huomaamattansa astua kamariin. Hänen ajatuksensa olivat kokonaan kiintyneet siihen toimeen, joka hänellä oli käsillä. Hän istui ainoan, kamarissa olevan pöydän ääressä, matkakirjoitusrasia edessään, ja kirjoitti yhden ainoan kynttilän valossa. Se oli kömpelötekoinen pöytä, ja -- sen takana -- juuri hänen edessään -- seisoi -- seisoi peili.

-- Minä hiivin hänen taakseen ja katsahdin hänen olkapäänsä yli kirjeesen. Luinpa siinä: »Armas Lucy, rakastettu silmäteräni!» Ne sanat luettuani koskin sen pistoolin liipaisimeen, joka oli oikeassa kädessäni. Hän kaatui -- kaatui kuolleena -- mutta ennenkuin hän kuoli, hän katsahti vielä kerran ylös -- ei minuun, vaan kuvaani peilissä -- ja siitä asti hänen kasvonsa -- semmoiset kasvot -- ovat aina näkyneet joka peilissä -- ja minun kuvani -- minun oma kuvani -- on kadonnut!

Hän vaipui voimattomana alas. Me riensimme kaikki hänen luokseen, arvellen että hän nyt oli kuollut, sillä hän makasi niin liikkumatonna.

Mutta henki ei vielä ollut lähtenyt. Virvoittavia lääkkeitä saatuaan, hän vielä tointui. Hän yritti taas puhua ja mutisi aika-ajoin epäselviä sanoja, josta harvoin saimme selkoa. Sen kuitenkin ymmärsimme, että hänet oli viety italialaisen tuomioistuimen eteen. Hänen syyllisyytensä oli tullut todistetuksi; mutta useampain helpoittavain asianhaarojen tähden hän oli tuomittu ainoastaan kaksivuotiseen vankeuteen, niin kumminkin olimme ymmärtävinämme. Sitä vastoin emme saaneet mitään selkoa siitä, mitä hän puhui vaimostaan. Elossa hän kuitenkin vielä oli, sen arvasimme siitä mitä hän tohtorin korvaan kuiskasi testamentissa tehdystä määräyksestä.

Lopetettuansa kertomuksensa hän makasi toista tuntia horroksissa. Sitten hän taas heräsi yhtä äkillisesti kuin taannoin sisään tullessamme. Hän katsoi levottomasti ympäri huonetta, kunnes hänen silmänsä osuivat peiliin.

-- Tuokaa se tänne, -- sanoi hän kiireesti; mutta minä huomasin, ettei hän tällä kertaa värähtänyt, kun se tuotiin hänelle. Kun ukko Masey seisoi sängyn vieressä, peili kädessä, itkien aivankuin lapsi, niin tohtori Garden astui väliin ja tarttui Strange raukan käteen.